VI.
Oli sunnuntai-ilta vuosi jälkeen edellisen tapauksen. Suhjalan kylän nuoriso riensi suurissa joukoissa Tönkkälänmäelle, joka on kappale matkaa kylästä pohjoiseen päin, maantien varrella oleva matalainen mäkitöyry. Mäkeä ympäröitsee metsä, joka sekin puolestaan tekee tuon paikan viehättäväksi leikkien kodiksi. Usein kokoutui sinne naapurikyläinkin nuorisoa, kun poikain välillä rauha vallitsi. Sattuipa toisinaan, että välirauha tuli juuri siellä rikotuksi ja leikit loppuivat hirmuisiin verilöylyihin.
Joukkojen matka Tönkkälän mäelle oli hauska ja remuava. Pojat kun latelivat sukkeluuksia, tytöt lauloivat ja nauroivat.
"Ruvetaan leskisille! Tule sinä, Iikka, mun parikseni", huudahti pienisilmäinen, punaposkinen, Kuppilan Miina veljelleen, joka nyt — kumma kyllä — selväpäisenä oli joukossa.
"Älä kilju", sanoi veli jurosti. Mikähän luulee olevansa tuokin!
Kyllähän minä saan muitakin. "Johanna tulee", tuiski Miina ja meni
Teerelän Johannan luo, joka Maijan vieressä seisoi vähän muista
erillään.
"Ota poikia".
"Ohoh! Vai et sinäkään. Kiitoksia paljo. Menen yksin".
"Minä tulen", ilmoitti Teerelän Heikki ja kömpi esiin muitten takaa.
Hänkin nyt ihan vesipäällä.
"Tule jos tahdot, mutta en minä pyydä enään ketään".
Nyt oli jo yksi pari leskisenjuoksuun valmiina, ja eipä ollutkaan se huonoimpia. Teerelän Heikki oli komea poika; mitta oli enemmän lyhyt kuin pitkä, posket täysikuun muotoiset, tukka ruskea ja kiehkurainen. Miina oli hieman pitempi kuin Heikki; vilkkuvat pienet silmät, leveät punaiset posket ja ijältään likempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.
"No tulkaa sieltä, mitä venyttelette!" huusi Teerelän Heikki, seisoessaan juoksuunvalmiina Miinan vieressä tiellä.
"Siinä on nuortaparia, on jo!" ilkkui joku toverinsa korvaan.
Monien hankkimisien ja kursastelujen perästä oli vihdoin kokoutunut useita paria leskisenjuoksuun. Kun oli vielä saatu leski, alkoi kilpailu.
Teerelän Maijakin oli jo käynyt joukkoon, vaan Johanna seisoi yksinänsä entisellä paikallaan. Häntä ei ollut kukaan saanut pariksensa houkutelluksi, vaikka moni oli pyytänyt.
Iloinen meteli alkoi pian kuulua kauas ympäristössä.
Jörömielinen Kuppilan Iikka ei ollut myöskään vielä ottanut osaa toisten leikkiin, vaan usein silmäili hän Teerelän Johannaa, joka istui kivellä ja katseli kilpailua. Yleinen innostus sai vihdoin Iikassakin niin vallan, että hän ikäänkuin haltioissaan hyppäsi Johannan eteen sanoen:
"Lähdetään mekin jo!"
Mutta nolostuen loi poika silmänsä maahan kun Johanna hymyillen vastasi:
"Mitä turhia, emmeköhän me vaan katsele tästä".
"Niinkö meinaat? Tulehan nyt edes yksi kerta, tule!" Ja Iikka uskalsi jo vetää Johannan kädestä.
"En minä nyt viitsi tulla".
Silloin juuri kaivattiin leskeä joukosta.
"Ole sitte tulematta", sanoi Iikka ja juoksi rivin etupäähän:
"Minä tulen leskeksi!"
"Saitko nokkaasi?" irvisteli joku Iikalle. Iikka ei vastannut, vaan alkoi kipaista juoksevan parin jälkeen.
Nuorison joukkoon tulvi eri kylistä yhä uutta väkeä. Ilo ja melu kasvoi sitä myöten. Leskisen-juoksu ei enää jokaista huvittanut. Senpä vuoksi keräytyikin valtaisen leveä piiri erääsen sileään kohtaan kentällä, jossa alkoi n.s. "hevosen vaihto". Mutta kaikki eivät siihenkään leikkiin osaa ottaneet. Samalle kivelle kun Johannakin, oli keräytynyt useita tyttöjä. Johanna haasteli innokkaasti vieressään istuvan tytön kanssa. Se oli Niemelän Mari, kertomuksessa ennen mainitun Joonaan sedän tytär.
Vihdoin he huomasivat, että toiset tytöt uteliaasti heidän rupatuksiaan kuultelivat, vaikka ne olivat vain hyvin jokapäiväisiä. Silloin kuiskasi Mari Johannalle:
"Mennään kävelemään tuonne haarapihlajan luo, jos et sinäkään halua riehumaan mennä".
Johanna suostuikin heti. Niin läksivät he toisiaan käsikynkästä hoivaten.
"Onpa niillä makea väli", kuiskattiin heidän selkänsä takana.
"No miks'ei, kun Niemelän Joonas on nyt ruvennut kulkemaan tuolla
Johannalla. Täytyyhän siinä henkenä olla", toinen arveli.
"Kyllähän Joonas muuallakin kulkee, johan tuo nyt tiettään!" kolmas nenää heittäen ylvästeli.
"Kuppilan Miinalla Joonas kulkee".
"Niin toki! Mutta Johanna näyttää nyt aikovan Niemelän Maijan avulla päästä väliin. Ei tainnut tapahtua".
"Niinpä se kuuluu kuin kateen puheelta", joku ilkkuen pisti.
"Mikä?"
"En ainakaan minä!"
"Enkä minä!"
"Mitä minä kadehtisin?"
Näin taas kilpaa.
"No kyllähän Johanna ihmiseksi kelpaa siinä kun moni muukin".
"Kelpaa kyllä mutta minä vain sanoin että…"
Ja niin jatkui kina.
Johanna ja Mari olivat jo ehtineet heistä hyvään matkaan.
"Missähän meidän Joonas nyt lienee, kun ei ole tänne tullut?" sanoi
Mari ikäänkuin sivumennen, vaan katsahti samassa veitikkamaisesti
Johannaan. Tämä taasen loi katseensa hätimitten Mariin ja hänestä samaa
kyytiä maahan.
"Ha ha haa!" kuului Marin raikas nauru. Johanna oli hämillään ja punastunut.
"Älä suutu, vaikka naurankin", pyysi Mari.
"Mitä siitä suuttuisin", nauroi Johanna itsekin.
"Kävikö Joonas viime yönä?"
"Ei sanota".
Taas nauroivat molemmat.
"Sano vaan!" kiihotti Mari.
"Mihin sinä sillä tiedolla sitten menisit?"
"Oletko kuullut, minkälaista jyräkkää jo pidetään Joonaasta ja sinusta?" kysyi Mari.
"Olen vähän. Mutta mitä sinä olet kuullut?"
"Ei se mitään hauskaa ainakaan ole!"
"Sen hyvin ymmärtää".
"Mitä ne sellaiset kertomalla paranevat?"
"Ei kyllä, mutta joutaapa kuulla".
"No se Saaraleena…"
"Minä arvaan".
"Eräänäkin päivänä se oli tullut ja ruvennut äidilleni huutamaan siitä, kun Joonas kulkee sinun luonasi, vaikka olisi kyllä tilaisuutta päästä Kuppilaankin. 'Kuppilan Miina kelpaisi ottaa', niin oli hän alkanut — 'sillä on rahaa niin, ettei ääriänsä tiedä, ja sitten niin hyvä työihminen, että pois siitä pitää olla; 'edestä kengäs ja takaa raudas', niin kun sanotaan. Mutta mitä tuo Teerelän holotuunen! — Makaa mollottaa liki puolta päivää, niin että piika saa aina yksin kaikki askareet tehdä, kun mampsu vasta ylös nousee. Sitten ei se jouda muuta kuin koristuksiansa skrympätä ja skrumpata ja naamaansa sminkata. Ja niin paha luonto kuin sillä on! Kerrankin kun olin pyytämäs siltä pientä piimätilkkaa — se oli juuri silloin kun se Ville murhan teki — niin se hyväkäs oli juuri panemaisillaan leiliini, kun ensin oli aikansa viekoitellut mua, että menisin häntä kauppaamaan Kuppilan Iikalle. Mutta kun sai kuulla, että teidän Joonas oli lyönyt Heikkiä…' Voi Johanna, en ilkiä enään", keskeytti Mari.
"Jatka vaan!" sanoi Johanna, katkera ilme suupielissä.
"Kyllähän minä sen tiedän että tämä on valhetta joka sana", vakuutti
Mari, ja jatkoi taas:
"Niin — hän sanoi, että sinä tulit niin kauheaan raivoon, että viskasit leilin lattiaan. Ja vielä vakuutti, ettet sinä paljon siitä huolinut, vaikka Ville oli murhan tehnyt, vaan että sinä Joonaaseen vaan raivostuit, kun se oli veljeäsi lyönyt. Sitten oli vielä sinusta arvellut, että 'kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella'. — — Kuppilan Miinaa oli kovasti kehunut äidilleni, ja käskenyt sanomaan kaikki Joonaalle.
"Kun äiti rupesi näitä kertomaan minulle ja Joonaalle, niin me räjähdimme nauramaan. Äiti oli alussa olevinaan vähän totinen, mutta nauramaan hänkin rupesi. Joonas ei viitsinyt kuulla loppuun asti, vaan pisti itsensä ovesta pihalle. On sitä sitten muutkin paasanneet, vaan mitähän noista tarvitsee huolia".
"Mitäpä niistä kyllä huoliikaan", virkkoi Johanna. "Mutta yhtäkaikki kummastelen sitä suurta huolta, jota ihmiset ovat ruvenneet minusta pitämään. Tuo Saaraleena onkin minulle oikea painajainen, hän on viekas piru ihmisen haamussa. Joonaasta on hän jo ehtinyt meidän kylillä monta kielikelloa panna soimaan. No häntä en kummastelekaan, sillä eihän hänellä ja hänen kaltaisillansa ole muuta tointakaan. Mutta niitä on monta muuta. Eikö Nevaluhdan emäntä ole ollut jo siellä näistä asioista rähisemässä? Hän tuli erään kerran minun vastaani ja alkoi kertoa kuinka Kuppilan Miina oli antanut vasikannahan Niemelän Joonaalle, ja panetteli Joonasta niin kauheasti. Hän oli kyllä viisas, ettei virkannut mitään tietävänsä minun ja Joonaan suhteista, mutta kyllä minä yskän ymmärsin".
"Ha hah! se on hupaista kuulla, kuinka ne asiat kulkevat. Ei tosin Nevaluhdan emäntä ole itse ollut meillä, mutta se puolihupsu ruotiämmä teidän kylästä, on ollut, ja hänen suustansa pääsi sanoja, joista nyt voin päättää, että hän oli Nevaluhdan emännän lähettämä".
"Kumma kumma, että ruotiämmäkin —"
Johanna kertoi nyt Saaraleenan piimänhakureisun oikeassa valossa. Mari selitti arvanneensa kyllä kuinka se on ollut. Sitte alkoi Mari udella miksi ei Johanna enää tanssi.
"Koeta nyt mennä omaan itseesi", sanoi Johanna vakaasti. "Jos sinusta ihmiset niin paljon murehtisivat ja kieliä kantaisivat, niin menisitkö yhtähyvin ilomielellä heidän joukkoonsa? Sinä itse tiedät paremmin kuin minä, kuinka useat noista tytöistä ovat olleet minulle vihollisia aina lapsuudestani saakka. Silloin jo kun äitini kuoli ja minut vietiin tätini luo, katselivat naapurin tytöt minua usein karsaasti ja haukkuivat, mutta me olimme sentään toisinaan hyvässäkin sovussa. Vaan nyt, kun minä tulin tätini luota kotiin, luulin ensinnä, että vanhat eripuraisuudet olivat unhotetut. Pian huomasin kuitenkin, että olin toivossani pettynyt, kun aloin kuulla kaikellaisia juttuja kylästä, joita he olivat minusta laatineet. Olen siis päättänyt olla kokonaan pois heidän seurastaan. Mutta toisinaan tulee yksinolo niin ikäväksi niinkuin tänäkin ehtoona, ja silloin tulee lähdetyksi edes syrjästä katsomaan toisten huvia".
"Kyllähän puheessasi on perää", myönsi Mari, näyttäen osanottavaiselta ystävänsä suruun.
"Mutta sanoppas nyt, hyvä Mari, jos taidat eli tiedät, mikä on minussa niin hirveätä ja vihanalaista, jonka tähden muutamain ihmisten täytyy niin alituiseen kieliä kantaa?" Johanna oli nöyrtyneen, melkeinpä rukoilevan näköinen tätä sanoessaan.
"En minä sitä nyt tiedä niin tarkkaan sanoa, yksi puhuu yhtä, toinen toista, mutta —"
"Mutta mitä? Aioit kai sanoa, että enin osa sanoo minua ylpeäksi?
Niinkö?"
"Tiesitpä sen. Niin he sanovat, ettei sinun kanssani sovi yksikään ihminen, kun olet niin ylpeä ja turski. Minä olen kyllä sanonut, että he valehtelevat, mutta —"
"Älä koeta väittääkään heitä vastaan. Minä olen ylpeä — ja sille en voi mitään", alkoi Johanna ja hänen äänensä värähteli.
Hän jatkoi: "Älä pahaksu, jos minun vielä tässä täytyy toisintaa äskeisen historiani. Sinä tiedät, kuinka kaikki ihmiset ovat minua lapsuudestani saakka kohdelleet. Isäni on ollut juomari, molemmat veljeni samoin ja sen lisäksi on tuskin yhtäkään tappelua tapahtunut pitäjäässä, niin ettei joku heistä olisi ollut siihen osallisena.
"Sentähden ovat kaikki ihmiset ruvenneet kammoamaan kaikkea, mikä vaan on Teerelästä. Minä olen tottunut kuulemaan pilkka- ja haukkumasanoja koko sukukunnastani. Tosin on usea ihminen minua säälien kohdellut ja ilman sitä olisinkin joutunut hukkaan. Siunattu oli se aika kun sain olla tätini luona, sillä minä olin jo unohtamaisillani sen katkeruuden, jota pienempänä sain kokea. Mutta kun tulin täysikasvaneena kotiini takaisin, huomasin, että naapurit minua ulkonaisesti kohtelivat ystävällisemmin kuin ennen, vaan sain pian huomata, että heidän kohtelunsa oli vilpillinen. Samat ihmiset, jotka olivat olevinaan minun parhaita ystäviäni ja puhuivat paljasta mettä omain korvaini kuullen, olivat heti selkänsä käännettyä valaneet karvasta myrkkyä maineeseni. Toiset ystävät kantavat näitä taas lämpiminä-leipinä minun tietooni. Jospa he tyytyisivätkin tähän, mutta he panettelevat useasti minullekin kunniallisia ihmisiä ja kertovat taasen toisaalla, että minä se olinkin, joka panettelin! Tästä syystä on minulle kasvanut ikään kuin epäluulo ja inho ihmisiä kohtaan erittäinkin niitä, jotka kielenpieksijöiksi jo entuudestaan tunnen. Heidän seuraansa tahdon väistää. Siitä syystä minua sanotaan ylpeäksi. Siihen en voi mitään, josko käytökseni on oikea tai väärä, mutta minua on kokemus lapsuudestani saakka opettanut ja kasvattanut semmoiseksi kuin nyt olen!"
"Pidätkö minunkin epäluotettavana ystävänä?" kysäsi Mari hiljaa ja näyttäen siltä kun ystävänsä suru olisi häneenkin koskenut.
"En Mari, sillä enhän siinä tapauksessa asioitani sinulle näin kertoisikaan".
Mari katsahti kiitollisesti Johannan silmiin, sillä hänelle teki hyvää ystävän luottamuksenosoitus. He olivat istahtaneet vierekkäin eräälle mättäälle ja pitivät kiinni toistensa kädestä.
"Mutta emmeköhän lähde jo takaisin Tönkkälän mäelle?" Johanna henkäsi syvään tämän sanottuaan, ikäänkuin olisi puhaltanut ja karkoittanut itsestään pois kaikki surulliset ajatukset.
Ystävänsä huomasi tuon.
"Lähdetään vaan!" huudahti hän, iloisesti hypähtäen ylös, "mutta sinun pitää ottaa osaa tanssiin ja unohtaa kaikki surut tuuleen". Mari pyöritti nauraen toveriaan kädestä ympäri.
"Sinä nyt olet, kun Jehu juhlana". Johanna nauroi jo vähän iloisemmasti.
"Lupaatko hypellä?"
"Jos sinäkin, niin kentiesi —"
"No olkoon menneeksi!"
He lähtivät.
"Tuleekohan teidän Ville enään ikänä takaisin vankeudesta?" kysyi Mari, kun olivat vähän aikaa puhumatta astuneet.
"Jumala ties! En minä usko ainakaan, että hän tulee", huokasi Johanna.
"Kaksitoista vuotta on pitkä aika".
"Niin on", myönsi Mari.
Tytöt saapuivat keskustellen takaisin mäelle, missä kuohuva tanssipiiri oli kasvanut moninkertaiseksi. Ison piirin sisällä pyörivät aina kaksi ja kolme paria, yhtä aikaa, pitäen kiinni sylitysten toisistaan. Pojat polkivat voimakkaasti hiekkaista pölyävää tannerta, melkein ilmassa lennättäen ketteräjalkaisempia tyttöjä. Laulu raikui kauas etäisyyteen ja linnut, jotka leposijansa olivat valinneet likeisten puitten oksille, pakenivat syvemmälle metsään, kirkuen ja piipattaen.
Erinäistä huomiota tuossa riemuitsevassa piirissä herätti eräs pienenlainen suutari, joka näytti jo olevan miehenijässä. Hänellä oli vähän etukymäräinen vartalo ja nyppyläinen naama. Suutari riehui piirin jokaisella nurkalla, kaapaten väliin yhden, väliin toisen käsiinsä, ja vieden riehuviin tanssinpyörteisiin. Kaikille tanssikumppaneille oli hänellä sopiva laulunpätkä. Hän näytti olevan kaikkein suosittu; jokainen, jolla vaan oli aikaa, katseli nauraen hänen hupaisia liikkeitään. Useat tanssijat laulaa loilottivat hänen nuottinsa mukaan, vaikka eivät monet laulujen sanoja osanneetkaan.
Tuossa kaappaa hän ringin ulkopuolelta uneliaan näköisen pojan, ja laulaa tanssiessaan:
"Älä sinä pelimanni primputtele,
Vaan pela pa pa Pakmannin valssi.
Tule sinä väärä-sääri lötköttelhön
Mun kanssani loikan tanssi!"
Poika pääsi vapaaksi ja pakeni. Vaan suutari sai kahden tytön käsistä kiinni, pyöritti niitä ja lauloi:
"Hai jui lauloi Kalle poika ja
Mamma se lauloi lelle.
Mistäs tuli se rakkaus
Kun meitill' oli ennen?"
"Hoi suutari! Emme ole menneet vielä yhtäkään polskaa", huusi eräs tyttö.
Suutari oli heti valmis ja alkoi:
"Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
Minä isännäksi, sinä emännäksi,
Parhaltainen toisen passariksi".
Nyt ei hän huomannut sopivaa kumppania, niin tanssi yksin ja lauloi:
"Vanha loikka ja uusi loikka
Ja kaksipa mull' on loikkaa;
Toiselta sain minä rukkaset
Ja ensimmäist' ei ookkaan".
Niemelän Joonaskin oli jo ehtinyt Tönkkälän mäelle. Hän oli ahkera tanssija ja seudun tyttöjen mielipoika. Ei hänellä ollut vähääkän tilaisuutta nurkissa seista, vaan yksi toisensa perään veti hänet kainaloonsa.
Mari oli saanut Johannan kanssansa piiritanssiin. Toiset tytöt tämän nähtyään iskivät silmää ja kuiskivat toisilleen: "Ahah! Kun näki, että Joonaskin on".
Sattumuksestako vai miten lienee Joonas kulkeentunut sille puolelle piiriä, missä Mari ja Johanna pyöriskelivät. Kun Mari huomasi Joonaan, sivui hän tämän itsensä ja Johannan kanssa "rinkipolskaan". Monen naapurin suu vetäysi merkitsevään hymyyn. Johanna käänsi punastuvat kasvonsa alaspäin ja näyttipä Joonaankin vähä hämi voittavan. Iloinen suutarimme sattui vierimään niille seuduin, työntäysi samaan piiriin ja lauloi:
"Älä sinä kultani toisa käänny,
Kun minä sormia knippaan.
Huomenna tuon minä sormuksen
Ja sitten ma pappilaan lippaan".
Joonas oli jo häminsä voittanut ja naurahteli. Vaan Johanna kävi sen johdosta entistä punaisemmaksi. Ympärillä olevat tytöt tuijottivat ilvehtien, vaan useain sydäntä likempänä näytti olevan kateus kuin pila. Kun Johanna huomasi, että heistä ilvettä tehtiin, tahtoi hän vetäytyä syrjään silloin, kun Marikin heistä erosi. Vaan Joonaspa ei laskenutkaan. Ylpeästi silmäillen naurahtelevia tyttöjä pyöritti hän Johannaa rivakasti yhden tanssin ja lauloi:
"Kultani kanssa mä tanssin
Maantien veräjällä,
Juttuämmiltä kieliä leikkaan
Kolmella penningillä".
Suutari oli myös tyttöjen ivan huomannut ja päätti toimittaa siitä pienen koston. Ottaen tanssimaan Kuppilan Miinan ja erään toisen, joiden hän oli huomannut tirskuvan ja kuiskuttelevan, lauloi hän:
"Ja vanha loikka se naurahteli
Vaikka suru oli sydämmellä,
Kun ensi yötä uuden kullan
Makasin kainalolla".
Laulu sattui Miinaan, sillä olihan hän Joonaan entinen kulta. Nenäänsä viuvotellen ja punastellen poistui hän heti piirin ulkopuolelle ja toverinsa, jonka kanssa hän äsken oli toisia ivannut, nauroi nyt hänellä itselleen ja jäi piiriin.
Joonas tanssitti yhä vieläkin Johannaa, joka jo oli häminsä uhalla voittanut ja voitostansa ylpeillen piti uljaasti päätänsä pystyssä, kieppuessaan kultansa kainalossa. Ivailijain nauru katosi ja heidän silmäniskunsa muodostui hölmömäiseksi töllistelemiseksi. Joonas huomasi sen ja hymyili sydämessään ajatellen: "jaa'a, se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa!" Vaan heti silloin laski hän Johannan hyppelystä, välttäen täten liikanaisuuksiin menemistä ja omistaen voiton oikealla hetkellä. Vilahdukselta katsahtivat he toisiaan ja erosivat.
Joonas sekaantui heti toisten kanssa tanssiin. Johanna aikoi astua ulos piirin sisästä, mutta eräs poika tempasi hänet. Johanna kieppasi takaisin vastustelematta pyörteisiin. Niin jatkui pitkän tovin: toinen otti toinen jätti. Elämä hymyili taas kerran. Jäätä suli, tuskaa haihtui, tulevaisuudentoiveet aukoivat terälehtiään. Ja aivan kuin äskeinen pikku uhma olisi sulattanut monien sydämmiä, sai Johanna tuntea ystävällisiä kädenpuserruksia ja lämmintä osanottoa. Hän tunsi että nuorison myötätunto oli nyt hänen puolellaan. Se se elämää antoi! Ihmiset eivät olekaan niin pahoja kuin hetkittäin näyttää…
Yö oli jo hyvinkin puolessa, kun vasta alkoi nuorisolle kotiin lähtö mieleen johtua. Kaikki eivät kuitenkaan raatsineet yhtä aikaa sittenkään poislähteä, vaan vähitellen, niinkuin oli tultukin. Tönkkälänmäki jäi taasen hiljaiseksi. Metsän pikkuasukkaat saivat rauhaisesti uinahtaa, kuin laulavat äänet häipyivät kyliin.