X.
TYÖNORJAT.
Oli jostakin syystä ollut hieman pitempi aika välillä, kun kylänmiehet taasen istuskelivat eräänä iltana jaaritellen herastuomarin hirsiläjällä. Kitulainen, vanhanpuoleinen, vähäläntä, huonosilmäinen, hieman lihava mies istui hirrellään uteliaana kuunnellen mitä puhuttiin ja purren vahvasti piipunperiä. Seppä kävi Kitulaisen kimppuun suu naurussa.
— Sinä, Kitulainen, et ole tässä vielä omaa juttuasi kertonut. Muiden jaksatuksia vain kuuntelet.
Silmät kääntyivät Kitulaiseen, odottava nauruunvalmeus herkässä ilmeessä.
— Velaksi, Kitulainen sanoi, ruiskaisi vahvan suihkun mustaa sylkeä perään, ja koko joukko räjähti nauramaan.
— Velaksi, niin velaksi! vakuutti seppä.
— Suukin on niin täynnä piipunperiä, jotta…
Uusi nauru. Kitulaisen ei tarvinnut paljon muuta kuin olla yleisen huomion esineenä, niin naurettiin. Hänen sanoihinsa pantiin tulkinnan avulla aina jokin humoristinen sukkeluus. Tämä oli hänet totuttanut vähitellen luottamaan humoristisiin kykyihinsä. Alkoi sommitella sukkeluuksia mielessään. Poimi juttutulvasta aina pieniä sirusia ja totutteli niistä sorvailemaan ihmisille hymykelpoisia makupaloja, aivan kuin joku leluesineiden tekijä valmistelee niitä huokeasta hinnasta ja saa halukkaita ostajia joka talosta.
Mutta tällä kertaa näytti Kitulainen perusteellisesti valmistuvan johonkin. Hän purkaisi suustaan kourantäyden piipunperiä, tarjosi lähellä seisovalle pikkupojalle, käskevästi ärjäisten:
— Pidäs, poika!
Poika säpsähti, ojensi vaistomaisesti kätensä, Kitulainen tarttui siihen, osoitellen toisesta kädestään täyttääkseen pojan kouran runsailla mälliaineksilla. Mutta samalla taas rähähti yleinen nauru. Muuan toinen poika kikatti:
— Mikku antaa itseänsä narrata!
Mikku veti kätensä ja pisti selkänsä taakse.
— Anna lakkis, sinä Iikkoo, niin mä toimitan sadun! Kitulainen katsoi äsken huutaneeseen poikaseen.
— Mitä siinä lakilla?
— Jotta mä saan piipunperät tallelle. Ei sitä satua muuten saa kerrotuksi.
Poika jo näytti olevan kahdenvaiheilla, viedäkö todella lakkinsa. Mutta samalla äkkäsi:
— Pankaa oman lakkinne perään!
— Lakittapäinkö minä sitten tässä taivasalla olisin!
— Niin!… Pitäiskö mun olla?
— Mutta! Ei tuollaiset kakarat lakkia tarvitse. Et sinäkään pääse kasvamaan ollenkaan, kun on aina lakki päässäsi.
— Ettepä tekään…
— En minäkään. Katso nyt: kun mulla on ollut aina lakki päässä, en ole päässyt kasvamaan tämän pitemmäksi, levennyt vain olen kuin varileipä ja vatsa on näin paisunut.
Mutta sitten rypisti Kitulainen silmäkulmiaan ja muuttui vakavaksi.
— Tässä äsken, hän aloitti, joku sanoi, että kyllä tuhannen markan perintö on perillisille parempi kuin kansakoulu. Minä en sitä omasta kokemuksestani tiedä, sillä mulla ei ole ollut perintöä, eikä ole liioin lapsiakaan. Mutta olen tässä ajatellut erästä rikasta sukua, jonka isä keräsi ennen vanhaan rikkautta oikein ja väärin. Niistä lapsista on nyt osa lapsineen mielenviassa, osa on köyhtynyt, eikä yksikään koko suvusta ole koskaan kyennyt muuhun kuin elämään niillä isän kokoamilla rahoilla.
— No mutta oikeinko se nyt rupeaa… Mäntyläinen pisti väliin.
— En minä rupea mitään opettamaan, sanon vain, jotta… Mutta siitä ukko Latoperästä, jonka perikunnasta mainitsin, muistuu tässä mieleeni…
Kitulainen puhdisti vielä suutaan ja jatkoi:
Se vainaja oli vanhemmalla puolella ikäänsä jo hiukan hassu. Nuorempana taisi olla aivan tavallinen mies. Minä tunsin hänet hyvin, sillä kasvoin samassa kylässä ja olin usein heillä työssä. Jo minun lapsuudessani kerrottiin siitä, että hän oli ruvennut köyhinä vuosina rikastumaan lainaamalla jyviä ja ottamalla niistä moninkertaisia korkoja. Vanhemmat kyläläiset sanoivat, että hänessä kasvoi ahneus oikein silmissä. Sitä mukaa kuin aittojen laareja piti lisätä, jatkuivat kesäiset työpäivät. Työväki alkoi karttaa taloa. Siihen oli kaksikin syytä. Toinen oli se, että kesäisellä työpäivällä ei ollut alkua ei loppua. Koko kesä oltiin liikkeellä jo klo 3:lta yöllä ja takamailta tultiin kotiin miten sattui, harvoin ennen kello 10:tä, mutta usein vasta puoliyön tienoissa. Sitä ei tavallinen ihminen jaksanut. Toisena syynä oli kelvoton, likainen ja mätäaineista valmistettu ruoka. Siellä oli kyllä kaikkea, mutta ne mätänivät, varsinkin lihanpuolet, hoidon puutteessa. Se emäntäkin oli sellainen… Eikä sinne moni itseään velkaan syönyt, sillä siitä ei tahtonut päästä ikänä irralleen.
Sitä mukaa kuin väensaanti huononi, koetti isäntä jatkaa omaa päiväänsä. Kesäisin, kun hänet näki hevosen rattailla, nukkui mies aina, puhumattakaan siitä, että hän istuessaan, milloin ja missä se tapahtuikin, kesällä tai talvella, aina nukkui. Monasti olen kävellyt hänen rinnallaan, kun hän on käydessään nukkunut. Kerrankin heinäaikana, kun tultiin takamailta, punoi hän kätensä minun selässäni olevan leilin kantimeen pysyäkseen tiellä. Ja kävellessään hän kuorsasi vahvasti.
Talon asuminen kävi yhä kurjemmaksi. Mutta kun työväkeä ei pidetty, ja ne omat lapset työskentelivät jotakin, näyttivät ne jyvälaarit kukkuroittuvan vain vuosi vuodelta. Niillä ei ollut paljon mitään menoja. Minun kävi säälikseni sitä äijää, sillä sellaista työnorjaa en ole ikänä nähnyt muuta. Sen talon elämä oli niin ikävää, etten minä ainakaan milloinkaan sattunut näkemään siellä sellaista hetkeä, jolloin onnen ja tyytyväisyyden ilo olisi jollakin tavoin silmään pilkistänyt. Työssä ollessa raadettiin mykkinä, aivan kuin orjat, kotona ollessa nukuttiin. Ainoa puheenaihe, mikä joskus innosti, oli se, jos joku vieras kehui talon rikkautta, tahi kun puheeksi sattui muiden köyhyys. Se elämä oli niin läpikotaisin pyhitetty rikkauksien keräämiselle, että minä melkein uskaltaisin vannoa, ettei siellä vuosikymmeniin tehty yhtäkään syntiä Mammona-jumalaa vastaan.
Kerran juoksuttelivat kylän koirat erästä konin reisikonttia, tappelivat siitä ja pitivät melua. Me olimme silloinkin töissä Latoperässä, se Iloinen Iisakki ja minä. Iisakki sanoi siinä:
— Saapa nähdä, eikö tuo reisikontti vielä löydä itseänsä tämän talon vellipadasta. Jos vain emäntä sen äkkää, niin…
Minä syljin ja sanoin:
— Älä sinä niitä piruja!
Hänkin sylki:
— Katsotaan illalla!
Tultuamme tuvalle höyrysi vellipata jo kruuhulla. Iisakki meni kohta sinne, kolkkasi kauhalla ja nosti pohjasta saman koninluun, josta koirat olivat tapelleet.
Ja sitten alkoi Iisakki kiroilla niin, että kattoa nostatteli.
Emäntä joutui ensinnä hämilleen, mutta asiansa oikeuden karkaisemana pääsi pian luonnolliseen puolustuskuntoonsa.
— Mitä se sitten sen pahempaa on! kirkui ämmä. — Jos et sinäkin,
Iisakki, olisi sellainen silkkisuoli, niin sullakin olisi jotakin.
Iisakki noitui ämmää ja sanoi, että hän ei siihen velliin lusikkaansa pistä.
— Pistä jos tahdot! Pistä jos tahdot! Ole ilman, isosuu!
Isäntä oli aluksi kuunnellut riitaa, mutta siihen sekaantumatta nukkunut pian pöytäpenkille. Nuorempi poika latki lusikallaan jo velliä padasta ja vanhempi makasi pitkin penkkiä.
Sinä iltana emme me kumpikaan syöneet talossa. Seuraavana päivänä otimme asian isännän kanssa puheeksi aikomuksella pelottaa töistä eroamisella, ellei ruoka ja järjestys parane. Aioimme panna hänet oikein uhallakin ahtaalle. Minä sanoin:
— Me olemme meinanneet mennä pois tänä iltana?
— Mitä varten? kysyi hän kummissaan.
— Ei viitsi olla, kun se ruokakin niin syrpätään.
— Se emäntä perhana… Mutta mitä se sen parempaa sitten… Syntinen vatsa… Eikö se siellä sakkojansa sanone ja mätäne? Häh … vai mitääh?
Latoperä katsoi minua ja iloista Iikkaa vuorotellen silmiin hymyillen, aivan kuin yhä jatkaen kyselyään:
— Häh … vai mitääh?
Meidän ei auttanut muuta kuin ruveta nauramaan. Isäntä luuli, että me olimme tehneet vain leikkiä ja ilmaisimme naurulla mielenmuutoksemme.
— Sitä minäkin!
Ja vähän ajan kuluttua:
— Tuota, pojat, sitä pitää olla tarkoin, joka meinaa rikastua… Sattuisitte saamaan sellaisia akkoja kuin meidän emäntä, niin … ei sen juuttaan uuninpohja vuoda!
Iisakki koetti sitten ottaa oikein tosissaan puheeksi isännän järjettömyyksiin menevän ahneuden. Hän painoi sanansa oikein lihalle. Sanoi, että nuo lapsetkin ovat vanhempain ahneuden vaikutuksesta kasvatetut aivan puolijärkisiksi…
— Älä valehtele! pani isäntä vastaan. — Täysijärkisiä ovat niin kuin sinäkin ja minä itse.
— Ettekö te huomaa Ellunkin vikaa?
— Mitä vikaa? Eikö Ellu ole ikäiseksensä hyvä työmies? Piisaa pian sulle. Tulevana vuonna en ota sinua enää muuta kuin heinäaikana.
Isännän silmät kiiluivat sisällisestä ilosta. Tämä tunne olikin ainoa tunne, joka sai sen miehen silmään iloisen vireen. Kaiken muun ohitse kulki aivan kuin ei mikään olisi häntä ollenkaan koskenut.
Sellainen hän oli, Latoperä. Lapsille jäi suuret perinnöt, mutta ei elämäntaitoa. Rahat ovat siitä suvusta nyt palanneet takaisin niille köyhille, joilta ne oli kerättykin. Elämä menee menojaan. Ja vaikka mulla ei ole akkaa, ei lapsia eikä perittävääkään, ajattelen minä kuitenkin, että on parempi panna tuhat markkaa noiden visapäiden järjen hiomiseen, kuin tallettaa sitä heille pankissa. Sillä hiotulla järjellä varustettu mies ansaitsee helposti tuhat markkaa, mutta tomppeli ei osaa perityn tuhatmarkkasen kanssa tehdä muuta kuin syödä ja juoda se loppuun.
Kitulainen kohotti piipunperäkouransa ja täytti suunsa uudelleen. Se oli sen merkki, että kertomus oli loppunut. Vastoin hänen tavallisia juttujaan oli se nyt ollut vakava.
Kuulijakunta oli sitä seurannut kuitenkin herkin korvin. Mikku, joka kuunnellessaan oli piirrellyt vuosilukuja hiekkaan, kilpaa parin muun pojan kanssa, kysyi nyt tolkussaan:
— Mikä vuosiluku silloin oli?
— Ei silloin ollut, lapsiparka, vielä mitään vuosilukuja!
Joukko purskahti nauramaan. Kitulainen oli taas antanut sukkeluuden, jota äsken odotettiin. Kertomuksen vakavuus olikin jättänyt tunnelman hieman epävarmaksi. Hänen jutuilleen piti aina nauraa. Millekäs tässä nauraisi? ne näyttivät itsekseen tuumivan.
Nyt ei tarvinnut sitä enää etsiä.
— Ei silloin ollut, lapsiparka, mitään vuosilukuja! matkittiin ja naurettiin joka taholla, täysikasvaneetkin mukana.
Kitulainen seurasi naurua harmistuneena. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, että nyt naurettaisiin, vaikka viskasikin lapselle pilan. Mies nousi ja lähti kärsimättömän näköisenä tiehensä.
Tuntui kuin koko kertomus olisi mennyt tuuleen.
Purren mälliään hän mutisi:
— Nauraa ne osaavat.
Humoristi oli kyllästynyt nauruun!