PERÄPOHJAN WIIMEISIÄ POROLAPPALAISIA
Entisen Lapinkorven erämaita liikkuessa saa siellä täällä kankaiden laiteilla, jonkun jängän taikka metsäjärven lähettyvillä, nähdä vanhan hirsistä salvetun porokaarteen lahoneita jäännöksiä, jotka toisinaan kilometrittäin jatkuvat pitkin selkosta. Ne ovat porolappalaisten töitä, muistoja tunturikansan viimeisistä jälkeläisistä, jotka isiensä entisillä mailla, tällä puolen Lapin tuntureita, vielä elivät vanhalla totutulla tavallaan, kiertelivät karjoineen ympäri erämaita, kunnes sortuivat hautaan taikka kunnes yhä tihenevä lantalaisasutus pirstoi heidän suuret laidunmaansa, ettei metsien kasvatti saattanut niissä enää tulla toimeen.
Kansan muisteluksissa elävät vielä nämä viimeiset Peräpohjan lapinsukuiset poromiehet, ja useat heistä ovat jopa nykyistenkin vanhojen muistannan aikana kierrelleet porotokkineen takamaita.
— Tien täysi Taskisia, vankka joukko Vasaroita, sukunen Suikkeja, vellikaara Vettasia, nuin vähä Nutteja,
sanoo vanha kolarilainen runonpätkä niistä lappalaisista, jotka jutama-alueinaan pitivät etupäässä Tornion-Muonion laakson ja Ounasjoen välistä mahtavaa kairaa. Kun metsäkansa lähti raitoineen jutamaan Alkkulan, Kolarin taikka Matarengin markkinoille, saattoikin siinä monesti matkata "tien täysi Taskisia" sekä "vankka joukko Vasaroita", vieläpä jonon jatkona Suikkeja sekä Nutteja.
"Taskiset" ja Vasarat sekä Suikit olivatkin lukuisimmat ja varakkaimmat koko seudun tuhkalappalaisesta kiertäjäkansasta. Vanhaa lapinlähtöä olivat nämä joukot, aikomaan tunturien taakse paennutta polvea, joka oli sieltä myöhemmin lähtenyt painumaan taas takaisin etelää kohden.
Muonion sydänmailla, Ahvenkielisen jäkäläisillä kankailla, on vielä vanha rappeutunut porokaarre pienen, vaarain välisen saivon, Rumanjärven, rantatievalla. Siinä on aikoinaan "Taskisten" joukko porotokkineen häilännyt ja sitten taas lähtenyt karjoineen erämaata kiertämään. Täällä vaelteli muinaisina vuosina Hetan tunturimaista tullut Sieppi-Ollin poika, Matti Sieppi, jota ruvettiin sanomaan "Taskis-Matiksi", koska ukolla oli sanantapana:
— Taskis hyvä ottaa, kun taskis tarvitsee!
Ja siitä sai koko Siepin perhekunta "Taskis"-nimen, Siepin vanha Matti oli totinen, jylkky mies, joka hallitsi suurta tokkaansa, ja sai sen vielä suuremmaksi, kun nai Sarren Stiinan, Anundi Sarren ja Inga Suikin tyttären. Sillä Anundi-äijä, vanha, 1775 syntynyt porolappi, oli koko tunturimaiden kuulu rikas. Vaikka äijä olikin vain pieni, paksu, valkkopunainen käpsä, oli hänellä poroeloa niin paljon, että saattoi kerskailla:
— Na, ei voi hukat eikä varkaat niitä koskaan hävittää.
Ja kuivia poronlihoja oli äijällä pitkin erämaita pienissä puokku-aitoissa niin määrättömästi, että ne lahoivat ja mätänivät.
Anundi-äijän poroista sai Stiinakin osansa, ja niin sitten Siepin Matti tuhantisen tokkansa kanssa lähti Muoniosta kiertämään. Monet lantalaisetkin jättivät poronsa Matin hoitoon, ja ukko juti joukkoineen kesät talvet Muonion Kirkonkylän takalistoilla ja väylän varsilla aina Salmi- ja Löyttyjärven seutuja myöten. Tuohikodassa ukko vain asusteli, ja sinne teki Stiina perillisensä, milloin missäkin sydänmailla, Löyttyjärvellä, Rumallasaivolla, Äijävaarassa. Neljä poikaa ja kaksi tytärtä tuohikota tuotti, ja sitä mukaa kasvoi elokin, kun kaitsijain luku lisääntyi.
— Taskis talossa, vaarain raossa kasvaa poikaa neljä,
tiesi vanha laulukin kertoa Matti-äijän pojista.
Mutta aikuisiksi tultuaan painuivat äijän pojat omine karjoineen omille teilleen. Matti meni Turtolaan raitioimaan ja häipyi sinne, Heikkikin kulkeutui etelään päin aina Turtolan Konttajärvelle, sai lantalaisemännän ja joutui itsekin viimein lantalaiseksi. Jussa, veljesten vanhin, meni ensin Kolarin miesten raitioksi, sitten Turtolaan, ja juti niin joukkoineen monet vuodet kaikki selkoset Ounasjoen kairalla aina Rovaniemen ja Kittilän takamaita myöten, kunnes hänkin häätyi talonomistajaksi Rovaniemen Jääsköön, osti pienen mökin, josta viimein asui suuren ja komean talon.
Äijän tyttäretkin joutuivat maailmalle: Tiina-Kaisa vietiin Ruotsin puolelle, Kitkiöjoen Antille Pajalaan, ja Priita-Mari pääsi Muonioon Nivunkijärven Iskolle lantalaistalon emännäksi. Mutta pahnan pohjimmaisin, Äijävaaran kodassa 1841 syntynyt Siimon Petteri, jäi isänsä kanssa kiertelemään omia kotiseutuja.
Väsyi viimein vanha Matti-äijäkin alituiseen jutamiseen ja pysähtyi pienelle Salmijärvelle, jonka ympäristöjä oli ikänsä kierrellyt. Sinne olikin äijä jo 1842 vanhan päivän varakseen rötistänyt pikku mökin ja saanut "nyypyykin" paikan. Siellä eli "Salmijärven äijä" lantalaistapaan viimeiset vaiheensa, ja siellä päättyi 94-vuotiaan tunturikiertäjän elämä 1885.
Salmijärven mökissä eli sitten Simukin lantalaisemäntineen, mutta hoiteli edelleenkin porokarjaansa. Kolmet-, neljätkymmenet vuodet juti Simu isänsä jälkiä neljä-, viisisataisen tokkansa kanssa, sai väliin elonsa suuremmaksikin, mutta sitten taas sitä menettikin. Monesti sattui, että väylän takaa Ruotsin lappalaisten porot kulkivat tälle puolen, ja niiden joukkoon eksyi Simun porojakin joskus kymmenittäin, satakuntakin, kadoten sitten rajantakaisten mukana sen tien Ruotsin lappalaisten erämaihin.
Lantalaiskarjaakin saatiin taloon, mutta maan myyrtäjäksi ei metsien miehestä ollut muuta kuin sen verran vain, että peruna ja karjalle heiniä saatiin kasvamaan. Jymy talo on sittenkin kohonnut vanhan "Taskis-Matin" pohjustamalle paikalle. Vieläkin siinä asustaa yli 80-vuotias "Salmen Simu" jäntteränä tiukkapiirteisenä erämaan miehenä.
Salmijärven äijän toiset pojat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Vielä pari vuotta takaperin eli Rovaniemen Jääsköllä Jussan vanha leski, 95-vuotias "Pehkosen muori", Anna Aslak. Koutokeinossa, monien tunturien takana, oli muori syntynyt 1825, hettalaisen Niila Aslakan kodassa, saanut jo lapsena Jäämerenkin tunturiseutuja kierrellä, joutunut sitten Muonion pappilaan Kolströmin palvelustytöksi ja sieltä Siepin Jussan toverina uudelleen erämaita matkaamaan. Enimmän ikänsä olikin muori asunut kuin metsäläinen, synnyttäen metsässä perillisensäkin. "Poromiehenä" oli eukko toiminut vielä miehensä kuolemankin jälkeen, vaikka jo oli saatu talokin, missä voitiin asua. Neljäsataa poroa oli ollut muorin merkeissä, ja karjastaan oli hän aina vanhaksi asti itse pitänyt huolta, hyvin tuntien kaikki sarvipäänsä. Mutta mitä ei metsien visu ja tarkka muori oppinut tuntemaan, se oli seteliraha. "Monta, monta on pois!" sai muori monesti päivitellä, kun pojat kävivät salaa verottamassa hänen rahakiisaansa.
Mainittavimpia ja tunnetuimpia kaikista Peräpohjan viimeisistä porolappalaisista olivat Vasarat, "Vanhan-Vasaran" laaja suku. Enontekiön ja Rounalan tunturimaissa, Suontavaaran ja Laimovuoman jutamakunnissa, oli Vasarain joukko jo satoja vuosia elänyt. Jo 1600-luvun lopulla siellä vaelteli Vasaran Niilaa, Lassia ja Heikkiä, sitten taas toisen polven Niilaa, Lassia, Heikkiä sekä Jounia ja Anttia. Sieltä riitti myöhemmin joku Vasara takaisinkin tunturien tälle puolen. Niitä oli 1792 syntynyt Muonion lappalainen, Heikki Jouninpoika, itse "Vanha Vasara", josta sitten tuli koko Peräpohjan pikku Vasarain suurmoukari.
Urakalla, kaksivuotisella porohärällä, ajaen tulla tohautti Vasaran ukko tunturista Muonioon. Nauratti kyllä vanhoja poromiehiä, kun pikku miehenkäppyrä lasketteli heppaisella ajokkaallaan, mutta miehenkäppyrä oli hyvä suustaan ja sukkela toimiltaan. Rupesi raitioksi ja sieppasi pian rikkaalta Anundi-äijältä Kreeta-nimisen tyttären sekä koko joukon poroja. Sitten rupesi Vasaran elo kasvamaan, eukon pitäessä huolta, että tuohikodasta aina vähän päästä ilmestyi pikku Vasaroita porotokan paimeniksi, jopa lähes kymmenkunta.
Vanha Vasaran äijä oli aito lappi, joka koko elämänikänsä uskollisesti seurasi lappalaisvertaan koskaan päätymättä elämään ummehtuneeseen lantalaispirttiin. Äkäsjärven alapäässä, tunturien vaiheilla, oli äijällä pääpaikkansa, jossa hän useasti majaili. Siellä Ruonajoen suussa, järven rannalla, oli komea kenttä, jossa ukolla oli kodat, aitat ja luovat, porokaarteet vasakarsinoineen ja lypsinkenttineen. Mutta talven lähestyessä lähti ukko taas takamaita jutamaan. Pitkin Muonion- ja Ounasjoen välistä vedenjakajaa painui hän etelää kohden aina Ylläsjoelle ja Kallonkylän seuduille asti, kierrellen taas toisia maita takaisin pohjoiseen. Sileillä metsämailla, outapaikoissa, oli äijällä aina kotakenttänsä, ja metsissä hän yletaikojaan eleli, vain kerran, pari vuodessa pistäytyen ihmisten ilmoilla "väärtejään" tervehtimässä ja erämaajuttujaan kertomassa. Mutta milloin metsän ukko sattui lähimaille kotakuntineen, tulivat lantalaiset väliin koko joukolla kotaväen "väärteiksi", ja ukko kestitsi heitä parhaansa mukaan. Oli Vanhalla-Vasaralla kyllä, millä väärtejään kestitä. Suuri oli ukon tokka, ja porot suuria, komeita, vaaleakylkisiä suivakoita. Niistä äijä olikin ylpeä, useasti kerskaten:
— Ei mene polvilleen Vasaran suivakka vielä tänä kevännä!
Niinkuin monet muutkin vanhat lapinäijät oli Vanha-Vasarakin tietäjä ja loitsija. Peskin povessa, kaulassaan, hän kantoi aina pussia, jossa oli tulukset sekä eläväähopeaa linnunkynässä, rautanaula, toppineula, ja poronkoparasta, poron etujalan pikkukynnestä otettu pikku luu, jota äijä käytti myöskin piipunrassina. Niitä tarvitsi ukko korttoja karkoittamaan sekä kaikenlaisissa taikatempuissaan. Mutta kun nuotio sattui vingahtamaan taikka siitä piukahti tulipoukko, hypätä käpsäytti äijä suoraa päätä tulen ylitse, että pakenisi se paha, minkä tuloa piukahtaminen ennusti. Joskus vei ukko tovereitaan hautausmaalle katsomaan, kuinka kirkkomaankansaa nostetaan. Ja kun äijä viittoi kädellään ja supisi jotakin, niin väkeä nousi haudoista niinkuin sääskiä. — "Näettekö, näettekö!" äijä huudahteli ja nosti yhä enemmän. Mutta kun katsojia jo rupesi vistottamaan, viittasi Vasara vain kädellään, jolloin koko kansa vaipui takaisin hautoihinsa.
Päissään oli Vasaran Heikki tavaton joikaamaan. Pääsipä hän vähänkään väkevän makuun, niin silloin alkoi juominen ja joikaaminen. Helposti äijä silloin käpsähti ahkioonsa ja lähti laukottamaan, ajaen naapuriinkin ja joiaten lasketti monet kerrat ympäri kotaa, ennenkuin pyöräytti pihaan ja astui sisään.
— Ramppa-Vuollo, uoo,
Ramppa-Vuollo, uoo!
äijä useasti hoilasi. Ja sitten taas vaihteeksi joikasi pitkän juotkun:
— Inarijärven jäällä, Kariselän päällä, Kumputunturin hännässä, Jiesiöjärven rannassa, laulavatpa ne Lapinkin lapset, heinäperseet heippasevat. Kuotsana, kaatsana velluvaa, vellun neiun velluvaa. Tuollapa vielä suoppaki, tuollapa vielä suoppaki.
Juopotellessaan äijä tuli joskus kristillisiinkin mielialoihin, jolloin hän itki ja joikasi:
— Kärsi vaivaa, uoo, uoo, niinkuin Ristuksen sotamies, uoo, niin autuaaksi tu'et, uoo, uoo, u-u-uoo!
Eikä Vanhan-Vasaran vain yksinään tarvinnut juoda ja joiata. Kreeta-muori oli siinä yhtä jalo kuin ukkokin. Rikkaan Sarren tytär oli kyllä näökäs eukko vielä vanhanakin, vaikka toinen jalka oli kuivanut koukkuun, niin että piti pitkän kepin varassa köppelehtää. Mutta se ei estänyt eukkoa silti toisinaan jotakuta ryyppyä ottamasta, niin että vähän mieli ailahti. Ja silloin Kreeta-muori helposti päästeli:
— Puoras Puornanen paarne, joi joi joi joi joi joo, Vellan neijanen neita, jei jei jei jei jei jee!
Vielä vanhanakin oli Vasaran äijä jalo sanasankari ja hyvin kälmi kujeilemaan. Saattoi hän ripustaa poronsa kaulaan ison ottingin muka kulkuseksi, heittää rouvot selkään ja sitten lähteä ajelemaan; saattoi hän myös huonon härkänsä liiduta valkeaksi laukkiporoksi ja vaihettaa sen sitten kuutamolla tukkimiehille. Kotatulen ääressä istuttaessa äijä piippua sytyttäessään monesti muka epähuomiossa kärventeli tulivarvulla naapurinsa partaa ja tuhrutti tuletonta päätä piippunysäänsä. Nuorilta miehiltä ukko tiedusteli, tyttäriä tarkoittaen:
— Olettekos nyt nähnehet tunturissa tuimia tammoja, vaaroissa valituita valkkoja?
Ja pikku poikia äijä nyhti tukasta ja sanoi:
— Näin isävainaa mettonpäätä nykei!
Kohtasi ukko kerran nimismies Nikanderin, jota "Koos-Nupuliksi" haukuttiin, teki hyvän-päivän ja kysyä hölmäisi:
— Siekö se olet se Koos-Nupuli?
— Kuka niin on sanonut? nimismies ärähti.
— Na, mie olen kuullut tuolla kylällä kaikkien niin sanovan.
Kerran taas seuroissa käpsytteli Vasara kälmeissään pastori Cajanusta puhuttelemaan, paiskasi kättä ja huudahti:
— Täälläpä se Erkki-väärtikin on!
— Mikä Erkki? pastori kummasteli.
— Na, se Lompolon Erkki,
— En minä ole Lompolon Erkki, minä olen pastori.
— Suo, herra pastori, anteeksi! Mie luulin sinua Lompolon
Erkki-äijäksi, kun sie olet semmoinen iso röhnä kuin Lompolon Erkkiki.
Oli Vanha-Vasara uskovainenkin. Ainakin hän sen tunnusti "kristityille", kun nämä kerran tulivat ukolta "uskoa" tiedustelemaan.
— Na, on minulla puolikolmatta uskoa, äijä sanoi.
— Mitä sie sitten uskot? kristityt kysyivät.
— Naa, mie uskon vaphaasti ja vakhaasti, että Jumala on minut luonut, ja sen mie uskon täyvellisesti, että se äiti on minut synnyttänyt, joka minut on imettänytkin, mutta sen mie uskon vain puolittain, että se mies, jota sanotaan minun isäkseni, on minut siittänyt.
Ja tässä uskossa Vanha-Vasara kuolikin. Se tapahtui talvisydännä 1878 Sivakkapalon kodalla, Niesajoen latvojen outamaalla. Salmen Simu, naapurin kotamies, oli tullut alhaalta Kolarin markkinoilta, ja sinne Simun luokse lähti yhdeksättäkymmenettään käyvä, sairasteleva Vasaran äijäkin köppäisemään, lannanmaan tuliaisia saamaan. Saipa ukko matkasanomat kysellyiksi, niin jo pyysi:
— Anna nyt, poikaseni, mulle lähtöryyppy!
Sai äijä ryypyn. Ojentautui sitten nojalleen kiisaa vasten, pani kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:
— Hyvästi nyt, poikaseni! Nyt mie lähen!
— Na, mihinkäs sie, väärti rakas, nyt sitten lähet? Simu ihmetteli.
— Na, siihen isoon suothaan, vastasi äijä. Ja siihen Vanha-Vasara kuoli, päästen haluamaansa "isoon suothaan", missä uskoi suuren sukunsa häntä jo odottelevan.
Vanhan-Vasaran jälkeen tulivat pää-Vasaroiksi ukon pojat, joiden tehtäväksi nyt tuli uusien Vasarain toimittaminen Peräpohjan porokaarteille. Äijällä oli kuusi poikaa, Heikki, Niklaavu, Olli, Antti, Johan-Petteri ja Kusto, sekä kolme tytärtä, Anna-Stiina, Priita-Kaisa ja Kreeta-Johanna. Rikkaan poromiehen tyttäret joutuivat kyllä pian naimisiin. Priita-Kaisan sai Suikin Antti, Kreeta-Johanna vietiin Sodankylään Vuojärven Jussalle, ja Anna-Stiina meni Kehä-Matille, pikku mökkiin väylän varrella.
Mutta pojista jäivät vain Olli ja Pekka äijän kotamaita kiertämään.
Olli raitioi kyllä Kolarissa ja Turtolassa asti, mutta palasi takaisin,
nai Äkäsjärven Muotkavaaran Kaisan ja teki talon Äkäsjärvelle Soukkaan.
Siellä eli sitten Pekkakin vanhanapoikana ja kuoli köyhänä äijänä.
Vasaran toiset pojat kaikkosivat, kuten Sieppi-ukonkin pojat, etemmäksi kotoisista korpimaistaan. Heikki meni raitioksi Kittilään, sitten Turtolaan ja joutui lopulta Kolarin Ruokojärvelle, ottaen Ruoko-Mooseksen Helin emännäkseen ja tehden pikku talon. Nuorin Vasara, Kusto, kulkeutui karjoineen Kallojärven kiveliöihin, jossa raitioi lantalaistenkin poroja. Hänellä oli tietäjämahtia, niinkuin vanhalla äijälläkin. Kosiskeli Kusto Kallonkylän Heikkilän Heleenaa, ja tyttö lupautuikin hänelle. Mutta kun Heleena sitten mielikin mennä Kurtakon pojalle, pani lappalainen häneen manalaiset, syötti kuivaa poronkonttia, ja siitä tuli tytär heikkopäiseksi. Illalla kun söi, niin jo aamulla hulluna hyppi pitkin pihamaata, huitoi käsillään ja huuteli:
— Huh, huh, huh, Juhan-Erkki Aapon uudet siivet, huh, huh, huh!
Eikä saattanut Jauhojärvenkään tietäjä päästää tyttöä lappalaisen rikkeistä.
Surullisen lopun sai Vasaran Kustokin. Toistakymmentä vuotta takaperin kuoli hän tielle Kallojärven kulmilla. Metsätietä Alakylään ajaessaan äijä yöpimeissä vaipui ahkioon, pienen koiranpennun vain jäädessä poveen vikisemään. Ukon lantalaisemäntä, Ojan Heli Kolarista, elää vielä poikansa luona Mäntyvaaran metsätalossa Kittilässä, Kerpuajoen latvoilla.
Vasaran Antti eleli Kittilän Alakylän miesten pororaitiona, ja oli ukolla itselläänkin muutamia satoja sarvipäitä. Eukoksi sai Antti Jääskön Ollin tyttären Alakylästä. Antti oli mainio karhumieskin, ennättäen olla mukana monen kontion kaadossa, ja useasti päästi äijä vain keihäällä pedon päiviltä. Mutta vanhana heitti ukko koko porotoimet, rakensi kodan metsään Ounasjoen rannalle, pari neljännestä Alakylän alapuolelle, ja asusteli siinä ypö yksin, pyysi kalaa ja kävi joskus kylässä. Viinalle oli Antti-ukko yhtä ahnas kuin Vanha-Vasarakin: kun hän sai pullon, köpötteli hän kiireesti metsäkodalleen ja pörräsi siellä yksinään niin kauan kuin pullossa hilkkui. Mutta silti oli ukko uskovainen ja oikea "kristitty". Viinaa hän kyllä nimitti perkeleen viljaksi, mutta kun "ihminen syöpi ja ihminen juopi", niin saattoi hänkin pyytää: "Antakaahan nyt sitä viinaperkelettä!" Kun äijä sitten vähän humaltui, tuli hän liikutuksiin ja alkoi voimallisesti saarnata ihmisen veriruskeista synneistä ja kalliista lunastuksesta. Vanhana vaarina kuoli ukko Alakylässä kymmenkunta vuotta sitten.
Mutta Niklaavu, toinen järjestyksessä Vasara-äijän pojista, kierteli Kittilää aina itäisiä ääriä myöten. Hän majaili tokkineen, jossa oli sekä omia että talollisten poroja, milloin Pöntsön seuduilla, milloin Aakenusjärven tienoilla, milloin taas Rouravaaran kankailla — siellä on vieläkin pystyssä suuri petäjä, johon on kaiverrettu: ANNA KAISA WASARA, Niklaavun tyttären nimi —, milloin Porkosen tunturimaissa Sodankylän rajoilla. Ja täällä, Porkosen korkeimman huipun, "Valkoisen Isän", juurella päättyi Kittilän kiertäjän elämä. Ukko sairastui ja kuoli Pahtavaaran laitaan suuren petäjän juurelle. Kuolinpaikalle sitten petäjänkylkeen naulattiin risti, johon leikattiin kirjoitus: TÄSÄ: ON: NIKLAAV: VASARA: KVOLVT 13: P: LOK KVVSA 1857.[6] Risti on vieläkin paikoillaan, ja tunturin juurella on äijän kodan raunio sekä aittojen ja luovien jäännöksiä. Näillä vanhoilla vainajan sijoilla asuu yhä vielä vanha lapinhenki ja manalaisetkin siellä kummittelevat, sillä niihin paikkoihin, mihin ihminen metsässä on kuollut, jää aina haltioita, jotka sitten monet ajat siinä kuvailevat ja kummittelevat ja kiusaavat muita ihmisiä, niin etteivät ne saa ensinkään rauhaa. Monesti ovat kotapaikalle asettuneet erämiehet saaneet rauhattoman yösijan.
Niklaavu oli noutanut eukon aina Ruotsin Kaaresuvannosta asti, Anna Tomman, joka oli ikivanhaa lapinsukua. Mutta lantalaisia tuli näiden tuhkalappalaisten pojista, ja tyttäret joutuivat lantalaisten emänniksi, Anna-Kaisa Kittilän Toivoselle, Kreeta Kallon Keskitaloon.
Lyhyt paksu äijä oli Niklaavu ja tavaton syömäri. Kalaretkelläkin ollessaan ukko keitti aina kolme viiden kannun vetoista kalakattilaa ja sitä myöten kuin kalat valmistuivat, pisteli hän ne peräperää poskeensa. Ollessaan Tilkkuanjärvellä kalassa, poskesi Niklaavu viikon kuluessa semmoisen määrän haukia, että kentälle karttui hevoskuorma ruotoja. Ruotokasa oli niin suuri, ettei äijää juuri näkynytkään, kun hän istui kasan vieressä kalakaaroineen, heittelemässä yhä uusia ruotoja valtavaan varustukseensa. Olikin äijällä maarua, mihin haukea työntää: maha rieppasi ihan polvissa, kun hän kävellä taapersi.
Suuri oli Suikkienkin suku, jonka jutama-alue ulottui Muonion laaksosta aina Kitisen vesialueelle. Suikkeja nähtiin sekä Muonion ja Kolarin vesialueelle että Kittilän kiveliöissä, aina pohjoisilta perukoilta Rovaniemen ja Sodankylän puolelle saakka. Heidän vanhoja asentopaikkojaan on vielä pitkin erämaita. Vanhaa lapinlähtöä olivat Suikitkin, kahta eri haaraa, toinen Muonion, toinen Kittilän Suikkeja. Lantalaisten pororaitioina he valtavien tuhatlukuisten tokkien kanssa kiertelivät kaikki sydänmaat ristiin, rastiin, ja monella raitiolla oli omiakin poroja satamäärin.
Muonion Suikkien sanotaan saapuneen Ruotsin puolelta. Vanhimpana Suikkina muistetaan vielä vanhaa Olli-äijää, Pekka Suikin poikaa, joka oli syntynyt 1799. Olli oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen, ettei pikku pojalla ääni sen kivempi. — "Voi paahkilas!" kirosi äijä kimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pääpaikkanaan piti pikku-äijä Pakajärven seutuja, samoillen suurine laumoineen ympäri erämaita aina Kangosselkää myöten. Mutta sitten kerran juti ukko yli kairojen Kiriselle ja asettui Pokkaan, Suikin talopahaseen muka lannanmieheksi, mutta pian hän sieltä palasi takaisin metsäkotaansa ja pysyi edelleenkin vain lapinäijänä. Semmoisena ukko kuolikin, sokeana vaarina Pakarovan tuohikodassa kesällä 1876.
Pakajärven salo olikin sitten Suikkien kotoinen erämaa ja syntymäseutu, keskellä "Suikkien palasta", joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja Vasarain jutama-alueeseen. Täällä oli monet kalaiset metsäjärvet, jäkäläiset kankaat ja korkeat vaarat, Tahkovaara, Valkea vaara, Kiuasselkä ja tunturimainen Kiuaslaki sekä etempänä idän alla, Yllästunturista alkaen pohjoiseen kulkeva mahtava tunturien juonto. Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa.
Olli-äijän pojat, Pekka, Lassi, Antti ja Feetta, jäivät kotiseutujaan kiertämään. Joka kesä ennen juhannusta saapuivat he kotakuntineen Pakajärven pohjoisrannan kentälle, kalastelivat järvissä räkän aikana, lypsivät poroja ja valoivat sadoittain juustoja. Viisi kotakuntaa oli kentällä, neljä veljesten kotaa ja viidentenä Lassin pojan, Feetan, kömmänä. Kierrettiin sitten taas kiveliöitä ja syksyllä Mikkelin seuduissa, porojen rykimäaikana, palattiin jälleen Pakajärvelle, toimitettiin poroerotus, jonka jälkeen kukin lähti oman elonsa kanssa omille teilleen.
Metsien miehinä pysyivät veljekset koko ikänsä, ja omasta heimostaan he etsivät emäntänsäkin. Feetalla oli vaimona Kristiina Junkka Pajalasta, Antilla Vanhan-Vasaran Priita-Kaisa, sekä Lassilla Rauni Marakatt Kaaresuvannosta. Vanha Pekkakin löysi viimein lappalaisensa: nai piikansa, Pekka Labban lesken, Margitin. — "Paahkilas kyllä!" manaili ukko piikaansa, mutta otti lopulta akakseen. Tunturisukua oli Lassin Reetankin eukko: Inkeri Kitti Pajalasta. Vanhoina ukkoina kuolivat Suikin veljekset erämaahansa. Antti väsyi Äkäsjärvelle, Feetta ja Lassi kuolivat Pakajärvelle, ja Pekka pääsi äijiensä luokse Kolarinsaarella, Rautiossa 1895. Pekan "suureen suottaan" meno tapahtui komeasti kuin ainakin oikean vanhan lapinäijän lähtö. Kun ukko oli henkensä huokaissut, alkoi kuulua porokellojen pauke, ensin vain hiljemmin, mutta sitten yhä kovemmin ja kovemmin niinkuin olisi raidolla ajettu pihaan, ja sitten kävi rysäys pirtissä, niin että seinäkellokin helisi, ja outo humaus löi läpi huoneen niin väkevästi, että läsnäolijatkin tunsivat ruumiissaan kovan "krookkauksen". Ja taas alkoivat porokellot pihalla poukkua, raito tuntui lähtevän matkaan, ja vähitellen häipyi kellojen ääni kuulumattomiin. Helkytellen ajoi vanha erämaiden kiertäjä ikuiseen lepoonsa.
Näihin miehiin loppui Muonion Suikkien kiertolaiselämä. Heidän jälkeläisensä jo päätyivät asumaan paikoillaan. Feetta teki mökin entiselle kotakentälleen Pakajärvellä, jossa vieläkin muorineen elää, ja toiset hajaantuivat mikä minnekin, Äkäsjärven seuduille, Jierisjärvelle ja Kolarin puolelle. Tyttäretkin joutuivat lannanmiehille emänniksi.
Kittilän Suikkien erämaana oli Ounasjoen ja Kitisen välinen kaira. Jo vanhaan aikaan oli suikkilaisten kotatantereena ollut Alaselkien seutu. Lylymaassa, Pöytälaella ja Kuolemanlehdossa olivat he täällä kotakuntineen majailleet. Kuolemanlehdon kotaan oli päättynyt erään Suikki-muorin poluton erämaan matka. Muori oli saatettu Kurjenpolven kalmistoon, Ounasjoen rannalle, mutta muorin haltia jäi Kuolemanlehdon kotaan, jossa se pitkät ajat myrskyöinä viehkuroi tuulispuuskissa, ryöpsäytellen nuotiotuhkia.
Vanhoja Kittilän Suikkeja oli Pekka-äijä, joka raitioi paikkakunnan poromiesten tokkia siihen aikaan — 60-70 vuotta takaperin —, kun porojen mailla oli kauhea kaatokesä, jota vieläkin muistellaan. Se oli kamala kesä: oli niin polttavan kuuma, että aurinkokin mähötti taivaalla kuin verilimppu. Hirmuinen helle ja räkkä tappoi poroja, niin että ne tokittain kerrassaan luokona kaatuivat. Mutta jos elukat ennättivät veteen puhkumaan ja rypemään, jäivät ne henkiin.
Järveen porot kilvan puhaltautuivatkin, missä vain pääsivät. Aakenustunturistakin kerran Suikin raitioima suuri lauma hirveällä rytinällä ampaisi niinkuin patonsa murtanut koski läpi metsän ja rantaryteikön suoraa päätä Aakenusjärveen, jossa se sitten päiväkauden puhalsi ja huohotti.
Kesät talvet vanha Suikki-Pekka kiersi Kittilää. Äijän porokaarteita, nilien ja luovien jätteitä, nähdään vielä Kerolaen laidassa Sirkan takana, Kullirovassa Rastin ja Vesmajärven välisellä salolla, sekä Saattoporassa, Hirvaslaen rinteellä, Kumputunturin tienoilla. Koko elämänsä oli Pekka-äijäkin oikea lapinmies, uskollinen porojen paimen. Mutta jälkipolvi jo luopui äijän tavoista. Muuan tytär, Priita-Maija, meni kuitenkin eukoksi vanhalle Kariniemen Jussalle, "Korte-äijälle", joka, niin lannanmies kuin olikin, eli kuin lappalainen, vei Priita-Maijansa Kuusajärvelle Korteniemen pirrikotaan ja siellä hänen kanssaan asua tuhrusteli kesät talvet, kalasteli ja sai puolikymmentä pientä korteniemeläistä kotakentälle teutaroimaan. Mutta isoiksi tultuaan pirrikodan kasvatit lähtivät metsäpesästään, mikä Välitalon leskelle mieheksi, mikä Uudentalon emännäksi, mikä Uudenputaan Vanhan-Tuomaan vaimoksi.
Joitakuita Suikkeja asui aikoinaan Rovaniemelläkin; muuankin, 50-60 vuotta takaperin kuollut ukko, kuljeskeli tokkineen Tapionkylän takamailla ja jätti jälkeläisiä mökkiin Meltausjoen varrelle.
Rovaniemeltä taas lähti 70-80 vuotta sitten Antti Suikki Kittilään, nousi pohjoisille äärille aina Pokkaan asti, johon "Lesken Pekka-raukka", rikas lappalainen, 3000:n poron omistaja, Pokka-sukua, oli häätynyt mökkiläiseksi ja lehmänhoitajaksi, kun suuri pororutto hävitti koko karjan ja teki miehestä melkein kerjäläisen. Antti Suikki nai Pokan tyttären, Sohjan, teki naapuriksi Suikin mökin, myi sen sitten Muonion Olli Suikille ja otti akkansa kotimökin haltuunsa. Ja täältä, Kittilän karusta perukasta, rupesi taas tulemaan uutta Suikin sukua. Vanha Antti, kuulu "Haippa", raitioi erämaassaan sekä lantalaisten että lappalaisten poroja, menetellen monesti niinkin, että joutui monta kertaa oikeudenkin kanssa tekemisiin. Jälkipolvi sitten jo aivan lantalaistui ja muuttui sekarotuiseksi. Pokan Pekka, Antin poika, elää vielä Pokassa 70-vuotiaana käppelänä ukkona.
Vanhaa lapinsukua oli Nuttikin, vaikka sitä vain "nuin vähä" olikin liikkeellä. Suomen puolen tunturiseuduissa, Enontekiön Lainio-, Romma- ja Peltovuomassa, eleli 1700-luvun alkupuolella Nutti-lähtöistä Anttia, Marttia, Jussaa ja Jounia, sitten Anttia, Ollia, Joopia ja Jounia. Muuan Nutti, Antti Ollinpoika, painui Muonioon poropaimeneksi ja nai rikkaan Anundi Sarren Kaisan, kulki raitiona Turtolaa ja Ylitorniota myöten, ja tekaisi talonkin Muonion Tiurajärvelle. Mutta lapin ukko-rukka hävisi talostaan, ja pojat joutuivat raitioina paimentelemaan lantalaisten porotokkia, viimein lantalaistuen itsekin.
Muonion mailla vaelleli aikomaan porolappalaisena myös Vettaisen suku, joka nimestä päättäen lienee ollut alkuisin jotakin savolaista pahnaa. Ikivanhojen Vasamin, Päiviöiden, Labbojen, Maggojen ja muiden suursyntyisten lapinäijien joukossa Enontekiön erämaissa ei vielä Vettainen vaeltanut. Vasta 1700-luvun lopulla ilmestyvät Muonion raitiolappalaisten joukkoon Vettais-veljekset, Mikkel ja Erkki Knuutinpojat. Edellinen nai Antti Nutin tyttären, ja jälkimmäinen keinottelee itsensä rikkaan Anundin vävyksi. Pororaitiona kiertävät miehet sitten kiveliöitä, Mikkel asustellen Saijanvaaran seuduilla Muoniossa, mutta Erkki koluten erämaat aina Ylitorniota ja Kittilää myöten. Ja uusia Vettaisia lähtee maailmalle, mikä raitioksi, mikä muuten rengiksi taikka piiaksi; varsinkin Kolarissa esiintyy paljon Vettaisen pahnaa. Mutta "Nuutin Erkin" poika, Olli, joka eli vuosina 1826-1897, tehdä rysäyttää Muonioon, väylän rantaan, Reponiemen talon, josta saa alkunsa Vettaisten talonomistaja-haara.
Kittilän itäisillä äärillä, Sodankylän ja Rovaniemenkin puolella, eleli entisaikaan Riimin lappalaissuku. Jo tarina-aikoina asui Lomajärven sydänmailla Niila-niminen Riimi, joka noitamahdillaan kilpaili kelontekemäläisen Paalulan Niilan kanssa.
Myöhemmin asusti samoilla mailia, Riimintievassa järven pohjoisrannalla, Keulakkopään laidalla, toinen Riimin ukko, jonka pahnaa oli Riimi-Olli, tuhansien porojen isäntä. Samoja summia erämaita kuin isätkin, samoili Olli tavattoman tokkansa kanssa, palaten aina Lomajärvelle vanhaan kotipaikkaansa. Vaikka Olli-aijä olikin semmoinen pororikas, heitteli hänen akkansa kuitenkin suopungilla vieraita poroja, merkitsi peurakorvat vasat omikseen ja paloitteli muut porot pataansa. Ukko oli kyllä niin pyhä, ettei saattanut syödäkään varastettua lihaa, vaikka sitä varkain keitettiinkin, mutta lopulta itse pyhä ukkokin lankesi, söi lihaa ja joutui viimein kruunun leipiin akkansakin puolesta.
Kahdeksan tytärtä ja yhden Olli-pojan sanotaan Riimi-ukon pahnasta lähteneen. Poika joutui lantalaisten poropaimeneksi Kolariin ja Sodankylään, ja rikkaat tyttäret kelpasivat kyllä lannanmiehillekin. He saivat äijältä myötäjäisikseen sata vasantekevää vaadinta ja lisäksi vielä joukon muita poroja sekä kaikenlaista lapinkodan tavaraa. Niin hajaantui metsien tyttölauma mikä minnekin, Kemijärvelle, Kelontekemälle, Unariin. Mutta lapsena jalkansa palelluttanut, puujalalla kolkkaava Riimin Elli jäi naimattomaksi, asuen "Jalkapuoli-Ellinä" Sodankylässä ja vielä vanhanakin muistellen:
— He-heei, Lomajärven maassa olen mie syntynyt!
Rovaniemellekin kulkeutui entisaikaan muuan Riimi, kierrellen porokarjoineen pohjoisesta Kemijärven Javarukseen, siirtyen sieltä Majavaan ja viimein Rovaniemen Ylinampajärven takamaille. Tämä Riimi-ukko oli onnistunut saamaan eukokseen papintyttären, joka oli "niin korkiaa lähtöä, jotta aatelissukua". Ja toimekas lapinakka korkealähtöisestä tyttärestä tulikin. Äijänsä kuoleman jälkeen hän vävyineen — Ylinamman Matti oli nainut Anna-Maijan ja Perunkajärven Kulppi-Aapo Kaijan — raitioi tuhatpäistä tokkaansa kesät talvet metsiä kierrellen, vasoitti ja lypsi poroja ja puserteli juustoja, parituhattakin syksyn kuluessa. Villipeurojakin, joita silloin vielä kiveliöissä liikkui, muori joskus heitteli kiinni, hiipien kesyn poron varjossa lähelle ja sitten kärhäyttäen suopungin villiporon kaulaan. Mutta kerran poronvasoituksessa Jouttipalolla kevätsulilla muori vilustui, ajettiin ahkiolla kipeänä kotiin ja kuoli jo seuraavana päivänä. Siitä on kulunut jo noin 70 vuotta.
Kierteli sitten vielä siellä täällä joitakuita lappalaisraitioita, jotka eivät olleet niin laajaa lähtöä kuin edelliset eivätkä jättäneet jälkeensä niin suurta pahnaa; toiset tulivat tänne yksinäisinä tuntureistaan, vaeltelivat metsiä ja sitten taas hävisivät jäljettömiin.
Niitä oli Kolarissa elänyt Koffelon Lassi-ukko, "Kohvin Lassi", suuri karhuntappaja, joka aina karhun kaadettuaan teki "mustan pojan makkaraa"; niitä olivat Turtolan Jaukka-äijät, Pekka, Mikkel ja Antti, niitä myöskin Naisun äijä, joka tuli Ruotsin-Lapista tälle puolen ja raitioi jonkun aikaa kolarilaisten poroja. Vanhoja lapinraitioita oli "Kissa-Kaijakin", Priita-Kaisa Kissa, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuolisilla sydänmailla, ensin renkinsä "Löytty-Heikin" kanssa, kunnes meni emännäksi lappalaiselle Olli Kurvanderille. Mutta sitten jäi Kaisa yksinään metsäkotaansa, ja vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen perässä juoksennella, eli vain metsissä, kelasi juuri köyttä ja kutoi juuri vakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa ja taas kadoten kiveliöönsä. Kaisa kuoli Kolarissa noin 50-60 v. takaperin ja haudattiin Sieppijärven kalmistoon.
Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin, joka eli viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä. Satoja poroja oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja paimennettavina, ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli alituisesti Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujärven välisiä sydänmaita. Ukko teki jo pikku pirtinkin Näläntöjärvelle, mutta asusteli silti kuitenkin porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli totinen kristitty ja taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa hän sai palkisensa pari-, kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä moneen tuhanteen. Poromiehenä Pieti kuolikin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ja ukon poika, Antti Unga, vaeltaa vielä isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä poroparttiotansa Kolarin kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus metsäkodallakin. Ukko onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä alhaalla, vanhojen lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.
Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet elivät koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan. Omia porojakin oli miltei joka raitiolla, mutta suurin osa paimennettavasta karjasta oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena. Kruunun päältä sai raitio tavallisesti vuosipalkkaa, niin että tuhatmääräisen tokan pari paimenta saattoi ansaita 500-kruunuisen vuodessa. Mutta siitä maksusta piti raitioiden korvata porojen lantalaisten heinämaille ja sauroille tekemät vahingot. Lisäksi saivat paimenet taloista "niestajuuston", lehmänmaidosta tehdyn eväsjuuston, sekä kuovat ja vanttuut. Joskus sai paimen isoista porotaloista "niestaa", leiviskän voita, tynnyrin jauhoja sekä leiviskän kahvia ja sokeria kesäeväikseen. Kesäisin raitiot lypsivät laumaansa ja tekivät juustoja. Mutta juuston jokaisesta lypsävästä vaatimesta vei paimen "mettänlahjana" isännälleen. Loput hän sai syödä taikka myydä omiksi hyvikseen. Kymmenen leiviskääkin kokoontui tuhatkuntaisesta tokasta kesäjuustoa, ja juustonaulasta maksettiin kruunu. Vanhaan tapaansa lapinmiehet myös kuivasivat poronmaitoa poron vatsalaukussa taikka metson ja koppelonkuvuissa. Maidon sekaan he panivat vedessä keitettyä "juomukaalia", joskus ruotukan lehtiäkin. Muikeaan juomuruohoonsa oli lappalainen niin opastunut, että hän kylvi sitä keväisin porokaarteeseensa lypsyajan varaksi. Syksyisin keräsivät poromiehet maitoa isoihin pitkäkäisiin "ankkoihin" ja upottivat ne suliin kaltioihin, joissa saivat olla koko talven. Keväällä maidottomana aikana kaivettiin astia hangen alta esiin, ja paksu puuromainen maito oli mainiota kahvinhöystettä.
Joskus pistäytyivät metsien miehet kylässä poroisäntien luona ja hyvin heitä taloissa kohdeltiin. Hyvin kohtelivat kodan asukkaat lantalaisiakin, kun he tulivat vieraisille metsäkodalle, "lapinkylään", joksi lappalaisten asentopaikkaa sanottiin, vaikka se olisi ollut vain yksinäinen kotakin. Jos sattui olemaan juuston tekoaika, syötti kotakansa "väärteilleen" rasvaiset juustot, juotti juustoherat, "missut", antoi väkevää "klapattua" maitoakin, joka oli "suuta myöten makeaa". Kuivattua poronlihaa, kuuta ja kieltäkin hän nouti aitastaan. Vielä eväiksi ja tuomisiksi työnsi vieraanvarainen metsänmies väärtilleen juustoa ja lihaa.
Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä silloin oli kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että metsät vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava lahtiruho maksoi vain 10-20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät lapinkengät.
Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat jokaiseen kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan ja poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan, ja siitä kävi elämä niin ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta porojen mukana katosi kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui rahakin, kun porot ja lappalaiset hävisivät metsistä.
Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa mennyttä aikaa.
Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka vanhat sitä kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet ovat lahoneet metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet, ja vanhoja kotasijoja löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta, kun vain rupeaa sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.
Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin hävinnyt. Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa. Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannanelukoita. Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon ja mitättömän ohratilkkareen.