POROLAPPALAINEN MUUTTORETKELLÄ
Heinäkuun lopulle, Jaakonpäivän aikoihin asti, oleskelee Näkkälän Jussa Raaskaltiolla. Mutta sitten kun pahin räkänaika on ohitse, muuttaa ukko pois järvirannan kesäiseltä kentältä, jota korkeat tunturit, Jiersti-, Seyris- ja Tiermesvaarat kolmelta puolelta piirittävät, ja jossa porokarjakin joka päivä on saanut järvenhengessä rauhassa levähtää.
Kun porolappalainen muuttaa, muuttaa hän koko taloineen. Hän rysäyttää kotansa kasaan, kääräisee leveät kotalouteet kokoon ja sitoo kimppuihin pieljipuut sekä kotariuvut, parikymmentä pitkää seivästä. Samoin kimppuaa hän kaikki muutkin talon tarvekalut, keittoastiat, kiisat, laukut, ruokatavarat, vähät työkapineet, vaatteet ja makuutarpeet. Autio kotamaa koivurisuineen ja tulisijoineen, luövvi, jonka katoksen alle on kasattu porokelkat ja ahkiot odottamaan talvea, ja kalakodat kalapönttöineen vain jäävät rannalle osoittamaan ihmisen aherruspaikkaa.
Niin sälytetään koko koti kaikkineen porohärkien selkään ja lähdetään jutamaan uusille laitumille. Takkahärät on kollostettu raitioon, jota kotakunnan päämies itse johtaa taluttaen ohjasnuorasta etumaisinta poroa. On härillä millä mitäkin kannettavaa: mikä laahaa kyljilleen kahden puolen sonnustettuja kotariukuja, mikä vetää pieljipuita, mikä taas kantaa louteita. Joku poro on saanut osakseen keittokalut, toinen ruokatavaroita, kolmas makuuvaatteita. Tavarat on sonnustettu kahden puolen poron kylkiä, puisen kantosatulan korvakkoihin, ja nuoritettu poron vatsan alatse, etteivät ne pahojakaan maita kuljettaessa pääse putoamaan.
Muutaman härän selässä istuu pikku tyttönen, toisella taas ratsastaa poikatallukka, mutta kaikkein pienin kyköttää äitinsä selässä kietkamessa. Eukko tallustaa perässä tyttärineen pitäen huolta raidon jälkipäästä. Rengit, piika ja poika hoitavat koirien kanssa tokkaa, joka niinkuin ainakin tahtoo kulkea omia teitänsä. Näin meneskellään länttä kohden poikki maiden, poikki vuomien ja purojen, kiertäen vain isot jängät ja aavat.
Jotkut lappalaiset, kun muuttomatka ei ole kovin pitkä eikä pahoja maita myöten tarvitse kulkea, sonnustavat härät kelkkojen eteen, latovat tavarat ja lapset kelkkoihin ja laskettavat pitkin sulia maita, niin että anturat kahisevat.
On se matkantekoa, kun tunturin kotakansa on liikkeellä. Toisaalla jutaa hiljalleen takkahärkien raito, toisaalla mennärymistää tokka. Ja kyllä sen sivullinenkin kuulee, missä satapäinen lauma liikkuu: tuntuu kuin olisi koko tunturin vanhaväki liikkeellä. Siellä paimenet huutelevat koirilleen, koirat ajelevat räkyttäen karkulaisia tokkaan, ja roukuen ja napsavin sorkin lainehtii poroelo eteenpäin.
Päästään Seyristunturin takaisille tievoille, ja siellä taas asetutaan taloksi.
Sukkelasti käy tunturilaisen talonteko, eikä siinä toimessa tarvita edes miestäkään. Neljännestunnissa pari naista kodan kokoon kapsauttaa. Pieljipuut vain hosaistaan reijistään suommuorraan, nykäistään pystyyn ja sitaistaan väliin poikittain tueksi toaresmuorrat; sitten pistellään kotariuvut niitä vasten nojalleen, ja peitoksi räväytetään suuret louteet, toinen toiselle, toinen toiselle sivulle. Louteiden reunat piställetään nauhasilmukoilla toisiinsa ja kotapuihin, ja puukapuloihin sitaistu pitkä kapea vaatekappale ripustetaan ovireiän peitteeksi. Sitten vielä kuusi, seitsemän kiveä arinaa ympäröimään, pari puukappaletta oven reunasta arinakiviin sivupuolen oleskelusijoja rajoittamaan sekä kattilakoukku riippumaan suommuorraan. Talo on valmis. Sitten ripustetaan kahvikattila haahlakoukkuun, viritetään tuli alle, ja kohta kodanhuipusta kohoava savusuitsu ilmoittaa uuden ihmisasunnon nousseen erämaahan.
Näppäriä ovat lapinnaiset kodantekohommissa, pienestä pitäen siihen tottuneita. Satoja kertoja he ovat saaneet kotinsa purkaa perustuksia myöten ja yhtä monta kertaa taas kohentaa sen pystyyn.
Vaivaisenvarvut ja tunturikoivun kuivuneet oksankäkkyrät ja risut ovat täällä lappalaisen polttopuita. Lannanmaan hirsitalojen asukas saisi sellaisilla puilla tuskin ruokaansa kypsäksi, mutta niillä vain lappalainen kiehauttaa keittonsa ja "lämmittää" kotansa talvellakin, ja ne ovat hänestä kaikkein "parhaimmuksia" puita. Mutta se vain pitää varoa risuja kotaan viedessä, ettei työnnä niitä latva edellä, sillä silloin poronvasat syntyisivät nurinpäin.
Taitava ja tottunut on lappalainen sytyttämään tulta, helposti hän saa sen tarttumaan kurjannäköisiinkin pökkelöihin, kun tuntureilla liikkuessaan asettuu ruokailemaan. Pikku risunlatvoja hän taittelee kasan, nyhtää tuohenpalasia kuivista oksista ja raapaisee niihin tulen. Talvisin on lapinmiehellä useasti povessa tuohenkäppyrä taikka tervaskappale, josta kiskoo sytykkeitä käydessään virittelemään lumisia ja jäätyneitä risuja.
Mutta tievan laelle ei lappalainen koskaan tee asentotultaan eikä myöskään metsäpolulle. Tievan laella palavan tulen saattaisi Stallo helposti huomata ja tulla ahdistelemaan, ja metsän palkaita liikkuu maahiainen.
Pari, kolme kuukautta on Seyristunturin seutu Raaskaltiolta tulleiden kotipaikkana. Täällä raitioidaan tokkaa ympäristön tievoissa ja kalastellaan lähijärvissä. Täällä jo joudutaan lypsämään poroja, sillä vasat ovat varttuneet jo niin isoiksi, etteivät enää ole aivan riippuvaisia emon ruokinnasta. Joka päivä lypsää lappalainen vaatimet ja saa joka porosta korttelin verran maitoa pyöreään, kapeasuiseen, koivunpahkasta koverrettuun varsinaappuunsa.
Osan maidosta hän kuivaa kotasavussa poronvatsapalleroissa "maitomahoiksi", osan tekee juustoiksi. Kattilassa haalistetun maidon hän juoksuttaa vesitilkalla, jossa on liotettu poron makonahan suortuvia, ja juustot hän puristaa vartavastisiin kaavoihin, lokkiin. Niitä on varakkaalla poroisännällä kymmenkuntakin erikokoista — isoimman halkaisija 32 sm, pienimmän 10 sm — pyöreää kehystä, joiden reiäkkäät pohjat ovat täynnä koristeleikkauksia; useasti niissä on vuosilukukin sekä omistajan nimikirjaimet. Valmiiksi puristetut juustot lokkineen ladotaan päällekkäin, kapeampi aina yläpuolelle ja viimeksi iso kivi painoksi. Siinä saavat juustot yökauden puristua ja valuttaa heraa pois, jonka jälkeen ne ripustetaan luövviin kuivamaan.
Mutta kun talvi heittää ensimmäiset lumensa, heittää Näkkälän Jussakin Seyristunturin takaiset tievat, lyö taas kotansa ja tavaransa kasaan ja lähtee pois koko tunturimaasta. Sillä alastomilla, tuulisilla tuntureilla ei lappalainenkaan saattaisi talvella asua. Talvella on pakkanen siellä vielä ankarampi kuin muualla, ja myrskyt möyryävät niin rajuina, ettei keveä kota pysyisi pystyssä. Eikä porokarjakaan tulisi talvella tuntureilla toimeen. Siksi muuttaakin kotakunta eteläisempiin outamaihin Hetan ja Näkkälän välille. Outamailla ei talvi tunnu niin ankaralta kuin puuttomilla tuntureilla.
Lumikelillä käy majanmuutto paljon hauskemmin kuin kesällä. Tavarat saadaan ahtaa ahkioihin ja kelkkoihin, ja ajella suoraan yli jänkien ja järvien. Pitkänä raitona vain lasketellaan pitkin maita, ja koko tokka, paimenien ja koirien ohjaamana, tulla rytistää mukana. Kankaalle jonkun jängän taikka järven lähimaille pystytetään kota; lumi lapioidaan vain paikalta pois, ja sitten talo pystyyn.
Luminen erämaa on yht'äkkiä keskellä talvea herännyt eloon. Kota työntää savua ilmaan, nahkapukuinen metsänväki häärii kodan ympärillä, jossa on ahkioita, kelkkoja ja kaikenlaisia tavaroita sikin sokin, ja joitakuita porojakin seisoo kotamaalla jäkälän ääressä. Metsä ihan vilisee ja elää, kun sarvipäinen harmaa lauma siellä liikkuu.
Samoille Hetan outamaille ajautuvat talveksi myös Pöyrisjärven Näkkälät ja Proksit. Hekin heittävät tunturinsa ja jutavat Hetasta etelään, Muotkajärven ja Palojoen kankaille, jopa aina Sonkamuotkan takalistoille. Palojoen tienoille laskeutuvat korkeasta tunturimaastaan myöskin "Käsivarren" lappalaiset Poro- ja Kilpisjärven ympäristöiltä. Mutta Pöyrisjärven Maggat viettävät talvensa Peltovuoman ja Nunnasen seuduilla.
Silloin ovat Hetan talviset metsät asuttuja, kun niissä Näkkälän ja Porojärven lappalaiset pitävät majaansa, ja porolaumat palkivat kankailla. Poroja on Näkkälän miehillä yhteensä yli neljätuhatta. Rikkaimpana isäntänä häärii joukossa Tuomaan Antti, jolla on 600-700 sarvipäätä; sataisia laumoja hoitelevat myöskin Isko-vainajan perilliset. Mutta aikoinaan oli Näkkälän joukkokunnalla poroja tuhansittain. Isko-äijäkin omisti yksinään lähes kolmituhantisen suurlauman, josta saattoi jakaa jokaiselle kuudelle lapselleen, sitä mukaa kuin ne tulivat aikuisiksi, perinnöksi 600 päätä. Porojärven poromiesten, Lapin palkisen, lauma nousee neljännelletuhannelle, ja heidän rikkaimpiansa on Palojärven Antti, viisisataisen tokan isäntä, sekä Valkeapään Maaret, jolla on neljäsataa.[9] Sodan aikana on Enontekiön miesten, niinkuin muidenkin lappalaisten, poroelo entisestään paljon vähentynyt, mutta on sitten taas ruvennut nopeasti kasvamaan.
Koko talvikauden oleskelee porolappalainen suojaisessa metsäseudussa muutellen sielläkin aina vähän päästä paikasta toiseen. Hyvällä jäkälämaalla saattaa porotokka viivähtää toistakin kuukautta, mutta huonolta kankaalta täytyy sen siirtyä pikemmin pois. Ja kotaväen pitää seurata perässä.
Samaa Lapin pakkasperää on alava outamaakin, mutta vaatekodassa lappalainen viettää talvensakin. Kesäinen kotaverho on kyllä vaihdettu paksuihin villaisiin ruijanraanuihin, jotka kaksinkerroin vetäistään seiniksi, ja alaosan ympärille lumi heittää vallin. Mutta räppänäaukko on aina avoinna, ja pakkasöinäkin katsovat kotaan synkän kylmän taivaan tähdet taikka valaisevat sitä roihuavat ruijantulet. Päivisin kyllä palaa kodassa alituisesti tuli, ja tuntuu sen loimossa lämpöiseltä, mutta kovilla pakkasilla ei savu tahdo jaksaa kohota ylös, vaan täyttää koko kodan. Keitoista nouseva ja hengityksestä sekä kosteista vaatteista lähtevä höyry vielä sekaantuu joukkoon, niin että kota on täynnä harmaata huurua kuin kylmä sauna. Purkuilmoilla kyllä ei pakkanen eikä huuru ahdistele, mutta silloin rajuilma ryöpyttää lunta räppänästä ja ovivaatteen raosta sisään, jopa välistä niinkin, että kodan asukkaat aamulla saavat kaivautua kinoksesta. Mutta kotaväki, kodassa syntynytkin, on alun pitäen jo tällaiseen tottunut. Ei sitä huuru häiritse, ei lumipurku kiusaa, eikä öinen tähtien tuikkiminen räppänästä pelota. Lämpöisissä moninkertaisissa poronnahka-pukimissaan nukkuu lappalainen yönsä taljoilla paksun villaraanun alla, tietämättä pyrystä ja pakkasesta, vaikka talvenisäntä tulee monesti kotaan niin kovana, että aamulla on keitto vesikattilassa paksussa jäässä.
Pakkanen ei lappalaisen luontoa langeta; päinvastoin hän on silloin paljon toimeliaampi kuin talvisella suvisäällä, samoinkuin porokin, joka kiljuvalla pakkasella on tavallista hurjempi menemään. Talvi on lappalaisen ja poron ihana aika. Silloin pääsee vapaasti menemään minne haluaa, ja saa kulkea mistä mieli tekee. Eivät pidätä järvet, eivät estä pohjattomat jängät, ja leveillä sorkillaan oiustaa poro kyllä umpienkin halki. Hyvillä mielin ajelee lappalainen tunturimaassaan, päästelee yli tunturien Koutokeinoon ja Jäämeren rannalle, Alattioon, josta jutaa elintarpeita kesänkin varaksi.
Ei ole talvella kiusallista räkkääkään, joka Lapin valoisan kesän tekee niin sietämättömäksi kaikille eläville.
Mutta on talvellakin vastuksensa: Lapin suuret susilaumat. Ne ryöpsähtävät tunturilta väliin koko joukolla porokarjaan ja tekevät kamalaa jälkeä, syöksyvät saman tien toiseen, kolmanteen ja neljänteen tokkaan, ja joka paikassa iskevät eloa maahan, kaatavat ja hävittävät kuin tuli. Kymmenittäin poroja saattaa hukkaparvi yhtenä yökautena tuhota, kiitäen pitkät matkat laumasta toiseen. Hukka on tavaton menijä, ja on sillä oma kyytinsä. Komealla "raamikkaalla nuotilla" siitä lappalainenkin laskee joikunsa:
— Hukka se se on koko mies: yhdeksän tunturivuomaa menee yhdessä veikissä poikki, ja se on vain nelijalkainen elävä. Se on eri poika se, joka niin pitkältä menee ja hakee pyytöä. Mahtaa se poron herra olla. Kun se poron saa kiinni, niin se repii niinkuin valkia, se polttaa niinkuin valkia, niinkuin hyvä valkia; se poron hajoittaa ja syöpi, niinkuin valkia polttaa. Ja hukan työ on niin kauhea. Kun se työn on tehnyt, niin se menee tunturiin ja ulvoo.
Vihatulle hukalle tekivät entiset lapinäijät joskus sellaiset räähkät, että nylkivät sen elävältä ja sitten laskivat alastonna laukkaamaan. Ja tästä tekosesta oli se hyöty, ettei susi enää koskaan tullut niille maille, missä nyljetty toveri oli henkitoreissaan harpponut. Näin teki ennen Jouni Hetta, Enontekiön lappalainen, hukalle, joka syöksyi hänen kimppuunsa tunturilla. Äijä survaisi karvakintaisen kouransa pedon kurkkuun, kieppasi suopungin kaulaan, sitoi leuat samalla suopungilla yhteen sekä nuoritti kuonon puuhun. Välittämättä hukan keturoimisesta ratkoi ukko suurpuukollaan nahan auki, kuoraisi sen pois selästä, ja sitten vasta laski paljaan elukan menemään.
Eikä liioin tullut hukka enää siihen tunturiin.
Joulu ja pääsiäinen ovat lappalaisen suuria pyhäaikoja, jolloin hänenkin alituiseen arkeensa tulee hauskaa vaihtelua antava katkeama. Ajetaan jouluna joukottain kirkolle yhdeltä ja toiselta kotipaikalta. Mutta silloin on Lapin pimeä yö kaikkein synkimmillään, ja kaikki tunturin pimeät peikot ovat liikkeellä. Silloin metsäkodassakin pitää kaikkien liikkua aivan hiljaa ja äänetönnä. Eivät edes lapset saa taajoa eikä telmätä. Jos kovin taajoisivat, tulisi tunturista Stallo ja söisi taajojat suuhunsa. Niin teki Stallo Koutokeinossa, Oskalon lähellä, Turkihanvaaran kodalla, tappoi ja söi lapset, jotka vanhempien kirkossa ollessa pahasti taajoivat, vieläpä muutti kodat, porot ja kaikki kiviksi. Ja ne kivet ovat vieläkin vaaralla nähtävinä.
Jouluyönä onkin itse Stallo liikkellä, ajaen raitoineen kodan ohitse. Siksi siivotaankin kodan ympärys hyvin puhtaaksi, ettei Stallon raito tarttuisi mihinkään oksaan taikka puuhun. Ja kotaan varataan vettä, että Stallo saa, jos haluaa, pistäytyä juomassa. Ellei vettä olisi, imisi Stallo veren nuorimmasta lapsesta.
Pääsiäinen on paljon iloisempi ja valoisampi pyhäpäivä. Silloin koko tunturienmaa ajaa kevättalven kirkkaita hankia lähiseutujen kirkkopaikoille, Koutokeinoon, Kaaressuvantoon ja Hettaan. Silloin on tunturikansa komeimmissa pukamissaan, mustissa ja valkoisissa purkapeskeissä, joista punainen ja keltainen paistaa, ja hopea ihan häikäisten hohtaa ja helkkää. Outo luulisi näkevänsä jopa satujen tontturuhtinaita ja kääpiökuninkaiden koreita tyttäriä. Silloin haudataan edesmennyt lappi, kastetaan vastasyntynyt kansa ja vihitään monet uudet parit uutta tunturipolvea jatkamaan. Pääsiäispyhät ovatkin tunturiväen varsinaisia hääpyhiä. Silloin on kotapoika toimittanut kosimisensa, valinnut omansa, vaihettanut hänen kanssaan poroja, antanut monet hopeaiset ja kultaiset sormukset, vieläpä hopeahelyjä rinnan ja vyötäret täyteen, ja sitten saattanut kirkolle papin eteen.
Lapin kiertäjakansa, nuoret ja vanhat, vieläpä — kotakansan koiratkin täyttävät pääsiäispyhinä kirkon käytäviä myöten. On silloin kirkonmenokin oikeaa erämaan menoa, johon koiratkin ottavat osaa. Eri kotakuntain rakit iskevät kiljuen yhteen keskellä käytävää, pojanvekarat heittelevät niitä suopunkeihinsa ja kiljuttavat vielä enemmän, ja kietkamien asukkaat parkuvat hoitajiensa sylissä. Papin saarnan sattuessa monet vanhat eukot tulevat liikutuksiin ja rupevat hurjina hihkumaan, hyppimään ja käsillään huitomaan. Mutta pappi on tottunut tunturilaisten kirkonmenoon, korottaa vain ääntänsä ja pauhaa sitä voimakkaammin.
Keväällä ennen kelin loppua jättävät lappalaiset taas outamaansa ja muuttavat takaisin tuntureillensa. Näkkälän Jussakin jutaa Vapun tienoissa Seyristunturin eteläpäähän ja oleskelee siellä suurien jänkien äärellä porojen vasoitusajan. Sitten juhannuksen edellä tulee vielä muutto entiselle kesäkentälle Raaskaltiolle.
Niin on vuosi kiertänyt ympäriinsä, ja kotakansa kiertänyt erämaansa. Sitten alkaa taas sama erämaan kierto, jolle ei tule loppua enempää kuin ajan kiertokululle.
Ei ole tunturilaisella pysyväistä olinsijaa, vaan hän elää kuin alituinen matkamies. Vaikka hänen kotansa seisookin tunturin juurella, on se kovin löyhästi maahan kiinnitetty.