TAIWAANWALKIAT
Tuli-Lapin komeimpia näkyjä ovat taivaanvalkiat, revontulet, jotka mahtavina loimuavat talven yössä.
Nekin ovat Lapin suuria kummia, Pohjan talvisen taivaan ihmeitä, joista etäinen Etelä ei tiedä juuri mitään, saaden vain joskus nähdä pohjan äärillä himmeähkön valokaaren kuin kaukaisen valkianvaaran kajastuksen; vain heikon aavistuksen se kuitenkin antaa heille Pohjan perän suuresta roihusta.
Kesäkautensa elää Lappi kyllä valossa ja paistattaa päivää kuukausittain yhtä päätä, mutta talvella se on unohdettu pitkään pimeyteensä ja niin kokonaan hylätty, ettei Etelän päivä ennätä pitkään aikaan edes pikimmältäänkään katsahtamaan tunturien takaisen maailman autioita lumikenttiä. Kalpealle kylmälle kuulle ja taivaan tähdille on aurinko jättänyt koko Lapin talvisen valohoidon.
Mutta vanha kuulu noitien Pohja pitää itse huolen, että Lapin yössäkin on valoa. Se iskee tulen omiin tauloihinsa taikka hieraisee kuin kansanrunojen Ilman Ukko tai vanhankansan suurtietäjä kipinät omista kouristaan ja puhaltaa ne valtavaksi pohjaisen paloksi, joka roihuaa yli koko Lapin maan.
Heti kun Etelä rupeaa jakamaan kallista valoansa kovin säästellen, kun yönpimittäjät käyvät äänettöminä lentelemään kuin salaperäiset tuliset noidannuolet syksyöisellä taivaalla, ja Lapin koivut muuttuvat kalmankeltaisiksi, sytyttää Pohja soihtunsa. Jo syyskuun ja lokakuun pitkinä pimeinä rupeavat ruijat palamaan ja valaisemaan Lapin syksyisiä kenttiä. Mutta vasta talvella, kun pimeys ja pakkanen pääsevät oikein täyteen valtaansa, joulun kaamosaikana, kun ei päivä enää viikkomääriin ole jaksanut kohota eteläisten jänkienkään takaisilta ääriltä edes tunturien huippuja punertamaan, jolloin on vain pimeä pimeässä kiinni ja pakkanen painuu kolmeen-, neljäänkymmeneen, silloin puhaltaa pohjoinenkin palonsa täyteen loimoonsa.
Ja se palo on mahtava.
Silloin on Lapinkorvessa komea yönuotio, kun koko pohjoinen taivas leimuaa kuin valtava noitavalkea. Jossakin kaukana tunturien takaisilla pimeillä perillä on ensin vain kuin aarnihaudan virvatuli kehunut ja värähdellyt — mitkä lienevät näkymättömät voimat siellä kiernanneet, niin että on ottanut ilmivalkean, ehkäpä jonkun mahtavan lapinnoidan ärsytyksestä — ja niin on viimein koko avaruus leiskahtanut liekkeihin.
Toisinaan leimuavat taivaanvalkiat aivan kauheasti. Ne kärhähtävät ylös taivaanlaelle ja tapailevat linnunrataa sekä taivaannapaa, niin että loimotuksen raja käy yli taivaan "kahtaalle kuutta", aamukuudesta iltakuuteen. Lehahtavatpa liekit vielä siitäkin ylitse, linnunradan poikki ja riehahtavat Seulasiin, jopa joskus Kallanpoikiin asti. Ja silloin ne oikein liehuvat ja lieputtavat punaisina, sinisinä, vihreinä ja vaikka minkä värisinä. Taivaalla on niin mahtava kirkkaus, että sen loiste käy yli koko Lapinmaan, tunturit hohtavat melkein kuin päivällä, ja kuvahainenkin näkyy hangella. Mutta salaperäisen äänettöminä liekit vain hulmuavat, juoksevat, tempautuvat takaisin, sitten uudelleen juoksevat ja taas tempautuvat takaisin. Mutta sitten, kuin olisi joku tulenlumooja noita ollut siellä kiernaamassa ja lopettanut leikkinsä, loimot vähitellen kuin väsähtäneinä vaipuvat, painuvat pohjoiselle ja raukeavat. Huoahtaminen ei kyllä kestä kauan. Pohjan peikko rojauttaa uutta honkaa yönuotioonsa, ja kohta taas roihuaa avaruus entistä komeammin. On kuin koko Manalan valkialla vaatetettu kansa ja kaikki Lapinmaan kyöpelit tulisina keijuisivat ja suihkaisivat ilmassa.
Mutta aivan eteläiselle taivaalle eivät liekit saata suihkata, sillä siellä on liian lämmin pakkasen maan palolle. Ne leimuavat vain omalla kylmällä puolellaan ja torailevat pakkasen kanssa.
Niin valtava on taivaanvalkioiden voima, että ne saattavat masentaa kovimmankin pakkasen. Kun ne iltapuhteen saavat avaruudella omissa valloissaan oikein riehua, on pakkaselta pian mahti pois. Muutamia vihaisia paukauksia ja rysäyksiä vain, ja kohta on sää muuttunut. Tulee lauhempi ilma, jopa vielä perässä ankarat tuiskut ja purkusäät. Sen tietää kyllä vanha tunturien vaeltajakin, joka pohjoisen loimutessa joikailee:
— Taivaanvalkiat valaisevat maailman, ja silloin valkenee ilma. Kohta kovat tuiskut tulevat, ja pitää neuvonsa korjata tuiskun jaloista pois. Ja pyytää itsekin, jos on matkalla, hopusti pois, kun yön aikana oikein on valoisa.
Mutta ei aina sentään pohjoisenpalo jaksa nousta niin suureen loimoon, että saisi aikaan säänmuutoksen. Toisinaan taivaanvalkiat jurovat vain tunturien takana taikka kumottavat pohjoisen äärillä suurena valokaarena. Silloin pakkanen hyvillään hihkaisee, lisää voimaansa ja puristaa, niin ettei tahdo henki kulkea. Mutta kun pakkanen on oikein ylpistynyt ja rehentelee koko Lapinmaan isäntänä, leiskahtaakin yht'äkkiä koko pohjoinen taivas ilmiliekkeihin. Ja kohta on isännältä otettu valta pois.
Monet tunturiäijät ja erämaan ukot ovat tutkineet ihmeellisten taivaanvalkioiden lähtöä ja syntyperää ja tulleet siihen käsitykseen, että ne saavat alkunsa Ruijanmerestä. Mailleen mennyt päivä kun paistaa meuraavaan suolaiseen mereen, ja siellä jumalanilmassa suuret jäävuoret heittelehtivät ja välkehtivät, ja vaahtopäiset aallot räiskyvät jäävuoria ja korkeita rantapahtoja vasten, niin siitä heittyy hohde, kuvastus ja liehuminen taivaallekin, sitä komeampi, mitä kovemmin Jäämeri läikkyy. Ja samalla tavalla kuin lainehtii ja läikkyy Ruijanmeri, aaltoilee ja päilyy sitten taivaan avaruuskin.
Mutta taivaan valkiat eivät kuitenkaan ole Ruijanmeren meuruamista eikä sen kuvastelua, vaikka se siltä näyttääkin. Kyllä vanhimmat ja viisaimmat tunturimaiden äijät sen tietävät, ja tietävät senkin, että ne eivät ole tavallisia tulenliekkejäkään, vaan suuria salaperäisiä paloja, joita näkymättömät voimat pimeässä pohjassa synnyttävät. Ne salaiset voimat ja niiden henget liehuvat itse liekeissäkin. Senkin ovat tunturimaiden asukkaat monet kerrat tulleet kokemaan.
Ruijantulien haltijat ovat äkäisiä olentoja, jotka tahtovat rauhassa polttaa taivaallisia roihujaan ja kisailla avaruuden korkeilla öisillä tanhuvilla. Ne eivät pidä siitä, että matalan maan vaivaiset asukkaat puuttuvat heidän ylhäisiin menoihinsa. Siksipä ruijantulien oikein roihutessa onkin viisainta olla kiroilematta ja pitämättä pahaa menoa. Se pitää järjellisten ihmisten ymmärtää, koska järjettömät luontokappaleetkin sen käsittävät. Porotkin säikkyvät suuria paloja, pysyen silloin paremmin yhdessä koossa, ja ovat niin valppaina, ettei ihminenkään tahdo päästä lähelle. Ja tunturien nälkäiset sudet pysyvät silloin arkoina piiloissaan.
Taivaanvalkioiden haltijoita kiusaa varsinkin kaikki maanpäällinen kihnutus, kitinä ja kiernaaminen. Kun ruijantulet ovat oikein valloissaan, ei tarvitse muuta kuin kantapäällään vain kiernaista lumitannerta, niin siitä ne jo yltyvät sähähtelemään. Taikka jos kitkuttaa vanhaa kopparajaa tai pitää muuta kitinää tai helistelee rautaista kattilaa, niin sekin jo ärsyttää. Uimaniemen äijäkin muuanna iltana ajella kihnutti Alakylästä Molkojärvelle taivaanvalkioiden roihutessa. Äijän aisoissa vitsasaverikot kiernasivat ja ritkuttivat niin ilkeästi, että liekit rupesivat kärhäyttelemään alas ja sattumaan ajajaan, niin että korvat kuumenivat. Äijän täytyi pysäyttää hevosensa, kiskaista vitsat pois ja sonnustaa saverikot nuorasta. Muuten olisivat liekit korventaneet ukon siihen paikkaan, vaikka hän ei tahallaan ritkuttanutkaan.
Tahallisesta hämäyksestä ruijantulet ovatkin vielä äkäisempiä. Varsinkin jos rautakangella kiernottaa kovaa lumitannerta, jotta se oikein pahasti kitisee, ne miltei sähähtävät kimppuun, sillä tämä vihlaisee pahasti liekkien henkiin. Ja jos vielä uskaltaa puhaltaa päälle pitkän vihellyksen, tulevat tulet yhä hullummiksi, kähisten ja kärhähdellen oikein jalkoihin saakka, niin että pitää olla hyvin jalo, ellei jo rupea vistottamaan. Sellaisia kyllä ei ole monta; vain suuret tietäjät, joilla on kaikki voimat vallassaan, rohkenevat näin pelehtiä.
Monet ikänsä tunturien tulen alla eläneet lapinäijät tuntevat kyllä taivaanvalkioiden voiman ja tietävät, miten paljon ne sietävät. Muutamilla on semmoinen mahti, että he saattavat loitsia ruijantulet aivan aluttomasta mustaan yöhönkin, taivaltaessaan pimeässä tuntureilla. Niinpä Ketomellan Jussa-äijälläkin oli sellainen voima, ettei hänen tarvinnut muuta kuin vain sormellaan tuikkia taivaalle ja hokea:
— Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
Ja pian leimahtivat liekit mustan tunturin takaa. Mutta sen enempää ei äijä niitä ärsytellyt, ajeli vain tyytyväisenä valossa värjyviä kenttiä pitkin. Eivätkä taivaanvalkiatkaan ahdistelleet, leimusivat vain avaruudessa ja antoivat ukon ajella. Yhtä suuri mahti on vieläkin Näkkälän Salkolla, Enontekiön vanhalla tunturienkiertäjällä. Hänkin saattaa, milloin vain tahtoo, loitsia taivaanpalon pilkkopimeästä. Ja se on lappalaiselle mahdottoman hyvä mahti, sillä silloinhan ei hänen tarvitse suurilla jängillään eikä vaarallisilla tuntureillaan pimeässä harhailla. Salkko manaa ruijat esiin härsyttämällä:
— Ippu, paiska, tmolle daal, gal lee heitto, ko i buolle! [20]
Sen enempää ei tulenhaltija siedä kuulla Salkon suusta, kun jo läväyttää liekkinsä avaruuteen, eikä vanha viisas lapinäijäkään enempää kiusaa, sillä hän tietää, että jos vielä jatkaisi joikuaan, sähähtäisivät tulet alas ja polttaisivat hänet poroksi.
Vanha Muonion ukko, Liikavainion äijäkin, mahtoi loitsia taivaanvalkiat esiin. Hän usutteli:
— Vuohkuta, vuohkuta, vuohkuta,
lurkuta, lurkuta, lurkuta!
Sitten vielä vihelsi päälle, ja pian loimottivat taivaan tulet. Kun äijä vielä toisen kerran lausui yllytyssanansa ja vihelsi, puhaltuivat liekit lumihangelle, kähisivät ja kärhähtelivät siinä sekä säväyttelivät äijän jalkoihin. Mutta ukko olikin suuri tietäjä, joten äkäisimmätkään tulet eivät voineet hänelle sen enempää.
"Vanha-Vasara", Muonion pieni lappalaisäijä, ajeli taivaanvalkiain leimutessa ja joikaili hiljalleen:
— Jumala, jumala, jumala,
voia voia voia nanaa!