LAULAJAISET.

(Satu.)

Satakieli oli kerran tullut paikkakuntaan, missä sitä ennen ei oltu kuultu. Hän, niinkuin Caesar ennen muinoin, "tuli, näki ja voitti", voitti kaikkien olentojen suosion. Kaikki häntä kuuntelivat ja ihailivat.

— "Ei monta laulajata ennen ole kuultu", sanoivat kaikki.

Pappilan läheiseen lehtoon oli satakieli sijansa ottanut. Sinnepä nyt pappilan mamselit pienen lehtimajan laittoivat, köynnöksillä sen koristivat ja turvepenkeillä varustivat. Sinne koko perhe illoin kokoontui kuuntelemahan kuuluisata visertäjää.

— "Voi kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa", sanoi provasti.

Hänellä oli näet tapana sanoa kanaljaksi niitä, jotka häntä enimmin miellyttivät.

— "Suloista, suloista", sanoi Helmi mamseli ja oli niin onnellisen näköinen.

— "Sinä et osaisikaan noin kauniisti laulaa", sanoi pieni Väinö vanhemmalle sisarelleen.

Mutta nuori apulainen sanoi:

— "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja…" ja hän olisi vielä sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan.

Ja siinä he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan väki oli äänetönnä.

Mutta apulaisen nuori rouva, jonka sylissä lepäsi pienoinen lapsi, rupesi sitä uneen nukuttamaan ja hyräili:

Siell' on lapsen hyvä olla
Tuonen Herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.

Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia säveleitänsä.

— "Kanaljaa!" kuiskasi provasti.

— "Suloista!" huokasi Helmi.

Myöhään yön suussa he vasta lähtivät kotia.

Niin sitten ei sinä kesänä paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielestä, eikä ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan eläintenkin.

Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi äänensä mitättömäksi ja viserteli virsiänsä niin korkealla, aina siellä missä valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut hänen lauluansa kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi: "kiuru on kaino lintu, ei se tahdo häiritä muitten laulajain liverryksiä; mutta on se kilttikin, sillä se ei kadehdi satakieltä."

Mutta kiuru nousi vielä korkeammalle yksinäisyyteen ja lauloi laulamistaan. Hänestä tuntui niin hyvältä. Hän lensi sitten pesällensä, ja nytpä hänen sydämmensä sykähti, sillä pesässä, jossa ennen oli ollut kolme munaa, näki hän nyt kolme pikkuruista poikaa.

Ja hänen oli niin iloista.

Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyräili vaan itsekseen; mutta ei hänkään kadehtinut satakieltä. Rastas ei kadehtinut myöskään, päättelihän vaan panna mieleensä satakielen ruladeja ja kadenseja ja stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eiköhän hänkin tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada."

Mutta olipa satakielellä kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja sanoi miehellensä:

— "Herra Korpén, rakas puolisoni, mitä tykkäätte tämmöisestä tapauksesta: vieraasta pitäjästä tulee loilottaja tänne konstejansa näyttämään ja tahtoo muka meitä opettaa, ikäänkuin hänen opetuksensa olisi meille tarpeen!"

— "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sillä hän aina myöntyi rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan hänen sanansa.

— "Koko maailma luulee nyt, että me itse emme osaakaan laulaa."

— "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas.

Ja molemmat olivat suutuksissaan satakielelle

Varis puhui asiasta muillekin, ja pian suuttui satakieleen varpunen, västäräkki, närhi, tiainen, koskenkara ja naakka.

He pitivät neuvottelua keskenänsä, miten olisi satakieli kostettava.
Kolmannessa täysi-istunnossa julisti varpunen:

— "Nyt tiedän keinon! Kuulkaas hyvät ystävät! Kävin kaupungissa eilen, ja siellä oli laulajaiset!"

— "Mitä oli? Mitä oli?"

— "Minä en ymmärrä", sanoi närhi.

— "Laulajaiset oli elikkä konserti".

— "Nyt minä ymmärrän", sanoi närhi ja oli niin ymmärtäväisen näköinen.
"Selittäkää kumminkin näille muille, mitä siellä tehtiin".

— "Siellä oli iso sali semmoinen, ja salin päässä korkolattia ja siinä iso joukko naisia ja miehiä…"

— "Mamseleita ja herroja, sitä kai tarkoitatte", sanoi västäräkki, ojentaen itseänsä, ja heilutti häntäänsä.

— "Niin juuri", jatkoi varpunen, "ja heidän keskessään oli muuan mustanuttuinen herra keppi kourassa, joka sillä viuhtoi ja vauhtoi, ja muut lauloivat, pitäen kädessään paperiliuskoja."

— "Nnnuotteja, nähkää, hyvät ihmiset", sanoi naakka.

— "Niin juuri", pitkitti varpunen, "ja kun he olivat laulaneet, niin kaikki kuulijat, joita oli sali täynnä, huusivat heille: hyvin, hyvin!"

— "Entä sitten?"

— "Ei mitään muuta."

—- "No mutta sallikaa minun olla niin rohkea ja tiedusta teiltä, hyvä herra", puhui koskenkara ja oli niin pisteleväisen näköinen, "mitäs koko tämä teidän kertomuksenne tarkoittaa eli meinaa. Minä en ymmärrä".

— "Vai ette ymmärrä?" naurahti varpunen, joka aina on hyvin leikillinen herrasmies. "Tarkoitan sitä, että sopisi meidänkin pitää laulajaiset oikein miehissä, ja jos niin teemme, niin sepä kumma, ett'ei satakieli häpeä ja mene tipotiehensä. Ymmärrättekö, herra koskenkara, nyt?"

— "Vähemmälläkin", sanoi jälkimmäinen ja arveli, että varpunen on kovin olevinaan.

— "Minä heti arvaan teidän meininkinne", sanoi naakka, "vaikka te toittekin ajatuksenne esiin noin vaan en general".

Naakka osasi franskaa, näette.

— "Minä ymmärsin myös", sanoi närhi, "ja olen valmis edistämään hyvää asiata. Määrättäköön vaan paikka ja aika."

— "Malttakaa", sanoi varpunen, "kaikki käyköön järjestyksessä."

Ja nyt tehtiin päätös tämmöinen: kolmen päivän perästä kokoontuu koko joukko pappilan lehtimajaan antamaan laulajaisia. Koskenkaran ja naakan ja närhen pojat saavat airueina kulkea ympäri ja kutsua sinne kaikki linnut ja muut eläimet, jopa satakielenkin.

Heti senjälkeen toimitettiin johtajan vaali suljetuilla lipuilla, mutta mikä oli seuraus: kukin sai yhden äänen. Selvää oli, että jokainen oli äänestänyt itseänsä.

Arvalla valittiin sitten, ja varis tuli johtajaksi.

Hän ryhtyi heti virkaansa ja määräsi mitä ääntä kunkin tuli laulaa.

— "Varpunen ja koskenkara!" lausui hän juhlallisesti, "te laulatte diskanttia."

— "Se on tietty", vastasivat nämä.

— "Närhi! te laulatte alttia ja kauniisti".

— "Kauniisti!" vastasi närhi.

— "Naakka muori! Tenori!"

— "Niin juuri, herra tirehtöri."

— "Ja, korppi, rakas puolisoni, baasi ääntä laulaa."

— "Laulaa!" toisti korppi.

— "Pienet pojat ja tytöt laulavat kukin vanhempainsa kanssa. Tästä tulee juhlallinen kan … kom … kuinka se olikaan, varpunen?"

— "Komedia!" pisti varpunen.

— "Ei suinkaan", huusi varis, "mutta kan … kom…"

— "Kommervenkki sitten."

— "Oletteko te mieletön vai pilkkaako teette? Mitä laulajaiset muukalaisella nimityksellä ovat? Sanokaa pian!"

— "Konserti."

— "Niin, tästä tulee juhlallinen konserti."

— "Juhlallinen konserti!" huusivat kaikki.

Kolmen päivän perästä oli heidän määrä kokoontua, ja pian kului kolme päivää.

He tulivat aikaisemmin kuin vieraat, asettuakseen sopivaan asemaan.

— "Muistatteko nyt, mitä kunkin teistä tulee laulaa?" kysyi varis.
"Koskenkara ja varpunen! Mitä laulatte?"

— "Viiskanttia tietysti", sanoi koskenkara.

— "Diskanttia!" korjasi varpunen.

— "Se on sama, kunhan jotakin kanttia vaan on."

— "Entäs te, närhi?" kysyi varis.

— "Minä laulan valttia."

— "Alttiahan se on, alttia, hyvä ihminen. — Naakka, entäs te?"

— "Me laulamme hunyöriä."

— "Johan te olette päästänne piloilla! Tenoria! Pankaa mieleenne se.
Tenoria! — Rakas puolisoni! Mitä laulatte?"

— "Minä laulan aasin ääntä."

— "Mitenkä?" huudahti varis.

— "Aasin ääntä", vastasi korppi rauhallisesti, "niinhän määräsitte."

— "Sinä olet vähän tuhma", kiljasi varis. "Se ei ollut aasin ääntä, vaan baasi-ääntä. Sano baasi, pöllö!"

— "Paasi pöllö", kertoi korppi. "Olikos nyt oikein?"

— "Sinä olet auttamaton", voivotti varis. "Kas niin, asettukaa kauniisti ja pian piiriin!"

— "Millä alotamme?" kysyi varpunen. "Minun mielestäni sopisi: 'Pois lähde kanssain!'"

— "Eiköhän ole 'kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu' parempi?" arveli koskenkara.

— "Ohoh!" sanoi naakka. "Lauletaanpas jotain saksalaista, esimerkiksi, … esimerkiksi se kaunis laulu … niin, taikka se toinen kaunis laulu."

— "Lauletaan vaan: 'Arvon mekin ansaitsemme'", arveli närhi.

— "Lauletaan sitä ja tätä ja toista ja molempaa!" arveli varpunen jo vähän suuttuneena. "Kysymys on ensin, laulatteko unisono."

— "Mitä? unissanne? Niinkö te sanoitte?" tiuskasi koskenkara.
"Luulisinpa…"

— "Älkää pikastuko". sanoi varis. "Te ette ymmärrä italiankieltä.
Minun mielestäni olisi laulettava eri äänissä."

— "Arvattavasti", sanoi naakka, "ja jokainen omaansa."

— "Ei suinkaan."

— "Mutta niin vaan lauletaan. Ymmärrän minäkin. Kukin omaansa, se on sanottu."

— "Mutta minä olen johtaja ja sanon: ei!"

— "Mutta minä en huoli teidän kieltämisistänne".

— "Te olette…"

Ja ilmoittaakseen toisillensa, mitä he kumpikin olivat, kävivät varis ja naakka toistensa tukkaan. Pian ilmestyi molemmille puolue, ja yleinen tappelu oli jo alkaa.

Mutta samassa kuului läheisestä lehdosta sävel, kirkas ja raitis kuin keväinen aamu, heleä ja sointuva kuin suloisin huilu. Se tunkesi sydämmeen se ääni ja tyynnytti siinä levottomuuden, ja kauas taasen lensi se poikki järven ja maan, … kajahtaen jälleen sinisen metsän rinteeltä. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas, yhtä kirkkaita ja sointuvia nekin. Tämä oli kuin kutsumusta vain, kuin pyhitystä kuulemiseen. Sitten seurasi laulu. Maasta matalasta se alkoi, hiljaa, yksityisin äännähdyksin. Se kertoi toimista tämän multaisen maan, kuinka vähäpätöisiä ne ovat, kuinka ahdasmielisiä. Mutta pian tulee taistelu. Ei viihdy mieli mullan rajoissa, se murtaa ne ja korkeammalle pyrkii. Yhä raikkaammin soi satakielen laulu ja yhä avarammaksi aukeni näköala. Kaukana vielä siinsi jotain, joka sanoi: tässä on loppu, mutta pian sekin oli hälvennyt; avarata, ääretöntä oli ympärillä kaikki… Sydän se sykki nyt niin levollisesti, ja suloista rauhaa tuntui siinä. Mutta yhä raikkaammaksi kävi sävelet. Yhä korkeammalle ne mielen veivät. Kaukaisista maista ne tänne kertoivat, maista, joissa ei päivä laske, joissa ei ole vihaa, ei kateutta, ei puutetta, joissa ei myrsky milloinkaan käy, joissa ei ole muuta kuin yksi, mutta se yksi on kaikki — se on rakkaus. Ja taasen muuttuivat sävelet hiljaisiksi, vienon vienoiksi … kunnes taukosivat viimein, mutta kauan kuuluivat ne vielä sydämmessä, ja siellä ne vielä aina kuuluvat.

Mutta varpunen ja korppi ja varis ja muut kadehtijat lymysivät piiloon. Heidän oli häpeä. He huomasivat nyt mitä satakieli oikeastaan on ja ett'eivät he milloinkaan voi niin korkealle päästä. Heidän oli niin tuskallista, että he menivät jokainen satakielen luo, tunnustivat pahat aikeensa ja anteeksi pyysivät. Satakieli syleili heitä ja rupesi nyt laulamaan niin iloisesti, niin iloisesti, että oikein tuntui hyvältä sydämmessä.

Lehtimajaan oli sillä välin tullut pappilan väki.

— "Kuulkaa, kuulkaa noita ruladeja!" sanoi apulainen.

— "Suloista!" huokasi Helmi.

— "Kanaljaa!" kuiskasi provasti, "kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa".

Mutta apulaisen rouvan sylissä lepäsi pienokainen, avasi silmänsä ja hymyili äidilleen ensi kertaa. Kaikki olivat sinä iltana niin onnellisia.