KALALTA.
He olivat hyviä ystäviä keskenään, vaskiseppä Sjöblom ja suutari Niiranen. Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies; Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa. Jankatessaankaan eivät osanneet suuttua toisiinsa.
Kalalla kävivät ystävykset kesäiseen aikaan harva se päivä, ja onni, kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin vähäinenkin oli päässyt irti.
— "Harmittaa minua vieläkin se hauen pakana", puheli väliin Sjöblom, paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin näet pani vastaan, niin, niin, että… Ja pitipäs vaan pahuksen jo tulla ihan veneen laitaan, mutta siitä sen tonttu vei, ja niin meni leiviskän hauki, meni."
— "No ei se leiviskää olisi painanut sentään."
— "Leiviskääkö? No nyt on kumma! Etkö sinä, hyvä ystävä omin silmin nähnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin että töin tuskin … mutta pidähän hyvä ihminen perää…!"
— "Jahka saan valkeata piippuun."
— "… niin että töin tuskin jaksoin sitä kiskoa, ja justiin kuin olin saanut sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siitä sen piti pompahtaa pois."
— "Kun pompahti, niin pompahti."
— "Jassoo! No sinä olet semmoinen jörö, ett'ei sinun ole mielesi mistään paha."
— "Mitäs tuota yhtä haukea viitsisi itkeä?"
— "Itkeä… En minäkään itke, mutta harmittaa vaan… Semmoinen hauki."
Mutta tänä iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynenä päilyili järvi, ystävysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja tyytyväinen sekä onnessa että vastoinkäymisessä, istui perässä, mutta Sjöblom loisti ilosta. Hän souti eikä malttanut olla vähä väliä vilkaisematta veneen pohjalle, jossa täyden kalakahan vieressä loikoi tavattoman pitkä hauki.
Miltä tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tietää jokainen uistaja ja tietää kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen saadaan veneesen. Ja tällaistahan se on:
Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, tämän ruohikon rintaa; milloinkahan vaan tuntuu kädessä tuommoinen säpsäyttävä nykäys. Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen jätkä. Tässä se nykäisi viime kerran, eiköhän vaan…
Jo nykäisi!
Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan, sillä eihän anna perää, ei vainkaan anna perää luja Kajanin uistin, Herman Renfors'in tekemä. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa alas jälleen, ja nyt se tulee perässä, tulee, tulee hiljalleen, niinkuin ei olisi niitä miehiäkään.
Jo näkyy; jo näkyy!
Hyvät ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sitä sovi veneesen ottaa noin nykäisemällä vaan. E-hei! Väsyttää se ensin pitää, väsyttää ihan uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen laitaan ja sitten kopsis silmistä kiinni — yks! ja roiskis veneesen — kaks! Ja tuossa se nyt on. Tuossa se nyt hännällään huitoo ja mellastaa, ja suloisesti jytkähtelee haapainen vene. Pari kolausta vaan melalla, ja niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja täyttää kolme kaarivälystä, vähän neljättäkin täyttäisi, jos oikein mittaisi. — —
* * * * *
Semmoinen hauki oli nyt ystävyksillä veneessä. Niirasen verkot olivat nekin antaneet hyvän saaliin.
Kalaonni oli ollut hyvä.
Sjöblom souti, ja tuntui hänestä soutukin nyt niin ylen helpolta ja hauskalta.
Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken höyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha raakki, Helsingissä täysin palvellut ja sitten siirretty tänne maan sydämmeen, jossa se vielä koettaa kuluneilla masinoillaan välistä käydä kaupungissa tarpeita noutamassa.
— "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ympäri?" kysäisee
Sjöblom.
— "Älä joutavia! Anna sinä sen kulkea kihnustaa omia aikojaan."
— "Mutta minäpäs en malta. Pidäs perää hyvin."
— "No pidetään."
Ukko Niirastakin alkaa huvittaa tämä leikki. Sjöblom soutaa kuin mies, eikä aikaakaan, niin jo ollaan "Laineen" kohdalla.
— "Terve miehille!" huutaa Sjöblom, ja höyryveneestä vastataan iloisesti.
— "Iltaa, iltaa!"
— "Viedäänkös kaupunkiin sana, että masina tulee!" kysyy Sjöblom.
Masinistia harmittaa vähän. Hän silmäisee manometriin: täydet höyryt, enempää ei saa. Alas hän nielaisee harminsa, eihän se ole hänen vikansa, että kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen hän vastaa:
— "Vie vainenkin raportti, vie!"
— "No minä taas kun vien", nauraa Sjöblom. Päästyänsä jonkun matkaa "Laine" paran edelle, kääntyy kalamiesten vene takaisin, kiertää sen peräpuolelta ja lähtee jälleen kilpailemaan.
"Laine" panee puita uuniin ja puhkii minkä jaksaa, mutta Sjöblom ponnistaa kanssa, ja vähän ajan perästä on vene taaskin "Laineen" rinnalla.
— "Terveisiä!" huutaa Sjöblom. "Kaupungista käskivät sanoa, että musikin panevat rantaan 'Lainetta' vastaan ottamaan."
Niiranen naurahtaa, masinisti naurahtaa, perämies naurahtaa, yksin halkopoikakin nauraa voileipä kourassa ja posket rasvaisina.
— "Vai musiki oikein? Sitä humöriä!" puhuu masinisti.
— "Niin, musiki ja turkin rumpu."
— "Ähä!"
Pian jäävät "Laine" ja sen hyvänsävyiset kulkijat taaskin jälkeen.
Sjöblom ja Niiranen tulevat pian kaupungin rantaan.
* * * * *
— "Ota sinä, Niiranen, tämä hauki, kyllä minä kannan kahan." Niin sanoo jalomielinen Sjöblom, suoden ystävälleen mielihyvän saada kantaa voitonmerkkiä.
— "Vie sinä vaan hauki edeltäpäin kotia; minä tässä siivoan veneen ja pistäyn vielä puodissa, tupakkia sitä pitäisi hankkia huomiseksi."
— "Ei, no, tuota…"
— "No ota nyt vaan hauki ja astu kotia; kyllä minä sitten tulen vähän ajan perästä."
— "Samahan se nyt on", virkkaa Sjöblom, ja ottaa pajupehkosta vitsan.
Pajupehkosta kaupungin rannassa — ei uskoisi sellaista suuren kaupungin asukas. Mutta kyllä se on ihan totta. Pajupehkoja kasvaa vielä monen kaupungin rannassa armaassa Suomenmaassa; kasvaa meidänkin kaupungissa, ja hauskaa se minun mielestäni onkin.
Vitsa pujotetaan hauen lutusien ja suun läpi, sitten hauki selkään, yli oikean olkapään, ja sitten piippu hampaisin.
— "Tulethan sinä pian, Niiranen?"
— "Tulen, kyllä minä tulen."
Ja niin astuu Sjöblom armaan taakkansa kanssa ylös rantaa, hiljalleen ja vakavasti, kuten kalamiehen arvo vaatii, ja hauen pyrstö se läpäyttää kantajansa pohkeita vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin. Se tuntuu vähän niinkuin hauskalta.
Ja-ha, tuolla näkyy pienen talonsa portilla lihava Jokelinska… Jokelinska parka! Leskenä on ollut jo monta vuotta, mutta siinäpä sitä vaan elää kihnuttelee muiden perässä. Vainaalta jäi tuo talon räpiskä, mutta onhan siinä eukko paralla suoja ja lämmin. Hyvä eukko, hyvä eukko! Ja voi kuinka nyt pyrkii Sjöblom'in kielelle sanaset:
— "Katsokaas, matami Jokelin! Tämmöinen se taas tuli tällä kertaa."
Mutta semmoista ei salli kalamiehen arvo. Sen vuoksi otetaan vaan piippu suusta, tartutaan lakin lippuun ja noin tyynesti sanotaan:
— "Hyvää iltaa, matami Jokelin; mitäs kuuluu?"
— "Jumal andako hyvä ildaa", vastaa Jokelinska — Turunko seudulta sitten lienee kotoisin vai Uudestako kaupungista. — Jumal andako! Kattos vaan, kut Sjöblomi jälle piti saara yks tommotto kala!"
Ja Sjöblom'in kieltä polttaa jälleen vastaus: Niin, niin matami Jokelin! Tämmöisiä hauki poikia ei vedelläkään Turun puolella eikä juuri Uudessakaan kaupungissa, — mutta taas tulee kalamiehen arvo väliin, ja siksipä vastataankin vain:
— "Onhan tätä nyt tässä kerraksi keittää."
Ja vastausta seuraa tuommoinen ylen tyyni sylkäys vasemmasta suupielestä.
— "Juu, juu", jatkaa matami Jokelin. "Kyll' se on koko friski kala.
Mahraks se paina kuin pal'ja?"
— "Ei tämä paina täyttä leiviskääkään", vastaa Sjöblom, nostaen taakkansa samalla toiselle olkapäälle.
— "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sitä ma olen munda, munda kerta sanona, ett' kut Sjöblomi vaan kalaa lähte, niin kyll' maar se saa kans ja. Oliks Sjöblomill' Niiranen föliisäns?"
— "Tuonnehan se jäi rantaan."
— "Saiks Niirane ja?"
— "No miks'ei? Hyvästi nyt taas, matami Jokelin!"
— "Ajöö, ajöö, Sjöblom, ajöö!"
Hiljakseen astuu Sjöblom tuosta eteenpäin.
No niin! Eikös vaan olekin taas ukko Vargentin puotinsa ovella seisomassa sikari hampaissa! Ilkeä ukko, häjy kerrassaan. Sjöblom on suuttunut ukko Vargentin'iin, ei siitä syystä, että Vargentin oli kerran moittinut hänen tinaustaan, vaan muusta, mistä lieneekään. Vargentin! Kauppiaan kirjoissahan tuo on olevinaan, mutta oikeastaan ei ole muuta kuin hyökkäri vaan, tavallinen hyökkäri. On muka hyvinkin ylpeätä miestä siitä, että kenralikuvernöri kaupungissa käydessään oli juhlapäivällisillä puhutellut häntä, vaikk'ei se keskustelu sitä kummempi ollut kuin että kenralikuvernöri oli kysäissyt, oliko hän sen Käkisalmen Vargentin'in sukuja, johon ukko Vargentin oli vastannut: "niet!" — Ja ties millä hän oikein eläneekään. Ei hänellä ole juuri kauppaa eikä mitään; kahvikattilansakin ostaa puotiinsa Jantuselta, joka on ihan vuskari.
No niin, Vargentin'ille ei muuta kuin lipun nykäys tervehdykseksi ja: "iltaa!"
Ukko Vargentin nyykäyttää päätä, mutta, nähdessään hauen, ei malta olla virkkamatta:
— "Kattos pentelettä!"
Tuohon nyt tahtoisi vanha Aatami saada Sjöblom'ia vastaamaan jotakin vaskiastiain tinauksesta, mutta kalamiehen arvo se välistä sulkee suun vanhalta Aatamiltakin, ja siksipä ei Sjöblom puhukaan mitään. Hän astuu vaan eteenpäin, tietäen, että ukko Vargentin katselee hänen haukeaan ja näkee, kuinka sen pyrstö läpäyttää hänen pohkeitaan, vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin.
Pian on Sjöblom'in kulkeminen kirjakaupan ohitse. Kirjakaupan mamseli istuu avonaisessa akkunassa ja nähtyään hänet, se tahtoo sanoa hänen haukensa, lyö kätensä yhteen ja huudahtaa:
— "Siidos!"
Ja Sjöblom nostaa lakkiansa ja vastaa kohteliaasti:
— "Ku afton!"
Ei hän juuri tykkää tuosta ruotsinkielestä, mutta ainahan sitä tuli vähän opituksi Tampereella, opissa ollessa, ja kun nyt esimerkiksi kirjakaupan mamseli, herttainen ja ystävällinen ihminen, noin kauniisti ihmettelee pulskaa haukea Sjöblom'in seljässä ja ihmetellessään pudottaa silmänkin sukankutimestaan, niin pitäisihän olla oikea peto, jos siihen muuta osaisi vastata kuin: — "Ku afton."
Välittämättä sitten muutamasta maan ukosta, joka suuren hauen nähtyään virkkaa "ohoh", ja muutamista kerjäläispojista, jotka toisiansa kylkeen nyäisten sopottavat: "kaho, kaho!" — saapuu Sjöblom viimein omalle talollensa, omaan pihaan. Työpajaan ohjaa huolellinen mestari ensin kulkunsa: kuinkahan muka täällä työt ovat kulkeneet mestarin poissa ollessa.
Antilla, opinpojalla, on paraikaa kauha sulattua tinaa kädessä, mutta nähtyään ensin mestarinsa ja mestarin seljässä tuon hirmuisen hauen, unohtaa poika parka pian kauhat ja tinat ja jää suu auki ihmettelemään kauheata kalaa. Siinä hän seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mitä suuremmaksi hän huomaa kalan, sitä suuremmaksi kasvaa mestarikin hänen silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen kauhansa sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle.
— "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!" Antti olisi ansainnut tukkapöllyäkin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin tinaa — se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen käyttää, vuskari, — mutta eihän sitä raskitse kurittaa lasta, ja lapsihan Antti vielä on, mikäs se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti poika ja on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika.
Mutta Andersson, sälli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas käynyt Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen mies! Selvänä ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa yhtä mittaa kieltään pieksää. Sjöblom olisi jo aikoja sitten pannut hänet pois, mutta pahus on kumminkin hyvä työmies, Pietarissa opin käynyt ja sitten monta vuotta ollut työssä kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt, nähdessään mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon pitkän tarinan, jota Sjöblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina alkaa näin:
— "Entäs kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun minä olin prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin Nevalle nuotan vetoa katsomaan — me asuttiin silloin Katarinahovissa —, niin sielläkös lohia saatiin!"
Ja sitten tuo ilkeä mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, — harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat tämmöisten haukien rinnalla. Nevan lohet!…
Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on tujussa, mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä:
— "Antesson menee nyt maata!"
Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson lähtee toimittamaan:
— "Vai maata? Soo o! Olenko minä sitten humalassa vai mitä? Maata?… Kyllä minä ymmärrän ammattini ja virkani, minä. Maata?… Juu ja takkar! Kylläpä tässä sitten työt hyvin kävisivät, jos mestarit kulkisivat hailia onkimassa ja kisällit maata rohjottaisivat. Jopa sitten! Pian olisi pankrutti talossa… Vai maata?…"
Ja sitten pitää Andersson Antin kuullen vielä pitkän puheen kunnollisen sällin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan vähitellen jälleen Pietarin kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita hän näki Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan lohista sitä mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe päättyi loukatun kunnian huudahdukseen:
— "Vai maata? Olenko minä sitten humalassa vai mitä?"
Ja Antti, poika pahainen, on kuin kahden tulen välissä: ei tiedä kumpaisetko ne nyt todella ovat suuremmassa arvossa pidettävät, Nevanko lohet vai mestarinko hauet.
— "Kerrankin", jatkoi Andersson lohijuttuansa, "kerrankin tuli nuotalle taas kenrali Stroganow, hyvin lysti ukko, oli palvellut Klaunoi Staapissa ja ollut oikein Kaukasin sodassa; neljäkymmentä kahdeksan ristiä ja tähteä rinnalla. Minä tunsin ukon oikein hyvin; aina kun nuotalla tavattiin, niin aina puhutteli minua: 'Aha', sanoi, 'Antrei Antreits, pannaankos nuuskaa?' Ja sitten kun ottaa taskustaan keisarin antaman priljanttisen taulinkan; siinä keisarin potretti, ei tämän, mutta sen vainajan, Aleksander ftaroi. Siitä hän minulle sitten tarjosi aina; 'otapas nuuskaa', sanoi, 'Antrei Antreits; minä tykkään Suomen pojista, semmoisista kuin sinä.' Nuuskattiin sitten ja rupateltiin. Niin, siinä ukko monastikin jutteli minulle semmoista, mistä ei kasettiloissa saanut hiiskahtaakaan. 'Älä vaan', sanoo, 'puhu kellenkään!' No ymmärsinhän minä sen itsekin: 'semmoisia salaisuuksia, joita ministerit vaan tiesivät'."
Jo rupesivat Nevan lohet saamaan Antissa suurempaa kunnioitusta, koska niiden niskassa oli keisarin lahjat ja ministerien salaisuudet.
— "Kerrankin", pitkitti Andersson, "tuli kenrali Stroganow — ukko makaa jo haudassa Volkovan hautausmaalla — tuli nuotalle ja osti nuotan jokeen. Maksoi 150 ruplaa: mikä tuli nuotassa, se hänen. Vetivät, vetivät sitten musikat selkä vääränä, ja kun pesän viimeinkin saivat näkyviin, niin — äläpäs vedä enää!…"
— "No?" sanoi Antti, eikä ollut hauella enää kuin tuuman verta tannerta.
— "… äläs vedä enää! Semmoinen oli peto pesässä, että kenralska kiljasi vaan ja läksi juoksemaan pakoon; tyttäret samaa tietä. Me jäimme vaan kenralin kanssa musikkain melua katsomaan. No siinä ei auttanut muuta kuin kutsu toisenkin vuoron miehet alas — niitä on näes kaksi vuoroa, toiset kun vetää, niin toiset lepää — ei muuta kuin kaikki miehet ylös kiskomaan petoa".
— "No, mikäs siellä oli?"
— "Ei muuta kuin lohi vaan."
Ja nyt oli Nevan lohet kerrassaan voittaneet. Sjöblom parkaa!
— "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miestä vetkaletta ylös, ja arvaahan sen, miten se reuhtoi! Nuotan pesän langat ne ratkeilivat noin vaan, ritsis ratsis. — Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja silloin ei auttanut muuta kuin miehet lohen päälle. Ja niin näetsen kävi kak-si-tois-ta miestä lohen päälle istumaan, ja pyrstö letkui sittenkin niin että koko lautta tömisi."
Hauki rupesi taas pyrkimään voittotantereelle, sillä kovin tuntuivat
Antista nuo kaksitoista miestä raskaalta taakalta yhden lohen niskassa.
— "Eikä ne musikat olisi sitä hengiltä saaneet, mutta annas kun pappa Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin pää poikki, pää poikki, ei auttanut."
— "Kuinkas pitkä se lohi oli?" kysäsi Antti verkalleen.
— "Niin, se lohiko? Kaksi syltä ihan jänttiin."
Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymmärsi nyt, että Andersson pani omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entistä korkeammalle.
Antti läksi pois työpajasta, viemään pormestarille vasta tinattua kahvipannua, ja niin jäi Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta piti panna vetämään Stroganovan lohta.
* * * * *
Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin kautta tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä … mutta siellä vihdoin oli kalamiehen arvo kuitti.
Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata, ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet polvilla.
Ja siinä oli sitten ihailemista ja ihmettelemistä. Katsokaa millaiset sillä on silmät ja suu — voi sentään! Heikin tekisi mieli koettaa, ovatko hyvinkin teräviä nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "älä pittä tommee, te pullee!"
Ja Sjöblomista tuntuu niin lystiltä ja hyvältä tuo Liisun varoitus.
— "Te pullee, te pullee!" toistaa hän itsekseen ja nauraa.
Mutta Sjöblomska seisoo jo kahvikattilan ääressä kalamiehelle lämmintä kupposta keittämässä, ja hyvillään on emäntäinen kauniista kalasta, josta tuo osa keitetään ja tuo suolataan ja tuo paistetaan.
— "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on äidin katsominen selkä-evää, hirveän suurta, milloin leukaa.
— "Jaa-a!" virkkaa hän silloin. "No se meidän pappa, se se on…." eikä hän sanokaan, mitä se meidän pappa oikeastaan on, mutta lapset ymmärtävät hyvin hänen tarkoittavan sitä, että meidän pappa se on jotakin semmoista, mitä muut papat eivät ensinkään ole.
— "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjöblom, pistää sitten koukun hauen leukaan, mutta eihän tuommoista hirttä voi lattialta punnitakaan. Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää meidän puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan ennenkuin puntari seisoo.
— "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!"
— "No mutta!"
Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin: "ja tuossa se nyt on!"
Lapset tosin eivät ole selvillä kaikista pienimmistä pyynnin mutkista, mutta siihen päätökseen he kumminkin tulevat, että papan hauenpyynti oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime talvena Suojärvellä. Siitä oli maisteri itse kertonut heille, kun lapset olivat käyneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiterissä.
Mutta mihinkä jäi ukko Niiranen meiltä?
Veneen siivottuansa läksi hän hiljalleen nousemaan mäkeä. Jokelinska ei ollut enää talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa hänen akkunansa alle, kopautti akkunaan.
— "Matami hoi!"
— "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv' ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi."
— "Tuoss' ois teille, matami, vähän niinkuin tuomisia", virkkaa
Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle.
— "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mitästä mulle tämmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent' vaa?"
— "No ei nyt ahvenista; hyvän kuhan minä olen teille luvannut, ja nämä on nyt hyvän puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami."
— "Suur kiitosta, hyvä ystävä! Kyll' se on julman lusti kut minä saan sunnundan oikke färski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha leske."
Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiiltää hänen silmässään.
— "No mitäs turhia. Hyvästi nyt vaan!"
Poikettuaan sitten puodissa, astui Niiranen Vargentin'in puodin ohitse hänkin. Ukko Vargentin seisoi yhä vielä puotinsa ovella sikari hampaissa.
— "Kas, Niirasella on kaloja kanssa, mutta Sjöblomipa oli oikein ylpeätä miestä tässä äskön."
- "Vai oli?"
— "Oli niinkuin mikä patrona ikään, kun kerran oli saanut hauen."
— "On se niitä saanut niin monta."
— "Lienee saanut, mutta ei pitäisi olla niin ylen ylpeä."
— "Ei hän sentään ole läheskään niin ylpeä kuin patrona Vargentin."
Tuota vastausta ei ukko Vargentin ollut odottanut. Hän kiepsahti puotiinsa ja kiljasi puotipojallensa:
— "Niiraselle ei saa antaa lainaksi yhtään eikä Sjöblomillekaan."
— "Eihän ne ole koskaan tahtoneetkaan."
— "Niin, mutta ei saa antaa, muista se!"
— "No, no."
Kirjakaupan akkunasta äänsi herttainen mamseli:
— "Näkiks Niirain se Sjöblomi suur kala?"
— "Näinhän minä kyllä."
— "Se on yks hyvä fiskari."
— "Hyvä se on, se on semmoinen uljas mies, oikein potra poika!"
Kirjakaupan mamseli pujahti kyökkiin tiedustamaan piialtaan, mitä se potra merkitsee.
— "Kahos mokomoo sannoo!" vastasi piika. "Lienöökkö tuo ruohtia vai mittee lienöökkään."
* * * * *
Kotia tultuansa Sjöblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan kamariinsa tuparakennuksessa ja heitettyään kalamiehen tamineet pois astui kyökkiin hänkin, juuri kuin Sjöblom oli päättänyt kertomuksensa.
Niiranen oli talon ystävä, semminkin lasten.
— "No Niiranen setä! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!"
— "Niin mutta kuules, setä, katsopas tuota papan haukea!"
— "Niin, mutta koetas nostaa sitä!"
— "Niin niin, mutta katsos millaiset hampaat sillä on!"
Lapsilauma oli piirittänyt ukko Niirasen joka haaralta. Hän istahti tuolille, otti Liisun syliinsä ja puheli:
— "Kyllä se teidän isä saa suuria ja koreita kaloja, mutta ei se sentään niin kauniita saa kuin setä. Setä saa väliin kultakalojakin, ja niitä ei tarvitse keittää eikä paistaa."
Ja hän veti taskustansa paperikäärön ja antoi siitä neljä kultaista kalaa, yhden kullekin lapselle.
No herttaisia asioita! Ihan kultaiset kalat, suomukset kultaiset ja evät kultaiset ja kaikki. Papan hauki — mitä se enää olikaan näitten rinnalla?
— "No mitäs se setä aina lapsille namuja tuo? Vielä näille tässä nyt kultakaloja!" puheli hyväntahtoinen emäntä. "Käykäähän nyt, Niiranen, tänne sisään; no, Sjöblom, tule sinä kanssa; juotte kupin kahvia".
Sisähuone on pieni, mutta siisti. Valkoiset uutimet akkunassa, kukkasia akkunalaudalla, ei tomun jyvästäkään yksinkertaisilla huonekaluilla. Kauniisti paistaa aurinko kauniina heinäkuun iltana puhtaasen huoneesen, jossa istuu ja puhelee joukko yksinkertaisia, onnellisia ihmisiä. Akkuna on auki, ja hiljaa löyhähtelee tuuli sisään. Ulkona sirkuttelevat linnut ja sääsket surisee.
Kirkolta kajahtaa kellon ääni, ilmoittaen lepopäivän alkua, ja sen ääni kuuluu niin juhlalliselta, niin rauhalliselta.
— "Lapset, lähdetäänkös huomenna sedän kanssa kirkkoon?" kysyy
Niiranen.
— "Mennään, mennään, voi hyvä setä, mennään vainenkin. No voi kuinka se on hauskaa!"
Kultakalat eivät ole enää mitään tähän verraten.
— "No mennään sitten ja ihan urkulehterille mennäänkin".
Tämä on korkein määrä onnea. Kirkossa on niin tavattoman mieluista olla, se on totta, mutta isän ja äidin kanssa kun ollaan, niin ei näe joka haaralle. Pappia alttarilta ei näe kuin vähäisen, alttaritaulua vaan toisen puolen, urkuja samoin vaan toisen. Mutta urkulehteriltä näkee joka haaralle, näkee kaikki ihmiset ja kuvat ja numerotaulut, näkee papin saarnastuolissa ja pulleaposkiset enkelit, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea, näkee kuinka urkuri soittaa, näkee kuinka hänen sekä kätensä että jalkansa soittavat, näkee kuinka Kuivalainen, vanha sotamies, kunniamerkki napinlävessä, polkee urkuja ja laulaa samassa suuresta virsikirjasta, vaskisankaiset silmälasit päässä, näkee kuinka lukkari panee numerot joka eri virteen ja kääntää taulun seurakuntaan päin, ja aina, ennenkuin viimeinen värssy alkaa, nopeasti kääntyy urkuriin päin ja kuiskasee: viimeinen värssy.
Niiranen, setä Niiranen, sinä olet kaikkein paras setä maailmassa!
Ja kaikkein paras setä istuu tuolilla ja puhaltelee piipustansa renkaita, joita lapset ihaillen katselevat; ne leviävät ja suurenevat ja vihdoin laskeutuvat lattialle.
Sjöblom istuu poikkipuolin tyhjässä kehdossa, kaataa kahvia teevatiin, puhaltelee siihen pari kertaa, härppää sitten ja haastelee;
— "Kyllä tämä kesäinen aika on sentään vähän niinkuin lystiä aikaa. Kaikki on näetsä niin kaunista ja ilmakin niin lämmintä… Tässä sitä näin istuskelee ja ryyppää kahvia … niin, meidän mamma se on niin hyväntahtoinen ihminen. Mamma, viepäs kahvia verstaasen Antessonnille ja anna Antti pojalle kanssa. Mitäs, Antesson oli vähän tujussa, mutta vähät siitä, hyvä sälli hän on, ja Antti poika on fiksi poika kanssa. Vie kahvia heille. Mitäs, tämmöinen korea ilma ja linnutkin laulaa. — Mutta kuules Niiranen", puhelee hän vähän ajan perästä ja iskee silmää, — "kyllä sinun sittenkin olisi pitänyt naida."
— "Maltahan nyt", myhähtää Niiranen, "onhan minulla jo morsian". Sen sanottuaan hän nousee akkunan luokse, jossa kauniimpana muita kukkasia kasvaa ruusu. Se on Niirasen kukka. Hän on hoitanut sitä jo monta ajast'aikaa, mutta pitänyt sitä matami Sjöblom'in kukkasten luona, "sillä sen olisi ikävä yksin". Ties mistä syystä hän on ruvennut sitä sanomaan morsiameksensa. Kolme ruusua siinä kukoistaa, neljäs on juuri puhkeamassa.
— "Tuosta puhkeaa huomiseksi uusi ruusu, ja sen minä panen Liisun hivuksiin", virkkaa hän.
Onnellinen Liisu ei osaa puhua mitään. Samassa lentää pääskynen tuvan katolle ja rupeaa visertämään.
— "Kuulkaas lapset", virkkaa Niiranen, "tiedättenkös, mitä pääskynen sanoo?"
— "Mitä se sanoo, mitä?"
— "Kuunelkaas tarkkaan, niin näinhän se laulaa…
Virsut jäi Viroon
Saappaat jäi Savoon
Itse tulin näille maille narrrrriks'!"
Se huvittaa lapsia äärettömästi. Kilvan he koettavat muistella pääskysen laulua, yhä sekaantuen ja yhä uudistellen.
Ja vielä sittenkin kuin jo Niiranen on mennyt yksinäiseen tupaansa ja lapset käyneet vuoteisinsa, vielä sittenkin he itseksensä muistelevat tuota lystimäistä viserrystä. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut, ja kesäinen valoisa yö on tullut, mutta vielä kerran kysäisee Paavo:
— "Heikki kuules!"
— "No?"
— "Mitenkäs se olikaan?"
— "Virsut jäi Saksaan … ei, Virsut jäi narr… ei, Virsut jäi
Viroon, saappaat jäi Savoon, itse tulin näille maille narrrrriks'."
Se on niin lystiä.
Liisu on nukkunut jo, mutta hän kääntää päätänsä toiselle poskelle ja naurahtaa unissaan. Muistelleeko hän pääskysen laulua, vai setä Niirasen lupaamaa kukkasta, vai nähneekö unissaan pulleaposkisia enkeleitä, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea…