KOSTO.
Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana. Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin — mitä lieneekään miettinyt — ja jatkoi sitten jälleen lauluansa.
Otavan sarvet osoittivat jo puolen yön aikaa, kun olin jutelmani lopettanut.
— "No niin", virkkoi isäntä, "katsos vaan, miten kävikään hyvästi!"
— "Hohoi-jaa!" huokasi emäntä, ja taisi hänen esiliinansa samassa saada jotakin tekemistä hänen poskiensa kanssa.
Mutta vanha mummo istui sängyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja puheli pienelle tyttöselle:
— "Katsos, lapseni; niin se käy, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkin
Herran Jumalan."
— "Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi.
— "Kosto, lapseni, kosto."
— "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan itsekseen:
— "Kosto on Herran Jumalan".
Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon väelle kerrottu, jutelma tämä vain on, ja siltä varalta sen tähän painatinkin, että jos joskus maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties sitä edes siellä vielä kuunneltaisiin.