KYNÄMAMSELI.
(Iltapalana lapsille.)
Maisteri ja maisterin Sirri olivat oikein hyviä ystäviä, yhdessä aina olivat, yhdessä elivät. Kun maisterilla ei ollut mitään syömistä, niin sai Sirrikin olla näljissään, mutta kun maisterilla oli runsaus, niin oli Sirrilläkin runsaus. Kun toinen oli iloinen, ei toinenkaan surrut, mutta kun toinen oli allapäin, niin oli toinenkin pahoilla mielin. He olivat, niinkuin minä sanoin, oikein hyviä ystäviä.
Mutta ketä he olivat, nuo maisteri ja maisterin Sirri?
Maisteri oli köyhä mies, niinkuin Suomessa moni maisteri on. Köyhä hän oli, mutta ahkera: aina hän vaan luki ja luki. Ei hänellä enää ollut isää eikä äitiä eikä juuri ystäviäkään. Varakkaan kauppiaan talosta hyyräsi hän ullakkokamarin, ja siellä hän luki ja luki. Sitä paitsi oli hän oikein kelpo mies, lempeä ja hyväsydämminen. — Semmoinen oli maisterin historia.
Sirri oli hänen pieni koiransa. Mutta vaikka Sirri oli vaan tuommoinen koiran pahainen, niin oli silläkin historiansa. Kerran näet — Sirri oli silloin vielä nimetön ja vasta kolme viikkoa vanha — kuuli maisteri, astuessaan illalla myöhään kotiaan, kadun laidassa vähäisen vinkumisen. Tarkemmin katsottuaan, huomasi hän pienen penikan, joka vilusta värisi ja nälästä vinkui — mitä minä sanon vinkui? — itki, oikein niinkuin itketään. Maisteri otti tuon poloisen syliinsä, kantoi luokseen ja juotti sitä maidolla, olisi kernaasti syöttänytkin, mutta osaakos se tuommoinen koiran pahainen vielä syödäkään? Ja sitten kääräsi hän sen kaulahuiviinsa ja pani sänkyyn peitteen alle maata. Ja siinä oli koira paran niin hyvä olla, että se makasi heräämättä aina aamupuoleen yötä, jolloin vasta maisteri maata pani. Hän otti penikan aivan viereensä, ja niin he makasivat makeasti ensimmäisen ystävyyden yön.
Seuraavina päivinä koetti maisteri kuulustella, eikö keltä olisi koiran pentu kadonnut, panipa siitä kuulutuksen Uuteen Suomettareenkin, mutta kun omistajaa ei kuulunut, niin piti hän koiran luonansa. Hän antoi sille nimen "Sirri", ja sen koommin he olivat hyviä ystäviä.
Sirri kasvoi muutaman kuukauden, mutta taukosi sitten kasvamasta, ja noin pieneksi tallukaksi se jäikin; häntäkään ei ollut poloisella kuin kaksi tuumaa pitkä.
Sirri oli kaikin puolin hyvä elukka: uskollinen ja nöyrä, niinkuin koirain on tapana. Oli silla myös hyvin lystikäs luonto. Mitä se vaan lattialta löysi, niin — sano hyvästi! Se vanutti ja vanutti sitä niin kauan kuin sai rikki. Vallankin jos sattui ovi olemaan auki, niin tuulena juoksi Sirri saalis hampaissaan pihalle, ja sielläkös sen oli lysti mylläköidä! Maisterin kalossitkin se kerran repi pahanpäiväisiksi, tietysti ei ilkeydestä, vaan ainoastaan sen tähden, että sillä oli niin lystikäs luonto. Maisteri ei tuosta juuri tahtonut suuttua, sillä kalossit olivat rikkinäiset, niinkuin monella maisterilla hyvin usein on. Mutta uudet ostettuaan, piti hän niitä aina vanhalla tuolilla oven suussa, sillä sinne ei Sirri kajonnut: mikä vähänkin oli ylempänä lattian pintaa, sen antoi Sirri olla rauhassa. Hänen lystikkään luontonsa mellakoimis-tantereena oli vain tasainen lattian pinta. Sattuipa kerran talvella maisterin karvalakki putoamaan lattialle, ja siitäkös Sirrille iso ilo! Maisteri huomasi asian liian myöhään: lakissa oli jo iso reikä. Ja sinä päivänä ei hän ulos päässytkään, sillä lakki oli räätälillä korjattavana: hänellä ei ollut kuin yksi ainoa lakki, tuolla maisteri paralla. Sirri sai kumminkin sinä päivänä olla ilman illallista siitä selvästä syystä, että maisterin ainoat rahat menivät räätälille korjauspalkaksi, ja se summa oli 50 penniä. Tyhjällä vatsalla kävivät he maata, leppyneinä ystävinä taas.
Mutta joulu oli tulossa. Talon isännän perheessä valmisteltiin joululahjoja mikä ennätettiin. Talon rouva oli hyväsydämminen: joulupuuhissaan muisti hän muitakin kuin oman perheensä jäseniä. Hän sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tyttärelleen:
— "Ullakkokamarissa asuu maisteri; hänelle ei mahda kukaan joululahjoja tehdä. Olethan aina ollut hyvä lapsi, tyttöseni; teepäs maisterille joku joululahja".
Tätä ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän osti pienen pienen poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla helmillä ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmillä ja hopeisilla putkosilla. Sitä oli soma nähdä! Nuken pää oli erittäin ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silmät, punaiset posket ja suu hymyssä: mansikka mikä mansikka! Ja tuo pulska puku sitten oli niin tuuhea ja leveä kuin itse prinsessoilla kuuluu olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelkäksi leluksi, vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri kynäänsä pyyhkiä. Ja kynäpyyhin sillä olikin nimenä.
Mutta maisteri ei hennonnutkaan käyttää sitä kynän pyyhkimiseen, se kun hänen mielestänsä oli liian kaunis siihen. Hän pyyhki kuin ennenkin kynäänsä paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pöydällään. Ainoa koristuspa se hänen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta nimen "Kynämamseli". Ottipa hän Sirrinkin syliinsä ja, näyttäen sille kynämamselia, sanoi:
— "Katsos, eikö se nyt ole kaunis!"
Sirri lirputti kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkoi:
— "Niu, niuh!" Ja Sirrin kielellä se oli niin paljon kuin: "hyvin on kaunis!"
Ja siitä pitäin hoiti maisteri yhtä suurella hellyydellä kumpaakin ystäväänsä, Sirriä ja kynämamselia.
Mutta tulipa tuosta uudenvuoden päivä. Bertha meni käymään risti-isänsä luona, joka oli varakas kultaseppä. Siellä pidettiin Berthaa hyvänä, niinkuin hyviä tyttösiä ainakin risti-isän talossa. Jouluksi oli risti-isä aikonut antaa hänelle lahjan, mutta se ei valmistunut siksi; nyt vasta sai Bertha sen. Ja tiedättekös mitä se oli? Korvarenkaat, kaikkein puhtainta kultaa ja niin kauniit sitten! Ne oli tehty pikkuruisen lemmikin muotoisiksi; siinä oli viisi viheriää kiveä ja valkoinen helmi keskessä. Koko kukkaa suojasi kaksi kultaista lehteä. Korvarenkaat pani risti-isä Berthan korviin heti kohta, ja siinäkös ne vasta kauniilta näyttivätkin! (Tämä tarina, näette, on vanha ja niiltä ajoilta, jolloin pienetkin tyttöset pitivät korvarenkaita.)
Kultaseppä otti sitten hyllyltä kauniin kotelon, avasi sen, ja siinä näki Bertha korean sormuksen. Se oli myöskin puhdasta kultaa ja nastaan oli juotettu kiinni pieni risti, ankkuri ja sydän, kaikki kultaa ja kivillä koristetut. Kultaseppä selitti ristityttärelleen, että tuo risti tuossa merkitsee: uskoa, ankkuri merkitsee: toivoa, ja sydän merkitsee: rakkautta. Sormuksessa näkyi siis usko, toivo, rakkaus, nuo kolme, joita ilman ihminen ei voi olla onnellinen maailmassa.
— "Vie nyt tämä äidillesi", sanoi kultaseppä. "Joululahjaksi sekin oli aiottu, mutta myöhästyi. Älähän vaan kadota sitä; älä suinkaan avaa koteloa tiellä. Ethän avaa?"
— "En avaa, en avaa", sanoi Bertha ja meni kotia. Meni? Ei vainenkaan: hän juoksi melkein koko matkan ja kauniit korvarenkaat ne heiluivat hänen korvissaan ja aina väliin hennosti löivät poskille. Ja se oli niin lystiä! Varmemmaksi vakuudeksi Bertha kumminkin joka kymmenennen askeleen perästä koetteli, eikö muka ne olisi pudonneet. Koteloa hän kantoi huolellisesti eikä nostanut silmiäänkään siitä pois.
Kotiportilla kohtasi hän Annin, koulukumppaninsa, joka juuri oli käynyt häntä tavoittamassa.
— "Mitäs sinä kannat?" kysyi Anni.
— "Sormusta. Mutta katsopas, mitä minä sain risti-isältä!" Bertha näytti korvarenkaitaan.
Anni ihaili ja ihaili ja vielä kerran ihaili.
— "Onkohan sormuskin niin kaunis?" kysyi hän sitten.
— "Se se vasta kaunis onkin", vastasi Bertha, "mutta risti-isä kielsi avaamasta koteloa. Käy, Anni kulta, sisään, niin saat nähdä sen".
— "En jouda; minun täytyy mennä. Kävin vain kutsumassa sinua meille täksi illaksi. Mutta eikös tuota nyt saisi nähdä? Eihän se siitä pilaannu."
— "Niin, mutta…" sanoi Bertha ja rupesi ajattelemaan. Kiellon hän muisti hyvin, mutta hänen teki mieli näyttää ystävällensäkin tuota ihanuutta, mikä kotelon sisässä oli. Ei aikaakaan, niin avasi hän kotelon.
Ja nytkös ihailtiin kaunista sormusta!
— "Ai, katsos, onhan siinä risti ja ankkuri!" sano Anni.
— "On siinä sydänkin", selitti Bertha.
— "Missä niin?"
— "No tuossa, tuossa välissä", ja tytöt tirkistivät ja ihailivat.
— "Niin", jatkoi Bertha, "risti merkitsee uskoa, ja ankkuri merkitsee toivoa, ja sydän merkitsee rakk…" Ja muuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä samassa putosi kotelo maahan niin avattuna kuin oli.
Tytöt ensi aluksi säikähtivät ihan vaaleiksi. Kotelo otettiin ylös, mutta voi! Sormus oli pudonnut siitä pois! Ja nyt he rupesivat itkemään niin katkerasti, ett'eivät kyenneet etsimäänkään.
— "Voi kuitenkin, miten äidin nyt tulee paha mieli!" nyyhki Bertha. Hän oli hyvä lapsi kumminkin, tuo tyttönen. Ensimmäinen ajatus hänessä oli se, että hän tottelemattomuudellaan oli pahoittanut armaan äidin mieltä; sitä hän pelkäsi enemmin kuin rangaistusta.
Mutta Anni sanoi:
— "Älä itke, Bertha kulta; minä yksin olen syypää tähän kaikkeen". Ja hän meni ja sanoi Berthan äidille koko asian ja liitti: "Älkää toruko Berthaa, hän on aivan viaton, minä olen syypää, minä, joka kiusasin häntä avaamaan koteloa. Ettehän toru Berthaa, ettehän!" Ja hän pyysi niin kauniisti. Hänelläkin oli hyvä sydän.
Äiti, nähtyään Berthan niin katkerasti itkevän, ei häntä torunut, vaan muistutti ainoastaan, että tottelemattoman aina käy pahoin.
Ja nyt mentiin sormusta etsimään; siinä olivat Bertha äitinsä kanssa,
Anni ja talon piiat.
— "Minnehän päin se sormus meni?" kysyivät piiat.
— "Kyllä kai se tuonne vieri", sanoivat tytöt, osoittaen vasemmalle, ja sieltä nyt kaikki hakemaan.
Mutta voi, kuinka usein ihmiset katsovat vasemmalle, kun pitäisi katsoa oikealle!
Viime viikkoina oli ilma ollut hyvin leuto, oli satanut vettäkin, niin ett'ei lunta ollut maassa ensinkään. Olisihan sormuksen pitänyt löytyä paljaalta maalta, mutta eipäs löytynyt.
Sattui tuohon etsimishommaan tulemaan maisterikin Sirrinsä kanssa.
Maisteri rupesi hakemaan hänkin, eikä Sirrikään tahtonut ilman olla.
Sekin pujahteli sinne tänne kotvan aikaa, mutta pian se pyörähti ja
virkkoi:
— "Hau!" Ja se merkitsi niin paljon kuin: "kun löytyy niin löytyy, kun ei, niin ei". — Sirri oli filosofi.
Ja niin oli sormus kadonnut kuin tina tuhkaan ja kateisin se jäi.
Bertha itki vielä kauan äitinsä mielipahaa, mutta kun äiti lohdutukseksi rupesi kiittelemään tyttärensä lahjaa, silloin nousi Bertha ylös, otti korvarenkaat korvistaan pois, antoi ne äidilleen ja sanoi:
— "Pane piiloon nämä, äiti kulta; niinkauan kuin ei sormusta löydy, en tahdo kantaa niitä, ne painavat nyt niin paljon. Jos sormus löytyy, niin panen ne korviini jälleen, jos ei, niin en huoli niistä milloinkaan." Ja kyyneleet kiilsivät tyttösen suurissa silmissä. Äiti teki niin, mutta hän suuteli lastansa ja likisti sitä rintaansa vastaan, ja lapsen rakkaus tuntui hänestä tuhatkertaiselta palkinnolta sormuksen häviöstä.
Tulipa muutaman päivän perästä lunta maahan, ja nyt oli sormus oleva kateissa kumminkin kevääsen asti. Voi kuitenkin!
Kului pari viikkoa. Bertha rupesi jälleen käymään koulua. Maisterillekin lisääntyi työtä, sillä lukujen ohessa täytyi hänen elättää itseään opetuksella. Sirri oli yhtä pieni ja yhtä lystikäs luonteeltaan kuin ennenkin.
Kerran tuli maisteri kotia hyvin kiireissään; hän oli unohtanut jonkun paperin, jota koulussa tarvittiin. Hän haki ja haki pöydältään joka paikasta, mutta ei löytänyt. Viimein rupesi häntä jo suututtamaan — hän oli vähän pikainen, — äkäisenä nosteli hän kirjojansa ylös alas, etsien vaan paperilappuansa, mutta kiireissään ei huomannutkaan, että kaunis kynämamseli siinä tohussa putosi lattialle. Sirri huomasi sen kyllä ja luuli — ja harvoinkos Sirrit väärin luulevat! — että kynämamseli oli viskattu hänelle leluksi. Nuolen nopeana karkasi hän siihen kiinni ja, ovi kun oli jäänyt auki, pujahti pihalle. Sitä ei maisteri nähnyt; hän löysi viimein etsittävänsä ja kiirehti jälleen pois.
Mutta Sirrilläkös oli hauska kynämamselin kanssa pihalla lumessa! Se repi ja raastoi sitä, leikillään tietysti, mutta semmoistahan se koiran leikki nyt on. Se retusti sitä hampaissaan pihan poikki ja pitkin pihaa, haukahteli aina väliin ja oli niin mielissään.
Tulipa maisteri tunnin kuluttua kotia. Nyt ei hän enää ollut äkäinen. Hän rupesi laittelemaan pöydälle kirjojansa järjestykseen, mutta pian huomasi hän, että kynämamselin sija oli tyhjä. Turhaan katseltuansa lattialta, sattui hän silmäämään ulos ja näki Sirrin hääräilevän hyvin uutterasti lumessa talon portaiden kohdalla. Heti iski maisterin mieleen se ajatus, että hieno kynämamseli oli epähienon Sirrin kovassa huostassa. Hän meni ulos katsomaan ja näki, että Sirri oli seinän vierukseen kaivanut käpälillään syvän kuopan: sen pohjalle oli penikka haudannut kynämamselin ja koetti tehdä kuoppaa yhä syvemmäksi. Kyyneleet pyrkivät maisterin silmiin, kun hän näki, missä tilassa mamseli parka oli. Kauniista vaatteista ei enää ollut jäljellä kuin repaleita; helmet olivat karisseet pois; Sirrin terävät hampaat olivat puraisseet mamselin korean nenän-nipukan poikki; toisessa kädessä oli jäljellä ainoastaan sakarisormi ja toisessa peukalo; nuo somat, punaiset kengät olivat poissa. Särkyneellä sydämmellä ajoi maisteri Sirrin pois ja otti kynämamseli vainajan ylös tuosta ennen-aikaisesta haudasta.
Mutta juuri kuin hän oli ottanut mamselin pois haudasta, niin näki hän jotakin kiiltävää kuopan pohjalla, aivan seinän vieruksella. Hän katsoi tarkemmin ja kas, siinä oli kultainen sormus, jonka nastassa koreilivat risti, ankkuri ja sydän! Se oli siis sama sormus, jonka Bertha oli kadottanut.
Murhe ja ilo vaihtelivat nyt maisterin sydämmessä. Kynämamseli oli kuollut — siitä hänellä murhe ja suru suuri; sormus oli löydetty — se tekee ilon hyväsydämmiselle Berthalle, ja muiden ilosta oli maisterikin valmis iloitsemaan. Hän oli kahden vaiheilla, toruisiko vai kiittäisikö Sirriä. Ensin hän näytti sille kynämamselin jäännökset ja sanoi surullisesti:
— "Mitäs sinä nyt olet tehnyt, Sirri kulta?"
Ja Sirri katsoi kynämamseli vainajata, ja mitä enemmin se katsoi, sitä alemmaksi sen pikkuruinen häntä laskeutui: nyt vasta näki Sirri, kuinka pahasti hän oli tehnyt. Se lymysi isäntänsä jalkain juureen, katsoa sirrottaen häneen toisella silmällään, ikäänkuin nöyrästi antautuen rangaistuksen alaiseksi. Maisteri ei toki voinut muuta kuin silittää niin nöyrää koiraa, vaan Sirri oli häpeillään ja meni kotia.
Maisteri sen sijaan meni talon isännän asuntoon ja antoi Berthalle sormuksen. Ja sielläkös ilo nousi! Kohta otettiin korvarenkaat piilosta esille ja pantiin Berthan korviin, äiti pani sormuksen sormeensa ja kaikki yhdessä kiittivät maisteria. Mutta kun tämä oli kertonut koko asian, niin kutsuttiin Sirrikin sisään, ja siellä häntä siliteltiin ja hyväiltiin. Joku toinen olisi Sirrin sijassa ollut ylpeä ja vaatinut palkintoa, mutta Sirri oli aina vielä suruissaan kynämamselin kuolemasta eikä sanonut niin mitään. Vasta sitten kuin maisteri toistamiseen oli häntä taputtanut päähän ja silittänyt, vasta sitten kävi se iloiseksi, ja Bertha antoi sille omasta kädestään tortun. Sen koommin sai Sirri Berthalta torttuja jok'ainoa päivä.
Kuultuaan, että sormuksen löytö oli maksanut kynämamselin elämän, laittoi Bertha maisterille uuden, vielä kauniimman kynän pyyhkimen. Risti-isältään hän sai koko joukon pienen pieniä kultaisia helmiä, ja ne ompeli Bertha niin taitavasti uuden kynämamselin rintaan, että siinä aivan selvään näkyi: risti, ankkuri ja sydän.
Uusi kynämamseli on maisterilla vieläkin tallella. Kynäänsä pyyhkii hän kuin ennenkin paperiin ja pitää kynämamselia koristuksena pöydällään.
Sirri on vielä yhtä pieni kuin ennenkin. Aina kun se saa Berthalta tortun, niin lirpauttaa se kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkaa:
— "Vau!" ja se merkitsee: "kiitoksia paljon!"