MILTÄ NÄYTTI.
(Kun Laatokka lehti ilmestyi).
Ja se ilmestyi ja levisi manterelle ja saaristoon. Hypätä heilahti se köyhän mökkiin ja rikkaan taloon, singahti siitä palanen suurillekin: pistäysi se näet herrainkin penkkiin, minä tarkoitan herraskartanoon. Ja kaikkialla sitä katseltiin eri lailla. Kuka sitä katseli pelkillä silmillä, kuka silmälasien läpi, moniaalla oli franskalainen nenännipistinkin.
— Mikä se sitten ilmaantui?
— Laatokka lehti!
* * * * *
— "Tuossa se nyt on" sanoi herra Kylmänen ja antoi sen rouvalleen.
— "Vai niin!" sanoi rouva Kylmänen, vilkasi siihen ja antoi sen pojalleen.
— "Jassoo, jaha", sanoi poika ja vilkasi hänkin.
Eivätkä he sitten muuta sanoneetkaan, vaan menivät akkunaan katsomaan, kuinka lumirekeä eli lanaa vedettiin, ja laskivat yhtäpitävästi kaikki, että hevosia oli 7, joista yksi ontui vasemmalta etujalaltaan.
* * * * *
— "No oletko nähnyt sitä jo?" kysäsi herra Pettersson Anderssonilta.
— "Olen kyllä".
— "Mitä arvelet?"
— "No niin no"…
— "Onhan siinä sinun mielestäsi sitä?"
— "Mitä niin?"
— "No tuota fenn"…
— "…nomaniaa? No eihän vaan!"
— "Sitä minäkin".
* * * * *
— "Hei!" huusi nuori Heiskanen, tultuaan kaupungista kotia.
— "Mikäs sinua heihuttaa?" kysyi ukko Heiskanen.
— "Katsokaas tätä!"
— "Mikäs se on?"
— "Lienee taas niitä Heinosen arkkiveisuja, joutavia renkutuksia", virkkoi emäntä.
— "Ei tuo mahda olla Sipillankaan ennustus", arveli mummo.
— "Ei ole veisuja eikä virsiä, eikä ole Sipiloita eikä Sapiloita", kirkaisi Heikki.
— "Mikäs se sitten on?"
— "No se on semmoista, jossa minäkin olen".
Tuota nyt ei kukaan ymmärtänyt.
— "Missäs sinä sitten luulet olevasi?" kysyi vihdoin ukko Heiskanen.
— "Laatokassa", vastasi Heikki.
— "Herra siunatkoon tuota poikaa!" huudahti emäntä.
— "Ihanhan sinä haastelet niinkuin olisit mieltäsi vailla."
Nyt antoi nuori Heiskanen Laatokan näyttönumeron isällensä, ja kertoi saaneensa sen kasetin kaupungista. Isä otti lehden, ojensi sen kauaksi, sirristi silmänsä ja luki ilman silmälasia: Laatokka.
— "Kylläpäs ne oli puustavit!"
— "Niin, mutta katsokaas! Tänään minua kuulutettiin, ja tuossa, katsokaa tuossa justiin seisoo pulskan pojan pulska nimi ja morsian vieressä. Hei!"
Ja Heiskanen tuli taas iloiseksi, niin iloiseksi, että alkoi tanssia prissakkaa ypö yksinänsä, vaikka siinä pitäisi oikeastaan olla kaksi.
* * * * *
Kadulla tuli vastatusten Nielonen ja Mielonen. Kumpikin myhäili toiselleen, ja kummallakin oli kädessään Laatokka. Heillä oli kiire, mutta ennättivät kumminkin vaihtaa kaksi sanaa.
— "Hyvä on", — sanoi Nielonen.
— "Hyvä on", — sanoi Mielonen.
* * * * *
Toimittajat olivat kokoontuneet. He osasivat lehtensä jo ulkoa, mutta kumminkin he sitä kääntelivät, katselivat ja olivat vähän hyvillänsä, niinkuin konsanaankin isät, kun heille poika syntyy.
Yksi sanoi: hm!
Ja toinen sanoi: hm!
Ja kolmas sanoi myöskin: hm!
* * * * *
Olin kokonaan unohtaa Airolan Antin. Tahdotko vielä kuulla?
Airolan Antti oli kirkossa käydessään saanut myöskin pitäjäntuvalla
Laatokan näyttönumeron.
— "Katsos, muija", sanoi hän kotia tultuaan, "katsos mitä minä sain?"
— "Mitä se sitten on?"
— "Tämmöinen lehti vaan, jota ruotsalainen sanoo aviisiksi ja saksalainen tiitinkiksi".
— "No mitäs siinä on sitten hyvää?"
— "En minä tiedä, liekö siinä hyvää vai pahaa. Jahka luen".
Ja Antti, päivällistä syötyään, rupesi lukemaan. Hän oli huononpuolinen lukija, ja sentähden kävi lukukin hitaanlaisesti.
— "Niin, niin" virkkoi hän aina väliin itsekseen ja muijalleen, joka istui uunin vieressä. — "Niin, niin, kyllä se niin on… Miks'ei?… Katsos vaan, miten osaavatkin panna sanat noin perättäin…"
Pian kuului porstuvasta askeleita. Antin eukko säpsähti. Ovi aukeni, ja sisään pilkisti muuan pitkän pitkä mies, jota sanottiin Roikka-Taavetiksi!
— "Tule pois Antti!" sanoi Roikka-Taavetti.
— "Mihinkä taas?" kysäsi vaimo, pahaa aavistaen.
— "Kaikkiapa sitä akkaväelle sanottaisikin," vastasi Roikka-Taavetti ja nauraa holautti sangen rumasti. — "Käy pois, Antti, joutuun!" — lisäsi hän ja iski niin kavalasti silmää Antille.
— "Malta, malta", puheli Antti ja tavaili: "iässä, viisaudessa ja ar-ar-mo-mo — armossa". — "Katsos tässä on tuommoinen luku".
— "Mikä luku?"
— "Uusi sanomalehti".
— "En minä jouda joutavia katsomaan. Lähtään pois!" sanoi
Roikka-Taavetti ja iski silmää jälleen.
— "No annahan, kun pääsen tämän paikan loppuun. Tahtoo olla silmäni vähän huonot. Luepas sinä, Taavetti, sinä olet selvempi-lukuinen".
— "Eihän meillä olisi aikaa, mutta anna sentään, kun minä luen, niin joudutaan pikemmin. Pane saappaat jalkaas sillä välin".
— "No, no, kyllä".
Roikka-Taavetti rupesi lukemaan lehteä ja Antti vetämään saappaita jalkaansa. Taavetti oli tavattoman hyvä lukija. Antti kuunteli avosuin. Toisen saappaan hän oli saanut jalkaansa, mutta toinen jäi kokonaan vetämättä, — niin tarkkaan hän kuunteli. Vasta sitten kuin ensimmäinen kappale oli loppunut, vetää sujautti hän toisenkin saappaan ja virkkoi:
— "No nyt mennään."
— "Malta, malta," sanoi nyt Roikka-Taavetti vuoroansa. — "Annas kun katson mitä tässä on muuta hyvää".
— "Minä käyn kynttilän" — sanoi Antin emäntä, ja hänen äänensä vapisi.
Hän tiesi, vaimo parka, miesten aikovan kaupunkiin takaisin. Siellä oli heidän määrä kokoontua juominkeihin. Se ei olisi ollut ensi kertaa. Sieltä palattiin aamupuolella yötä, ja monta kovaa sai eukko parka silloin kokea.
Kynttilä tuotiin. Roikka-Taavetti luki pätkän toisensa perästä ja Antti kuunteli. Luettuansa kansakoulusta, rupesi hän Antin kanssa keskustelemaan, miten monta lasta muka heidän puoleiseen kansakouluunsa mahtaa tulla. Siinä sitten iti sana sanasta, eikä aikaakaan, niin jo olivat juomatoverit joutuneet vilkkaasen keskusteluun koulusta ja tiedoista ja kirjoista ynnä muusta semmoisesta. Mutta emäntä liikkui hiljalleen tuvassa. Miehet eivät huomanneetkaan, kuinka hän oli virittänyt tulen, ja pianpa mustakylkinen kahvikattila kiehua porisi ja pulputteli liedessä. Ilta oli jo pitkälle kulunut. Ulkona raivosi tuuli ja lumimyrsky, mutta tuvassa istuivat miehet, hiljaisesti haastellen Laatokka lehdestä ja siinä olevista asioista; hiljalleen emäntä heitä kuunteli lieden ääressä, mutta iloisesti räiskähtelivät lastut ja hilpeästi porisi kahvikattila.
Kotvasen kuluttua oli lehti luettu alusta loppuun. Vähän aikaa vielä katseli Roikka-Taavetti Laatokkaa, käänellen ja pyöritellen sitä. Miehet olivat ääneti.
Vihdoin nousi Roikka-Taavetti ja meni akkunaan.
— "Ohoh", sanoi hän, "onpa siellä koko pyry. On vähän paha kulkea nyt".
— "Kukapa sitä tuommoiseen ilmaan lähtee?" vastasi Antti.
Kumpikin tunsi toisensa mielen. Kumpaiseltakin oli halu kaupunkiin kadonnut, mutta ei iljennyt kumpikaan ensimmäisenä tunnustaa sitä toiselleen.
— "Otan ja lähden tästä kotia", virkkoi Roikka-Taavetti ja otti hattunsa.
— "Juokaa nyt kahvia ensin", — sanoi emäntä.
Miehet katsahtivat toisiinsa. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui niin hyvältä. Pitkä matka oli jäänyt käymättä, monet vaivalla ansaitut pennit olivat jääneet kukkaroon, terve pää ja puhdas tunto oli säilytetty huomiseksi. Antti nousi sanaakaan sanomatta, meni vaimonsa luo ja taputti häntä olkapäähän.
— "Kelpo muija", sanoi hän.
Tätä ei hän ollut tehnyt moneen vuoteen.
Mutta Roikka-Taavetti meni jälleen akkunaan. Mitä hän sieltä vielä haki? Menikö hän kukaties katsomaan, oliko ilma todellakin semmoinen, ett'ei kaupunkiin käynyt lähteminen? Ken tällä haavaa olisi seisonut ulkona akkunan kohdalla, olisi nähnyt, kuinka Roikka-Taavetin kasvot kummallisesti värähtelivät ja kuinka hän salaa pyhkäsi rikkinäisellä hihallaan kaksi suurta kyynelkarpaloa poskiltaan.
— "Tulkaa nyt, Taavetti!" — kehoitteli emäntä.
Taavetti kääntyi äkisti, astui Antin luo ja kysäsi:
— "Onko loppu?"
— "On!" — vastasi Antti.
Ja he löivät kättä vahvikkeeksi.