Novelleja II

by Samuli Suomalainen

PIISPAN ELLU.

Ulkona oli pyry-ilma. Vimmatusti riehui tuuli, pyryttäen lunta joka haaralle, vinkuen ja vonkuen, ikäänkuin valittelisi, ett'ei sillä ole muuta runneltavana kuin viaton lumi vaan. Huimasti se hyökkäeli vanhoihin koivuihin, jotka talven torkuksissa seisoivat Kivimäen talon eteläisellä nurkalla, huimasti se niihin hyökkäsi, mutta närkästyneenä vaan koivut latvojansa heilauttivat, niinkuin huiskaisee kättään väsynyt vaeltaja tuimalle talon vahdille, joka voimatonna, jospa äkäisenäkin, talon portailta hänelle hampaitaan näyttelee. Koivuilta lennähti tuuli talon kattoa tuhoamaan, koetteli ponnistaa koko hartiansa väellä räystääsen, ja jospa narahtikin saumanen siellä ja täällä, niin vankkana kumminkin seisoi malkainen katto: sen oli vanha vaari itse muinoin naulannut. Aittaan syöksi tuima tuuli sieltä ja koetti ryskyttämällä saada ovea auki, mutta yhtä turhaan. Ja nytpä se, vimmoissansa ja häpeissänsä turhista yrityksistään, kaksinkertaisella raivolla ryntäsi jälleen lumeen ja pieksi ja ryöpytti sitä niin ankarasti, että se sakeana savuna vaan kohosi ylös tähdettömälle taivaalle. Näytti siltä kuin olisi tuuli tahtonut kaiken vihansa purkaa tätä voimatonta olentoa kohti. Niinhän tekee usein ihminenkin. Suuttumuksensa ja vihansa hän usein nostaa heikolle ja vähäväkiselle, ja ken voi laskea kaikki ne kiroukset ja sadatukset ja lyönnit ja salaiset vihan murhat, joita viattomat ja raukat ovat tuommoisissa tiloissa saaneet kärsiä!

Kova oli ulkona pyry.

Suloiselta tuntuu matkamiehestä päästä tuommoisesta Herran ilmasta lämpöiseen tupaan. Lähde, ystäväni tuiskusta ja myrskystä Kivimäen suureen perheentupaan. Kuinka herttaista siellä on! Iso pystyvalkea palaa takassa, ja iloisesti räiskivät ja paukkuvat kuusipuut, kirkkaasti valaisten koko ison tuvan ja kimallellen akkunain pieniin ruutusiin, jotka pyry on pukenut koreaan kukkaseen. Takan edessä istuvat pirtin asujamet. Ken siinä reen kaulaita veistelee, ken kirvesvartta vuolee; ken taasen rukkia iloisesti hyrryttelee. Määrän peräisesti käydä raksahtelee vanha seinäkello, vingahtaen voiteen puutteessa joka toisella lerkkauksella. Lähinnä valkeata lattialla viruvat talon uskolliset vartijat, Kiiski ja Käpy, tuon tuostakin raottaen silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen talonväelle, että heidänkin on varsin hyvä olla lämpöisessä pirtissä. Mutta uunille on kiivennyt kiilusilmäinen vanha kissa, jolle ties mistä syystä on annettu pulska Pekon nimi.

Hiljaista on kaikki, tyyntä ja rauhaa.

Ken arvaisi, ken hennoisi sortaa tämän rauhan ja tyyneyden? Kuinka uskaltaisi tylyys ja pahuus saada jalansijaa tässä? Voi, hyvä ystäväni! Mikäs olisi hauskempaa kuin toimittaa sinulle, matkamiehelle, tässä ravitseva illallinen ja sitten pehmoinen olkivuode, johon herttaisena virtana valuisi lämmintä takan hiiloksesta, ja johon sinut uneen tuudittaisi vanhan kellon vingahteleva raksutus ja sirkan iloinen laulu! Mutta kertojan on täyttäminen velvollisuutensa. Hänen on kertominen sinulle totuus, joka kenties häiritsee leposi. Jos tahdot kuulla kertomukseni loppuun asti, niin yövy tähän taloon; ellet, niin lähde yön selkään ja jatka matkaasi.

Perimmäisenä, uunin ja sivuseinän välisessä nurkassa istuu muuan vanha, köykkyselkäinen ukko, virsua kutoen. Kuka hän on? Mikä hän on? Mistä hän on? — Turhia kysymyksiä. Sitä ei tiennyt kukaan. Vanhat vaarit tiesivät kertoa tuosta kahdeksankymmenen talven painamasta ukosta kaikenlaisia hämäriä tarinoita. Kuka tiesi hänen ennen muinoin olleen varakkaan talollisen; kuka taas sanoi kuulleensa hänen muinoisina aikoina rehennelleen aimo kauppiaana, suurena summamiehenä. Muutamat harppasivat tarinoissaan jo liiankin pitkälle; kertoivat näet ukon ennen muinoin akatemiankin ovia aukoneen. Oli hän muka jo puusäkissäkin paukutellut, mutta joutui sitten sanasotaan hengellisissä asioissa itse korkea-arvoisen piispan ja konstorinkin kanssa, ja siitä syystä kiellettiin häneltä papiksi vihkiminen. Nuo nyt olivat kaiketikin pelkkiä juttuja, mutta vähän sinnepäin ja paremmalla todennäköisyydellä oli kertonut Kivimäenkin vanha vaari vainaja, harvasanainen, juureva ukko, joka ei milloinkaan perättömiä haastellut. Näin hän oli jutellut:

Oli kerran läheiseen kestikievariin tullut muuan muukalainen, joka ei osannut maan kieltä ensinkään, ja jonka puheesta ei kukaan saanut selkoa. Mutta olipa tämä ruotu-ukko kumminkin vähän päässyt hänen asiansa perille. Mitä kieltä he olivat keskenänsä haastelleet, siitä kävi kovin erillaisia arveluita. Nimismies oli vakuuttanut, ett'ei se ruotsia ollut; hän muka tunsi ruotsinkielen paremmin kuin pappi pipliansa. Käräjäkirjuri, vanha patajuoppo, oli vannonut monet valat, ett'ei se ollut ryssää eikä ranskaakaan, sillä niitä kehui hän pudottavansa kuin turkin hihasta. Vihdoin oli lukkari ratkaissut asian ja juhlallisesti selittänyt, että se oli ollut Paapelin ja Papylonian välistä murretta, jota puhutaan Mesopotamiassa Punaisen meren rannalla.

Mikä tämän ruotulaisen oikea nimi oli, — ei siitäkään oltu selvillä. Olihan sen provasti vainaja kerran sanonut, mutta muutamat muistivat sen olevan jotakin semmoista kuin Linkvorssi, toiset olivat taas kuulleet sen olevan Römper. Pitäjällä oli hän tunnettu vaan nimellä Piispan Ellu.

Semmoinen oli tämä vanhus. Kenties ja varmaankin oli hänenkin elämässään ollut iloisempia hetkiä. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Ruotuvaivaisena vaelsi hän nyt talosta toiseen, kutoen verkkoja ja virsuja. Hiljainen hän oli; usein ei päiväkausiin kuulunut häneltä sanaakaan. Välistä vaan kuului hän hyräilevän virren värssyä, aina yhtä ja samaa. Siihenkö sitten lienevät kaikki ukon muistot ja rauenneet toiveet, murheet ja kaipaukset olleet suljettuina. Tätä hän hyräili:

Minä vaivainen mato ja matkamies
Mont' vaarallist' vaellan retkee,
Isänmaat' etseissän' tässä tiess'
Enk' löydä levon hetkee.

Nurkumatta teki hän mitä käskettiin, nurkumatta kuuli hän monet kovat sanat, joita tuommoinen koditon raukka maailmassa aina saa kuulla. Ja tämä ihmeteltävä kärsimys ja nöyryys se vaan yllytti ihmisten pahuutta häntä kohtaan. Niin suurten kuin pientenkin hauskimpana huvituksena oli tehdä hänelle kiusaa ja ivata häntä, mies se, joka parhaiten osasi. Siinä se maailman kataluus ilmaantuu, että kukin, kehnoin kehnoistakin, luulee olevansa oikeutettu tekemään pahaa semmoiselle, jolta hän ei pelkää vastarintaa. Pieneksi palleroksi ihminen usein kyyristyy voimallisempansa edessä, mutta puoltaan pitemmäksi hän ojennakse, kun vastassa on väetön olento.

Ei tämäkään ilta mennyt ilman ilkeyttä. Talon rengit ja piiat, jopa isäntäkin, kävivät hampaitansa hiomaan ukolle.

— "No, kuinka nyt mestari oikein jaksaa?" kysyi Mikko.

— "Eikös mestari tykkää, että ilma nyt on oikein helsingin kaunis?" jatkoi Eeva piika.

— "Olikos silloinkin niin kaunis ilma, kun mestari lehmän seljässä ratsasti Turun akatemiaan?" kysyi Paavo isäntä.

Vastoin tavallisuuttansa käänsi ukko päätänsä vähän kallelleen, ikäänkuin kuunnellakseen jotakin, ja vastasi hiljaa, aivan kuin itsekseen:

— "Sudet ulvoo."

Tämä odottamaton vastaus sai pilkkaajat vähäksi aikaa vaikenemaan.
Mutta pian rohkasivat he itsensä jälleen.

— "Kuinka te sanoitte, korkeasti oppinut maisteri?" kysyi yksi.

— "Etkös sä kuullut?" selitti Paavo. "Niinhän mestari sanoi, että siat ulvoo."

— "Vai niin?" sanoi Maijastiina. "Mutta oppikos mestari Turun akatemiassa sian villoista silkkiä kehräämään?"

Yleinen nauru palkitsi tämän verrattoman sukkeluuden. Mutta hiljaisena istui Piispan Ellu nurkassaan, niinkuin ei pilkat olisi häntä tähtäilleetkään. Tämä kävi viimein pilkkaajain sapelle, ja siksipä alkoi uusi herjausten ja typeräin komppain tulva tulla poloisen päälle.

— "Niin, niin", jatkoi Mikko, "sian villoistahan mestari itselleen kopankin kutoi, saman kopan, jonka mestari selkäänsä sälytti kun saarnaamaan meni…"

— "Ja saarnasi ja vaarnasi Paavalin roimahousuista."

— "Niin, ja siitä kuinka mestari viimein joutui Poriin, jossa häntä vedettiin pitkin torii". Näin virkkoi Eeva piika, mennessään pärevalkealla läävään lehmiä lypsämään.

— "Onkos mestari aivan umpikuuroksi käynyt?" tiuskasi viimein Paavo, lyödä läpäyttäen Ellua olalle. Lyönti oli tavallista kovempi. Ukko värähti, vaan ei vieläkään virkkanut mitään. Hiljalleen vaan rupesi kaivamaan taskustansa ainoata ystäväänsä ja lohdutustansa — tupakkikukkaroa. Tämän huomasi Paavo ja kuiskasi jotakin pienen Antti poikansa korvaan.

Antti poika näkyi ymmärtäneen isänsä kuiskauksen. Hän hiipi salaa Ellun taakse, ja juuri kuin ukko oli saanut rakkaan tupakkimassinsa esille ja oli juuri pistämäisillään piippuun, syöksi Antti hänen luokseen, sieppasi kukkaron ja heitti sen tuleen.

Tuo nyt oli jo muittenkin mielestä sentään liikaa. Ei se ketään naurattanut. Paavo isäntä se yksin vaan koetti nauraa, mutta hänenkin naurunsa oli väkinäistä.

Ellu istui hämmästyneenä, väliin katsellen tyhjää piippunysäänsä, väliin palavata villaista kukkaroansa. Vähitellen alkoivat kumminkin ukon kasvot tulistua, silmissä välkähti yksi ja toinen tuima leimaus. Hän nousi seisoalleen, oikaisi pitkän vartalonsa ja löi Paavoon tyynen, mutta paljon puhuvan katseen. Takkavalkea paistoi ukon kasvoille, joita harmaat hapset reunailivat. Hän oli peloittava ja samalla kaunis tällä hetkellä, tuo kaikkien ivaama ruotulainen. Kaikki tunsivat jonkinlaista ahdistusta. Ei ollut kenenkään oikein hyvä olla. Antti poika säikähti tekoansa ja syöksi ulos. Ellu astui verkalleen Paavoa kohti. Hänen silmänsä iskivät tulta, nyrkit olivat kovasti puristetut. Paavo peräytyi pari askelta.

— "Miksis minulle tämän teit?" kysyi Ellu.

Paavo ei osannut vastata, vaan peräytyi yhä kauemmas.

Mutta vakaasti läheni häntä Ellu. Suuttumus asui nyt hänen jok'ainoassa jäntereessään, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpielissä.

— "Miksis minulle tämän teit?" kysyi hän uudelleen, hammastaan purren ja hänen äänensä vapisi.

Tuommoisena ei ollut Ellua vielä kukaan nähnyt. Äänettömässä kauhussa pakeni naisväki nurkkiin. Jo nosti Ellu kätensä. Tuossa kädessä oli ennen ollut tavaton voima, sen näki vieläkin, ja vavahtelematta se nytkin uhkasi, — yksi ainoa silmänräpäys vielä, niin Paavo on verissään maassa. Mutta ennenkuin tuo uhkaava käsi ennätti pudota pilkkaajaan, kuului parkahdus pihalta. Koirat ryöpsähtivät tilaltaan ja hyökkäsivät ovea kohti. Samassa kuului kolinaa porstuasta, ovi aukeni, ja Eeva piika syöksi sisään, vaaleana kuin kuolema.

— "Herra Jumala!" kiljasi hän tupaan tultuaan, ja vaipui lavitsalle, voimatta sanaakan sanoa enempää.

Ellun käsi hervahti alas. Kaikki riensivät Eevan luo.

— "Mitä nyt? Mitä nyt? Puhu, Eeva!"

— "Voi hyvä Jumala! Antti…"

Nyt muistettiin Antin karanneen ulos, kun oli heittänyt Ellun tupakkikukkaron uuniin.

— "Mikä on Antin?" kiljasi pojan äiti ja tarttui kiivaasti Eevan käteen. "Sano missä on Antti?"

— "Susi … susi … susi vei Antin," sai piika parka viimein sanotuksi.

Kovin kiljasi silloin naisväki Kivimäen pirtissä, mutta kamalin kaikista oli äiti paran parkahdus.

Paavo vaaleni eikä osannut muuta sanoa kuin: "Jes'siunatkoon".

Eeva jatkoi:

— "Minä näethän tulin läävästä ja olin juuri pönkittämässä ovea kiini ulkoa päin, kun näin Antin juoksevan porstuvasta pihalle. Keskellä pihaa oli suuri kinos, ja siihen kompastui poika parka. Samassa hyppäsi läävän nurkan takaa susi hänen kimppuunsa. Minä luulin ensin sitä Kiiskiksi, mutta pian kiljasi Antti, ja heti rupesi peto raastamaan lasta pois. Silloin minä…"

Eevan kertomuksen loppua ei enää kukaan kuullut. Susi oli vienyt lapsen: siinä oli syytä kyllä yleiseen hämmästykseen.

— "Perään joka henki!" huusi Paavo, "niin monta kuin teitä on!"

Nousi suuri häly ja kiire.

Siinä otettiin alas seinältä vanha kiväri ja luodikko, ja ne olivat tietysti ladattavat; turkit oli saatavat päälle ja rukkaset käteen. Kas niin, joltakulta oli unohtunut kirves; se oli saatava sängyn alta, j.n.e. Kallis aika kului sillä välin kulumistaan.

— "Annas kun minä otan mukaan Ellun kirveen", sanoi Mikko, tavoittaen sitä seinältä, johon Ellulla aina oli tapana panna kirveensä. Mutta sitäkään ei ollut paikoillaan.

Saavuttiin viimein ulos pihalle. Keskellä pihaa oli lumi pahoin ryöpytetty; siinähän susi ensinnä oli Antin kimppuun käynyt; siitä läksivät jäljet suoraa päätä Alhokaisen niittyä kohti.

— "Suksille joka mies!" komensi Paavo.

Uusi hälinä. Aitan seinuksella olivat sukset, mutta kun kaikki ryykäsivät ottamaan niitä, niin ne sekaantuivat. Kuka siinä kaipasi sivakkaansa, kuka lylyänsä; keltä oli sompa sauvasta irti ja siitä piti päivitellä.

Mutta kallis aika se sillä välin kului kulumistaan.

Antti parka! Kauaksi on peto ennättänyt sinut viedä. Tuonne poikki Alhokaisen niityn se on rientänyt kohti Savijokea; yli joen se on juossut ja viimein kadonnut saaliinensa Keritynvaaran kumisevaan korpeen. Poloinen Antti!

Viimeinkin läksivät miehet liikkeelle tuoreita suden jälkiä myöten.
Molemmin puolin niitä näkyivät selvästi kahdet koiran jäljet. Kiiski ja
Käpy olivat niinmuodoin apuna, ja tämä rohkaisi miestenkin mieliä.

Omituinen, kamala kuva: talviyönä joukko miehiä ulkona lakealla lumikedolla. Ääneti he siinä hiihtävät, sydämmessä kouristava tuska: susi on vienyt lapsen. Ei rohkene isä poloinen pyytää keltään lohdutusta; ei rohkene kukaan lausua hänelle lohdutusta, sillä tietämättömissä oli lohdutus peräti. Hiihtäkää, hiihtäkää, te öiset kulkijat, pankaa viimeisetkin voimanne liikkeelle, sillä jäljet käyvät yhä epäselvemmiksi; pian ne haihtuvat kokonaan. Miten osaatte sitten seurata petoa, joka on ihmislapsen vienyt? Vähäinen toivo alkaa sentään koittaa; tuolta kirkastuu jo pohjoisen taivas, pyry taukoaa, kenties eivät menekään jäljet aivan umpeen. Tuolta haamoittaa vähän jo kuunkin sakarat. Hiihtäkää, öiset kulkijat, hiihtäkää, pankaa kaikki voimanne liikkeelle!

— "Eikös tuolla näy jotakin mustaa?" kysyi äkkiä Mikko renki, viitaten pientä Rantamäki nimistä törmää kohti, joka on Alhokaisen niityn päässä, ja jonka toinen rinne laskee jyrkkänä äyräänä Savijokeen.

Hänen sanansa sattuivat kuin sähkökipinä jokaiseen. Kaikki tähystämään. Ja aivan oikein. Vähäisellä aholla Rantamäen tänpuoleisella rinteellä näkyi jotakin mustaa. Ensin se oli kuin yksi ainoa esine, vaan mitä lähemmäs tultiin, sitä useammaksi esineeksi selkeni himmeä haamu. Mitä ne ovat? Onko lapsikin siinä? Hengissäkö vielä vai kuolleena? Nämä kysymykset sinkoilivat salaman nopeudella miesten ajatuksissa, ja notkeammasti taas polki jalka susta, ja yhä pitemmän matkan päähän teki sompa jälkiä lumeen.

Suoraan kohti ahoa he täyttivät; pedon jälkiä ei enää olisikaan voinut seurata, sillä yhä himmeämmiksi ne olivat käyneet ja viimein melkein kokonaan hälvenneet.

Verisenä oli Rantamäen vähäinen aho, ja neljä esinettä virui siinä. Kaksi isoa sutta potkeili siinä viimeisissä henkitoreissaan, mutta lähellä heitä loikoivat Kiiski ja Käpykin hengetönnä. Taistelu oli nähtävästi ollut tuima, sillä pahoin revittyinä olivat niin koirat kuin pedotkin, ja ruskeaksi oli veri painanut ahon valkoisen hurstin. Armoton oli taistelu ollut, sillä Kiiski oli vielä kuollessaankin tarttunut vihollisensa takajalkaan ja yhä vieläkin piti sitä suussaan.

Mutta missä lapsi, missä lapsi?

Neuvottomina, säikähdyksissään seisoivat miehet hetken aikaa. Mihin oli lapsi saanut? Oliko Antti paennut petojen ja koirain taistellessa? Ja mihin? Vai oliko petoja ollut useampia kuin kaksi, ja olivatko muut raastaneet lapsen edemmäksi? Jälkimmäinen seikka oli luultavampi. Mutta minnepäin oli nyt lähteminen? Jäljet olivat kadonneet; koirat kuolleet: kuka nyt neuvoo ja opastaa oikialle tielle? Taivas oli tällä välin kirkastunut kokonaan; tuisku oli tauonnut ja puolikuu paistoi talviseen yöhön. Te kaukaiset tähdet ja sinäkin, kuu, — voi kuinka te olette tunnottomia, kuinka kylmiä te olette! Tyynesti katselette te vain tähän parveen, joka on lähtenyt pelastamaan ihmislasta! Katseletteko samalla kylmällä katseella onnellisia sekä onnettomia, iloa sekä surua? Samoinko katselette äitiä, joka tuudittaa lastaan sylissään, ja isää, joka talvisena yönä hakee lastansa suden kynsistä? Voi teitä, te yön kylmät tähdet!

Vaaleana seisoi Paavo verisellä aholla, sanomaton hätä ja omantunnon vaiva rinnassaan. Hänhän se enimmin oli pilkannut vanhusta ja juuri kuin oli pilkkansa korkeimmilleen saanut, silloin oli susi vienyt hänen lapsensa, jota hän juuri oli välikappaleena käyttänyt pahaan aikomukseensa. Mutta olihan hänen pilkkansa sentään — niin arveli Paavo väliin — sentään jotenkin viatonta; pitikö hänen nyt saada niin hirmuinen rangaistus siitä? Taivaan Jumala, kuinka kovin sinä sentään rankaiset minua, heikkoa ihmistä! Nämä ajatukset lentelivät Paavon päässä monta kertaa nopeammin kuin mitä me olemme ennättäneet kertoa.

Ja hämmästyneinä tuossa nyt seistiin.

Miehet nousivat vähitellen Rantamäen huipulle ja rupesivat neuvottelemaan keskenänsä mitä nyt tehdä. Suoraan pohjoista kohti aleni, niinkuin sanoimme, mäen rinne alas Savijokeen, jonka toisella puolella alkoi Keritynvaaran kolea korpi, oikea susien tyyssija. Vasemmalla taas kulki metsätie, jonka toisella puolen oli Savijoki ja toisella avara suo, jota sanottiin Hirvenrämeeksi, autio ja kamala tienoo sekin, jommoista myöskin hakee harmaja hukka. Minne nyt oli susi tiensä ottanut; korpeen vai suolleko?

Muutamat ehdottivat, että lähdettäisiin Keritynvaaran korpeen, toiset taas arvelivat suden karttaneen jokea ja menneen rämeelle. Useimmat kumminkin kannattivat sitä mieltä, että susi oli rientänyt joen yli korpeen. Niinpä viimein päätettiinkin kiiruhtaa sinne, siinäkin toivossa, että susi viimeinkin väsyy raskasta taakkaa kantaessaan ja hiljentää juoksunsa, jolloin suksimies sen kyllä saavuttaa. Oltiin juuri ruveta laskemaan alas Rantamäen jyrkkää rinnettä, kun äkkiä Hirvenrämeeltä kuului kamala ulvaus, johon pian kaikumalla vastasi koko pohjoinen korpi. Sehän oli ilmeisesti suden ulvonta. Tämä muutti miesten suunnan, ja niinpä lähdettiin vasemmalle ja riennettiin, mikä jaksettiin, joen ja suon välistä tietä eteenpäin.

Kauan hiihtivät miehet metsätietä, siinä toivossa, että susi, kerran tielle päästyänsä, mieluummin pysyttelekse siinä, varsinkin kun lunta on paljon ja pedolla raskas saalis kannettavana.

Oli jo monta tuntia hiihdetty yhtämittaa ilman vähintäkään lepoa, paitsi mitä Rantamäellä oli hetkeksi pysähdetty. Vihdoin rupesi jo toivottomuus saamaan valtaa: mitäpäs jos susi sittenkin oli lähtenyt pohjoiseen, Keritynvaaran korpeen? Tämän toivottomuuden toveriksi liittyi pian toinenkin vaarallinen vihollinen, nimittäin uupumus, ja nämä toverukset ne yllyttivät toisiaan. Mikko rupesi jäämään muista.

— "Kas Mikkoa, huonoa miestä!" sanoi Pekka renki pilkallaan. "Joko väsyy mies näin pian?"

Tämä oli kipeä loukkaus ylpeälle Mikolle.

— "Mokomiakin miehiä!" tiuskasi hän. "Hiihdettiin sitä ennen Aunuksessa vuorokausikin umpeen, uupumatta. Luulettepa jo joitakin olevanne".

— "Niin, mahdoit Aunuksessa kaalullakin ajella; kukapas sitä oli näkemässä? Mutta täällä vaan eivät sivakat suju miehen alla. Hyvä on puhua Aunuksesta."

Kuinka vaikeata, kuinka sanomattoman vaikeata on ihmiselle oman vikansa ja heikkoutensa tunnustaminen. Tarvitaan todellakin suurta siveellistä lujuutta ja voimaa, ennenkuin kyetään tunnustamaan oma vika. "Minä olen väärässä," — kas siinä lause, joka ei tahdo hevillä hellitä ihmisen huulilta. Minä tunnen olevani väärässä, omatuntoni sen minulle sanoo, enkä minä voi sen ääntä vastustaa. Minä olen väärässä, mutta minusta puuttuu siveellistä rohkeutta tunnustamaan sitä. Mitäpä sanoisikaan maailma, jos minä tunnustaisin noin suoraa päätä? He sanoisivat minua heikoksi olennoksi; sanoisivat, että minulta puuttuu luonteen lujuutta. Ainoastaan se, joka viimeiseen asti jaksaa pitää ääntä ja puoliaan pidellä, — ainoastaan se on maailman silmissä luja mies. Eikä maailma kumminkaan tiedä, kuinka paljon tuo luja mies on tinkinyt omantuntonsa kanssa, kiekaillut ja kiemuroinut sen edessä, ja viimein saanut sen äänen vaikenemaan. Hän on luja mies ja miesten mies.

Katala maailma…

Niinpä nytkin. Jokainen tunsi sanomatonta väsymystä, mutta ei kehdannut kukaan sitä ensimmäisenä tunnustaa, sillä: mitäs olisivat muut siitä sanoneet? Mikko oli ensimmäisenä jäänyt vähän jäljelle, — ja voi kuinka helppo nyt oli jokaisen osoitella häntä sormellaan! Hänhän se oli heikko mies; me muut sitä vastoin kestämme, niin, kestämmehän me, vaikk'ei Mikko kestä.

— "Mahtoi se Aunuksen maa vaan olla oikea ihmemaa", jatkoi ivaansa Pekka. "Kyllä maar meidän Mikko siellä noidankin luudilla ratsasteli vuorokauden ihan umpeensa. Paha vaan, ett'ei se Aunuksen voima vaikuta täällä Suomen puolella, koskapa miehen sääret hetkuu jo lyhyelläkin taipaleella."

— "Vaiti!" tiuskasi Mikko. "Vaiti, ellet tahdo maistaa somman suoveroa."

— "Onko sekin Aunukselaista?" virkkoi Paavo.

— "Pitkä lienee, veikkonen, matka sinulla tänne, kun olet virstan päässä aika miehistä", liitti Pekka.

Mikko tunsi kasvonsa tulistuvan. Loukattu ylpeys, syytös valheesta ja heikkoudesta saivat hänessä veren liikkeelle. Hänen suonensa paisuivat, käsi tarttui tempoellen sauvaan ja huimasti kiljasi mies:

— "Pois alta, pelkurit!"

Näin sanottuaan ponnisti hän voimansa. Narahdellen vonkui luminen tanner, kun huimapäisenä sustansa polki suuttunut mies.

— "Pois alta, pelkurit!" kiljasi hän, niin että kumahtelivat Hirvenrämeen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin kiitää jalo juoksija ohitse kuormaa vetävän juhdan; kiiti kuin kiitää immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen.

— "Pois alta!" kiljasi hän vielä, vaikka jo oli jättänyt kauaksi jälkeensä hämmästyneet kumppalinsa.

Tuolla hän nousee jo toista vastamäkeä, ja huuhkajana vaan huhuilee räme hänen huudoistansa:

— "Pois alta, pelkurit!"

Eikä jaksa enää laskeutuva kuu valaista huimasti kiitävän miehen yhä pienenevää kuvaa.

— "Hiihtää kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen.

— "Hiihtää peijakas", liitti Pekka häpeissään.

Yhä hiljemmin ja hiljemmin seurasi muu joukko uljasta suksimiestä. Uupumus rupesi jo todenteolla lannistamaan miesten sekä voimaa että rohkeutta. Verkalleen vaan laahasivat väsyneet jalat suksia perässään ja — missä oli lapsi, missä rauha väsyneelle sielulle ja mielelle? Tuolta kaakon puolelta taivasta rupesivat jo tähdet himmenemään. Kylmä oli yltynyt korkeimmilleen. Tämä tiesi aamun lähenemistä. Vaan … mikä näkyy tuolla mäen alla jälleen mustaa. Susiko se on vai muu olento?

Vielä kerran jänteytyvät miesten hermot. Vielä kerran ponnistetaan… Pian ollaan oudon esineen luona. Se on Mikko, joka ponnistuksensa ylenpalttisuudesta on vaipunut maahan, tuskin hengittäen enää. Hänen viereensä laskeutuvat muutkin miehet, väsyneinä, nääntyneinä, läähättäen kuin hirvet, jotka ankaran metsästäjän ajamina vihdoin ovat päässeet salaiseen saloon, jossa nääntyneinä pysähtyvät henkeänsä vetämään. Vaan kas, jopa avaa Mikko silmänsä. Hän huomaa joukon ympärillään. Suuttumuksen tuli leimahtaa vielä kerran hänen silmissään, hän kohotakse kyynäspäänsä nojaan ja sanomattomalla ylenkatseella virkkaa:

— "Pelkureita te olette!"

Sen sanottuaan vaipui hän tunnottomana maahan. Ja tuossa nyt istuu lumihangen pehmoisella vuoteella hiihtäjäin parvi. Kaakon taivas rusoittaa jo, ja pian on lyhyt-ikäinen talven aurinko noussut taivaalle. Virstan päässä tuolla kuumoittaa jo Somperin suuri kylä, josta enää on puoli peninkulmaa kirkolle: — asuttuja seutuja kaikki tyyni. Susi niinmuodoin ei ole lähtenyt näille tienoin. Poloiset hiihtäjät! Turhaa on ollut vaivanne ja puuhanne. Keritynvaaran korpeen peto vainenkin oli piiloittunut. Herra Jumala! Oletko sittenkin sallinut lapsen joutua petojen saaliiksi? Ovatko koko yön ponnistukset ja puuhat olleet aivan turhia!

Mutta mikä joukko se on, joka lähenee tuolta idän puolelta hiihtäjäin äsköistä tietä? Tänne täyttää tuo parvi.

Keitä he ovat? Niin, siinä on Kivimäen naisväki…

Tuonevatko he jotakin lohdutusta, virvoitusta väsyneille miehille. Onko lapsi pelastunut ihmeen kautta pedon kidasta, ja sitäkö tietoa he nyt tuovat?… Vaan ei! Heidän tulonsa on tuskan tulemista lisään uupuneisin mieliin.

— "Missä Antti?"

Niin kysyy tulijain epätoivoinen parvi.

Eivätkä voi heille vastata sanaakaan miehiset miehet, joihin naiset, ja etupäässä Antin äiti, olivat niin paljon luottaneet.

Talvinen aurinko nousee ja valaisee tuskaa ja kyyneliä Kivimäen talon väessä, joka nyt sanakaan virkkaamatta istuu Hirvenrämeen rinteellä. Äiti yksin se ei voi tuskaansa hillitä. Hän valittaa ja vaikeroi; syyttää itseään ja syyttää muita. Onhan se ihmiselle jonkunlainen lohdutus, ett'ei hän yksinään ole pahaa tehnyt, vaan että muitakin löytyy samaan syntiin vikapäitä. Ja silloin salainen ääni kuiskaa ihmisen korvaan: kyllä tuo toinen on enemmänkin rikkonut kuin sinä; ei sinun tekosi niin kovin kamala olekaan. Niin äitikin tässä.

— "Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi minua poloista piikaa!" niin hän vaikeroi, ruumistansa heilutellen. "Oma huolimattomuuteni saattoi lapseni suden suuhun, pedon raadeltavaksi. Miks'en minä onneton pitänyt parempaa vaaria omasta kohtuni hedelmästä, omasta silmäterästäni? Mitä sanon minä, vaivainen, Herralle Jumalalle, kun hän viimeisenä päivänä vaatii minulta tiliä ja kysyy: kussas on poikasi? Voi minua!"

Ja epätoivoisena äiti parka oikein tukkaansa repi.

— "Ja miksikäs sinunkin", jatkoi hän, kääntyen miehensä puoleen, "miksikäs piti sinunkin yllyttää poikaa pahantekoon? Eikös ollut kylläksi, kun itse pilkkasit tuota poloista Ellua? Piti näet vielä viatonta lasta käyttää välikappaleena! Ja voi suakin Eeva parka? Etkös voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi peto kukaties säikähtänyt ja jättänyt lapsen? Siinä vaan mieletönnä katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa päätä surman suuhun. Ja kylläpä tekin vaan olette miehiä", valitti hän, hiihtäjiin katsoen, "peninkulmia hiihdätte ihan väärälle tolalle! Olisihan teidän pitänyt ymmärtää, että susi oli suoraa päätä täyttänyt korpeen, jossa se nyt par'aikaa… Voi minua poloista piikaa! Hulluksihan tässä ihan tulee vaivainen vaimo! — Ja pitipäs vaan näet sudenkin sattua pahimpaan aikaan pihalle. Voi hyvä Jumala! Miksis sallit sen juuri silloin tulla sinne? Olisithan Sinä, kaikkivaltias kun olet, voinut estää petoa; olisi tullut se pikkuista myöhemmin, niin olisi Antti poika nyt elossa. Siksikös Sinä minulle lapsen annoit, että sallisit sen joutua noin hirmuiseen kuolemaan? Voi, miksis Sinä annoit lapsen ja nyt niin armottomasti sen jälleen ryöstit!"…

— "Vaiti, vaimo!" huudahti viimein Mikko. "Syytä itseäsi, syytä meitä kaikkia, mutta älä syntiä tee, älä laita Herran Jumalan töitä ja teitä! Ja mitäs me nyt tässä istumme kuin nuolen lyömät? Kotia miehet nyt ensin ja sitten pannaan toimeen yleinen ajo; mies talosta ja kaksi paraasta, ja niin lähdetään ajamaan petoa perästä ja ajetaan vaikka Pohjanlahden rantaan asti, mutta tapetuksi meidän pitää se saada. Ja jos vaikka uupuisitte te muut joka mies, niin en aio vähällä hellittää minä. Ellen minä palaja tältä matkalta tapetun suden kanssa, niin en enää milloinkaan tahdo nähdä Hämeen kaunista maata, vaan lähden takaisin Karjalaan. Siellä Aunuksen rajoilla yksikin korpi säpsähtelee, kun kontio viheltää pitkän huikean vihellyksensä. Siellä on miehen hauska temmeltää, kun kaatuneen näreen alta pöllähtää lumi, ja kontio pörröisenä käy painimaan miehen kanssa."

Niin puhui Mikko. Uljaalta ja kauniilta näyttikin tämä nuori solakka
Karjalan poika. Äsköisestä uupumuksesta ei ollut enää jälkeäkään.
Suorana hän tuossa seisoi, säihkyvin silmin ja elämän into jok'ainoassa
kasvon juonteessa. Kaunis oli Karjalan poika.

Mutta surumielisenä, verkalleen läksi joukko liikkeelle. Olihan tuo kovin tuskallista tietää, että kaikki puuhat ja ponnistukset olivat tyhjiin menneet. Tuolla punoittavat jo Keritynvaaralla honkain latvat nousevan auringon valossa. Kamala yö on mennyt ja vielä kamalampi päivä alkanut, sillä tämä päivä valaisee korven hangelle vuotanutta lapsen verta.

Sanaakaan sanomatta hiihtivät miehet eilisiä latujaan takaisin päin. Ei rohjennut yksikään katkaista äänettömyyttä, sillä kukin tunsi voivansa ainoastaan vaikeroida ja tiesi siten lisäävänsä muitten tuskaa. Aurinko ilmoitti jo puolenpäivän lähenemistä, kun matkue saapui Kuhankoskelle, jonka ohitse eilenkin oli tultu. Hetkiseksi pysähtyivät miehet odottaakseen vaimoväkeä, joka taampaa seurasi perästä.

Siinä sitten jälleen kokoontui surullinen matkue. Ehdottomastikin olivat jokaisen silmät kääntyneinä kosken yli joen toiselle rannalle, jossa tavattoman korkea ja jyrkkä rinne kohotteli harmaista päätään.

Äkkiä kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritinä. Kaikki hämmästyivät ja teroittivat sitä kohti näkönsä ja kuulonsa. Ritinä läheni lähenemistään ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle kookas olento, joka silmänräpäykseksi pysähtyi. Talven uninen aurinko loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehtyä hänestä.

— "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdestä suusta.

Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa kannatteli hän jotakin rinnallaan, ja mikä se oli, — sitä ei matkan pituuden tähden vielä voinut kukaan nähdä, ei muut kuin yksi ainoa. Löytyy nimittäin maailmassa voima, joka käy ylitse kaikkien voimain, joka valaisee järjen ja tahdon ja kuulon ja näön ja kaikki. Tämä voima on rakkaus, jonka puhtain muoto on äidin rakkaus. Ja tämä se tässäkin kirkasti murheen murtamat äidin silmät. Äiti oli ainoa, joka matkan pituudesta huolimatta näki ja tunsi Ellun rinnalla oman kaivatun lapsensa.

— "Ellulla on lapsi sylissään!" huudahti äiti riemastuen, ja verrattoman riemun sanoma tämä oli jokaiselle.

— "Niin aivan; näenhän minäkin sen".

— "No, Herra Jumala olkoon kiitetty!" lausui lapsen isä.

Nyt vasta muisti jokainen, ett'ei eilen lähdön kiireessä kukaan ollut nähnyt Ellua. Hänen kirveensä tosin ei ollut tavallisella paikallaan, mutta siitä ei ollut kukaan osannut aavistaa, että Ellu itsekin olisi ollut poissa. Mutta hänpä se ensimmäisenä oli eilen illalla oivaltanut koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillitä hämmästyksensä ja ymmärtänyt, että tässä on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen tie.

Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyvä hiihtäjä, eikä hänen suksillensakaan ollut koko sillä maankulmalla verran vetäneitä. Hän oli rientänyt suden jälkiä, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peittänyt lumeen, ja siten osannut mennä Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut raskasta taakkaa kantaessaan, ja näin oli Ellu sen saavuttanut. Nämä seikat selvenivät nyt yht'äkkiä kaikille.

Ja tuossa hän nyt seisoo, Jumalan siunaama mies, lapsi sylissään.

Mutta päätä huimaava rinne on Ellulla nyt laskettavana alas joen rantaan, ja pian hän lähtee ankaraan laskuun. Ehdottomasti pääsee kauhun parkahdus katsojain rinnasta, kun hän sydäntä viiltävällä vauhdilla kiitää alas lumista jyrkkää rinnettä. Puolivälissä rinnettä on parin sylin levyinen kuilu, ja juuri sitä kohti laskee mies. Ellu, Ellu, poloinen mies! Ihmishengen olet pelastanut surman kynsistä, ja nyt itse kiidät kohti tuhoasi, suoraan surmasi suuhun, menetät itsesi ja menetät pelastamasi lapsen! Vaan ei kuule varoitushuutoja huima hiihtäjä. Tuossa tuo kuilu jo ammoittaa. Silmänsä sulkivat katsojat äärettömässä kauhistuksessa. He kuulivat vaan kuinka sukset vinhasti vingahtivat ilmassa, jonka jälkeen kuului raskas kumaus… Oliko kaikki lopussa?

Ei!

Tuossa hän, ihanana vanhuksena, hiihtää joen vartta, hiljalleen tasaisella tantereella. Jos olisivat katsojat uskaltaneet pitää silmiänsä auki, niin olisivat nähneet, kuinka sukset nuolena viilsivät kuilun ylitse, kuinka ne sitten jälleen kumahtivat kuilun toiselle laidalle, kuinka Ellu silmänräpäyksen vaan horjahti ja heilahti, suksiltaan kumminkaan kaatumatta, ja kuinka hän sitten jälleen hiljalleen läheni kosken kuohua.

Nyt vasta huomasi Ellu talonväen toisella puolella. Hän pysähtyi, ja raskaasti huohotti miehen rinta. Äkkiä hän nosti lapsen korkealle ja huusi:

— "Kiittäkää Jumalaa!"

Lapsi, joka puoleksi tunnotonna oli maannut hänen rinnallaan, heräsi äkisti, katsahti ympärilleen ja, säikähtyneenä nähtyään kosken mustat vedet, kietoi kätensä vanhuksen kaulaan ja laski päänsä hänen olkaansa vastaan. Hellästi kuin äiti painoi Ellu lapsen rintaansa ja läksi jälleen hiihtämään joen vartta, kunnes saapui suvannon kohdalle, johon talvi oli saanut vedet kammitsaan jäisen peitteensä alle. Siitä meni hän joen yli.

Mutta kuka siellä oli vastassa heitä? Kiivain suksimieskö, hiihtäjäkö huimin? Ei! Äiti se oli juossut lastansa vastaan, — ja kauaksi olivat jäljelle jääneet suksimiehet. Hän ojensi kätensä, vastaan-ottaakseen lastansa, mutta lapsi ei hellittänyt vanhuksen kaulasta, eikä Ellukaan mielinyt kallista kantamustansa luovuttaa.

— "Kotona", virkkoi hän ja kyyristihe jälleen, ja nöyrinä notkahdellen kiidättivät jalot sukset hänet lapsen kanssa poikki Alhokaisen niityn. Ei levähtänyt mies, ennenkuin oli toimensa tehnyt täydellisesti.

Ja tuvassa ovat jälleen koolla kaikki. Nyt ei enää pieksä öinen tuisku ruutuja eikä kuulu sen huimaa vonkumista. Kirkkahana paistaa aurinko Kivimäen lakeaan pirttiin, tuoden rauhaa ja tyyneyttä. Mutta uunin viereisen vuoteen luokse on keräytynyt talonväki. Ei kuulu hiiskaustakaan. Kaikki katselevat kookasta miestä, joka siinä lepää, raskaasti hengittäen. Jakkaralla vuoteen pääpuolessa istuu äiti, pelastettu lapsi sylissä, ja nukkujaan ovat heidänkin katseensa kiinitetyt.

Annettuaan äidille hänen lapsensa, oli Ellu, sanaakaan sanomatta ja kiitoksia odottamatta, laskeunut vuoteellensa, vetänyt peitteen päällensä ja samassa vaipunut jonkunlaiseen horrokseen, jossa hän väliin puheli outoja sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, väliin taas säpsähteli tempoellen. Sitten oli hän ollut hetkisen aikaa levollisena, vaan alkanut jälleen hengittää hyvin raskaasti.

Vähitellen rupesi hänen kasvonsa liikkumaan yhä valtavammin; ankara tuska kuvautui niissä. Vihdoin hän kovasti parahtaen hyppäsi istuvilleen vuoteellaan ja tarttui kiivaasti oikealla kädellä vasempaansa, ja nyt vasta näkivät läsnäolijat, että Ellun käsi oli pahoin haavoitettu. Nuttu päästettiin auki, ja nytpä kädessä, sormista hamaan kyynäspäähän asti, ammoitteli ankarat haavat, jotka siihen oli repinyt suden terävä hammas. Ellu ei puhunut sanaakaan, mutta hänen sanomattansakin oli selvä, kuinka taistelussa pedon kanssa oli käynyt. Susi oli, vimmoissaan pelosta, että makea saalis häneltä vietäisiin, pannut kaiken raivonsa liikkeelle. Ellu ei ollut voinut tavata sitä kirveellään, ja vihdoin, kun pedon raivo oli ylimmilleen noussut, oli hän ryhtynyt vaaralliseen, mutta tämmöisissä tapauksissa ainoaan keinoon? hän oli äkisti pistänyt vasemman kätensä pedon ammoittavaan kitaan ja huolimatta sen raatelemisesta työntänyt kättänsä aina syvemmälle ja vihdoin kirveellä lopettanut sen raivoisan elämän.

Pirtissä nousi häly ja puuha, miten muka Ellun haavat olisivat sidottavat. Siinä tiesi kukin keinoja, joita piti koetettaman. Ken siinä ehdotti viinaa ja sokeria, ken vaati yhdeksää sorttia pantavaksi; joku tiesi rintamaidonkin hyväksi; muuan ehdotti lukuakin käytettäväksi.

— "Ei huoli mitään", virkkoi Ellu, mutta samassapa vääristyivät taas miehen kasvot, sillä isoin haava oli ruvennut jälleen äkkiä vuotamaan, tuottaen hänelle sanomatonta tuskaa. Luonto voitti miehen lujan tahdon, ja nöyränä kuin lapsi salli hän kätensä vaimoväen hoidettavaksi, jotka parhaan taitonsa mukaan sitoivat hänen haavansa.

Mies näkyi saaneen lievitystä kovassa tuskassaan, sillä hänen kasvonsa selkenivät. Kovin teki nyt läsnäolijain mieli tietää, miten hänen ajonsa oli käynyt, mutta hän ei ruvennut kertomaan. Anttiin vaan hän viittasi ja virkkoi:

— "Tuossahan poika on; mitäpäs siitä, miten se kävi? Kiittäkää
Jumalaa!"

— "Voi sinua Herran siunattu mies, kuitenkin!" niin puheli äiti, "kiittää pitää taivaallista Isää, sillä Hänhän se kaikki voi ja kaikki taitaa, mutta Hänpä se juuri sinullekin voimat antoi, sinä siunattu mies. Milläs minä vaivainen sinun hyväntyösi palkitsen ja maksan? Mutta eihän mointa työtä palkalla saakaan kuitiksi, sinä siunattu mies. Mutta sen minä vaan sanon, ett'ei yhdenkään suun pidä sinua enää tässä talossa pilkkaaman; ei pidä sinun enää kuuleman yhtään kovaa sanaa. Ja sen minä sanon, ett'ei sinun enää pidä talosta taloon käymän, vaan tässä saat olla ja elää, niinkauan kuin Luoja sinun suo elää. Ja sen minä sanon, että paras pala pitää sinulla aina oleman, sinulla, sinä siunattu mies. Enkä huokaise minä Herran Jumalan luokse kertaakaan, ellen huokaise sinunkin puolestasi. Ja etkös sinä, Eeva parka, vielä ole virittänyt valkeata, jotta keittäisin edes makeaa velliä hänelle? Voi sua sentään! Ota nyt joutuun ja tee tuli ja jauha kahvia kanssa, kylläpä lämmin kupponen ei pahaa tehne väsyneelle miehelle, ei maar teekään. No jouduhan ihmisparka, joudu. Voi sua Anttiseni, kun tuossa jälleen istut noin kiharapäisenä kuin ennenkin. Eikä näet pidä tikkujakaan koskaan oleman paikoillaan…"

Näin puheli ja hääräeli onnellinen äiti, väliin itkien, väliin nauraen, väliin silittäen ohi mennessään poikansa kiharaista päätä, väliin taputtaen olalle Ellua, siunattua miestä. Pian oli sairas saanut virvoitusta ja oikaisihe jälleen vuoteelleen.

Mutta mitähän Mikko askaroitsee tuolla vuoteensa ääressä? Hän on vetänyt ulos lippaansa ja siellä hän kaivaa ja kopeloi.

— "Käypäs tänne, Antti", virkkoi hän viimein.

Sitten näkyi hän antavan jotakin lapsen käteen ja kuiskaisevan hänelle.

Verkalleen astui Antti Ellun luokse ja ojensi hänelle pienen uuden piipun, tuommoisen hauskan äkkiväärän, valkopesäisen ja messinki-helaisen, ja piipun mukaan korean, punaisen uuden uutukaisen tupakkikukkaron.

— "Olkaa niin hyvä, älkää pahaksi panko ja ottakaa omaksenne, niin käski Mikko sanoa", puhui lapsi viattomasti.

Omituinen ilon väre sävähti sairaan silmissä, mutta katosi heti.

— "Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun".

Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa.

— "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyvästä sydämmestä tarjottu".

— "Minä tiedän, kuinka kalliita nämä kapineet sinulle ovat; minä tiedän keltä ne olet saanut. Minä en taida tuommoisia enää kauan tarvita. En ota".

Puna lensi Mikon kasvoille.

— "Kalliita ovat kyllä, ja siksipä tarjoankin niitä teille. Ei se mitään anna, joka liian antaa. Ellu! Tänään on riemun päivä; älkää minun mieltäni tehkö katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!"

Antti seisoi jälleen vuoteen ääressä, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa.

Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa. Kauan hän tuijotti lapsen tarjoamaan lahjaan, katsahti sitten Anttiin, joka niin hämillänsä, niin rukoilevaisena seisoi hänen edessään; hän loi sitten silmänsä Mikkoon ja ojensi vihdoin kätensä kukkaroa kohti.

— "Suuri kiitos", virkkoi hän. Hän pani kukkaron polvilleen, katseli sitä liikuttamatta kauan aikaa ja hyrähti viimein valtavaan itkuun.

Miksi?

Oliko lahjan vastaan-ottaminen hänestä niin katkerata? Vai ilostako itki tuo yksinäinen mies, jolle nyt oli osoitettu niin paljon lempeyttä?

Omituisesti käyvät maailman elot ja olot. Siinä on sanomattoman paljo tuskaa ja kärsimystä, on iloa ja riemua. Mutta kuluu päiviä ja kuukausia, vierii vuosia ja vuosikymmeniä, ja tulee tuosta sitten äkkiä hetki, jolloin ihminen uudestaan elää nuo entiset tuskansa ja riemunsa. Ne astuvat nyt jälleen hänen eteensä niin selvästi nuo onnen ja tuskan tuhannet kuvat, mutta niillä on kiire, ne rientävät hänen eteensä ja poistuvat taas, ja toisia tulee, yhä toisia; kymmenvuotiset tunteet eletään nyt kymmenessä silmänräpäyksessä. Ja sydän parka, tuo pieni sydän, — ei se voi kestää näin paljoa yhtä haavaa. Se vavahtaa, se värähtää, se kääntelekse ja vääntelekse tuskissaan, ja niin se vihdoin tässä tuskassansa synnyttää suloisen hedelmänsä, ja sitä sanotaan kyynelten virraksi.

Samoin oli Ellun laita. Hänelläkin oli nyt tuommoinen hetki, jolloin hän eli kappaleen entistä elämäänsä. Hän näki siinä oman itsensä, nuorena, elämän haluisena miehenä, arvossa pidettynä miehenä, josta toivotttin niin paljon. Ja tuon nuoren miehen ympärillä liikkui hennon hentoinen olento, ihana kuin Suomen kesä-aamu, hänen hyvä hengettärensä, hänen suojelus-enkelinsä, hänen työnsä innostus ja hänen toiveittensa kannatus. Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia, tuli toiveitten särkymistä, tuli kalman kartanon inha isäntä, ja otti hyvän hengettären pois, ja sitten tuli … mutta muuta ei sydän parka, tuo pieni sydän jaksanut kestää. Se vavahti ja värähti, se vääntelihe tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelmänsä. Siksi itki Ellu.

Ja tämä tunteiden liikutus se levisi vähitellen muihinkin. Naisväki hyrähti pian itkuun sekin, ja kotvasen kuluttua himmenivät miestenkin silmät. Mikko oli ottanut keskentekoisen kirvesvarren, ja nyt hän yhä kiivaammin alkoi sitä veistää; mitä enemmän liikkui puukko miehen kädessä, sitä ankarammin puri hän hampaitansa yhteen. Kauan hän taisteli ulos pyrkivää itkua vastaan; kiivaudessaan veisti hän puukkonsakin rikki, mutta sydän oli tahtoa lujempi: Mikkokin kätki viimein kasvot käsiinsä. Miksi itkivät muut?

En tiedä, ystäväni, en tiedä. Vaan sallipas kysyäni: etkö ole milloinkaan elämässäsi äkkiä tuntenut suloista oloa tai ahdistavaa tuskaa, osaamattasi oikein selittää siihen syytä? Oletko? Sitten ymmärrät, minkätähden itkettiin Kivimäen pirtissä. Jos et, niin silloin — silloin minä surkuttelen sinua.

Tuo itku se oli kuin lämpöinen sade kesä-iltana. Hiljalleen se kasteli janoisen maan ja hiljaa taukosi jälleen. Sydän oli niin rauhallinen nyt ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivillään yli tuvan.

Suloista on tuommoinen rauha.

* * * * *

Päivä laski. Pian vaihtui hämärä yöksi, ja pian nukkuivat Kivimäen pirtin väsyneet asujamet.

Uni ei kumminkaan ollut määrätty olemaan pitkällinen. Puolen-yön aikaan rupesi kuulumaan haikeata valitusta. Ellun tila oli äkkiä pahentunut. Ankara kuume oli hänessä nyt ja hourauksessaan mies vuoroin puheli kummallisia sanoja, vuoroin valitteli.

Ihmiset heräsivät. Sytytettiin valkea. Ellu kääntelihe kovin levottomana.

— "Kuinka sinun laitasi on, Ellu parka?" kysyi emäntä.

Sairas toipui äkisti.

— "Niin", sanoi hän; "kyllä minä, vaivainen mato ja matkamies, nyt viimeinkin taidan löytää."

— "Mitä sitten?"

— "Isänmaani."

Samassa riensi Mikko ulos, sanaakaan sanomatta.

— "Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä. "Eihän toki niin liene laitasi?"

— "Kyllä on, emäntä hyvä, kyllä se niin on. Täällä se kouristaa niin kummallisesti, täällä näin." Ja sairas likisti kättänsä sydämelleen.

Kului joltinenkin aika.

— "Olisihan minulla", virkkoi sairas jälleen; "olisihan minulla suuri pyyntö, mutta…"

— "Sano sata pyyntöä, sinä siunattu mies", vastasi emäntä.

— "Tekisi mieleni pappia."

Isäntä kavahti pystyyn ja sieppasi turkit ylleen.

— "Kumpaistako?" kysyi hän ovessa.

— "Jos saisit sen uuden apulaisen."

Isäntä riensi ulos. Pihalla oli hevonen jo valjaissa.

— "Kukas hevosen on valjastanut?" kysäsi isäntä.

— "Minä", vastasi Mikko tallin ovelta.

— "Miksi?"

— "Eikös sitä tarvita?"

— "Tarvitaan kyllä."

— "Istukaa rekeen sitten ja menkää", vastasi Mikko, taluttaen samassa tallista nuorta korskuvaa oritta.

— "Mihinkäs oritta viet?"

— "Sitä tarvitaan kanssa."

— "Pappiahan te menette hakemaan?"

— "Niin menen", vastasi isäntä. "Entä sinä?"

— "Lääkäriä."

Isäntä astui Mikon luokse.

— "Kiitoksia kunnon mies", sanoi hän. "Tuohon käteen."

He puristivat toistensa kättä.

Kovin keikkui valjastettaessa uljas hevonen, mutta Mikon luja käsi pakoitti sen tottelemaan.

— "Kuinka uskallat lähteä, Mikko, tuolla hurjalla oriilla näin yön selkään?" kysäsi isäntä.

Mikko myhähti ja hyppäsi rekeen. Hurjasti kavahti orit pystyyn. Samassa läiskähti Mikon ruoska, ja tuiskuna tuoksahti lumi, kun tuuliaispäänä läksi jalo ori kiidättämään salskeata Karjalan poikaa. — — —

Pappilaan oli kappale toistakymmentä virstaa. Mutta Kivimäen isäntä ei nyt säästänyt tammaansa, joka muutoinkin oli kelpo juoksija. Kotona olijat ne kumminkin laskivat aikaa minutittain eivätkä tunnittain. Mutta ihmeellisen tyyni oli juuri hän, jolla olisi luullut kovimman kiiruun olevan. Hourauksen puuskain mentyä ohitse, virui hän äänetönnä vuoteellaan, väliin huo'aten syvään.

Mutta levottomin kaikista oli emäntä itse, hätäinen, vaikka helläsydämminenkin eukko.

— "Voi kuitenkin, voi!" vaikeroitsi hän. "Mitähän se meidän isäntä nyt niin hirmuisen kauan viipyy? Kyllä kai sitä taas valjastettiin hevonen niin hätä hätää, että jo oman kujan päässä rinnustin pääsi auki, ja sido uudelleen! Ja ties kanssa, miten saverikkojenkaan lienee laita. Toissa sunnuntaina kirkkomatkalla meidän isäntä vähän myräili sinnepäin, että muka uudet pitäisi hankkia. Kyllähän se käkee ja käkee, mutta ei siitä käkeilemisestä mitään lähde, ellen minä aina joka paikassa purpata ja parpata. Ja olisi pantu Mikko papin hakuun, niin olisi maar mies jo täällä, ja sairas saisi lohdutusta ja virvoitusta. Voi sinua, Ellu, sentään! En minä niin osaa sanoa. Mutta kyllä vaankin ne Herran tiet ovat ihmeelliset; ihmeelliset ovat Hänen tiensä, ja tuomionsa. Mutta minnekäs poika on saanut?"

Sairas myhähti ja osoitti sanaakaan sanomatta viereensä. Lapsi parka oli kenenkään huomaamatta kiivennyt Ellun vuoteelle. Selittämätön tunne lienee vetänyt lasta hänen pelastajansa puoleen. Sinne oli Antti hiljaa noussut ja laskenut kiharaisen päänsä Ellun terveelle käsivarrelle. Siinä lepäsi hän nyt lapsen viatonta unta. Niin, siinä lepäsi aamun koi, täynnä alkavaa elämää ja toivoa ja tulevaisuutta, ja siinä lepäsi illan riutuva päivä, takanansa särkyneet toiveet ja tuskat ja kärsimiset. Ja kumminkin he olivat niin veljellisesti yhdessä. — — —

Jo osoitti Otavan sarvet lähenevänsä suvea, kun äkkiä kuului reen ritinätä ulkoa.

— "No Jumalan kiitos, nyt he tulevat!" huudahti emäntä ja kiiruhti nostamaan Anttia pois sairaan vuoteelta.

Kuului askeleita porstuvasta, ja isäntä nuoren apulaisen kanssa astui sisään. — — —

Sairas ja pappi ovat kahden kesken pirtissä. Kaikki muut ovat siirtyneet pieneen tupaseen eteisen toisella puolella.

Me siirrymme perheen kanssa pirtistä pieneen tupaseen. Siellä pirtissä ovat vaan kahden kesken Piispan Ellu ja nuori apulainen. Puhukaamme hiljaa, ett'ei ihmis-ääni häiritsisi tätä pyhää, tätä juhlallista hetkeä. Me vaikenemme kokonaan, sillä kenenpä nyt tekisi mieli puhella? Ken ei vapisevin sydämmin ajattele tätä ankarata hetkeä?

Siellä pirtissä on ihminen, jonka elämän lanka pian katkeaa, joka pian on astuva pitkälle taipaleelle, josta ei enää palata. Ja hän tahtoo nyt toimittaa talonsa, hän tahtoo lemmekkään miehen sydämmelle laskea kaikki oman, paljon kärsineen, sydämmensä tuskat ja vaivat.

Huoltensa kyllyyden
Hän tahtoo huo'ata pois.

Ja hetki tulee, tulee, aivan varmaan tulee, jolloin me lähdemme samalle pitkälle taipaleelle. Onko meidänkin suotu silloin huo'ata viimeinen huokauksemme ystävälle, joka vieressämme istuu, vai lähdemmekö sinne vieraasta, umpi oudosta paikasta, vai lähdemmekö tietämättämme sinne? Millaisena se kangastaa meille? Ihanalta kedoltako, jossa armon vuot uhkuaa, vai tummaltako, hämäräiseltäkö se näyttää, synkältä korveltako, jossa ei tuika tähti pieninkään?

"Oi ijäisyys, pelkään pituuttas, muistain:
Alku sull' on, ei loppuu löydy luissaan."

Verkalleen kului yö. Jo alkoi tähtien valo kaakon ilmalla hälvetä, kun apulainen avasi tupasen oven ja kutsui kaikki Kivimäen talon asujamet pirttiin.

— "Sairas on tahtonut nauttia Herran Pyhää Ehtoollista teidän läsnäollessanne", virkkoi pastori.

Hän ryhtyi toimeensa. Ja autuaallinen, pyhä vavistus valtasi läsnäolijat tuona suurena hetkenä.

Sairas oli nyt kokonaan kuin toinen ihminen. Tuo umpinainen itseensä sulkeutuminen, joka ennen oli aina asunut hänen kasvoillaan, oli nyt kuin pois pyhjitty. Nöyränä, mutta levollisena katseli hän ympärilleen ja — sitä ei voinut kieltää — hän oli kaunis nyt, tuo ruotulainen, tuo vähäpätöinen, köyhä mies. Ja lämmin oli hänen kätensä puristus, kun hän kullekin vuoroonsa sanoi jäähyväiset; lämmin oli ääni, sillä se läksi nyt levollisesta, lämpimästä sydämmestä, joka oli hyljännyt itsestään kaiken maallisen ja tunsi suloisia tunteita.

Samassa kuului eteisestä kiiruita askeleita, ja kaksi henkeä astui tupaan. Ne olivat Mikko ja lääkäri.

Lääkäri katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien silmillään sitä, joka olisi hänen apunsa tarpeessa. Hän oudoksui, että huoneessa, missä luuli kohtaavansa kuolevan sairaan, vallitsi senkaltainen tyyneys ja rauha. Hänen tottunut silmänsä sattui kumminkin pian Ellun sidottuun käsivarteen, ja sanaakaan sanomatta astui hän Ellun luokse.

— "Teillähän on ollut kamala kohtaus", virkkoi lääkäri, istahtaen sairaan viereen. "Kuinka te voitte?"

— "Hyvin voin, herra tohtori, varsin hyvin", vastasi sairas.

Lääkäri päästi siteet auki ja tutki tarkasti haavat.

— "Tämmöisissä tapauksissa on mahdoton voida hyvin", lausui lääkäri, surumielisesti päätänsä pudistaen.

— "Sanokaa vaan suoraan, tohtori, kaikki. Sanokaa että minä lähden pian. Minä tiedän sen itsekin ja odotan vaan hetkeä. Asiani maailman kanssa ovat selvällä".

Nuori lääkäri loi pitkän silmäyksen Elluun. Voiko kuolevainen puhua noin tyynesti lähdöstänsä? Kauan katsoi hän sairaasensa. Vuoteen pääpuolessa seisoi apulainen; pöydällä lähellä vuodetta oli vielä jäljellä hopeainen kalkki. Nyt ymmärsi lääkäri kaikki.

— "Minun ei tarvitse peljätä, sanoessani teille totuutta. Korkeampi lääkäri kuin minä on antanut teille voiman, jota ei mikään lääkäri osaa antaa. Hän, jonka nöyriä palvelijoita vaan me olemme, on, sen näen selvästi, antanut teille voiman katsoa rohkeasti silmiin sitä, jota ihmiset niin pelkäävät, nimittäin kuolemaa. Niin, minun taitoni on tässä voimaton. Rauhaan lähtekää, vanha mies."

Lääkäri puristi kauan sairaan kättä.

— "Käykääs, isäntä, vähän tänne", kuiskasi Mikko isännälle ja vei hänet oven suuhun. "Kuulkaa, isäntä, nyt minä palvelen teitä viisi vuotta ilman palkkaa."

— "Mitäs sillä tarkoitat? Miksi ilman palkkaa?"

— "Siksi, isäntä, että minun pitää maksaa teille oriin hinta."

— "Minkä oriin?"

— "Lääkärin kotia tultuani, sain tietää hänen olevan haetun Rannanpieleen, jonne tulee sieltä runsas peninkulma. Levähtämättä ajoin sinne ja samassa käännyimme tohtorin kanssa tänne emmekä nousseet reestä ennenkuin oman kujan tuossa päässä".

— "Miksi ette ajaneet pihaan?"

— "Orit kaatui! kaatui uljas hepo. Se oli minun syyni, ja siksi palvelen teitä viisi vuotta palkatta."

Isäntä ei vastannut.

— "Riittääkö se oriin hinnaksi?" kysäsi Mikko tuimasti.

Sanaakaan sanomatta otti isäntä Mikkoa käsivarresta ja talutti vuoteen ääreen, jossa Antti poika makasi.

— "Katso tuohon", sanoi hän, viitaten lastaan. "Lapseni olen saanut takaisin … sinä teit tehtäväs ja teit kuin mies. Minä olen sinulle velkaa, etkä sinä minulle."

Aurinko on juuri noussut ja heittää kultaisia säteitänsä Kivimäen lakeaan pirttiin. Aamuruskon siivillä lensi Ellun paljon kokenut ja paljon kärsinyt sielu sinne, missä ei kärsimistä ole. Tuossa hänen ruumiinsa nyt lepää vuoteella, niin rauhallisena. Kuolon kamppaus ei ole jättänyt jälkeäkään hänen kasvoilleen. Vähäistä ennen lähtöänsä hän oli joutunut kuumeesen ja horroksiin, mutta sitten äkkiä avannut silmänsä ja lausunut:

— "Palaja taas, minun sieluni, sinun lepoos, sillä Herra tekee hyvästi sinulle."

Tämä oli hänen viimeinen huokauksensa. Mutta tupahan paistaa kirkas aurinko. Emäntäinen häärää, hiljaa itkien. Akkunan luona seisovat apulainen ja lääkäri, ääneti katsellen, kuinka auringon säteet kimaltelevat huikaisevalla lumella.

— "Tiedättekö, pastori, mitä minä ajattelen?" kysyi viimein tohtori.

— "Minä arvaan", vastasi apulainen. "Teidän mieltänne masentaa se seikka, että tulitte liian myöhään."

— "Päin vastoin! Minä en vielä ole nähnyt tällaista kuolemata. Minä olen oppinut tänä yönä sanomattoman paljon."

Apulainen ojensi hänelle kätensä. He ymmärsivät toisensa.

* * * * *

Ensi sunnuntaina apulainen, tehdessään kiitosta kuolleitten edestä, mainitsi muitten vainajain joukossa myöskin: "entisen ylioppilaan Elias Strand'in."

Vainajan ruumista saattoi hautaan koko kirkkoväki. Sanoma Antin pelastuksesta ja Ellun kuolemasta oli tuulen nopeudella kulkenut ympäri pitäjän. Ruumis-arkkua kantoi pääpuolesta Kivimäen isäntä ja Mikko, josta jo koko pitäjä tiesi, ett'ei hän enää ollut Kivimäen renki, vaan uhkean Kuokkalan torpan isäntä. Kivimäen isäntä oli sen lahjoittanut uljaalle rengillensä.