XIII.
Syyslukukausi oli jo kulunut parempaan puoleen, kun Laivurinen eräänä päivänä sanoi vaimollensa:
"Mitähän, kuules … minua on taas ruvennut öillä hiottamaan…
Toisinaan se kuohuu kuin lähteen silmästä."
Laivurinen katui kuitenkin kohta, että oli puhunutkaan mitään, sillä hänen mielestänsä kuvastui asia sen äänen johdosta, millä se tuli sanotuksi, paljon vaarallisempana, kuin hän tahtoi itsekään uskoa. Ja siksi toiseksi: hän oli kovin kyllästynyt vaimonsa alituisiin parantelemispuuhiin.
Aivan oikein. Heti huudahti rouva:
"Mutta nyt sinun täytyy mennä tohtorin luo!"
"Olen sitä itsekin ajatellut", vastasi Laivurinen päästäkseen vapaaksi kehoituksesta. Sitten hän kuitenkin alkoi heti ehdotella, että lääkärin luona käynti lykättäisiin jonkun verran eteenpäin, ja arveli, että tuo hikoileminen mahdollisesti olisi satunnaista.
Rouva kyllä aikaisemmin kesällä oli pakottanut usein tohtorin luokse, vaikka siitä ei aina totta tullutkaan. Viime aikoina hän oli vähitellen siitä hellittänyt ja tullut välinpitämättömämmäksi, ehkä siitä syystä, että tauti oli näyttänyt helpottaneen.
Nyt hän tarttui asiaan uudella innolla eikä hellittänyt ennenkuin mies suostui ja lupasi lähteä "taas kerran."
Kun lähtöaika tuli, rupesi kovasti peloittamaan… Saa nähdä mitä lääkäri sanookaan. Rupesi oikein hirvittämään ja valtasi sellainen vaistomainen pelko, että lääkäri veisi häneltä sen toivon, joka syksyn kuluessa oli uudestaan alkanut elehtiä.
"Onkohan minulla voimaa katsoa totuutta vasten silmiä? Kyllähän itseni tähden, mutta… Voi minun lapsiani!"
Se vei ruokahalun jo lähtöpäivän edellisenä päivänä, ja aina kun vaan mielikuvitukseen pujahti lääkäri ja "mitähän se mahtanee sanoa?" karsivat kylmät väreet selkäpiitä.
* * * * *
Tohtorilla oli paljon sairaita. Laivurisen täytyi odottaa luoksepääsyä noin tunnin verran. —
Hän astui sisään tuijottaen lääkärin silmiin lukeakseen tämän ensi katseesta tuomionsa. Ensin ei hän saanut selvää eikä olisi kyennytkään siihen, sillä häntä huimasi oudosti ja pyörrytti. Lääkäri katseli minuutin verran ahnaasti, tutkivasti, silmäkulmat rypistyneinä lempeihin, surullisiin poimuihin. Sitten hän astui askeleen mykkänä seisovaa Laivurista kohti ja kysyi, yhä tuijottaen tämän kasvoihin:
"Teillä on keuhkotauti … vai?"
Laivurinen ei ollut ennen käynyt tämän lääkärin luona, mistä syystä häntä ei tunnettu. Kysymys ei kuitenkaan tehnyt aivan masentavaa vaikutusta, kenties siitä syystä, että ihmiset olivat kyselleet jo monta vuotta, silloinkin, kun hän oli aivan terve, eikö hänellä ole keuhkotauti. Kaikki päättelivät sitä hänen kalpeanlaisesta ulkomuodostaan. —
"Pelkään itsekin sitä, ja sitä varten pyytäisin herra tohtorin tarkastamaan", vastasi hän.
Lääkäri siirteli ja muutteli kapineita pöydällään, mutta loi tuontuostakin Laivuriseen pitkän, tutkivan katseen. Sairaan rintaa alkoi yhtäkkiä ahdistaa, vaikka asianomainen olisi kaikella muotoa tahtonut, ettei sen kulku tällä kertaa olisi mitenkään häiriytynyt… Saattaisi antaa "sellainen satunnainen syy" lääkärille aihetta otaksumaan, että asiat ovat hyvinkin hullusti.
Hänestä näytti, että lääkäri salavihkaa kuunteli hänen hengitystään. Tuossa tukalassa odotuksessa ollen tunsi hän vastustamatonta halua sanoa lääkärille, ettei hän uskoisi sen vielä keuhkotautia olevan, mutta mitenkä lienee… Hän sanoikin sen. Lääkäriin ei ilmoitus tehnyt mitään vaikutusta, mutta hän astui nyt luokse, yhä kiusallisen miettiväisenä.
"Ehkä katsotaan", hän nyt virkahti kiireesti, ikäänkuin yhtäkkiä olisi tehtäväänsä herännyt. "Olkaa hyvä ja ottakaa vaatetta pois." Laivurinen alkoi kiireesti riisuutua.
"Mikä ammatti?"
"Kansakoulunopettaja." —
Tohtori tutki kauan ja tarkkaan. Hän teki tuontuostakin kysymyksiä: Onko iso kouluhuone? Minkälaiset asuinhuoneet? Onko tapana kävellä iltaisin? Minkälaatuisia ravintoaineita paraastaan käytetään? Onko iso perhe? y.m. Väliin hän kuunteli paljaalla korvalla, väliin kuulotorvella. Toisinaan taas keskisormen keskimmäisellä niveleellä paukutteli rintaluita ja solisluita. Päätettyään kauan kestäneen tarkastuksen käski hän pukeutua ja istui.
"Se on huono toimi terveydellisessä suhteessa tuo kansakoulunopettajan toimi", sanoi lyhyen vaitiolon perästä. "Hyvin suuri prosentti sairastaa keuhkotautia."
"Hm, niin taitaa olla."
"Ettekö voisi vaihtaa nykyistä tointanne esimerkiksi maanviljelijän ammattiin?"
"Ei se käy laatuun. Siinä pitäisi olla varoja, ja niitä juuri minulla ei ole."
"Eikö siihen voisi keksiä mitään keinoja? Eikö ole sellaisia sukulaisia taikka ystäviä, jotka voivat auttaa?"
"Ei ole."
"Sepä on ikävää se."
Seurasi taas äänettömyys, jonka aikana lääkäri miettien katseli ulos vastapäisestä ikkunasta. Laivurinen ei enää voinut pidättää itseänsä kysymästä:
"Mitä herra tohtori arvelee? Vika lienee jo hyvinkin suuri?…"
Lääkäri repäisi samassa paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa reseptiä. Aivan kuin kuulematta Laivurisen utelemista kääntyi hän kesken kirjoittamistaan häneen päin ja sanoi:
"Välttämättä täytyy teidän kuitenkin toistaiseksi lakata koulua pitämästä."
Laivurinen pelästyi.
"Se ei käy laatuun, ei mitenkään", änkytti hän.
"Miksi ei?"
"Siksi, että minä olen köyhä, perheellinen mies ja palkka on pieni."
Lääkäri jatkoi kirjoittamistaan.
"Kyllä sen täytyy käydä laatuun!" huudahti hän ystävällisesti hymyillen. "Teidän pitää nyt säästää itseänne kaikesta rasituksesta." Sitten hän avasi reseptin, jonka jo oli umpeen taittanut, luki siitä ohjeet lääkkeiden käyttämiseen, neuvoi ravintoaineita ja antoi muita ohjeita. Sitten hän antoi reseptin.
"Mitä olen velkaa?" kysyi Laivurinen hiljaa. Näytti siltä, ettei hän olisi jaksanutkaan kovemmin puhua. Hän maksoi, mutta kysyi samassa uudestaan, millä asteella tohtori luuli taudin olevan.
Vastahakoisen näköisenä tuli lääkäri aivan eteen, katseli vähän aikaa surullisesti suoraan silmiin. Sitten viittasi kädellään vasemmalle puolelle rintaa ja huokasi:
"Hjaa'a… Kyllä siellä on pahanlainen vika."
"Onko?" pääsi Laivuriselta aivan tahtomatta.
"Teidän täytyy olla nyt hyvin tarkka ja hoitaa itseänne aivan sen mukaan kuin olen määrännyt", sanoi lääkäri. "Voisi olla mahdollista saada taudin vauhti asettumaan. Kun olette nyt nämä lääkkeet käyttänyt, niin sitten olisi teidän välttämättä käytävä täällä."
Laivurinen ei enää kysynyt mitään. Hänen ajatuksensa hiukan sekautuivat, eikä hän pois mennessään ajatellut juuri muuta kuin ihaili lääkärin ystävällistä käytöstä. Heti kun hän oli astunut eteiseen, kutsui lääkäri virallisella äänellä seuraavan. Useita henkilöitä oli odottamassa. Sisällä kuului lääkäri kyselevän vasta tulleelta, mitä asiaa oli. Tämä kaikki rupesi hänestä aivan käsittämättömästä syystä näyttämään kovin koneelliselta… Mutta mistä … mistä hän sen niin tarkkaan tietää? heräsi hänen ajatuksissaan kysymys aivan samassa kun noita häntä ympäröiviä seikkoja paraillaan ajatteli. Sekava, pelon ja toivon välinen tunne nosti veren ylöspäin, ja ajatus palasi lääkärin työhuoneeseen tutkimaan ja muistelmain avulla saamaan tarkempaa selvää lääkärin salaperäisestä käytöksestä.
* * * * *
Hän oli tullut kotiin, makasi sängyssään ähkien ja voihkien. Uni ei tullut silmään, tuskalliset ajatukset kartoittivat sen kuin pimeys valkeuden. Kovin hän olikin nyt heikko ja matkasta väsynyt. Kuka pitää huolta minun lapsistani, mikä on heidän kohtalonsa?… Tuo kysymys palasi aina, yhä uudelleen, sydäntä särkevänä ja lahjomattomana.
Tuleeko minunkin lasteni kohtalo olemaan tuo tavallinen orpojen kohtalo?… Kuka eteen tulee, se tuuppaa, kuka virheen näkee, se toruu. Tuo kylmä, kova orpojen kohtalo, joka vie suoruuden luonteen arvoista ja painaa heihin orjan leiman? Voi, sekö oli heidänkin kohtalonsa, Lyylini, Ottoni, Lempini… Ja minä kun olin haaveillut…
Kyyneltulva oli viljalta vuotanut kotimatkalla. Mutta nyt ei enää itkettänyt… Ainoastaan silloin tällöin nousi karvasteleva pisara, joka poltti matkalla ahavoitunutta poskea. Muuten oli se kuivaa, kalvavaa sydämen tuskaa, jota ei edes itku lievittänyt.
Vaimo oli illalla itkenyt ja muori oli itkenyt, kun hän oli kaupunkiuutiset sanonut. Eivätkä he olleet voineet keskustella mitään, sillä aina, kun vaimo aikoi jotain kysyä, tuli itku…
Mahtoiko vaimo nukkua?
Laivurinen teroitti korvansa toisinaan sitä kuulemaan. Mutta ovi oli kiinni ja seinän läpi eivät nyyhkytykset olisi saattaneet helposti kuulua.
Ikäväksi tuli yö. Kun mielikuvat oikein synkistyivät, silloin hän aina kohosi vuoteelta vilvoitellakseen. Ja yhä, vaikka melkein jo epätoivoisena, koetti hän uudelleen olettaa, että tohtori oli ottanut asian liian vakavalta kannalta.
Kello kahden tienoissa yöllä tuli vaimo. Kynttilä, joka hänellä oli kädessä, valaisi unettomia, tuskanloisteisia silmiä. Siis hänkään ei ole nukkunut! … selvisi Laivuriselle samassa, kun katsahti noihin kasvoihin: hänkin valvoo, hänkin suree, hänkin pelkää!… Ja hänelläpä tuleekin olemaan raskain taakka, kun minä menen pois.
Vaimo seisahtui vuoteen viereen, katseli tarkkaan ja huolestuneena miehensä kasvoja. Mies koetti pitää silmäkannet ummessa ja olla nukkuvinaan, johdattaakseen vaimoa lohdulliseen eksytykseen. Mutta kohta täytyi hänen kuitenkin avata silmänsä.
"Etkö sinäkään nuku?" kysäisi hän.
"Eipä tule uni."
Molemmat katselivat toisiaan silmästä silmään. "Ei sitä nyt vielä auta sentään niin raskaasti ottaa", virkahti Laivurinen vihdoin. Vaimo sai hieman lohdutusta.
"Niin!" huudahti hän innokkaasti. "Minäkin rupesin sitä ajattelemaan, että mistä lääkäri voi sitä niin tarkkaan tietää…"
Rouva puhui kiireesti ja yhä toivehikkaammin, jotta Laivurinen edes muodon vuoksi yhtyisi häneen. Tuo puhelu vaikutti Laivuriseen kuin tenhoisa lääke, sillä väsynyt ja riutunut ajatusvoima kiintyi pelastuksen itsepintaisella toivolla vaimon lausumiin ajatuksiin. Hän alkoi kertoa, että oli pitkin yötä itsekin juuri tuota samaa ajatellut.
Tämä oli paljon sanottua, kun sitä Laivurinen sanoi. Kuvaamaton ilme välähti rouvan silmistä. Hän asetti kynttilän tuolille, otti itselleen toisen ja asettui vuoteen viereen istumaan. Nyt tiesi kumpainenkin kertoa lukemattomia tapauksia, miten sekin ja sekin jo oli ollut niin heikkona, että jalka haudassa, toinen partaalla, ja miten lääkäri oli jo antanut kuolemantuomion. Mutta sitten oli tullut apu, mistä millekin, yhdelle yhtäältä, toiselle toisaalta. Usein olivat aivan yksinkertaiset ja halveksitut lääkkeet parantaneet… Mitähän, jos sitä alettaisiin koettaa?… Jotain pitää koettaa… Ei sitä tiedä, mistä apu tulee… Halveksittu mätäs kuorman kaataa…
He innostuivat, aikoivat vahvaa luottamusta tuntien sylkeä kuolemaa vasten naamaa, panna jyrkän vastalauseen kaikkia toivottomia ennustuksia vastaan ja elää … elää … elää!