XIV.
Syyslukukausi koulussa alkoi kallistua loppupuolelle. Toisinaan, kun Laivurinen pahemmin väsyi, täytyi antaa oppilaille lupapäiviä tavallista tiheämpään. Tämän johdosta levisi pitäjälle taas uusia viestejä opettajan sairaudesta, josta vähään aikaan ei ollut varsinaisesti puhuttu.
Eräänä päivänä tuli miehisiä vieraita kaksittain, vieläpä aivan harvinaisia. Ne olivat kaksi isäntää, jotka olivat olleet koulun johtokunnassa silloin kun Laivurinen tuli pitäjään. Silloin he kyllä olivat olleet ystävyksiä opettajan kanssa, jopa siihen määrään, että olivat hänelle menneet takaamaan yhteisesti tuhannen markan lainan Vaittiselta, lainan, joka vieläkin oli maksamatta.
Oppilailla oli tänäänkin lupa. Laivurisen pää oli hyvin kipeä. Hän loikoi sohvallaan puolihorroksissa, kun eteisestä astui sisään ensin Santavaara ja sitten Kärppälä.
Laivurinen kohotti vaan hiukan päätänsä. Ketä lieneekään tulossa lainakirjain hakijoita taikka… Mutta huomattuaan Santavaaran kavahti hän istumaan, riensi tervehtimään, puhui jotain harvinaisesta vieraasta ja näytti iloiselta. Mutta kun ovi toisen kerran aukesi ja Kärppäläkin astui sisään, hytkähti Laivurisen sydän ilkeästi. Mieleen oli johtunut Vaittisen laina ja sen johdosta ajatus: siitä ne nyt tulevat puhumaan ja maksua vaatimaan. Koko ajatus kiintyi tuohon kiusalliseen havaintoon siksi, että tullessaan — Kärppälää kädestä tervehtimään hän vasta käden lyönnin jälkeen huomasi tervetulleeksi sanoa.
Vieraat olivat oudoissaan, hämillään. Puhelu laihtui laihtumistaan ja kävi kovin jokapäiväiseksi. Kukin ajatteli vain sitä ja kumpikin puolue aavisti toisen ajattelevan juuri sitä. Useampain viime vuosien ilmoista tehtiin perusteellisia ja tarkkoja havaintoja. Siinä puhelu kauan kierteli ja livahti lopuksi aivan kuin itsestään Laivurisen sairauteen. Tämä jo alkoi tuntua siltä kuin oltaisiin paremmin oikealla alalla.
"Kyllä se on paha", johtui Kärppälä sanomaan, "paha se on, kun ruumiin terveys katoaa. Mutta kun ihmisellä on tieto, vahva tieto ja vakuutus siitä, että elämä oikein silloin vasta alkaakin, kun ruumiillinen kuolema kohtaa, niin sille, joka Jumalan lupaukset uskoo ja vahvana pitää, hänelle on kuolema vain voitto."
Molemmat iskivät kuin yhteen puhuneina katseensa Laivuriseen.
"Niinhän se on", virkahti sairas yksinkertaisesti ja välinpitämättömästi.
Kärppälä ryähti. Pitääpä toimittaa itsensä paremmin ymmärretyksi, hän ajatteli.
"Mutta jos ei ole", jatkoi hän, "uskoa tulevasta elämästä, niin kyllähän sitten kuolema peloittaa."
"Niin minuako?" kysyi Laivurinen.
"Ei, mutta minä tarkoitan niinkuin yleensä."
"Jaa, jaa", naurahti Laivurinen, "minä luulin teidän minua tarkoittavan."
"En minä opettajaa…"
"Mutta siksi toisekseen, köyhäin ihmisten, sellaisten kuin minunkin, pitää ajatella niin paljon maallisia asioita, ettei jää aikaa paljon sille toiselle." Laivurinen naurahti keveästi, sillä hän tunsi nyt lähestyttävän pääasiaa ja hän tunsi itsensä omituisen vahvaksi kestämään näitten miesten karhuamista.
"Maallisia ei saisi ajatella", tokaisi Kärppälä.
"Mutta minkäpä sille tekee! Niitä täytyy ajatella niin kauan kuin maailmassa ollaan."
"Maallisilla asioilla mekin tulimme opettajaa vaivaamaan… Niin se on kuin opettaja sanoo, ettei niistä pääse niin kauan kuin täällä ollaan." Hänkin nauroi.
"Vai niin… No niin, kyllähän minä arvasinkin." Laivurisen kalpeille poskille nousi hiukan punaa.
"Teki mielemme tulla katsomaan opettajaa ja päätimme, että samalla sopisi vähän puhua siitä Vaittisen asiasta… Kuinka sitä saataisiin korjatuksi, jos opettajakin … niinkuin sattuisi tuosta huonommaksi tulemaan. Ei suinkaan sitä nyt tiedä, mutta niinkuin se on ihmisen elämän: tässä tänäpäivänä, kussa huomenna, niin terveen kuin sairaankin."
Tuskin oli Santavaara lopettanut, kun jo Kärppälä tarttui asiaan:
"Ei suinkaan me nyt muuten, mutta se Vaittinen siitä on jo useinkin puhunut ja valitellut."
"Vai niin! Mutta mitä siinä Vaittisella on kiirettä, hän aina saa omansa teiltä."
"No on se niinkin."
Kun Kärppälä sai tämän sanotuksi, ryähti hän varakkaan miehen tavalla.
Laivurisen katse muuttui totiseksi.
"Nykyään en minä voi tehdä siihen asiaan mitään … en ollenkaan mitään", virkahti hän.
"Sepä on paha se", tuumi Kärppälä.
"Niin on", jatkoi Santavaara.
"Ei suinkaan se minullekaan mikään hauska asia ole", sanoi Laivurinen tuikeasti. Toiset oikein säpsähtivät, katselivat sivuillensa ja puhe seisahtui.
"Ehkäpä siitä nyt selvä tulee, jos paranen", jatkoi sairas vähän ajan kuluttua. "Jos taas en parane, niin täytyyhän siitä sittenkin jollain tavalla selvä tulla."
Kärppälä nosti päätään:
"Mitenkä siitä sitten tulisi selvä?"
"Noo, liekö noita milloinkaan selvittämättömiä asioita jäänyt. Ainahan kuoleman jälkeen täytyy huonoistakin asioista selko tehdä", vastasi Laivurinen kurillisesti. Mutta Kärppälä ei jaksanut enää tällaista sietää, vaan sanoi, sappi kuohahtaneena:
"Paha vaan, jos pitäisi tässä vahinkoon joutua."
"Pahahan se on, mutta en minä nyt voi sitä asiaa auttaa. Näettehän itse, etten kykene edes paljon liikkumaan."
Tuumittiin, tuumittiin, kukin katsoi pitkin nenäänsä ja tuumaili.
"Mutta jos opettaja saisi niinkuin uudet takausmiehet", alkoi Kärppälä.
Laivurinen naurahti siihenkin.
"Jos se kerran tulee takausmiesten maksettavaksi, niin kyllähän te jaksatte sen siinä maksaa kuin joku toinenkin." Laivurinen uskoi varmasti tähän aikaan, että hänen omaisuutensa riittäisi likimäärin velkain maksuun.
"Niin se on; mitä siinä sellaisia ehdotteleekaan", yhtyi puheeseen
Santavaara.
"Ehdotteleekaan?"
"Niin juuri. Kuka sitä nyt tuossa tilassa lähtee takausmiehiä hakemaan."
Laivurinen hämmästyi: tuohan kalskahtaa miehuulliselta!… Hän ei voinut olla enää sanomatta:
"Minä kuitenkin toivon, että minun omaisuuteni sentään riittää velkoihini."
Mutta Kärppälää vaivasi Santavaaran myönnytys. Hän oli pitkän ajan syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:
"Kyllähän Santavaaran sopii sanoa sillä tavalla, mutta toista se on tässä muiden." Äänestä kuuli kyllä, että hän oli asiaa kauan miettinyt.
"Niin … mitä sinä nyt, millä tavalla sanoa?" kysyi Santavaara.
"Sillä tavalla vain, ettet välitä, vaikka pitäisikin maksaa."
"No et sinäkään siitä häviä", tuumaili toinen naurahtaen.
Laivurisen mieli alkoi synkistyä kaikista vastaanponnistuksista huolimatta. Puhuvathan nuo tuossa hänen asioistaan ikäänkuin ei häntä enää olisi olemassakaan!… Santavaaraan hän oli äsken oikein mielistynyt. Mutta nyt taas meni mieleen ajatus, että rikkauksiltaankohan se tuossa vain mahtaileekin?
"Kyllähän se on niin, että joka menee takaamaan, se menee maksamaankin", ähkäisi Kärppälä.
Laivurinen iski häneen myrkyllisen silmäyksen ja käännähti niin, että tuli istumaan melkein selin vieraisiin. Hän oli sydämestään suuttunut nyt lopullisesti Kärppälän sanoista. Toiselta puolen kuitenkin outo vallanalaisuuden tunne, joka häntä aivan äsken alkoi painaa, pidätti teräviä sanoja puhkeamasta.
Kas sinä olet kristitty, sinäkin Kärppälä! ajatteli hän sinä ja'at tavarasi vaivaisille, johdatat sairaita ja kuoleman kanssa kamppailevaisia pois maallisista asioista… Sinä kiellät heitä ajattelemastakin, vieläpä autatkin heitä!…
Puhelu oli melkein kokonaan katkennut; satunnaisia päätelmiä ja huomioita — siinä kaikki.
Vieraat rupesivat vihdoin lähtemään.
"Kyllähän sen nyt täytyy antaa olla sen asian, jos tästä rupean parantumaan." Laivurinen veti jo helpotuksesta henkeä, kun näki pääsevänsä vieraistaan.
"Niin … kun saisitte aluksi edes korot", rupesi Kärppälä.
"En minä voi nykyään mitään. Jos minulta vaaditaan, niin minun täytyy tehdä konkurssi."
Santavaara tuli kättä tarjoomaan.
"Ei sanaakaan nyt enää siitä asiasta", hän sanoi pontevasti. "Hyvästi nyt vain, opettaja, ja tulkaa terveeksi älkääkä murehtiko tästä asiasta."
Laivurinen katsahti hämillänsä ja kunnioittavasti puhujan silmiin. Tämä painoi silmänsä alas.
Kärppäläkin jätteli kädestä hyvästi, mutta näytti siltä kuin hänellä olisi ollut vielä hyvinkin paljon sanottavaa.
* * * * *
Oli muutama päivä väliä, kun Laivurinen huomasi ikkunastaan, että
Vaittinen ajoi pihaan. "Varmaan Kärppälän käskystä", mutisi hän.
Vaittinen tuli huoneeseen suu täynnä sanoja ja juttuja. Hän kertoi kuulleensa, että opettaja oli tullut pahemmin kipeäksi. Sanoi sanoneensa, että pitääpä käydä katsomassa, kun tuttujakin ollaan ja muuta…
"Voi Herra auttakoon, kun olette mennyt heikoksi!" huudahti hän. "No, tottapa tohtorin luona on käyty? Niin miks'ei, kysymättäkin sen tietää… Mutta mitäs siihen tekee: kun tauti tulee, kyllä sitä kestää terveyttä rahalla ostaa."
Sitten hän kertoi kuinka hänellä oli ollut kaksi kertaa sormessa koi; kerran oli koko ruumis ollut ajoksia täynnä; olipa hän joku vuosi takaperin maannut yskässäkin kolme päivää. Emäntä-vainajansa tähden oli ollut kahdesti tohtorin luona … "ja … ja kyllä sitä saa koettaa, joka kerta sairastamaan alkaa".
Nyt riitti puhetta. Laivurisen ei tarvinnut kuin kuunnella ja toisinaan myöntää: "niin se on", taikka "jopa". Tuo riitti mainiosti hänen puolestaan.
Sitten alkoi Vaittinen jaksattaa muiden ihmisten asioista: rikkaudesta, köyhyydestä, onnesta ja onnettomuudesta, ja pääsi siitä aivan huomaamatta käsiksi Kärppälään, kehui, että tämä on rikastunut kuin peijakas. Millä lie rikastunut? Kun ei Laivurinen ollut sitä kuullut, tiesi Vaittinen joukon syitä ja rupesi niitä luettelemaan. Lopuksi tuli: "Se on tarkka ja kiinteä kuin mikä. On jo meillä käynyt monta kertaa sanomassa, että pitäisi ruveta opettajaltakin tahtomaan sitä saatavaa, jossa hän on takaamassa. Mutta minä olen sanonut, että älähän nyt turhia, kyllähän opettaja aina velkansa maksaa ja…"
"Eilen kävivät täällä molemmat", keskeytti Laivurinen äreästi, "ja sanoivat, että te olette vaatinut."
"Minäkö vaatinut! Eei… Kuinka ne sillä lailla valehtelevat. En minä ole sanallakaan vaatinut. Santavaarako sanoi?"
"Luullakseni Kärppälä."
"Kuule, vai sanoi Kärppälä niin! En minä ole vaatinut … mitäs minä.
Kerran sanoin, että jos saisin inträssin."
"En minä nyt jaksa maksaa, ainakaan tätä nykyä."
"Ei suinkaan sitä nyt niin, mutta minä vain ajattelin, että jos niinkuin sopii, niin…"
"Ei sovi… Ei ainakaan ennen kuin saan palkkaneljännekseni."
"Vai niin. No ei sillä ole kiirettä. Tulenko minä silloin tänne?"
"Sopiihan sitä nyt vastakin, ja jos riittää, niin kyllähän tuodaan sinne."
"Sopii kyllä. Ja minä vaikka käyn täällä, ettei sitä varten tarvitse meille tulla. Ei, en minä ole kiiruhtanut, enkä kiiruhda, mutta kun opettaja nyt itse tahtoo maksaa, niin kyllähän se rahakin kelpaa." Hän nauroi hyväntahtoisesti. "Se on sellaista, että kyllä se kelpaa."
Vaittinen huvitti Laivurista koko päivällisajan, kaksi tuntia.
Iltapäivällä saivat lapset taas lupaa, sillä opettaja oli tullut kipeäksi.