VII.
Joonas ja veljensä Moonu olivat isänsä kuoltua olleet kasvatettavina setänsä talossa Niemelässä. Pojilta oli äiti kuollut vielä aikasemmin. Perintörahoja oli jäänyt niin, että kumpasenkin osuus teki nyt 4,000 markan tienoille. Tahi oikeastaan Joonalla oli rahoja sen verta, mutta Moonu oli huilaillut perintönsä aivan vähiin.
Äsken kerrotun tapauksen jälkeen saivat juorut Joonaan ja Johannan suhteista valtaavan vauhdin. Ne kietautuivat monimutkaisiksi ja sekaviksi, sillä kukin lisäili siihen mitä toiselta kuuli. Aika olikin oikein juorujen kukoistuksen aikakausi. Ihmisten mielenkiinto tarttui herkästi kaikkeen jokapäiväisestä poikkeavaan. Sellaista harvoin sattui. Mutta milloin sattui, silloin myöskin tilaisuutta hyväkseen käytettiin.
Joonas oli jonkun kerran käynyt Kuppilan Miinan lutissa. Tämä oli siitä heti innostunut pitämään Joonasta sulhasenaan. Miina oli rikas. Luuli saavansa Joonaksen, jos vain itse haluaa. Ja hän halusi. Mutta nyt tulikin kylään yht'äkkiä Johanna. Tempaa Miinalta sulhasen. Teerelän tytär! Sehän oli häväistystä. Köyhä, melkein vieras kylässä, talo huonossa maineessa ja velkainen. Kuinka olisi mahdollista että Niemelän Joonas sellaisen vaihtokaupan tekisi? Sitä ei Miina tajunnut, eivätkä useat muutkaan. Ne jotka tajusivat, nauroivat. Mutta Johanna sai monta itkua itkeä, kun hänelle toiset kyläjuoruja kulettivat. Niemelän emännälle saakka jo kontittajat kävivät Joonaksen hulluutta valittamassa. Mutta tämä oli hiljainen ihminen, eikä sekautunut asiaan.
Suurempaa toimeliaisuutta kuin kukaan toinen, osoitti kuitenkin Nevaluhdan emäntä, Kuppilan Miinan täti, oikeastaan kuin äiti, syystä, että sisarensa Kuppilan emäntä oli jo kuollut. Täti oli toivonut risti-äidin hellyydellä Niemelän Joonaasta sisarensa tyttärelle kunnollista elämänkumppalia. Tämä vilpitön toivo näyttikin jo yhtenä aikana lupaavan toteutua. Mutta siihen toivo sitten suli ja täti sai sisarentyttären kelvollisesta naittamisesta uutta huolta. Niin helpolla ei hän jo apajassa ollutta sulhasmiestä aikonut laskea. Senpä vuoksi olivat nyt hyvät neuvot tarpeen.
Kiireesti toimitti emäntä eräänä aamuna askareensa ja valmistautui kylään, tapaamaan ystäviään, n.k. Saaraleenaa, paria emäntää y.m. Oli juuri aikeessa lähteä, kun Saaraleena astui tupaan.
"Ka Saaraleena!" äännähti ihastuen emäntä itsekseen, "hänpä tulee kuin kutsuttu. Minä koetan mitä hänen liukas kielensä voi vaikuttaa asian hyväksi".
Saaraleena tuli vaivaloisesti liikkuen, ja alkoi jo puoli ovessa hoihkata:
"Hoh, herranen aika! Mihinkä emäntä on menossa, kun noin on pyhäpohakas? Hyväpä teidän on vielä tuo siniraitainen hameenne! — Mutta tottahan ne hyvänä pysyvät, kun on monta, ettei tarvitse aina yhtä ja samaa hametta pitää. — Toista se on köyhäin".
"Tulkaahan istumaan, Saaraleena".
"Tulin minäkin vaivainen juuri pahimmaksi teitä viivyttämään; mutta pianhan mun asiani on ajettuna. — Minä ajattelin pyytää emännältä pientä villatukkoa neuloilla vaihtaa. — Talvi tulee ja pitäis vähän laittaa uusia lapoja sukkiin. — Ho hoi! Köyhällä kurjalla on aina ne köyhyyden tuskat, niin on, niin on".
"Ottakaa nyt tästä ensinnä voileipää; tuos kupis on piimää, saatte vähä haukata. — Minä sillä aikaa katson villoja, — Mutta mitä sieltä kylästä päin nyt kuuluu?"
"Kiitoksia. Jäs'kosthon, kuinka tuo emäntä on aina köyhälle hyvä! — No eipähän kylästä nyt tiedä muuta, mutta sitä nyt koko mailma puhuu ja ihmettelee, kun Niemelän Joonas on ruvennut sitä Teerelän tytär-hyväkästä hännystelemään. Niin on. Sanovat että niin on. Merkillistä".
"Hyvin suotu! Mitä siitä puhutaan?"
"Onhan siinä puhumista, emäntäkulta! Kun poika on niin pössöö ja lakkaa kulkemasta Kuppilan Miinalla; — ja sitte sellaiseen rottalaan. Eikö siinä ole puhumista, eikö jo?"
"Kuppilan Miina hänelle antoi vasikan-nahan!"
Saaraleena lyö käsiään yhteen.
"Kuule! Vai Miina se vasikan-nahan onkin antanut! Ja kylällä puhutaan, että Joonas on antanut. — No valehdellaan sitä vähemmäskin asias, jopa hyvinkin. Niin tehdään. Joo".
"Se on sillä tavalla, että kun Joonas oli yhden kerran käynyt siellä Teereläs, ja tuli sitten taas Miinan luttiin, niin Miina sanoo, että hän pisti vasikan-nahat kouraan. — Mutta sepä on hävytöntä, kun ne ihmiset sen siihenlaihin ovat laittaneet, että Joonas olisi eron tehnyt. — Eihän vain ole Teerelän Johannan laittama touhu?"
"Mutta ainakin! Varmaani" Saaraleena löi käsiänsä yhteen.
"Pitäispä kiusalla laittaa Joonaan ja Miinan kaupat uusituksi kun niin valehia laitetaan. Vaikka kyllähän Miina on vastahakoinen niin, etten tiedä saisinko tuota myöntymään". Emäntää kutkutti nauru.
"Kuulkaas emäntä! Minä kävin tässä joku aika takaperin, kun jo puhuttiin, ettei Joonas enää kule Kuppilan Miinalla — niin minä kävin Niemeläs, mutta en tavannut Joonasta kotoa, vaan emännälle minä sanoin, että neuvokaa nyt sitä poikaa, ettei se suotta itseänsä heitä semmoisen kiusauksen pesään kun Teerelään, ja jotta se avaisi silmänsä ja katselis tarkemmin sitä 'flikkaa', eikä antaisi itseänsä ulkonäön narrata. — Minä sanoin, jotta kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella! — niin minä sanoin".
"No ei se nyt sen puolesta, ettei Miina miestä saa —"
"Johan mä sen tiedän!" keskeytti Saaraleena. Emäntä jatkoi:
"— Mutta koska ne sen nyt kerran ovat niin laittaneet ja tällänneet, että Joonaan puolesta on ero tullut, niin saisipa se asia tulla uusituksi, että ne näkisivät kenellä ohjat ovat, näkisivät jo. — Onko Saaraleena kuullut, että sen Teerelän tyttären pitäisi ruvenneen ryyppimään?"
"Kaikkea vielä, hyvät ihmiset!" Saaraleena taas paukautti käsiä polviinsa. "En ole tuota kuullut! Onko se mahdollista, kun on niin panski ja ylpeä?"
"Kummalta se kuuluu, enkä minäkään tahdo sitä uskoa; mutta voihan sukutauti tarttua".
"Niin niin, — sukutauti —".
"Niin, sukutauti — Mutta älkää nyt vaan muualla sanoko mun suuhuni tätä, liekö tosikaan".
"Taikkama sitä sanoisin! — Luultaisiin pian teitä tämän huudon nostajaksi".
"Vaikka en usko itsekään".
"Niin todesta! — Mutta Niemelän emäntäkään ei ainakaan tiedä vielä tästä mitään".
"Mitä Niemelän emäntä silloin sanoi teille kun olitte siellä?"
"Kyllä se oli mielestäni hyvin murheellinen, mutta se on niin hiljainen ihminen, ettei siltä saa oikein selkoa, mitä se kulloinkin ajattelee. Mutta kun se nyt saa tämän kuulla —"
"Älkää nyt vielä sanoko Saaraleena. Saakoon muilta tietää, ei meiltä.
Se voi olla hyvinkin vain ihmisten puhetta. Vähäkö ne puhuvat pahaa".
"Kun te emäntä kulta tietäisitte!" huudahti Saaraleena. "Mutta te ette tiedä ettekä usko muuta kuin hyvää kaikista ihmisistä. — Nytkin riihiaikana on Teereläs menty riihelle vasta, kun muut ihmiset jo ovat tulleet eineelle. Ja aamusilla, heti kun silmänsä auki saavat, riitelevät jo sängystä päin ja tappelevatkin usein niin, että väliin ovat paitasillaan yhdes nipus. Niin se on. Kyllä se on semmoista elämää siinä talossa, että sylkekää minun silmilleni, jos Joonas siellä tulee toimeen yhdenkään vuoden, kun se sinne vävyksi menee, — sen minä sanon!"
"Onko Saaraleena milloinkaan puhunut Joonaalle itselle?"
"En, kun en ole häntä saanut käsiini. Mutta enköhän minä rupea asiamieheksi, että siitä parista tulee aikanansa ero? Ja laitan, että Miinan ja Joonaan kaupat uusitaan. Ne olisivat niin kovin sopiva pari. Vai kuinka emäntä meinaa?" Saaraleena vakoili myyränsilmillään, minkä vaikutuksen esitys teki.
"Eiköhän. Taitaisinpa minä saada sen Miinankin suostumaan, jos viitsisin koettaa", arveli emäntä katsomatta Saaraleenaan.
"Ensi tilassa menen Niemelään!" lupasi Saaraleena.
"Mutta tottahan Saaraleena nyt niin paljo ymmärtää, ett'ette sano, että teitä on Miinan puolesta pantu kauppoja uusimaan?"
Saaraleena katsoi loukatun omanarvontunnolla: "Luuleeko emäntä että minä ensikertaa —"
"Niinpä niinkin! Vaan niinkuin sanoin, kyllähän Miina miehiä saa ja olis jo saanutkin vaikka tusinoittain, mutta ei se kaikista huoli. En tiedä mikä kumma häntä tuohon Joonaaseen veti. Mutta kun ikänä kuuli, että poika oli kerran käynyt Teereläs, niin heitti kun heittikin vasikan-nahat vasten naamaa ja sanoi, ettei hän ole kenenkään hätävara".
"Se oli oikein! Kuka käski. Rikkahat niitä antaa vasikan-nahkoja, mutta ei köyhät".
Emäntä meni ulos ja palasi pian takaisin tuoden villoja.
"Tässä on tuota — ei niistä tarvitse neuloja antaa. Antakaa leilinne tänne, niin minä panen siihen vähä piimää".
"Tuhansia kiitoksia, emäntä —sys kostohon".
Emäntä otti Saaraleenan leilin ja täytti sen piimällä, vieläpä pisti leivän ja juustonkin tämän mosseloon.
Toinen lupasi toimittaa asian parhaan taitonsa mukaan ja kosteli kymmeniä kertoja emännän antimista. Emäntä pyysi vielä, ettei häntä tuohon asiaan sekoitettaisi.
Saaraleena lähti täynnä intoa. Kun oli vähään matkaan päässyt, puhkesi hän itsekseen puhumaan: "Jumala suokoon, että nyt saisin tuon asian tapahtumaan! — Kyllä tuo emäntä sen maksaisi niin hyvin, ettei olisi sitten taas vähään aikaan murhetta elannosta. Sitten minä koetan saada sen Johannan suostumaan Kuppilan Iikkaan, kun se Iikka aina sitä pyytää ja lupaa viisinkymmenin markoin. — Ho hoi! eihän tämä toimi ole mitään syntiä, kun Jumala on sen mulle kerran elinkeinoksi luonut —"
Nevaluhdan emäntä jäi seisomaan keskilattialle, kun Saaraleena lähti. Hänen kasvonsa loistivat ja solmiellessaan päähuiviansa puheli hän: "Se oli nyt hyvä, että sain tuon Saaraleenan asialle. Jos kukaan sitä kunnolla toimittaa, niin se on juuri hän. Kyllä maar tuo Johannan ryyppimisjuttukin pian leviää, kun sen Saaraleena kerta torveensa sai. Kun ei se vaan nyt mun suuhuni sitä valehtelisi. — Käyn nyt samalla kylällä. Kun mä kerran pahat päähäni panen, niin sepä nyt kumma on jos ei yhtä tytärtä rahojen mukana naitetuksi saa, vaikk'ei olisi senkäänvertaa silmiä! Sanon vieläkin kerran, että…"
Emäntä sulki tuvan oven ja lähti sukkaa kutoen hiljaksensa tassuttamaan kylällepäin.