LAPINKODALLA
Olet lähtenyt etsimään Peräpohjasta kadonnutta kotalappia, poroja paimentavia Vasara-äijiä ja Suikki-ukkoja.
Olet saanut jättää taaksesi Kittilät ja Kolarit, Muoniotkin, ja nousta tunturien tuolle puolen Hettaan asti, Enontekiön kirkolle, etkä ole tavannut ainoatakaan poro-Vasaraa, Saat jättää vielä Hetankin selkäsi taakse ja painua poluttomiin erämaihin yhä vain pohjoisia tunturiseutuja kohden.
Sillä vanha entisaikainen porolappi elää enää vain perimmän Lapin laidimmaisilla seuduilla. Tuhkalappalaisen valtakunta on siirtynyt kaukaisimpiin erämaihin, sinne, missä mahtavat tunturit kiertävät ympäri taivaanrannan, missä kesäpäivä kuukausittain yhtä päätä pysytteleikse näköpiirin yläpuolella, ja missä talvella taas on melkein päättymätön yö. Kotalappalaisen kotimaana ovat "kaikki tunturit",[7] hänen kietkamensa kiikkuu siellä, missä ei enää kuusi viihdy, eikä vähään tyytyväinen petäjäkään saata kasvaa, missä vain vaivaisenvarpu matalana hiipii maata pitkin ja itsepintainen koivu koettaa kääkkyräisenä pitää puoliansa taistellessaan armotonta luontoa vastaan.
Samoinkuin pieni lappalainen, sen kohtalotoveri, joka väkevämpien armotta riistäessä parhaimmat kappaleet on saanut osakseen kaikkein karuimmat seudut, mitkä eivät ole muille kelvanneet, sekin koettaa pysytteleidä kiinni viimeisessä tähteessä, jonka on saanut turvakseen ja kotoiseksi konnukseen.
Kovin pieniksi on jo supistunut Suomen porolappalaisten joukko, joka vielä vanhaan tapaansa elää erämaan ikuisena kiertolaisena. Inarista on kotalappalainen jo melkein kadonnut, eikä ole porokarjan kanssa kiertäjiä enää monta Utsjoellakaan; vain Enontekiön mahtava tunturiseutu on jäänyt porolapin asuinmaaksi. Se on kuin mikäkin lappalainen ulkomuseo, jossa vielä saa nähdä vuosisatain takaista lapinelämää entisessä alkuperäisyydessään.
Ei ole suuri enää Enontekiönkään kotakansan suku. Pöyrisjärven tunturiseudussa, Norjan rajoilla, asustaa kesäkautensa kymmenisen kotakuntaa Näkkäläjärviä, Prokseja, Maggoja; ja suuren Porojärven sekä Kilpisjaurin ympäristöillä, Haldiin eteläpuolisissa loppumattomissa tunturimaissa, majailee toistakymmentä kotajoukkoa Kalttopäätä, Labbaa, Valkeapäätä, Vasaraa, Palojärveä, Juusoa ja Tornensista. Erämaan kiertäjien koko sukukunta käsittää kaikkiaan noin 120 henkeä.[8]
Kolme, neljä pitkää erämaa-penikulmaa yli tunturien ja jänkien saat taivaltaa päästäksesi Hetan kirkolta kotalappiin. Saat välillä levähtää "Peninkulma petäjällä", johon jo 1700-luvun matkamiehet ovat nimimerkkejänsä ja vuosilukuja kaiverrelleet, sekä Kaijanmaan autiotuvalla, jossa synkkinä syksyöinä haltiat möykkäävät; saat sivuuttaa kauniin Näkkäläjärven komeine seitakivineen ja lapin-taloineen, saat jättää viimeiset petäjätkin, jotka autioilla tievoilla yksinäisinä ja orpoina kyhjöttävät. Metsä loppuu jo ennen Näkkälää ja alkaa autio, puuton tunturimaa, joka aukeaa eteen kuin äärettömyys.
Tämän rannattoman tunturimeren ulappaa kiertelee Näkkälän poromiesten sukukunta.
On siellä pienen Raaskaltiojärven rantamalla vaalean-harmaa keila, joka näkyy jo kauas rantatievoille. Keilan mustasta huipusta kohoaa sinertävä savusuitsu, josta arvaat sen ihmisasunnoksi, sillä savu on ihmisen tunnus ja asentopaikan merkki, erämaassa vielä varmemmin kuin muualla. Mistä savu kohoaa, siellä on aina tuli ja tavallisesti tulentekijäkin. Harmaa keila on Näkkälän Jussan asunto "louvekota", jossa ukko perheineen majailee viettäessään karjoineen kesäsydäntä Raaskaltiolla.
Äkäinen on kodalla vastaanotto, kun vieras sinne rantajängän mutahautoja kierrellen, kaarrellen saapuu. Kymmeninen koiralauma ryöpsähtää rähisten vastaan ja haukkuu ikenet irvissä, niskakarvat porhossa, vieraalle vihaiset tervehdyksensä. Kohta kotakin työntää ilmoille kummastuneen joukon suurta ja pientä väkeä, vääräsääristä, kapeanilkkaisia, nahkahousuisia lintukotolaisia, joiden kirjotakit, punapaulat ja punaiset lakit iloisesti vilkahtelevat ruskeassa ympäristössä sekä kodan harmaata seinää vastaan.
Niin harvoin tämän aution erämaan asukas näkee vertaisiaankin vieraita, että heitä kyllä kannattaa käydä koko kotaväen katsomassa. Vielä harvemmin saa tunturimaan asukas nähdä "lannan reisantteja". Ne ovat jo niin merkillisiä vieraita, että heistä voi vaikka joiatakin.
— Lantalaiset, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu, kävelevät, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu, tuntureita, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu ylös ja alas, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu,
saattaa kuulla jonkun joikaaja-äijän heistä runoilevan.
Eikä erämaan suurta kesäistä rauhaa häiritse mikään muukaan kulkija. Tunturien petoeläimet ovat silloin piiloissaan; vain arka jänis käpsähtelee kääkkyräkoivikossa, ruskea riekko juoksentelee vaivaisvarpujen suojassa, tunturilla lentelee kirjava pissihaukka, järvessä pulikoivat vesilinnut ja jängällä suuri kahlaajain joukko. Mutta ne kaikki ovat samaa tunturikansaa kuin kotaväkikin. Ne on luotu kaikki tähän samaan ruskeaan ympäristöön, ja jokaisella on oma tehtävänsä, asuma-alansa ja majapaikkansa.
Lappalaisen majapaikkana on tämä rantakuivikko ja pesänä tuo harmaa matala keila, josta eläjät, niinkuin muutkin metsäpesän oliot, kummissaan ilmestyvät kurkistelemaan rauhanhäiritsijää. Metsänväen arka, hiukan pelästynyt ja kysyvä ilme esiintyy kotakansankin kasvoilla, kun outo vieras astuu hänen majalleen. Sillä eihän voi arvata, mikä lienee vieraan matkamiehen tarkoituksena.
Tämän tietäen lappalaisopas kotaa lähestyttäessä useasti jo etukäteen rientää viemään tietoa matkamiehen tulosta.
Jos pörrökarvaisten penikkain vastaanotto onkin tavallista äkäisempi, on kotaväen kohtelu sitä mieluisempaa. Lappia ja suomea he latelevat sekaisin — Ruijan tunturikodasta tuotu emäntä ei juuri muuta osaakaan kuin omaa "saamekieltään" — ja pieneen majaansa he vievät vieraansa.
Ei ole erämaan kansan koti juuri vieraita varten varattu, enempää kuin muidenkaan metsänasukasten asunnot. Se on aiottu vain oman väen olosijaksi, ja hyvässä sovussa saa sekin siinä pysytellä, ahtautuen vieri viereen kyköttämään kuin ainakin pennut pesäänsä.
Sillä asunto on varsin ahdas; kotapermantona on vain kolmi-, nelimetrinen maapalanen, ja korkeutta on niin paljon, että ainoastaan keskellä, räppänäaukon kohdalla, suommuorran alla, saattaa kodan päämies seisoa suorana. Käyrien pieljipuiden ja kotariukujen varaan pingoitettu vaateloude sulkee suojaansa pienen lappalaismaailman, eristäen sen ulkoilmasta. Savulla se on vain koristettu ja kirjavoitu, ja ainoana "tauluna" on räppänäaukosta näkyvä palanen sinistä taivasta.
Mutta tämä maja on porolappalaisten koti, ja sen suojassa on hänen kotoinen lietensä. Keskellä kotapermantoa on seitsemällä kivellä ympäröity tulisija, jonka mieluinen loimo lämmittää ympärillä olijoita. Maapermannolla, joka on peitetty koivunrisuilla, porontaljoilla ja ruijanraanuilla, vain istutaan tai loiotaan kahden puolen tulta. On siinä vielä sikinsokin kaikenlaista talon tarvekapinetta: keittoastioita, kahvikaluja, kiisoja, laukkuja ja ruokatarpeita, jauhopusseja ja maitovatsapalloja, kaikki vain permannolla ovipuolessa taikka peräosassa, poassossa. Tässä kotaväki nukkuu yönsä, lepäilee päivälläkin, tässä syö liha- ja kalakeittonsa sekä särpää mustan kahvinsa, tässä askartelee "tupa työnsä", ompelukset, kudonnat ja puukkotyöt. Kiisoille taikka taljavuoteelle hän istuttaa vieraansakin ja tarjoaa hänelle kotansa parhaita, sillä "sitä lintu linnulle, mitä linnulla itselläänkin." Emäntä keittää rasvaa tiukkuvia tunturijärven siikoja, joita yhteisestä kaarasta pistellään sormin ja kastetaan samaan rasvakuppiin, tarjoaa ulkona kevätahavissa kuivattua poronlihaa ja viimeksi pyöräyttää väkevän kahvin, johon kermaksi sekoitetaan poron vatsalaukussa kuivattua hapanta poronmaitoa. Hyvä on tunturikodan kestitys, hyvästä sydämestä tarjottu ja mielihyvällä otettu vastaan. Eikä ole kotaemännän kertaakaan koko puuhansa aikana tarvinnut sen enempää hääriä eikä juoksennella; samalla sijalla, lieden ääressä, jalkainsa päällä, hän on vain saanut istuskella, sillä käden ulottuvilla, kiisoissa ja nahkapusseissa, ovat ruoka- ja kahvitarpeet, käden ulottuvilla riippuvat kattilat ja kahvipannut ja käden ulottuville, oven suuhun, ovat lapset kanniskelleet vaivaisenvarpuja, joita kattilan alle työnnetään, ja lopuksi, käden ulottuvilla istuvat nekin, joille tarjotaan.
Jos asunto on ahdas, niin sitä enemmän on tilaa ulkona. Koko rantakenttä kivineen ja mättäineen on samaa kotia kodan kanssa. Aurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä yhtä hyvin kuin kodassakin. Kenttä onkin työmaan näköinen. Hujanhajan on siinä kaikenlaista työkalua ja useita työskentelysijoja. Siinä on puiden pilkkomispaikka, siinä parkkipadat ja roukauskattilat, siinä leivänpaistamis-uunikin paljaan taivaan alla, siinä kirveskalsua, kuokkapahasta ja lapionraakkia, puukkoa, vasaraa, höylää ja tahkontapaista, kauhaa ja kaukaloa. Ja joukossa pitkin kenttää nähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkioita ja porokelkkoja, jopa kottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita takkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa on parin koivunhaariikan ja korvakkojen varassa "luövvi", katos ja telineistö, jossa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua: kenkäheinäkääröjä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä, puntaria. Luövvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronliha varastokin, ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa. Kentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä kotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on nuotta- ja verkko-ulut sekä pari venettä.
Sellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan yksinäisen asukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana. Se ei ole suinkaan kovin houkutteleva mukavampiin oloihin tottuneelle, mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vapaana ja rauhassa koko maailman melulta ja myllerryksiltä saisi täällä askarrella, kattona korkea taivas ja ympärillä joka suunnalla mahtavat tunturit. Ja naapureina olisivat vain metsien eläimet, ilman linnut, vedenhaltiat ja maassa asuva maakansa, maahiaiset. Eikä erämaiden julmaa peikkoa, Stalloakaan tarvitsisi pelätä, kun vain tietää, miten hänen suhteensa milloinkin on asetuttava.
Näin tuntee lappalainenkin, ja siksi hän niin hyvin viihtyykin erämaassaan. Ei hän enempää seuraa kaipaakaan. Päinvastoin kodan asukas on tyytyväinen, kun hänellä on koko erämaa hallussaan, eikä naapuria näkyvissä ei kuuluvissa. Silloin hän saa vapaana ja mielinmäärin liikkua tuntureillaan ja huoletonna paimennella porokarjaansa.
Poroja on Näkkälän Jussankin hallussa koko lauma, seitsensatainen tokka, jossa kyllä on osa Hukka-Salkon ja Näkkälän Antin Jussalle paimennettaviksi uskottuja elukoita. Öisin porot käyvät lähituntureilla laitumella, mutta helteisimmän päivän ajaksi ne tulevat kodan luokse järvenniemeen, raittiiseen ilmanhenkeen lepäilemään ja märehtimään.
Koko aamupuoli päivää kodalla kuluukin porokarjaa odotellessa, emäntäkin laittaa jo ruokaveron valmiiksi sekä paimenille että koirille.
On komea näky, kun monisatapäinen, sarvekas lauma puolenpäivän seuduissa painuu alas tunturilta ja jänkää pitkin kierrellen astelee kodalle.
— Elo tulee! huutavat kodalla olijat.
Ja se on todellakin mahtava "elo". On kuin valtava harmaa virta kohisten laskeutuisi tunturilta jängälle ja lähestyisi kotaa. Ei erota siinä yksityisiä eläimiä, vaan kaikki sulautuu samaksi liikkuvaksi kokonaisuudeksi. Näyttää kuin suunnaton jättiläismatelija, monituhatsarvinen alkumaailman eläin, kiemurtelisi jängän matalassa pensaikossa merkillisesti äännellen.
Se on lappalaisen elovainio, siinä lainehtii tunturikansan viljapelto.
Lauma tulee kodalle tuhatjalkaisena oliona, napsavin sorkin, keikutellen satoja sarviaan ja astellen keveästi. Siinä on komeita kruunupäisiä hirvaita, vankkoja ajohärkiä, vaatimia, puolikasvuisia pienisarvisia urakoita, vuonniloita ja vuorsoja, sekä pikkuisia korkeakoipisia mulipää-vasoja. Kohisten kulkee elo kodan ohitse suoraan leponiemeensä, mutta jotkut pysähtyvät kotakentälle nuuskimaan mättäitä ja löytävät niistä jotakin pureksittavaa. Pienet sarvettomat vasat juosta kepsuttavat ja hypähtelevät emonsa rinnalla ja ikävissään roukuvat, kun harhaantuvat hoitajastaan. Emot roukuvat vastaan, ja helposti tuntee vasa oman äitinsä äänen sataisestakin rouvunnasta ja lähtee iloisesti äännähdellen sitä kohden. Vasat ovat tunturielon hentoja oraita, suuren lauman pikkulapsia, jotka suurilla tummilla silmillään kummastellen katselevat ihmeellistä maailmaa, iloitsevat auringosta ja ovat onnellisia saadessaan olla emonsa vierellä ja valittavat vähäisestäkin vastoinkäymisestä.
— Voi sitä porovasaa, kun se rouvuskelee, nun nun nun nuu. Voi sitä ruohovasikkaa, kun se rouvuskelee, nun nun nun nuu,
laulaa lappalainenkin siitä joikauksessaan.
Lauman perässä astelee koirineen kaksi raitiota, kotapoika, 13-vuotias Antti, ja kodan renki, Juunas Kelottijärvi. Koko yökauden he ovat porojen kintereillä kierrelleet erämaita ja koirineen huolehtineet, että tokka pysyisi koossa. Nälissään ovat paimenpojat, nälissään heitä seuranneet koiranressukatkin. Raitiot käyvät kotaan suurustamaan, mutta koirille tarjoo kotaemäntä aterian ulkona kentällä. Siihen kokoontuu talon koko halliväki, kymmenkunta karvaista koirankuonolaista, Pennoa, Naattua, Tshikkaa, Tshalmua, Tilkkua, Murjua, Lumpua, Kuolehvia ja pari Mustia, joille emäntä ammentaa kattilasta vartavasten keittämäänsä verivelliä suureen kaukaloon. On siinä silloin "ruokaruotsi ja syömäsaksa" murkinalla ja käy aika äkäinen elämä, murina ja lotkiminen, kun tämä kansa aterioitsee. Ei siinä siunata eikä myöskään kiitellä, vaan latkitaan, minkä ennätetään, pannaan lopuksi toimeen pikku tappelunnujakkakin ja sitten huulia nuoleskellen heittäydytään kentälle ettoneelle. Astuskelee pari karvakoipea ylpeänä kotaankin, vönkii yli emännän kahvitarjoilun ja heittäytyy kylläisenä isännän makuutilalle.
Mutta taitava porokoira on kotalappalaisen kaikki kaikessa, paljon suurempiarvoinen kuin huono mies. Sillä koira on porolauman oikea paimentaja ja kurissa pitäjä. Ilman nopsajalkaista, avosuista, äreätä rakkiansa ei poromies saattaisi pitää villiä karjaansa koossa.
Niemen äärimmäiseen kärkeen vetäytyy koko porolauma. Siellä se veden ja tuulen hengessä lepäilee polttavimman päiväsydämen rauhassa kiusallisilta Lapin syöpäläisiltä, jotka vilpas tuuli ajaa tiehensä. Syöpäläistä, räkkää, onkin helteisinä päivinä jängillä, vuomilla ja matalilla mailla poro-paran ja kaiken elävän olennon kimpussa, miltei henkimenoksi. On mitä monenlaisinta tihulaista: sääskeä ja paarmaa, saulakantekijää ja kurmuntekijää eli pottaposkaa. Varsinkin vaaleat porot saavat räkästä kovin kärsiä, sillä niiden kimppuun osaavat kaikki paholaiset, ja pienet heikot vasat monesti sortuvat ja kuolevat erämaahan syöpäläisten ylenmäärin kiusaamina. Mutta on räkästä hyötyäkin porokarjan paimenelle. Kiusaajain ahdistamana porolauma laukkaa vuomilta ja jängiltä ylös viileille tuntureille ja pysyy siellä paremmin yhdessä koossa. Räkkää pakoon Näkkälän Jussankin tokka joka päivä vaeltaa Raaskaltion niemelle. Tätä tihulaisten ansiopuolta muistelee lappalainen joiatessaan:
— Sääski ajaa porot tunturiin, vuomista pois porot ajaa kokoon. Ei porojen kanssa tulisi toimeen, jos ei sääskiä olisi. Se on pikku elävä, mutta kyllä sen edessä elo pakenee.
Mutta pieniä peurakorvaisia vasoja odottaa kova kohtalo. Käy niemelle mies suopunkeineen, heittää vasan toisensa jälkeen kiinni, keikauttaa maahan, istuu päälle ja suurella puukolla leikkaa korviin veriset merkkinsä. Vasa-parka roukuu ja kimpuroi, ja vipattaa vainottuja korviaan, mutta säälimätön suurpuukko sivaltaa kappaleen korvasta, palasen toisesta, lisäksi vielä puraisee reunohin pikku pykäliä ja halkoimia, jonka jälkeen vasta laskee elukan irti. Sukkelasti ponnahtaa vasa pystyyn ja roukuen ja verisiä korviaan puistellen juoksee etsimään emoansa. Mutta nyt on pikku elukka otettu muun karjan yhteyteen ja omistajan merkkeihin, eikä ole enää kenen tahansa, porovarkaan, kähvellettävänä. Tämän seurakuntaan ottamisen ovat kaikki porot saaneet elämässään kokea. Jokainen sekä iso että pieni sarvipää on korvarikkoinen, saman isännän porot samalla tavalla. Joka poromiehellä on oma merkkinsä, ja kun on satoja poromiehiä, pitää olla satoja erilaisia merkkejäkin. Niitä saa poromies sivaltamalla poron korviin erilaisia leikkauksia, "sanoja", eri asentoihin. Leikkauksia on hyvin monenlaisia, on poikkikorvaa, vitaa, haaraa ja halkoa, pykälää, pisteitä ja reikää, vuoluhankaa, pistohankaa, vastahankaa ja rappuhankaa, lumppiota, linnunvarvasta, kengänilttiä, suovankantaa, salvosta ja vintintolppaa, svatnaa ja kieskaa. Niin on esim. vanhan kuulun porolappalaisen Matti Pongun poromerkki seuraava: oikeassa hanka päällä, pykälä alla ja päällä, vasemman nokka poikki, päällä pistohanka, reikä ja siitä hankaan halki. Ja Enontekiön rikkaimman poromiehen, 1921 kuolleen Isko Näkkäläjärven merkki oli: oikea poikki, pykälä päällä ja kaksi pisteltä alla, vasemmassa hanka päällä ja siinä pistel.
Vanhat lapinäijät entisaikaan ottivat talteen vasan korvista leikatut merkkipalaset, pujottelivat ne rihmaan ja piilottivat kiven alle erämaahan niille seuduille, missä porot enimmin palkivat. Silloin porot pysyivät paremmin niillä mailla, erämaahan kätketyt osaset niitä sinne vetivät ja siellä pitelivät.
Iltapuoleen asti viipyvät porot leponiemellään. Sillä aikaa toiset paimenet, toinen renki ja palvelustyttö, Proksin Elle, koirineen varustautuvat vuorostaan seuraavaksi yöksi raitioimaan. Heinillä täytetyt kengät pauloitetaan jalkoihin, hartioille vetäistään harmaa sarkakaapu, "luhkka", ja suopunkivyyhti heitetään yli olan, evästäkin varataan reppuun. Koiransa kaulaan nauhoittaa renki ison puukalkareen; koira kun muuten olisi liian kova poroja laukoittamaan. Näkyy piski kyllä tottuneen mokomaan kaulakellukkaansa, kantaen sitä tyytyväisenä kuin ainakin asiaan kuuluvaa virkamerkkiä. Näin kaikin valmiina odotetaan porojen lähtemistä, sillä tokka saa itse ratkaista sen asian.
Kuuden, seitsemän tienoissa, kun päivä jo paistaa Seyristunturin päältä, kuuluu taas huuto:
— Elo tulee!
Ja omasta halustaan, kenenkään käskemättä, lähtee koko tokka liikkeelle.
Mutta tällä kertaa on laumassa melkein yhtä monta mieltä kuin päätäkin: yksi osa pyrkii jängälle, toinen tolvailee rantaa pitkin kodalle päin, kolmas lähtee laukkomaan Jierstitunturia kohden, ja siellä täällä yksinäinen emo vasoineen nulkkailee omia aikojaan sinne tänne pitkin jänkää.
Näyttää kuin koko lauma villinä ja mielettömänä yrittäisi hajaantua ympäri erämaita.
Mutta silloin, parhaaseen epäjärjestykseen saapuvat paimenet, kumpaisellakin koira kintereillään. Tyttö viittaa sauvallaan, komentaa koiraansa, ja heti kaapaisee rakki haukkuvana karvakeränä pitkin kenttää; käskee renkikin ressuansa ja samoin sekin lähtee laukkomaan toisen joukon jälkeen, niin että kalkkare vain kaulassa keikkuu. Pitkälle eivät karkulaiset ennätä, kun kiukkuinen rakki on jo kintereillä räkyttämässä. Mitä kauemmas poro yrittää poiketa, sitä kiivaammaksi tulee räkytys ja sitä lähemmäksi hyppii haukkuja karkulaisen kinttuja. Helposti sentään tottelevat porot karvaista kaitsijaansa; monet palaavat jo nähdessään sen lähenevän vapaaehtoisesti takaisin karkutieltään. Niin on pian taas tokka koossa.
Mutta kohta tulee uusi kommellus. On mentävä pienen virran ylitse, ja sitä säikkyen villi tokka taas vauhkoilee kuin lammaslauma ja syöksähtelee levotonna sinne tänne. Joku yrittää jo virralle, mutta heti taas pelästyen hypähtää pois ja pyrkii pakoon. Mutta haukkuja-paimenet pitävät laumaa kurissa ja painavat sitä yhä joelle päin. Viimein muuan suurisarvi uskaltaa astua vettä solkkaamaan, ja kohta törmäävät perässä toisetkin, ja yhdessä rytäkässä polskehtii koko tokka ylitse.
Silloin on päästy pahimmasta. Seitsensatainen elo järjestyy taas pitkäksi jonoksi ja asettuu rauhallisena jänkää vaeltamaan.
Pohjoiselle painuva päivä valaa paljaslakiselle tunturille ihanan sadunomaisen väriloiston, ja laaja, aitolappalainen, ruskea jänkä loistaa aivan ihmeellisenä auringon valjussa valossa. Jängällä liikkuu satasarvinen lauma harmaana elävänä virtana kohti kesäyön auringossa hohtavaa Seyristunturia.
Paimenet astelevat sauva kädessä, koira kintereillään, rauhallisesti perässä kuin ainakin "hyvät paimenet" laumaansa seuraten.
Seyristunturin matalaan, harvaan rantakoivikkoon katoaa tokka ja hajaantuu laitumelleen.
Päivän tärkein toimi on päättynyt, elo saatu tunturille palkimaan. Paimenesta saapuneet raitiot jäävät kotaan loikomaan ja juomaan emännän keittämää kahvia. Mutta isäntä on kymmenvuotisen Inga-tyttären kanssa lähtenyt kalalle, ja palaa sieltä vasta puoliöissä. Silloin laitetaan heti kalakeitto kattilaan ja saadaan oikein rasvainen iltanen, sillä tunturijärvien siika on tavaton tauromaan, antamaan rasvaa keittoon ihan kanneksi — kun vain pyyntimies ei ole erehtynyt kalalla ollessaan kääntämään venettään vastapäivään. Jos sellaisen taitamattomuuden tekisi, silloin ei kala tauroisi. Mutta semmoista erehdystä ei vanha lapinukko ole tehnyt. Ei hän myöskään ole laskenut venettään rantaan kiinni, ennenkuin on korjannut pois pyydyksensä, sillä tällöinkin olisi kaloista tauro mennyt maahan. Niin tauroo ukon tuoma siika vahvasti, ja kotaväki saa päivänsä päätteeksi yltäkylläisen kalakeiton, jonka päälle voi aivan tyytyväisenä kellahtaa porontaljoille ja vetäistä peitokseen paksun ruijanraanun. Niin sopii siinä, väsymättömän auringon valvoessa, vedellä unia seuraavan päivän puolille asti.
Silloin taas elo saapuu kotajärvelleen tuulluttelemaan, palatakseen iltasella uusien paimenien saattamana tunturiinsa.
Samanlainen on jokainen seuraavakin päivä, oli se pyhä taikka arki, sillä tunturikodassa ei ole koskaan pyhää, yhtämittainen loputon arki vain, yksitoikkoinen kuin kotaa ympäröivä rannaton tunturimaa. Elo tulee ja menee samalla tavalla joka päivä, ja kalamies käy joka ilta järvellä. Vuoropäivin loikovat paimenet ja koirat kodalla, jossa emäntä istuskelee lapsineen kaiket päivät, hoitaen mustaa kahvipannuansa ja keittäen kalaa sekä pari kertaa päivässä koirillekin mustan vellin, ja välitöikseen kutoen sukkaa, vantutta, kengänpaulaa taikka ommellen monikirjaisia "lapin parseeleja".
Ei tiedä tunturimajan asukas maailman menosta. Ei jaksa tänne asti postimies kulkea, eikä hänellä olisi tänne mitään tuotavaakaan. Sanomalehti on kodan harrastuksille vieras, onpa pieni, lapinkielinen, Norjassa toimitettu "Nuorttanastekin" täällä tuntematon. Vain joskus, ani harvoin, etsii joku kirjelappunen tunturin asukasta, tullen jonkun kulkijan matkassa, tai tavaten omistajan sen kirkolla käydessä.