TÄRKEÄT TOIMET.
(Suunnitelma.)
Hän oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo lääkäri, tohtori Z. Minun oli suotu, nuorena lääkärinä, nauttia hänen opetustaan ja neuvojaan, joista sittemmin on ollut paljon hyötyä minulle ja sairailleni. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen hänen opetuksestaan sekä lääketaidossa että maailman katsannossa.
Paljo olisi minulla hänestä kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden tapauksen.
Kerran — minä olin vasta tullut hänen apulaisekseen — oli hänellä muuan erinomaisen vaikea leikkaus tehtävänä. Minä sain onnen olla hänen apulaisenaan. En ikinä unohda tuota miestä, jolle Jumala oli niin ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta näitä lahjojaan hän käyttikin uskollisena palvelijana lähimmäistensä avuksi.
Jo leikkausvalmistuksiansa tehdessään näytti hän kokonaan unohtaneen ulkopuolisen maailman. Terävänä katsoi hänen silmänsä, ja vakaasti käskemällä määräsi hän minulle tehtäväni. Valmistukset suoritettuaan, ryhtyi hän toimeensa. Näytti kuin koko hänen jäntevän sielunsa voimat olisivat yhdistyneet hänen silmäänsä ja käteensä, jossa hän piti veistään. — "Herran nimeen!" virkkoi hän itsekseen ja teki sitten tehtävänsä ja teki kuin mies. Tästä samaisesta leikkauksesta puhuttiin sittemmin lääkärien kesken koko sivistyneessä maailmassa.
Sidottuaan haavat hän istahti sairaan viereen, odottamaan hänen heräjämistään unetuksesta. Minä olin väistynyt syrjään ja katselin häntä ihastellen. Voinko minä milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan hänen taitoansa? — En milloinkaan, arvelin minä sitten. Minä olen liiaksi paljon ihminen; — hän on pelkkä tiedemies, jota ei vähäpätöinen jokapäiväisyys milloinkaan vie kurimukseensa.
Sairas heräsi, mutta vaipui jälleen unehen. Tohtori Z. määräsi minut jäämään sairaan luokse ja käski jonkun tunnin perästä tulla ilmoittamaan, miten sairaan laita on.
Minä saatoin hänet ovelle. Hän läksi, sen enempää puhumatta.
Ei minusta voi koskaan tulla mointa miestä. Hän on pelkkä tiedemies.
Niin ajattelin taas. — — — — —
Parin tunnin perästä läksin hänen luokseen ilmoittamaan, että sairaan tila oli erinomaisen hyvä. Oli myöhäinen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne kuumottivat niin himmeinä läpi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta paistoi valo.
Minä astuin eteiseen. Ovi hänen huoneesensa oli auki. Minä lähenin ovea ja näin hänen istuvan kyyristyneenä pöytänsä yli. Hänen pieni tyttärensä seisoi hänen vieressään, silmät punaisina itkusta. Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani.
Minä pysähdyin oven suuhun. Tuossa hän istui, kuuluisa lääkäri, totisena, ja askaroitsi jotakin tärkeätä. Terävänä oli silmä jälleen, ja vakavassa kädessä oli taanoinen pinsetti, jolla minä joku hetki sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. Hänen kasvonsa juonteet olivat samat kuin äskönkin. Minä astuin lähemmäs — enkä tahtonut uskoa silmiäni. Pöydällä hänen edessään oli — nukki, jota hän kannatti vasemmassa kädessään; oikeassa oli pinsetti ja pinsetissä nuken särkynyt nenä, jota hän verrattomalla tarkkuudella sovitteli paikoilleen.
— "Katso tuossa se on!" huudahti hän ja ojensi nukkea lamppua kohti, niin että se näkyi jälleen entisessä ehjyydessään. Ja pieni Hilja taputti iloissaan käsiänsä, ja hänen silmänsä ne loistivat niin kirkkaina, niin kirkkaina läpi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa nähdessään nousi isäkin ylös, sieppasi pienosen syliinsä ja kohotti hänet korkealle. Samassa hän huomasi minut.
— "Kuinka sairas jaksaa?" kysäsi hän pikaisesti, pitäen lastaan yhä vielä korkealla.
— "Erinomaisen hyvin", vastasin minä.
— "Jumalan kiitos!" lausui hän, otti lapsen jälleen syliinsä ja suuteli häntä.
Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki kädessä.
— "Katso, setä, nyt se on jälleen ehjä!" huudahti hän niin iloisena, niin äärettömän iloisena.
Isä seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua.
Ja minä?
Minä uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen.