JOULU-AAMU.
Jouluaatto oli tullut. Työt oli lopetettu, kylyt kylvetty, pahnat lattioille levitetty, kynttilät paloivat. Köyhinkin oli parahan valonsa pannut majaansa kirkastamaan. Juhlapuvuissansa istuivat ihmiset ja veisasivat juhlavirttä. Ja niin oli laita meidän pitäjässä ja naapuripitäjässä ja kolmannessa pitäjässä ja niin kaikkialla. Ja moninaiset olivat virret, joita tällä hetkellä veisattiin, mutta yksi oli niissä kumminkin aine, kaikissa sama, nimittäin sama iloinen riemahdus, mikä ennen oli paimenilta kuulunut Betlehemissä. Yhdessä virressä se sanottiin näin, toisessa noin, mutta kaikissa oli kuitenkin sama sisällys, nimittäin Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!
Hyvä Jumala kuitenkin! Kuinka usein olen minä tällä hetkellä ajatellut: Ylistysvirttä veisataan nyt Jumalalle meidän maassa ja monessa muussa maassa, tuhansittain tuhansissa asunnoissa, taloissa ja torpissa, isoisten kultaisissa kartanoissa ja köyhäin matalissa majoissa. Mutta Sinä yksin tiedät, hyvä Jumala, kuinka paljoa enemmän, paljoa enemmän on taloja ja torppia, isoisten kultaisia kartanoita ja köyhäin matalia majoja, joissa ei Sinua muisteta, ei virrellä, ei puheella, ei huokauksella, ei ajatuksellakaan. Ja silloin on minusta tuntunut suloiselta ajatella, että köyhän Suomenmaan kansa on uskollisena pysynyt isiensä uskolle ja isiensä tavoille, ja että tästä hallaisesta maasta kohoaa jouluyön hiljaisuudessa nöyränä uhrisavuna Sinua pelkäävien sydämmelliset juhlavirret.
Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrjähän jätän kainon kertoelmani ladun?
Ihana oli jouluyö. Ääretönnä kaareili pyhässä korkeudessa talvinen taivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; näytti kuin olisi pieninkin tähti tahtonut tänä yönä olla mukana kaunistamassa taivaan kantta. Metsä oli pukeutunut hopeaan; härmä oli rakentanut verrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimmänkin oksan ja kaaren ympärille. Syvä hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei vähintäkään tuulen huokausta huhahdellut metsässä.
Nyt oli jouluyö. — Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pitäjän vanha, mustunut puukirkko. Tummana ryhmänä se haamoittaa tähtitaivasta vastaan, kaukaa katsellessasi sitä, mutta mitä lähemmäs tulet vuoren juurta, sitä selvemmäksi se muuttuu piirteilleen. Mutta tänä yönä se näkyi selvänä ja tarkkarajaisena jo virstan päähän. Tänä yönä, sanoin, mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydestä päättäen sitä ei olisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se pääsee vasta niin myöhään vapaaksi yön tummasta sylistä. Kesäistä yötä Pohjolassa tuskin huomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta, jotka toisiansa syleilevät. Talvinen yö taasen on öinen haltija, joka ei mielisi ensinkään laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, tänä yönä, tahi oikeammin tänä aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jo virstain päähän, sillä kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste, ihanasti hei'astuen valkoisista nietoksista.
Ihmiset riensivät kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin oli kirkko ollut täpö täynnä väkeä, niin nyt tänä jouluna oli kirkkomiehiä enemmän kuin pitäjän mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. Tänään olikin jotain tavatonta kirkossa odotettavana: siitä tuo tavaton ihmistulva. Jo useampia viikkoja oli tiedetty koko pitäjässä, että jouluaamuna saarnaa kirkossa nuori Lauri maisteri. Hänet tunsi koko pitäjä, tunsi varsinkin siitä syystä, että hän oli oman pitäjän lapsia, kansan omasta keskuudesta lähtenyt ja ensimmäinen talonpojan poika tästä pitäjästä, joka oli saanut käydä koulua ja nyt viime keväänä päässyt aina Helsingin yliopistoon asti. Muutaman vuoden perästä tulee hänestä pappi, — se tieto oli myös levinnyt, ja se tieto oli otettu suurella mielihyvällä vastaan. Niin, tänä aamuna saarnaa Leppäselän torpan poika, Lauri maisteri. — Tämä tieto se saattoi tänä aamuna kirkkoon niin paljon kansaa. Jokainen pitäjäläinen iloitsi tuosta jo ennakolta, saattaapa sanoa jokaisen olleen oikeen ylpeänkin sen puolesta, että heidän omassa pitäjässänsä löytyi nuorukainen, aivan heidän keskeltänsä lähtenyt nuorukainen, joka oli käynyt monet korkeat koulut ja nyt päässyt maan ylhäisimpään opistoon, josta hän pian oli valmistuva työmieheksi Herran viinamäkeen.
Juhlallinen oli tämä aamun hetki kirkossa jokaiselle, juhlallinen seurakunnalle, juhlallinen nuoren maisterin vanhemmille, jotka tykyttävin sydämmin odottelivat poikansa ilmaantumista tuolta sakastin ovesta, juhlallinen itse nuorelle saarnamiehellekin, joka totisena käyskenteli sakastin lattiata edestakaisin… Aamuvirsi, suloinen jouluvirsi, tuo niin sanottu virsien kuningatar, veisattiin. Olisipa ollut kivestä sydän sillä, joka ei olisi tuntenut mielen ylennystä, kun koko seurakunta yhtenä miehenä veisasi: "Kuin kirkkaast' kointähti koittaa."
Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna hän astui ja vakavana ja totisena hän seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan, virren viimeisten sanain kuolehtuessa. Syvä hiljaisuus syntyi äkisti. Ei kuulunut liikausta, ei yskäystäkään, jotka ovat niin tavallisia meillä. Hengitystään pidättäen tahtoi jokainen kuulla nuoren Lauri maisterin, meidän Lauri maisterin, ensimmäiset sanat. Heleällä äänellä ja pelottomasti alkoi nuorukainen saarnansa, ja ihanasti kajahtivat Herran kirkkaassa temppelissä ihanat sanat: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto! Ja tuntui silloin kuin olisi hyvä henki lentänyt yli hartaan seurakunnan, ja sanomatonta lämmintä tunsi sillä hetkellä sydämmessänsä niin vanha kuin nuori, niin köyhä kuin rikaskin. Ja näitten sanain johdosta puhui sitten nuorukainen, puhui teeskentelemättä, mutta vakuutuksella. Ei hän puhunut kirjoista poimittua kaunista kieltä, vaan hän puhui semmoista, mitä itse tiesi ja tunsi, ja mistä hän itse oli täydellisesti vakuutettu. Tuolla hän seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies, tuskin lapsuuden iästä päässyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla hyvän kylväjän kylvi silloin monta, monta hyvää siementä. Vaimoväki itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmistä tipahti tuon tuostakin runsas karpaloinen. Mutta pää painuksissa penkkiin istui Lauri maisterin äiti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena. Äiti parka! Nuolen nopeudella kulkivat hänen mielessään moninaiset ajatukset ja muistot. Monet pitkät kouluvuodet olivat nyt kuluneet. Kuinka monesti oli äiti parka pienessä mökissänsä haikeudella muistellut koulussa käyvää poikaansa. Kärsineekö lapsi parka taas kuinkakin kovaa puutetta — oli hän ajatellut, — kun ei taas kotoakaan ole riittänyt hänelle moneen aikaan mitään. Lieneekö siellä komeassa kaupungissa yhtään hyväntahtoista ihmistä, joka panisi edes paikan poikani kyynäspäihin, sillä pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole kumppalia. Niin oli hän usein ajatellut. Ja Jumala yksin tietää miten moninaisia huolia on äiti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa, niin kaukana, ett'ei äiti aina saata olla hänen luonaan, häntä opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo, nuo huolten vuodet. Poika oli kunnialla käynyt alemmat koulut, ja kunnialla päässyt siihen asemaan, että saattoi nyt jo ruveta itsestänsä huolta pitämään. Niin, ja nyt hän seisoo tuossa seurakunnan edessä ja saarnaa suloisesti. Ei kuullut äiti parka itse saarnaa, hänen äidillinen sydämmensä oli niin täpöisen täynnä vaan sitä hurmaavaa tietoa, että hänen poikansa, hänen oma poikansa se nyt puhuu sadoille ihmisille, ja ihmiset katsovat hänen poikaansa, he näkevät kuinka hän seisoo siinä suorana ja kookkaana, kuinka hän tuon tuostakin kädellänsä heittää tuuheata tukkaansa korvan taakse, he kuulevat hänen puhettansa, kuulevat kuinka hän aina välistä palajaa saarnansa sydänsanoihin ja sointuvasti lausuu: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto, ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan heiastuvat joulukynttilät. Pää kumarruksissa istui äiti koko ajan, niin äärettömän onnellisena. Hänen vieressään istui hänen miehensä, juureva Sakari isäntä, ja kosteaksi oli käynyt hänenkin punaraitainen nenäliinansa, jota hän puristeli kädessään, ja jolla hän tuon tuostakin pyyhkäisi poskeansa.
Nuorukaisen saarna lähestyi loppuansa. Hän toivotti todellista joulu-iloa tälle seurakunnalle, jossa hän oli syntynyt, jossa hän pienenä oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa hän oli kasvanut, ja jossa hän vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edessä uudistaa kasteensa liiton. Hän rukoili siunausta tälle seurakunnalle, jolle hän nyt, Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyhää evankeliumia. Eikä hän sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla tervehtää seurakuntaa tänä suurena juhlana, kuin mitä hän alussa oli lausunut ja joilla hän nyt tahtoi tämän Herralle pyhitetyn työnsä lopettaakin, nimittäin: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Amen. — — — — —
Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset läksivät kirkosta, sydämmessään hiljainen tyytyväisyys ja moni hyvä päätös. Eikä sinä päivänä pitäjässä paljon muusta puhuttukaan kuin Lauri maisterin suloisesta saarnasta.
* * * * *
Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni jälleen, jättäen sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttilät sytytetty ja jälleen sammutettu pitäjän vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti oli Herran temppeli talvisen yön hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut korkealta asemaltaan.
Eräänä jouluna oli kirkossa taas tavallista enemmän väkeä. Mielihyvää valaisivat kynttilät pitäjäläisten kasvoilla, kun he, aamuvirren päätyttyä, silmäilivät ylös sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi siinä valmiina alkamaan aamusaarnaansa. Tämä oli ensimmäinen joulusaarna, joka hänen oli kirkkoherrana tässä seurakunnassa saarnaaminen. Viime Vappuna oli hän vasta muuttanut seurakuntaan. Eikä ollutkaan tämä kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eikä ollut hän ainoastaan enemmistön valitsemana tänne tullut. Yhtenä miehenä oli seurakunta pyytänyt saada hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi, ja yhtenä miehenä olivat kaikki antaneet äänensä hänelle. Ja tuossa hän nyt seisoi saarnastuolissa ensimmäistä kertaa oman syntymäseurakuntansa sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui hänen mieleensä jouluaamu, jolloin hän ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut tähän pyhään paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin keskellä ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta: sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selvästi. Hän oli jo päässyt lapsellisen ujostelemisen iästä, mutta sittenkin tuntui tämä hetki hänestä raskaammalta kuin tuo entinen. Hän oli silloin sattumalta seisonut tässä sijassa; hän oli silloin nähnyt edessään pelkkiä tuttavia ja ystäviä. Nyt sen sijaan hän näki satoja ihmisiä, joitten kaitsijaksi Jumala oli hänet määrännyt. Kuinka voi hän johtaa tätä suurta laumaa? Kuinka voi hän vastata tilinteossa näistä sieluista? Ankara kysymys! Ja tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat häneen ja odottavat häneltä lohdutuksen ja virvoituksen sanoja tänä suurena rakkauden juhlana. Mitä pitää hänen sanoman heille? — Tuskallinen ahdistus valtasi hänet silloin. Ja tämä ahdistus nuoressa kirkkoherrassa oli ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa ylioppilaassa. —
Monenlaiset tunteet liikkuivat tällä haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heidän oma kirkkoherransa, joka oli lähtenyt heidän omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain seassa talon-isäntänä moni kirkkoherran entisiä paimen-kumppaleita; siinä istui moni vanha talon vaari, joka oli nähnyt hänen pienenä vilkas-silmäisenä poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja monen vanhan emäntäisen sylissä oli hän lapsena istunut, ja moni lempeä, vaikka työstä karkeakin käsi, oli silitellyt hänen valkoista tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen käsittämäksi sulosoinnuksi.
Kauan oli äänetönnä nuori kirkkoherra. Tuo äkkinäinen ahdistus oli karkoittanut hänen mielestänsä kaikki, mitä hän edellisenä iltana oli ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mitä minun pitää tälle laumalleni sanoani? kysyi hän itseltään. Hän ei muistanut esipuhettansa, hän ei muistanut tekstinsä ainetta. Hän oli aikonut puhua heille miehen tavoin. Hän oli miehenä jo elänyt maailmassa, hän oli monet ankarat taistelut elämässä taistellut, ja hän oli aikonut puhua sanankuulijoille juuri näistä elämän taisteluista, joihin ihminen on luotu hamasta elonsa ensi hetkestä saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin ja hämmentynyt. Mutta silloin tuli hänen sielunsa silmäin eteen tuo entinen nuori ylioppilas, täynnä elämän toivoa, täynnä uskallusta ja täynnä lapsellista uskoa; hän muisti nyt niin selvään tuon nuorukaisen saarnan sydänsanat ja samassa oli hänellä koko saarnansa juoksu suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja lujalla, sydämmeen käyvällä äänellä hän alotti saarnansa:
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto.
Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot heräsivät samalla jokaisessa. Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennestään tuttua ja kumminkin niin uutta ja suloista — — — — —
Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren ylioppilaan saarnassa. Mitäpä olisikaan nuorukainen osannut puhua semmoista, mitä ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut omia lapsia! Ja toiseksi: eihän ihminen milloinkaan osaa täyteen määrään arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin tämä aarre hänellä on; vasta sitten kuin hän on tämän aarteensa kadottanut, kun hänen täytyy kaivata ja ikävöidä sitä, vasta silloin hän huomaa, kuinka paljon hän todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut täynnä luottamusta ja toivoa. Hänellähän oli kaikki: hänellä oli koti ja kodissa äiti, ja tämän kodin ulkopuolella oli elämä, ja se elämä oli tulevaisuutta täynnä. Nuorukainen ei ollut vielä mitään kadottanut. Mutta kirkkoherra oli jo ennättänyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrjäiseen penkkiin kääntyivät hänen silmänsä usein saarnan aikana. Siinä oli kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen äiti, joka oli silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä, nähdessään poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrjäisen sijan anastanut vieras vaimo. Silloista onnellista äitiä ei enää ollut olemassa, paremmin sanoen: onnellinen äiti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut. Viime kesänä oli hän hiljaa ummistanut silmänsä ainaiseksi, nähtyään köyhyydessäänkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa puutteenkin-alaisessa elämässään tuta niin ylenpalttista rakkautta. Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet hänet siunatun maa-emosen syliin.
Tätä äitiä kaipaili nyt kirkkoherran silmä, ja siksipä hänen saarnaansa niin äkisti tuli uusi kohta. Hän alkoi puhua äidistä… Hyvä lukija! Eihän tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mitä hän sanoi. Onhan sinullakin äiti? Silloin ymmärrät, mitä kirkkoherralla oli äidistä sanomista. Jos äitisi on jo kuollut, niin — sitten ymmärrät sen vielä paremmin.
Pian hän palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin, seimeen, jossa tänä aamuna onnellinen äiti, maailman onnellisin äiti, katselee lastansa, maailman Herraa. Näin saarnasi hän ensimmäisen joulusaarnansa syntymäseurakuntansa kirkkoherrana. — — — — —
Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan ympäriltä nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran äiti vainajan hauta. Ihmiset näet olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin yhteisen suostumuksen mukaan, käyneet Leppäselän emäntä vainajan haudalla. Miksi? — En tiedä. Oppineet ihmiset sanovat tuota uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Minä arvelen, että se oli tuommoista sydämmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista tunsi jokainen, tietämättänsäkään, että toinenkin tunsi sitä samaa. Ihmissydän on sentään kummallinen kappale. Siinä on niin paljon solia ja salaisia kätköpaikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyvääkin jäänyt. Miekkoinen, joka sen hyvän perille siellä pääsee. Toisinaan taas tuntuu minusta kuin olisi sydän tuommoinen tuhatkielinen kannel, jossa joka kielellä on oma sävelensä; siinä on ihania ja sointuvia, siinä rumia ja räikeitä säveliä. Mutta ihanain sävelten kielet ne ovat loitompana, ne ovat syvemmässä. Ja mikä se milloinkin näitä kieliä heläyttää ja vaiettaa, — sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on saada noita syvempiä kieliä soimaan kuin pinnempia. Suuren armon osoittaa Herra sille ihmiselle, jonka Hän sallii heläyttää sydämmessä näitä ihanain sävelten kieliä.
Tämmöisiä kieliä kai oli sanankuulijain sydämmessä tänään helähdellyt!
* * * * *
Viisikymmentä vuotta!
Kuinka mitätön hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitkän pitkä aika ihmis-elämässä! Viisikymmentä vuotta! Jos katsot viittäkymmentä vuotta tulevaisuuteen ihmis-elämässä, — mikä kamalan pitkä, monivaiheinen taival, jonka päätä et näe, sillä se menee synkkää kaukaisuutta kohti. Tällä taipaleella saattaa ihmisen elämä katketa niin tuhannen tuhannessa eri kohdassa, ja minä hetkenä hyvänsä saattaa yllättää myrsky ja tuisku, ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet, ja poloinen kulkija seisoo siinä yksinään ja neuvotonna. Ja lukemattomat ovat ne, jotka tälle taipaleelle ovat syösseet kaikella nuoruuden innolla ja terveydellä ja ylpeydellä, ja kuinka moni on heistä määrän saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kestänyt lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle kuka hyvänsä panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeyskään niitä voi kokonaan syliinsä kietoa. Oletko sinä osannut panna näitä viittoja?
Viisikymmentä ikävuotta — mikä suuri lahja Jumalalta; mutta viisikymmentä vuotta täynnä tointa ja ponnistusta, täynnä siunattua työtä ja hyödyllistä vaikutusta — mikä verraton armo!
Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin kirkkoherra oli ensimmäisen joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymmentä vuotta oli hän hellästi hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hellästi kyllä, mutta hänen hellyytensä oli kumminkin kaukana tuosta sairasmielisestä lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan välistä sanoa hyvyydeksi. Hän oli suuri ihmissydämmen tuntija, tämä kirkkoherra. Ja juuri tähän kaiken pahan ja hyvän lähteesen hän aina suuntasikin milloin neuvonsa, milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin rakensi sitä. Niinkuin puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee ja vaalii sitä, mutta myös leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka sen kasvamista haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin tunnollinen lääkäri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen keinoon, joka vetää haavan kiinni, vaan veitsellänsä poistaa haavan sydämmestä itse pahan juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka tämä veitsi teki kipeätä ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan mätähaavan lisäksi! Ja jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja useampikin haava. Mutta seuraushan olikin se, että sairas terveeksi tultuaan, kiitollisuudella suuteli tätä samaa kättä, joka oli häntä niin kipeästi haavoittanut. Alinomaa liikkui hän ympäri avarassa pitäjästään, täten tutustuen seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja lohdutusta. Ei ollut niin vähäistä huolta, jota hän ei olisi kärsivällisyydellä ja sydämmellisellä osanotolla kuunnellut. Ei ollut niin köyhää ja vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyvänsä mennä kirkkoherran luo, huoliansa huojentamaan, varmana siitä, että apu ja lohdutus on sieltä saatavissa. Näin hän vähitellen saavutti koko pitäjänsä rajattoman luottamuksen ja rakkauden.
Vaan eivät hänen toimensa pysähtyneet ainoastaan yksityisten henkien hoitoon. Hän ei ollut niitä pappeja, joitten mielestä ihmisessä ei olekaan muuta kuin oma itse. Hän oli sanan täydessä merkityksessä työn ja toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi, että ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eikä omaa itseänsä varten. Ja tässäkin kohden hän sai taistella monet kovat taistelut seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin hän sai heissä heidän entisen suuren välinpitämättömyytensä yhteisiä asioita kohtaan murretuksi. Taistella, sanoin, mutta tämä ei ollut mitään kiivasta väittelyä siinä tahi tässä kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kestävää selitystä, opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, että kun esimerkiksi kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi vastustanut sitä. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata, jonka hyödystä ja tarpeellisuudesta jokaisella oli sydämmen täysi vakuutus?
Vaan pitkäksi kävisi luetella kaikkea sitä, mitä tämä mies teki, joka niin ylenpalttisesti rakasti kansaansa. Tämän kansan keskuudessa hän eli ja vaikutti viisikymmentä pitkää vuotta. Molemminpuolinen rakkaus sitoi ihanan siteen paimenen ja lauman välille. Niille taas, jotka pimeyden ja pahuuden tietä vaelsivat, oli hän pelvon ja vavistuksen esine. Hänen nuhteluansa peljättiin enemmän kuin lain kovaa kouraa.
Näin hän eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymmentä vuotta olivat koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekkään vartalon, ja lumi peitti päätä.
Oli jouluaatto jälleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra
yksinään kiikkutuolissa kädet ristissä. Hiljaista oli huoneessa.
Silloin tällöin kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta.
Siellä toisessa päässä taloa hääräiltiin joulukuusen ympärillä.
Kirkkoherra istui yksinänsä.
— "Viisikymmentä vuotta!" huokasi hän.
Ja silloin rupesi hänen ohitsensa kulkemaan entisiltä ajoilta kuva toisensa perästä. Hän näki oman elämänsä vielä kerran. Hän eli elämänsä vielä kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan joulupuun ympärillä leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen silloin tällöin meni hyväilemään vanhaa valkopäistä vanhusta, joka sanomattomalla lemmellä laski vapisevan kätensä kiharaiselle päälle, — silloin nousi hän, meni akkunan luo ja katsellen kaunista tähtien maata lausui:
— "Ääretöntä armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon kiitetty."
Samassa syöksähti sisään koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran lapsen lapsia.
— "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty."
Ja kuka kädestä, kuka nutun liepeestä nyt taluttamaan vanhaa vaaria saliin. — — — — —
Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran pojanpoika, joka vast'ikään oli päässyt ylioppilaaksi. Kummallisin tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen. Hänestä tuntui niin sanomattoman keveältä. Tuntui kuin hän itsekin olisi nuori ja ensimmäisellä saarnamatkallansa; tuntui kuin ei makaisikaan luonto pitkää talviuntansa, vaan kevät olisi ja kukat puhkeilisivat. Aamuisen taivaan tähdet ne loistivat niin tavattoman kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat päätänsä nyökyttäneet vanhalle kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieressä. Hänen teki niin hyvää sydämmessä; hän ei osannut selittää sitä.
Ja kynttilät ne paistoivat jälleen kirkkaasti, ei enää vanhassa mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi veisattiin jälleen, ja urut soittivat suloisesti, väliin pauhaten ja parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa sydämmensä kyllyyden tähän ihanaan Herran temppeliin ja siitä ulos talviseen yöhön ja siitä korkealle ylös, missä ei yötä ole. Niin tuntui kirkkoherrasta, ja hänestä oli kuin pyrkisi hänen henkensä mahtavain sävelten siivillä sekin korkealle ylös, missä ei yötä ole.
Hän kävi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki hänen ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se hänen pojanpoikansa? Eikö se ollut hän itse? Olihan hän itse vielä nuori, elämän koitteessa, täynnä luottamusta, täynnä uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei enää ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli kadonnut, ei enää ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa, rauha oli nyt kaikkialla … niin … kuulehan — niin sanotaan … niin sanoo suloinen ääni nyt juuri:
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!
Vanha lumen peittämä pää painui penkkiin.
Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teitä, te mahtavat sävelet! Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! Hänen henkensä odottaa teitä. Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne kanssa ylös sinne, missä ei yötä ole. Voi teitä, te mahtavat sävelet, kuinka teillä on ihana kantamus!
* * * * *
Ja talvi menee pois ja palajaa jälleen. Kevät kukkii ja kuolee taas. Pitäjän hautausmaa pukeutuu väliin valkoiseen hurstiin ja väliin lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja elämän menossa temmeltää ja lähtee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle kirkkoherralle siksi kerran pystyttänyt. Ja aina kuin joku rakkaan vainajansa haudalla käy, poikkeaa hän katsomaan vanhan kirkkoherran muistokiveä. Siihen monasti vanha vaari pysähtyy poikansa pojan kanssa. Kyllähän vaari tietää mitä kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo lieneekään — aina hän poikaselle virkkaa: — "No luepas nyt, oikein selvästi, mitä tuossa seisoo!"
Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siinä, yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin.
Poikanen lukee siinä:
Hyvälle Kirkkoherrallensa kiitollinen Seurakunta.
Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa läheisen koivun latvassa kaunista virttään. Lieneekö sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa jouluaamusta…