XI.
KERRAN YÖKULUSSA.
Poika kieppui ladonräystäällä malanpäässä. Oli seipään avulla hypännyt ja aikonut katolle. Mutta hieman petti. Sai kuitenkin kissankynsillään tarrautuneeksi ladonräystäältä hieman pitemmälle ulottuvan malan päähän.
— Ka, ka tuota poikaa! pääsi Tervasmäen sepältä, joka jännittyneenä oli jo hetkisen seurannut pojan hyppyjä.
Samalla kun poikaparvi siinä ympärillä kirkui ja miehet pihassa omia juttujaan haastelivat, kävi Tervasmäen sepän suu yhä myhäilevämmäksi. Katse näytti kääntyneen ikäänkuin sisään päin ja ajatus askartelevan muistoissa. Otti jo piipun suustaan ja huulet mutuelivat aivan kuin ajatuksia äänettömiksi sanoiksi muovaellen.
Poikalauma rähisi yhä kovemmin. Erkki siellä malanpäässä potki edelleen tyhjää ilmaa, tavoitellen etsiville varpailleen tukea seinästä, mihin eivät sääret kuitenkaan tahtoneet ulottua.
— Putoaa se sieltä, ennusti Isopelto.
— Joko tämä! kyllä se siitä katolle … sillä juuttaalla on kuin kissan kynnet…
Joku pojista ojensi seivästä, auttaakseen takapuolesta työntämällä.
— Ää-lä! kirkui Erkki, riippuen ladonräystäästä.
— Pistät läpi! nauroivat toiset ja rähisivät ilakoiden olkitarhassa.
— Putoaa, ennustettiin miesjoukosta.
— Ei se lemppari, vakuutti seppä, katsellen Erkin ponnisteluja, mutta nähtävästi samalla ajatellen jotakin muuta.
Samassa Erkki sai hyvän heiton ja kiipesi malanpäälle. Irvisti toisille pojille ja naama punoitti. — — —
— Kerran tämä Arvonen, alkoi seppä jutella, otti sellaisen hypyn mun kotini ylikamarin seinän yli, että…
— Sitäkö sinä nyt?… Arvonen katsoi seppää hymyillen. — No kerro, jos tahdot, mutta kerro koko yöllinen juttu.
Seppä alkoi kertoa:
— Meillä oli siihen aikaan tapana vielä jokaisena pyhäyönä ja usein arkiöinäkin etsiä hauskin huvimme kulkemalla tyttöjen makuusuojissa. Alettiin iltaisin heti kun tytöt ehtivät makuulle ja jatkettiin siihen asti, kunnes joukosta viimeisetkin kadottivat itsensä jonkun tytön viereen. Kaikkein hauskimmat yökulkumuistot ainakin minulla ovat elo- ja syyskuukausien hämäristä ja pimeistä öistä, kun sattuivat sateilta säästymään. Tiet olivat valkoiset kuin liidutut, ja muuten pimeänhämyssä oli helppo kulkea tuntematonna. Kun laulaa teki mieli, viitsi paremmin pimeällä. Sai olla ikään kuin vallattomampana omassa vapaudessaan. Kesäyöt olivat liian valkoiset, ettei tahtonut tulla ollenkaan mentyä makuulle, ja sitten vaivasi niin turkasesti painava, unettava maanantai-tauti. Syysrapakko taas oli liian likainen ja talvi liian kylmä. Ja niin elo- ja syyskuun öinä ne hupaisimmat yökulku-elämän hetket elettiin.
Kerran oli meidän kylän pojista eräs Vihtori saanut kaupunkireisulla yhdeltä mieheltä uuden laulun. Kun me lauantai-illalla lähdimme kylälle, alkoi Vihtori sitä laulaa. Siihen aikaan uudet raittilaulut otettiin vastaan aivan niin kuin nyt sanomalehtinumerot. Heti kun joku alkoi vetää nuottia ja sanoja, joita ei ennen oltu kuultu, hiljeni rähiseväkin joukko. Ja kun edelläveisaaja alkoi värsyjään kerrata, jo tarttui mukaan yksi ja toinen. Kun tällä tavoin mentiin muutama kerta laulu läpi, silloin se osattiin.
Yölläkuljeksimiseen kuului laulu aivan välttämättömänä ohjelmanosana. Jos joku poikajoukko liikkui laulamatta, oli syytä luulla, että niillä oli joitakin juonia mielessä: joko ne suunnittelivat jotakin pahantekoa tahi yrittivät salaa toisen kylän tyttöjen viereen. Reilut pojat lauloivat aina, joko hiljempaa tahi kovempaa, olivat sitten päissään tai selvällä. Mutta sen minä sanon teille, nuoret, ettei silloin niin paljon ryypätty, kuin te luulette. Moni teistä ryyppää nyt paljon enemmän ja moni tämänaikaisista repalehtaa rumemmin kuin me siihen aikaan, jolloin meitä ei kukaan opettanut, emmekä tienneet mitään näistä sivistysasioista.
Me lauloimme sitä Vihtorin laulua 6-7 miehen voimalla oikein koko sydämestämme. Muistanhan minä sen sävelen hyvinkin ja muutamia värssyjäkin. Ne eivät olisi kaikki sopiviakaan tässä kerrottaviksi, mutta yksi niistä oli tällainen:
»Ole tyttö nätti ja sieväsilmäinen,
Silmät ne on sinun,
Katsella on minun,
Ja katsella on mun.
Kerto:
Sun pumppuleera, pumppuleera,
pump pump pump!»
Oli ihanan suloinen syyskuun ilta siinä klo 11:n tienoissa. Taivas oli raskaassa pilvessä, muistaakseni hieman sumuakin. Pimeys oli melkein läpinäkymätön. Meistä ei ollut kukaan nähnytkään viinaa sinä iltana, joten olimme kaikin vesiselviä. Iloinen tunnelma oli vallannut mielet niin, että laulu sai yhä korkealentoisemman vauhdin. Sitä yllytti tavaton pimeys. Siinä saattoi niin sydämestään huutaa! Korkealle noussut mieliala ei ottanut juuri laskeutuakseen siitäkään, kun joku silloin tällöin muistutti, että jos nimismies sattuisi…
— Sattukoon! Selviä poikia. Saahan omalla suullaan huutaa…
Ja sitten parjattiin nimismiehen ja hänen apulaistensa juoppoutta.
— Mitä sellaiset!
Vaikka silloin ei oltu ehdottomasti raittiita, siitä kun ei tiedetty mitään, osattiin sitä kuitenkin pitää sopimattomana, kun nimismies ja siltavouti kulkivat poikia hätyyttäen yönselässä ja olivat aina pöhnässä.
No niin. Me saavumme omaa iloamme pitäen minun kotini kartanolle. Sisareni makasi ylikamarissa, johon eteisen ulkorappusia päästiin. Kartanolle tultua hiljeni laulu tavankin mukaan. Mutta arkailtiin myöskin isääni, joka yleensä oli ankarain kotitapojen mies. Nuorille hän soi kuitenkin oman vapautensa. Sanoi, että hän oli aikanaan myöskin itse elänyt mukana, nuoret saavat tehdä samoin. Tavallisten koti- ja kylävapauksien rajoitteleminen ei ollut hänen intohimojaan, itse ei hän ollut raitis, mutta menitpä ryypyn maistaneena hänen näkyviinsä hänen poikanaan, niin sitä et saanut anteeksi!
Ulko-ovi oli auki. Menimme niin hiljaa kuin sellainen, juuri parhaasta melusta itsensä hillinnyt joukko osasi, ja saapastelimme sisareni huoneeseen. Siellä tarinoimme jonkin aikaa. Mutta yö alkoi jo kaatua toiselle puolelleen, ja joukossa alkoi vallita hajoutumisen taipumukset. Lähdettiin siis taasen alas keskinäisiä karkuretkiä suunnitellen, sellaisiin tilaisuuksia etsimään.
Rapuissa jo alkoi äskeinen laulu hiljoilleen hymistä. Tuntui, että heti ulos tultua se murtaisi kaikki kotikurin esteet ja purkautuisi pimeään yöhön mahtavana loilotuksena. Sydämet jo kuohahtelivat kohottavan tunteen nostattamina.
»Ole tyttö nätti ja punaposkin —
Sun pumpp —»
Silloin kuului alhaalta ylös saakka vieras, vihainen ääni:
— Mitä te roistot kiljutte!
Samalla siellä alkoi kolista tilanteen mukaan. Kuului muutamia meikäläisten vastaväitteitä.
Ylikerrassa syntyi jonkinlainen pakokauhu. Mehän olimme siinä 18-20 ikäisiä ja maineemme vuoksi sangen arkoja tullaksemme nimismiehen kirjoihin ja mahdollisesti syytetyksi maantiellä huutamisesta ja yökulusta.
Vaikka rappukäytävä oli ahdas, katosivat pojat niin nopeasti, että kun nimismies, siltavouti ja eräs kolmas olivat saapuneet ylös, he eivät enää löytäneet muuta kuin yhden, joka oli paennut sängyn alle ja vedettiin sieltä. Nimismies oli tutkinut sisareltani ja siltä, joka sängyn alta vedettiin, keitä me olimme, mutta ne eivät sanoneet. Eivätkä he olleet aivan kovalle panneetkaan. Sillä isäni oli tullut mukaan. Hänen maineensa taas oli sellainen, että he tottelivat yhtä poiskäskyä. Ainoastaan siltavouti, joka oli ollut pahimmin päissään ja joka oli isäni tuttavia, oli yrittänyt syyttää isääni, mutta hänkin oli jättänyt sen siihen.
Me olimme paenneet kartanolla mihin nurkkaan mikin. Kun järjestyksenvalvojat poistuivat, keräännyimme vähitellen takaisin sisareni huoneeseen. Siinä kuiskaillessamme ja naureskellessamme kaipaamme Arvosta. Samassa alkaa seinän takaa kuulua liikettä. Huone oli vielä sisäkatoton. Väliseinän päälle ilmestyykin sieltä yht'äkkiä Arvosen naama.
Mistä hän oli sinne mennyt?
— Tuosta seinän yli…
Hänelle oli hätä antanut siivet. Poika oli hypännyt 5 kyynärää korkean seinän yli! Siltavouti oli väittänyt, että sinne »lensi» yksi, mutta toisetkaan eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena, ja niin Arvonen säilyi piilossaan.
Me erosimme. Pojat liikkuivat nyt sangen hiljaa. Uusi laulu ei tällä kertaa enää pakottanut, se oli siirtynyt syrjään toisen tunteen tieltä.
Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli siltavouti meille. Tällä kertaa oli hän »nilkkujuovuksissa». Isäni höyläsi reenanturoita ja hänellä olivat hampaat kipeinä.
Kun minä tulin tupaan, alkoi siltavouti puhua siitä pyhäyöllisestä. Näin, että isäni oli jo muutenkin pahalla tuulella. Sitten kun siltavouti sanoi, että laulusakko ja yökulku sille tulee tuollekin, minua tarkoittaen, viskasi isäni höylän, otti pöydältä »Huutavan äänen», ja kävi siltavoudin kaulukseen. Nosti hänet kuin lapsen, työnsi edellään ovea kohti, pisti »Huutavan äänen» kainaloon, sanoi:
— Lue tuota, ettäs viisastuisit!
Pisti siltavoudin porstuaan ja veti oven kiinni. Tarttui taas höylään ja alkoi höylätä reenanturaa.
Siltavouti oli jättänyt »Huutavan äänen» porstuaan. Mutta siitä yöllisestä kohtauksesta ei sen jälkeen ole puhuttu. Ei meitä käräjiin haastettu.