WANHAN LAPINKIRKON TARINA
Kauan sai Lapinkorven nahkapukuinen kiertäjäkansa elää häiritsemättä omassa uskossaan, palvoa omia metsäjumaliaan, pänyttää noitarumpua ja luottaa kotoisten tietomiestensä isiltä perittyihin oppeihin, satoja vuosia vielä senkin jälkeen kun muut kansat jo olivat omistaneet uuden uskon. Etelässä kirkonkellot kaikottelivat erämaista entisiä peikkoja ja kastevesi pesi pois kansan vanhaa uskoa, mutta tunturien maata ei malmin helinä häirinnyt, eikä poroja paimentavaa metsäläistä pyritty huuhtelemaan siunatuilla vesillä. Porokellot vain poukkuivat Lapinkorvessa, kumisi tietäjän kannus, ja pyhinä vesinä olivat kirkkaat tunturien saivot sekä tietomiesten taikapesut. Tehtiin kyllä jo puolivälissä 1200-lukua Lapin erämaihin muuan ristiretki ja väkipakolla työnnettiin kasteveteen kymmenkunta metsäläistä, mutta kastetut lappalaiset riensivät ristiherrain lähdettyä heti omille kaltioilleen ja huuhtoivat elävillä saivovesillään pois heidän saastutuksensa. Kovin vähäisiksi ja tuloksettomiksi jäivät nekin yritykset, joita 1300—1400-luvuilla tehtiin lappalaisten käännyttämiseksi. Piispa Hemmingin mainitaan Torniossa 1340-50:n vaiheilla kastaneen parikymmentä pakanaa, ja kuningatar Margareetan hallitessa, 1300-luvun lopulla, saarnaili uutta ihmeellistä oppia erämaiden sijtapaikoissa kristinuskoon kääntynyt lappalaiseukko, Margareeta; seuraavan sataluvun alussa lähetettiin kotakansan luokse Toste-niminen pappi. Mutta vasta 1500-luvulla aloitettiin Kustaa Vaasan toimesta ankarampi hyökkäys Lapinkorven erämaahan. Lähetti kuningas silloin muutamia pappeja sekä luostareista karkotettuja munkkeja saarnaamaan peskipukuiselle kansalle pelastusta, hävittämään heidän pyhiä paikkojaan ja kastamaan metsäjumalien palvojia uuden opin tunnustajiksi.
Näiltä ajoilta alkuisin on Enontekiön Lapin ensimmäinen kirkko,
Rounalan kirkko,[21] joka jo 1500-luvun puolivälissä rakennettiin
Rounalan jutamakunnan alueelle, mikä siihen aikaan käsitti nykyisen
Ruotsin-Lapin pohjoisimman osan, lisäksi vielä Koutokeinon sekä
Enontekiön aina Muonion seutuja myöten.
Jylhässä erämaassa sai kaukaisen Lapin ensimmäinen kirkko paikkansa, jopa aivan "villitunturissa", jossa vielä siihen aikaan Stallot, maahiaiset ja saivojen kansa sekä lappalaisseidat hallitsivat. Korkealla Könkämäenon päällä, vain kolmisen penikulmaa Kilpisjärvestä alaskäsin, Ruotsin puolella väylää, on nykyään Vittangin talo. Talosta neljä, viisi kilometriä länteen, suurien tunturien ja paljakkain, Kirkkovaaran, Sapihoivin ja Toolisoivin lomassa, Veivijärven, Kirkkojärven ja Sudijoen seutuvilla, on vieläkin aukea tasainen siljo, joka lienee jo ikivanhoista ajoista ollut lappalaisten talvisena kokous- ja markkinakenttänä sekä pyhänä palvontapaikkana. Tänne kohotettiin erämaan esikoistemppeli. Vanhojen muistelusten mukaan rakensi sen kolme uuteen uskoon kääntynyttä lappalaisveljestä. Penikulmien päästä, tunturien takaa, Norjanmeren rannalta, vedättivät veljekset hirsiä puuttomaan tunturiseutuun ja tekaisivat temppelin lapinkoivikkoon, pienen Kirkkojärven länsirannalle, korkean, tunturimaisen Kirkkovaaran eteläiselle laidalle.
Ei ollut erin suuri eikä komea tämä lapinveljesten laatima tunturikirkko, ollen vain harmaa, neliskulmainen, 12 kyynärää pitkä ja 9 leveä rakennus. Pari pientä ikkunaa oli, ja sisässä joitakuita penkkejä sekä alttari ja saarnatuoli. Eikä ollut kovin mahtava kellokaan, mikä sitten alkoi kirkolla helkyttää erämaalle uutta aikaa — olipahan vain kahdeksan naulan painoinen vaskikulkunen, kuin suuri aisakello. Mutta vaikka sen heikko ääni ei kantanutkaan kauas tunturien taakse, vierivät viestit siitä sekä uudesta merkillisestä lantalaisten jumalan palvospirtistä sitä kauemmaksi. Kotakansasta oli hirsihuone kuin palatsi verrattuna heidän metsäjumaliensa asentosijoihin, ja porokellon helinään tottuneelle kiveliönmiehelle soi ristinjumalan suuri kulkunen kuin tuomiokello. Loppua ja tuomiota se paukuttikin heidän vanhoille jumalilleen.
Kirkolle, vanhaan kokouspaikkaansa, kerääntyi kansa edelleenkin suurin joukoin, ja silloin sinne saapui etelästä pappikin julistamaan uutta oppia ja valamaan vedellä niitä, jotka tahtoivat luopua isiensä uskosta. Saapui sinne vanhaan tapaansa myöskin etelän kauppasaksoja vaihtamaan rihkamaansa Lapin ukkojen tavaroihin. Niin muodostui Rounalan kirkolle suuri Lapin markkinapaikka, johon riensi väkeä sekä etelästä että pohjoisesta. Ilmestyipä markkinapaikalle kuninkaan veronkantajakin vaatimaan lappalaisilta veronahkoja, tuli tuomarikin apumiehineen tunturikansan riitoja käsittelemään. Kirkon lähelle kohosi pian kauppiaiden pikkupirttejä, sekä tupanen, jossa pappi saattoi saarnamatkallaan majailla.
Oli tänne etelän matkamiehillä taipaleet kuljettavina, monien tunturien yli he saivat ajella, ja olla vaarassa jos toisessakin. Pitkänä jonona juoksevan Rostojaurin ohitse Kummaenoon asti ulottuvan Rostotunturinkin Kalmuskursuun vierähti kerran Rounalan matkalla tuomarin tulkki, ja päätönnä löydettiin mies kursun pohjalta.
Markkina-aikoina oli kirkkokentällä tunturilaaksossa elämää ja menoa. Mutta sitten taas jäivät kirkko ja tyhjät markkinatuvat pitkäksi aikaa ypöyksinään tunturien turviin. Vain silloin tällöin joku erämaita kiertävä lappalainen juti suurine porokarjoineen ohitse. Arastellen ja äänetönnä kiersi erämaan mies aution pyhätön, sillä kirkonjumala oli pelottava olento, joka saattoi kostaa vielä ankarammin kuin tunturien jumalat, jos sen ohitse kulki meluten ja kelloja kilistellen.
Saatiin pikku kirkon hoiviin pieni hautausmaakin, nelikulmainen, 12 x 15-metrinen kenttä; sen siunattuun multaan laskettiin erämaa-seurakunnan vainajat viimeistä tuomiota vartomaan. Vain nahkoihin taikka louteisiin kääräistyinä tai puukoperoon huollettuina kuopattiin sinne monet metsän lapset. Ensimmäisenä kerrotaan pyhään kenttään kätketyn kirkon rakentajaveljeksistä ensimmäisen peruskiven laskija, ja niin pääsi rakennusmies esikoisena lepäämään oman pyhäkkönsä hoiviin.
Mutta kovin kaukana ja syrjäisessä erämaassa oli Rounalan kirkko ja markkinapaikka niiden lappalaisten — ja lantalaisten — mielestä, jotka asustelivat jutama-alueen läntisillä ja pohjoisilla laitamilla, Suontavuomassa, Hetassa, Muonion seutuvilla, Peltojärvellä, Koutokeinossa, Aviovaarassa ja Tenon varsilla. Niinpä aikojen vieriessä tulikin kysymys uuden kirkon rakentamisesta jonnekin alemmaksi ja keskemmälle seutukuntaa. Suontavuomalaiset Palojoen juoksulla rupesivat jo omalle kokoontumispaikalleen, pienelle Markkinajärvelle, pystyttämään temppeliä. Mutta siihen taas eivät toiset tyytyneet. Tehtiin silloin vanha taika: heitettiin Kaakelissa, Rounalan kirkon tienoilla, hirsi Könkämäenon kuljetettavaksi. Ja eno otti hirren huomaansa, kohisten heittelivät kosket sitä alemmaksi ja alemmaksi, ja viimein osui kohtalopuu rantaan Lätäsenon suuhun, kuusi, seitsemän penikulmaa alapuolelle Rounalan seutua.
Oikeaan paikkaan puu osuikin. Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymillä on suuri jokisuvanto, Muonionjoen lähtökohta, ja suvannon pohjoisrannalla, pienen Kuonnajärven ja suvannon välissä, korkea komea kunnas, kuin ainakin aiottu merkkipaikaksi.
Ja siihen sitten kunnaan harjulle, uusi Lapin kirkko rakennettiinkin 1661.
Ei ollut tämäkään temppeli suuren suuri: 22 kyynärää pitkä, 12 leveä, ja korkeutta lattiasta katonreunaan 6 kyynärää 6 tuumaa. Mutta edeltäjäänsä, pikkuiseen tunturitemppeliin verraten oli Lätäsenon kirkko jo aivan suurenmoinen. Ikkunoitakin oli seitsemän suurempaa ja pienempää lyijyristikkolasia — sivuseinillä viisi, 7 korttelia leveää, 10 korttelia korkeaa, kuorissa korkea kapea kaksiosainen ikkuna ja sitä vastapäätä lehterin yläpuolella 3 korttelia korkea, 7 leveä valoaukko. Ovia oli kaksi, ja länsipäädystä kohosi 6 kyynärää 6 tuumaa korkea nelikulmainen kellotorni. Sisustukseksi saatiin saarnatuolit, alttarit, nelisenkymmentä penkkiä, sitten parileiviskäinen messinkinen kynttiläkruunu, rautaisia ja tinaisia kynttiläjalkoja ja seinäpitimiä, jopa alttaritaulukin sekä muita kuvia seinille. Ja lopuksi, v. 1791, saatiin kirkkoon lehteri sekä pieni viisikyynäräinen sakastirakennus kirkon kylkeen, vieläpä viereen 6 x 7-kyynäräinen kaksiovinen "ullakko" ruumispaarien, jalkapuun ja multauskojeiden säilytyssuojaksi. Samoihin aikoihin lienee kirkko laudoitettukin ja maalattu sekä sisästä että ulkoa. Sisälaudoistus maalattiin valkeaksi, vasta tehty, komeasti leikattu saarnatuoli, samoinkuin alttaripöytä ja lehterikaiteet sekä ikkuna- ja ovipielet siveltiin sinisiksi, mutta lehterin kannatinpylväät ja monet muut koristeet vedettiin punaisella ja alttariaitaus vihreällä, penkit keltaisella. Ulkopuolelta kirkko punattiin, ja paanukatto vetäistiin tervalla.
Rounalasta tuodulla, 8-naulaisella kellolla alussa kilkuteltiin, mutta sitten kun pikku rounalalainen särähti halki, hankittiin 1706 uusi, oikein puolineljättä leiviskää painava kello, vieläpä jonkun ajan päästä toinenkin, kolmileiviskäinen. Siitä lähtien Lapin kaukainen kulma kumahteli jo kahden malmikellon soinnista.[22] Kummastellen kuunteli tunturikansa suurien kellojen komeaa kumahtelua, ja ihmeissään se astui ristinjumalan koreaväriseen pirttiin.
Kirkon suojiin laitettiin täälläkin vainajainpelto. Hirsistä salvetun, toista metriä korkean, laudoilla harjatun aitauksen sisään suljettiin sekä kirkko että hautausmaa, 35 x 40-metrinen kenttä. Ja niin kohosi temppeli kunnaallaan kuin mikäkin entisaikainen puuvallituksilla ympäröity korpilinna.
Lätäsenon kirkkokumpu kehittyikin sitten koko seutukunnan suureksi keskuspaikaksi ja sai nimekseen Enontekiö, joka tuli koko pitäjänkin nimeksi.[23] Etelämpänä Ruotsin-Lapin tunturimaissa olevaan Jukkasjärven emäseurakuntaan, joka sai kirkkonsa 1680, kuului Enontekiö alussa kappelina, kunnes 1747 pääsi itsenäiseksi seurakunnaksi.
Rakennettiin tänne erämaahan pappilakin. Lätäsenon ja Könkämäenon väliselle niemekkeelle, Markkinasuvannon länsirannalle, jyrkälle Sorvaisentörmälle, vastapäätä Ruotsin puolella olevaa Sotanientä.[24] Mutta kun suuri tulva[25] kerran ahdisteli papin asuntoa, siirrettiin se kirkkokummun laitamalle, satasen metriä kirkosta länteen. Komea oli papintalo senaikaiseksi tunturipappilaksi, vaikkakin vain harmaa hirsirakennus ja huoneet mataloita — 2,10-2,20 m korkeita — pieni-ikkunaisia. Portaat olivat etelää kohden, ja pitkästä kapeasta eteisestä päästiin suoraan isoon saliin. Vasemmalla oli keittiö nurkkakamareineen, oikealla papin pieni virkahuone, jonka kalkkilaastilla silatut seinät ja katto olivat noesta mustuneet, sekä vielä pienempi makuukomero. Päivätöntä pohjaista kohden avautuivat ikkunat, vain keittiön sekä virkahuoneen ainoa ikkuna katsoivat päivään päin.
Täällä äärettömien korpien helmoissa erämaan kansan sielunpaimenet elivät ja saarnasivat. Täällä Olaus Sirma, Enontekiön ensimmäinen kappalainen, lappalaissyntyinen ja Upsalassa oppinsa saanut pappi, kävi vuosina 1675-1719 ankaraa taistelua heimolaistensa vanhaa uskoa vastaan, samoihin aikoihin kuin Gabriel Tuderus, toinen tuima hengen mies, sorti ja tuhosi Kemin-Lapin vanhoja pyhättöjä. Noituudesta Sirma monesti ahdisteli kansaansa, vaikka itsekin noitiin uskoi,[26] huonosta elämästä heitä haukkui, vaikka monta kertaa itsekin erehtyi juopotteluun ja tappeluun, jopa sai kerran maksaa sakkoakin vallesmannin, Maunu Martinpojan, pieksämisestä.[27] Ankarana "Herr'-Vuolevina" jäikin Sirma elämään kansan muisteluksissa. Täällä Jukkasjärven pappi, Johan Tornberg saarnaili Sirman jälkeen ja samoin Michael Wichman; turkulainen Henrik Ganander toimi vuosina 1730-1744 ja lahjoitti seurakunnalleen kirkonkellonkin sekä valatti uudestaan haljenneen Rounalan kellon;[28] täällä myös Salomon Tornberg, vahva mies, joka saattoi veneenkin täysine väkineen vetäistä järvestä maalle, vaikutti Gananderin seuraajana, kunnes 1773 kuoli kuumeeseen ja pistokseen; hänen sukuaan elää vieläkin Ruotsin-Lapin lantalaistaloissa. Eli täällä sen jälkeen armovuosien ja väli-ajan saarnaajana Daniel Engelmark; Erik Grape raitioi tunturikansaa kolmattakymmentä vuotta (1787-1809).[29] Kansanmuistelusten "Herr'-Erkki" oli toimekas järjestyksen mies, korjautti ja maalautti satavuotisen rappeutuneen kirkon, parannutti vanhan pappilankin, piti huolta kansan-opetuksesta[30] ja antoi ankaria määräyksiä vainajain hautaamisesta[31] sekä kansan kirkossa käynnistä. Kauniilla huolellisella käsialalla kirjoitti Grape kirkonkirjansa samoinkuin kaikki muutkin asiapaperinsa. Lappiin kuoli ja Lapissa sai "Herr'-Erkkikin" leposijansa, ja hänenkin sukuaan elää vielä Ruotsin ja Suomen-Lapissa sekä Länsipohjassa.
Ei liene sielunpaimenen elämä ollut näillä kaukaisilla perukoilla kovinkaan kadehdittavaa eikä suurellista. Yksitoikkoisia lapinpäiviä he saivat viettää, talvisin ajella porolla, kesäisin sauvoa koskia, raivata ja raivauttaa niittyjä, tehdä heinää ja hoitaa lehmiä sekä kalastella Lapin vesissä. Oli papeilla oikein omituisena kalavetenään Muonionjoen eteläpuolella Mannajärvi, johon muut eivät saaneet mennä pyydystelemään.[32] Papit kyllä saivat kalastella muissakin vesissä. "Herr'-Erkkikin" kävi Lätäsenon varrella pienissä tunturijärvissä pyytämässä siikaa, ja joella, neljänneksen ylös Markkinasuvannosta, on vieläkin kenttä, jota sanotaan "Herr'-Erkin valkamaksi". Kalaa ja poronlihaa olikin papeilla yltäkyllin, mutta pellonviljaa saivat lappalaiset noutaa sielunpaimenelleen Torniosta asti, joko talvella jutaa pororaidoillaan tai kesällä sauvoa neljinkymmenin penikulmin ylös Tornion- ja Muonionjokien äkäisiä koskia. Mutta "Herr'-Vuolevin" palkkajyville kävi keväällä 1677 hullusti. Ne oli talletettu Köngäsen pruukin patruunan Momman aittaan, kun suurtulva tempasikin aitan matkaansa, niinkuin Keksi laulaa:
— Puodin Mommalta pudisti,
Sijrman jyvät siirsi pois.
Sinne Sijrman jyvät jouduit
kahden puolen Karungia.
Alituisessa yksinäisyydessä saatiin erämaan pappilassa kestää niin ilon kuin murheenkin päivät. Pari neljännestä Könkämäenoa ylös oli lähin lantalaistalo Maunu, jossa Sirman aikana asusti kuuluisa ja sangen ymmärtäväinen mies, Maunu Martinpoika; alaspäin enoa Kaaressuvannon lantalaisasutukselle oli viisi, kuusi neljännestä. "Villilappalaiset" vain syksy- ja kevättalvin majailivat seutukunnalla jutaessaan Ruotsin-Lapin tunturimaiden ja Ruijanrannan väliä.
Kirkkokummun pieneen kalmistoon, pikku koivujen suojaan, täytyi joskus kätkeä joku rakas omainen, ja sinne päättyi lopulta omakin erämaan taivallus. Kolme pappia kerrotaan haudatun kirkon multiin, itse temppelin sillan alle. Viimeksi joutui sinne "Herr'-Erkkikin". Kalmistossa lepää myös hänen pieni tyttärensä, joka hukkui Markkinasuvantoon. Niin kaipasi isä pikku tyttöään, että veisti siivekkään enkelinpään ja asetti sen kirkonseinälle; suvannon rannalle puuhun hän naulasi kuparilevyn, johon oli kaiverrettu tytön nimi, ikä sekä kuolinpäivä.[33]
Mutta "Herr'-Vuolevi", lapinsynty, Enontekiön esikoispappi, haudattiin Rounalaan. Hän halusi sinne, Lapin ensimmäisen temppelin siunattuun kalmistoon, oman heimonsa seuraan, ollakseen ylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla joukkonsa johtomiehenä.[34] Rounalan tunturikirkko olikin tunturikodassa syntyneen Sirman mielipaikka. Sinne hän tuon tuostakin teki saarnamatkoja, jopa niin ahkerasti, että häntä lopuksi varoitettiin ainakin rukous- ja juhlapäivinä pysymään pääkirkolla. Ja kun jo 1600-luvun lopulla oli kysymyksessä Rounalan kirkon purkaminen, pyytää Sirma, että kirkko saisi seisoa paikallaan, jotteivät sen seudun lappalaiset pitkän matkan takia jäisi pois kirkosta. Oma heimo olikin Olaus-papille muita rakkaampi. Lapiksi hän sille puhui, matkusti kesäisin kymmenin penikulmin meren rannalle kansalleen saarnaamaan, käänsipä lapiksi aapiskirjan, Gezeliuksen katkismuksen sekä muutamia salmeja, vaikka ei saanutkaan niitä painatetuksi. Lapiksi oli "Herr'-Vuolevi" ahkera pauhaamaan, niin että täytyi antaa hänelle määräys saarnata vuoroin suomeksi, vuoroin lapiksi.
Jumalan suuri luonto, Lapin rannaton äänetön erämaa, mikä kirkkokummulle niin suurenmoisena avautui, oli korven sielunpaimenella aina ihailtavana. Mahtavia tuntureita näki hän kaikkialla, katsoi minne tahansa, ja aavoja jänkiä ja vuomia oli silmäin edessä mittaamattomat matkat. Kirkkokummun alla aukeni laaja lehtorantainen Markkinasuvanto, johon lännestä työntyi komea Könkämäeno, luonteisesta taas pujottelihe koukerrellen Lätäseno Vakkovalta-, Seitavuopio- ja Kuonnajärvien lomitse.
Niinkuin Lapin suuri koskematon luonto pohjattomine jänkineen, rannattomine aapoineen ja autioine tuntureineen oli säilynyt alkuperäisessä tilassaan, melkein yhtä alkuperäisenä luonnonlapsena vaelteli se kansakin, jota nämä sielunpaimenet olivat tulleet kutsumaan Herran kansaksi. Kirkon jumalan palvelijoiksi olivat kyllä useimmat kastetut, toiset väkipakollakin. Ja lähimailla raitioidessaan kävivät monet Herran temppelissä "papan pauhaamista" kuulemassa sekä kirkon peräisen komean pöydän edessä polvistuen saamassa papin kädestä "poramust ja juhkemust". Mutta kirkosta päästyään monet taas tuntureillaan hiipivät vanhojen jumaliensa luokse uhraamaan ja lukemaan isiltä opittuja rukouksia. Käväisivätpä muutamat jo salaisin puolin kalmismaallakin uhritoimituksilla. Siellä seisoi kaakkoisnurkalla vanha petäjärutimo, paksutyvinen uhriaihki, jonka rosoiseen tyvikoloon uhrianti pistettiin. Kuolleilta ja hautausmaan haltijoilta toivoivat uhraajat poro-onnea taikka apua sairauteensa, sisusvikoihin, silmäkipuihin taikka muihin tauteihin.
Pitkä oli näiden harvaan asuttujen erämaiden eläjien kirkkomatka, kymmenin penikulmin laidimmaisista kiveliön pälvipaikoista. Varsinkin kesäisin oli tiettömien taipaleiden kulku hankalaa, eikä metsien kansa tuntenut kovinkaan suurta kutsumusta vaivalloisiin kirkkomatkoihinsa. Mutta kun "Herr-Erkki", toimen mies, tuli papiksi, piti hän huolen, ettei kirkko jäänyt tyhjäksi. Tunturiseurakuntaansa päästyään hän jo marraskuussa 1788 kutsui koolle kirkonkokouksen, jossa hänen johdollaan määrättiin, että suuren pitäjän kaukaisimmankin kolkan oli saavuttava sanaa kuulemaan. Niinpä piti Maunusta ja Gunnarista, jotka olivat parin neljänneksen päässä kirkolta, samoin Kaaressuvannosta, johon oli toista penikulmaa, tulla kirkkoon joka sunnuntai. Idivuomasta, parin penikulman päästä, ja Kuttaisesta, kolmen penikulman matkalta, piti joutua joka toinen pyhä, ellei sattunut olemaan kelirikon aika. Palojoensuulaisten, viiden, kuuden penikulman päästä piti työntyä kirkkoon talvella joka kolmas sunnuntai, ja kesällä juhannuksena sekä Jaakon messuna. Kaikkein syrjäisimmät perukat, Hetta ja Peltovuoma, määrättiin taivaltamaan kymmen-, neljätoista-penikulmainen erämaansa kuusi kertaa vuodessa: neljänä suurena katumus- ja rukouspäivänä sekä jouluna ja pääsiäisenä. Ja tähän oli kansan tyydyttävä, painuttava kirkkomatkalle ainakin jonkun hengen joka talosta määräyksen mukaan. Palojoensuun Henrik Ohlsson Baas vain pani vastaan ja valitteli kesämatkojen vaivalloisuutta kovin koskisessa Muonionjoessa ja sanoi, että talvella hän kyllä rukattaa vaikka useamminkin. Mutta "Herr-Erkki" arveli, että se joka rakastaa Herraa ja hänen pyhää sanaansa, tulee vapaaehtoisesti ja ahkerasti Herran huoneeseenkin. Samaa mieltä olivat muutkin Palojoensuun miehet. Niin piti Henrik Ohlssoninkin juhannuksena ja Jaakon messuna lähteä sauvomaan Muonion ankaria koskia Lätäsenon suulle.
Lätäsenon kirkkokumpu tuli Rounalan sijaan Lapin perukan suureksi markkinapaikaksi. Monia kymmeniä pikkuisia, neli- ja viisiseinäisiä — n. 4 x 4 m sekä 4 x 8 m — kauppiasten "markkinatupia" sekä lappalaisten tavara-aittoja kohosi sikin sokin kummun joen- sekä pappilan puoleiselle rinteelle. Oli joukossa Nenättömän Heikinkin, lapinnoidan, kömmänä,[35] ja pappilan vieressä oli "prykitupa", missä pappi keitätti viinaa. Tuomarinkummulla, pappilan ja kirkon välillä, oli "tuomarintupa" sekä siitä hiukan pohjoiseen, Kuonnajärven rannalla, nimismiehen asunto. Koko kumpu oli kuin pieni hökkelikaupunki keskellä Lapin erämaata. Ylinnä kohosi kuin kaupunkia valvoen komea Herran temppeli, alapuolella taas piti vartiota muita asumuksia muhkeampi papintalo.
Markkinakummulle saapui helmi- ja maaliskuun vaiheilla koko pohjoinen maailma. Sinne nousivat Tornion kauppasaksat satoine tavarakuormineen, sinne Karjalan kupetsit riensivät lapin komeita turkiksia ostamaan, ja pitkinä raitoina, huutaen ja porokelloja kilkatellen, juti sinne loistavapukuinen Lappi Ruijanrantoja myöten, ahkiot täynnään lapintavaraa, poronlihaa, nahkoja ja turkiksia. Pyrki Lapin markkinoille kerran ruttokin, piiloutui torniolaisen hamppukuormaan ja pääsi nousemaan lähelle Lätäsenoa, Mannakoskelle asti. Mutta siellä sattui suuri lapinnoita vastaan, keksi heti, mikä kauhistus juroi ahkiossa — se kun aina lämpöisenä höyrysi ja sulatti lumen peitoltaan — ja määräsi koko ahkion upotettavaksi Mannasuvantoon. Sinne turmionkuorma heti työnnettiinkin, ja hirveästi parkaisten painui rutto jään alle. Etelän rihkamaa ja helyjä, kotavaatetta ja koreita verkoja, rautakaluja sekä hamppua ja viinaakin vedättivät Lappiin Tornion miehet. Joskus sattui Tornion kauppasaksalta tavara loppumaan kesken markkinamenojen. Silloin täytyi turvautua Nenättömän Heikin apuun. Niinpä kerrankin nouti Heikki Torniosta kauppiaalle keittokattiloita. Meni äijä illalla vain törmän alle, laulautui loveen ja aamulla jo tulla tomautti kauppiaan tuvan eteen ahkio täynnään kattiloita. Se ei ollut mitään ihmettä sellaisen suurnoidan yötyöksi, sillä hän saattoi ilmipäivälläkin päästellä porottomalla ahkiolla pitkin jäätynyttä jokiväylää, niin että rannat vain vilisivät.
Markkina-aikana oli talvisen erämaan kummulla vilkasta menoa; monenkirjavana se kiehui ja kuhisi kuin valtava muurahaiskeko. Ajeltiin poroilla sinne ja tänne ja tehtiin kauppoja. Lappalaisten ahkiosta siirtyivät tavarat Tornion miesten kuormiin ja torniolaisten tuomiset nuoritettiin tunturimaiden raitoihin. Kumpaisetkin olivat tyytyväisiä vaihtokauppaansa. Torniolaisten viina teki parhaat kaupat; joskus papinrouvakin laittoi prykitupansa käyntiin, ja sitä mukaa kuin viina tippui torvista, kulahteli se markkinamiesten pulloihin ja kurkkuun. Ja sitä mukaa kohosi elämäkin erämaassa. Lannaniniehet lauloivat ja hoilasivat, rähisivät ja tappelivat, mutta lappalaiset vain hihkuivat ilosta, ajelivat joiaten poroilla ja kokoontuivat väliin sylikkäin yhteen ilokasaan koko peskiparttiossa joikaamaan ja hyppiä ressuttamaan.
Markkinapäivinä saarnattiin markkinarahvaalle kirkossa evankeliumia ja jaettiin ehtoollista. Tuomarintuvassa istui lainmies selvittelemässä tunturimaailman eripuraisuuksia. Monet markkinarötökset joutuivat heti verekseltään lain kouriin. Ruttoahkion ajajankin vei hamppukuorman omistaja heti tuomarintupaan ja vaati korvausta tavarastaan, mutta kun todettiin asian laatu, vapautettiin mies kaikesta edesvastuusta. Sattui tuomarille joskus suurempikin juttu käsiteltäväksi, kuten esim. Uijajärven isänmurhakin: Uija-ukon poika oli surmannut isänsä kalaretkellä ja upottanut pata kaulassa Uijajärveen. Poika oli äkämystynyt siitä, että isä aina ensimmäisenä oli ennättänyt hotaisemaan kalakeitosta parhaat palat, siian korvamurun eli vietnarastikan, sekä lihakeitosta etukäteen peuran kaulassa olevan kiiremurun. Pojan rikos katsottiin kuitenkin kuolemansynniksi, sitäkin suuremmalla syyllä kun huomattiin, että murhamies oli kaksineuvoinen; hänet mestattiin ja teilattiin Teiliniemellä, Lätäsenon suussa, vastapäätä Markkinakumpua.
Kun kirkkokummun luona tapahtui tällaisia kauheuksia ja vielä sen rinteillä, ihan vainajain leposijan vieressä, pidettiin niin hurjaa markkinamenoa, ei ole ihme, että paikalla kovin paljon kummitteli. Nähtiin monet kerrat harmaita äijänhaamuja ja monia muita kummajaisia liikkeellä. Tuomarintuvassakin, jossa markkinapäivinä miltei myötäänsä juotiin ja meluttiin, jatkoivat näkymättömät henget samaa elämöimistä ja möykkäämistä, kun tupa oli jäänyt autioksi. Ovikin monet kerrat ihan itsestään paukautettiin auki.
Mutta Rounalan vanha pieni tunturitemppeli jäi melkein kokonaan unohduksiin. Silloin tällöin vain Jukkasjärven taikka Lätäsenon pappi kävi siellä saarnaamassa, kun porolappalaiset sillä kulmalla karjoineen kotailivat. Olipa kerran autioon temppeliin astunut joukko lappalaispoikia muka kirkonmenoa pitämään: toiset olivat istuneet penkkeihin sanankuulijoiksi, ja muuan pojista, Pieti Nutti, oli astunut saarnatuoliin, saarnaamaan muka hänkin.
— Dast lee Herr'-Vuolev paafitam, dast aikom munki…[36] oli saarnamies aloittanut.
Mutta silloin oli kirkon sillan alle haudattu Vuolevi-äijä noussut esiin, lähtenyt astumaan poikia kohden, ja kirkkomiehelle oli tullut äkkilähtö.
— Allit muu guoddeh don pärgalas halddui![37] oli saarnamies kauhuissaan parkaissut, lähtenyt laukkaamaan toisten jälkeen ja ollut ulkona ennemmin kuin hänen sanankuulijansa.
Hoidotta sai hylätty lappalaiskirkko rappeutua. V. 1794 ilmoittaa pastori Grape Hernösandin konsistorion tiedusteluun, että kirkon perushirret ja lattiapalkit ovat kovin lahoneet, välikatto rappiolla, saarnatuolista ja alttarista vain palasia jäljellä; samoin oli jäljellä muutamia penkkejä. Niin päättikin sitten mainittu konsistorio myydä vanhan temppelin neljästä, viidestä riikintaalarista Tornion kauppiaille. Kauppa kai sitten tehtiinkin, ja pikku kirkko muutettiin Jyygeän markkinamatkojen majataloksi Könkämäenon rannalle. Siellä, markkinamiesten pauhaamisia kuullen, lienee villitunturien temppeli viimein vaipunut maahan.
Kirkkovaarassa, Rounalan kirkon entisellä paikalla, on nyt enää vain vanha kenttä kauniissa pikku koivikossa. Näkyy siljolla vielä kirkon muinainen sija, näkyy vanha hautausmaakin, ja kirkon sijalle on pystytetty muistokivi kirjoituksineen.
Näin kävi vanhan Rounalan kirkon ja markkinapaikan, ja niin tuli vuorostaan käymään Lätäsenon mahtavammalle kirkkokummulle ja markkinakentälle. Senkin vuoro tuli joutua hylätyksi ja unohdetuksi. Pohjoisäärillä oleva Koutokeino sai oman pappinsa jo 1674 sekä kirkon 1701, Utsjoki sai kirkkonsa 1700, ja 1741 erotettiin koko Koutokeino, Karasjoki ja Aviovaara Ruotsista ja yhdistettiin Norjaan.
Sitten tuli "riikinjako" 1809, Suomi erotettiin Ruotsista, Muonionjoki ja Könkämäeno joutuivat rajajoiksi, ja iso joukko Enontekiön sieluja jäi Ruotsin puolelle. Niin joutui Lätäsenon kirkko kovin seurakuntansa alueen syrjään.
Ja taas tapahtui lapinkirkon muutto. Kesällä 1826 jaotettiin vanha temppeli maahan, iskettiin seinähirret ja lattiaparrut lautaksi, kasattiin lautalle kaikki muu tavara ja kirkon omaisuus ja ruvettiin laskemaan Muonionjokea alas. Mutta pyhä lautta ei ottanutkaan lähteäkseen lähes pari satavuotisen kotikumpunsa rannasta, vaikka vahva virtakin koetti sitä työntää ulommaksi. Vasta sitten kun lauttamies heläytti vanhalla Rounalan kellolla, alkoi kirkkolaiva työntyä virtaan. Niin päästettiin Muonion myötälettä alas, monet kymmenet kosket, nivat ja kurkkiot, ohi Kaaressuvannon ja Kuttaisen ja ohjattiin Palojoensuun kylän rantaan, yli kuusi penikulmaa alapuolelle Markkinasuvantoa.
Palojoen ja Muonionjoen väliselle niemekkeelle, Muonion länsirannalle, kirkko taas pystytettiin. Niin tuli Palojoensuun pahainen kylä kirkonkyläksi ja pitäjän keskukseksi, vaikka olikin melkein seudun eteläisillä äärillä. Mutta vanha pappila jäi erämaahan autiona rappeutumaan, joutui markkinamiesten ja muiden matkalaisten majataloksi, jopa lopulta jo hevostalliksikin. Eikä Palojoensuun kirkkokylä saanut uutta pappilaa, sillä Enontekiön vähäväkinen tunturiseurakunta yhdistettiin jo "riikinjaossa" kappelina Muonioon, jonka papit sitten hoitivat koko tunturiperukkaa ja kävivät silloin tällöin Palojoensuun kirkossakin pauhaamassa, majaillen silloin Baasin pienen pirttirakennuksen peräkamarissa. Oli sitten muutamia vuosikymmeniä Enontekiöllä Muonion kanssa yhteinen "koulupappi", papiksi vihitty katekeetta, joka sekä koulasi että saarnasi, mutta hänkin asui Muoniossa.[38] Enontekiön uusi kalmisto sijoitettiin Palojoen suun itärannan törmälle.
Mutta ei kauankaan saanut olla Palojoensuun kylä, niin väylän varrella kuin olikin, kirkonkylänä, eikä tunturimaista tuotu vanha temppeli jumalansanan julistushuoneena. Kovin se jo olikin vanhuuttaan raihnaantunut ja lisäksi vielä kolhiintunut pitkällä koskisella lauttausmatkallaan. Niinpä jo v:n 1838 kalustotarkastuksessa huomattiin, että kirkko oli kovin korjauksen tarpeessa: lattia vaati laittamista, katot paikkaamista ja tervausta, ulkolaudoitus oli huono, kellotornin luukut olivat pudonneet taikka rempottivat vitsasaranoissa, ovista ja ikkunoista puuttui ulkopuolisia kehyslautoja, ikkunoita oli rikki, sisäpuolinen maalaus oli rapistunut, tuntilasi epäkunnossa, kynttiläkruunusta oli 8:s haara poikki, sakastissa ei ollut viinikellaria eikä uunia, ullakko oli aivan rappiolla, ruumispaarit huonot, vain jalkapuu oli käytettävässä kunnossa. Kelpasi kirkko kuitenkin vielä pari-, kolmekymmentä vuotta erämaan kansalle, mutta sitten sekin vuorostaan tuli hylätyksi, kun Hetan kylään Ounasjärven pohjoisrannalle 1864 rakennettiin Enontekiön nykyinen kirkko. Viimeisen saarnan piti kirkossa B.F. Cajanus, joka asusti viimeiset vuotensa Hetan kirkolla Pekkalassa, kuollen siellä 1868; hänet haudattiin Palojoensuun kalmistoon. Hänen saarnansa tuli parisatavuotisen tunturitemppelin jäähyväissaarnaksi.
Vanhat Lätäsenon ja Rounalan aikaiset taulut, kuvat, kynttiläkruunut, kellot ja kaapit riistettiin entisiltä sijoiltaan ja vietiin uuteen paikkaansa Hetan kirkkoon, joka komeana ja uudenaikaisena kohosi Ounasjärven rantajyppyrällä, mistä entisaikaan jo lapinakka oli ennustanut, että siinä vielä kirkkokin seisoo.
Mutta ikänsä palvellut, autioksi riistetty kirkkovanhus myytiin 1870 huutokaupalla: Muonion nimismies Nikander oli myyjänä ja ylimuoniolainen isäntä, Muotkan Salkko, huusi sen 50 ruplasta. Sitten sekä myyjä että ostaja yhtiössä kukistivat temppelin, raastaen sen maahan kivijalkaa myöten ja rötistäen suureksi lautaksi seinät, katot ja lattiat, ikkunat, ovet, penkit, saarnatuolit, alttarit ja lehterit, vanhat numerotaulutkin ja kaikki koristeleikkaukset sekä koristellut patsaat, sakastit ja ullakot. Ja taas toistamiseen sai kovia kokenut kirkko lähteä pitkälle vesimatkalle yhä alaspäin pitkin vuolasta Muoniota, surulliselle viimeretkelleen.
Lautan hirsistä ei näet enää rakennettu pyhää temppeliä, saarnatuolia ei enää pystytetty papin pauhaamispaikaksi, eikä penkkejä asetettu sanankuulijain istuinsijoiksi. Ylimuonion rannassa jakoivat saarnamiehet saaliinsa ja käyttivät tavarat talonsa tarpeisiin. Seinähirsistä, kattolaudoista ja lattiaparsista rakennettiin heinälatoja ja muita ulkohuoneita, joiden oviksi käytettiin kirkon ja sakastin ovia; alttarin, lehterin ja penkkien maalatut aitauslaudat laitettiin aittoihin viljalaarien seiniksi, ja saarnatuolin pystytti nimismies Nikander puutarhansa porttipylvääksi. Mutta monet koristelaudat ja pylväät, numerotaulut, multakaarat, ja sen semmoiset, joita ei voitu mihinkään käyttää, heitettiin talon romukasaan. Sakasti ja ullakko pystytettiin semmoisinaan niitylle ja ovat vieläkin siellä "Sakasti"- ja "Ullakkolatoina".
Se oli Lapin erämaiden kirkon surullinen loppu.
Mutta vanhan pyhätön raastaminen ja rikkominen ei mennyt mainioittaan, sillä temppeli kukistettiin vasten kirkonväen ja haltijoiden tahtoa, ja saatettiin vielä toistamiseen vedenväen kanssa kosketuksiin. Siksipä jo alas laskettaessa Nikanderin kirkkolautta yritti Akamellan ikivanhan hautausmaan kohdalla väkisin painua kalmiston kosteeseen: kirkon jäännöksissä piilevä väki veti sitä sinne siunatun mullan ja kalmanväen seuraan, ja samoin taas puolestaan "Akamellan äijät" sitä kiskoivat luokseen. Kirkonväki ja kova kostava voima kulki tavarain mukana taloonkin ja tuotti paljon onnettomuutta. Muotkan talon navetta paloi, ja lehmiä sekä hevosia meni mukana, isäntä itse saatiin puoshaalla vetäistyksi pois palavasta rakennuksesta, ennenkuin katto romahti alas. Sitten alkoi surma vaatia ihmisiä, ja melkein peräperää kuoli talosta kuusi, seitsemän henkeä. Vieläpä rupesi talossa näkymätön pitämään möykettä, jopa joutui talo viimein niin "piruitten keskeen", että täytyi heittää kylmille ja muuttaa siitä pois. Viisikolmatta vuotta oli asumus möykkääjäin hallussa, ennenkuin siihen taas uskallettiin palata. Ja silloin oli jo näkymättömän väen valta vaipunut.
Vaipunut on vanhanväen voima entiseltä Lätäsenon kirkkokummultakin, jossa ennen myös paljon näkymättömät voimat liikkuivat.
Tyhjänä ja autiona on nyt Lätäsenon muinainen markkina- ja kirkkopaikka. Monilukuiset markkinatuvat, aitat ja tuomarintuvat ovat jo aikoja hävinneet. Sijat enää vain tuntuvat.
Mutta vanhalle lapinkansan kalmismaalle, jonka entisestä hirsiaitauksesta samoinkuin kirkonsijastakin vielä näkyy jäännöksiä, on kymmenien hautakuoppien ympärille kohonnut pieni komea koivikko. Seisoo siellä kaakkoisnurkalla vielä vanha uhripetäjäkin, ryhmyinen aihki, kuin harmaa tunturiäijä nuoren väen vartijana. Aihkin uhrikoloon vieläkin vanhaan tapaan tunturinkiertäjät vievät antimiansa.
Kummun laidalla kyhjöttää Enontekiön vanha pappila, surullisen näköinen, ränsistynyt rakennus, josta jo koko länsipuoli on raastettu maahan. Vain yksi suoja, entinen papin virkakamari, on enää asuttavassa kunnossa. Siinä mustassa, matalassa, yksi-ikkunaisessa komerossa on toimelias "Herr'-Erkkikin" aikoinaan pitkiä yksinäisiä päiviään istuskellut ja pienestä ikkunastaan katsellut päivänmaita kohden.
Mutta kaukaiset Ruotsin-Lapin tunturit ovat häneltä sulkeneet eteläisen näköpiirin.