XII.
Pakkanen oli kytkenyt syksyn likaisen rapakon ja talvi tiheillä lumisateillaan muodostanut Pohjolan lakeat kentät yhdeksi valkeaksi lumilakeudeksi.
Joulunpyhät monine iloineen ja hupaisuuksineen olivat olleet ja menneet. Härkäviikkojen yksitoikkoiseen jonotukseen oli alettu taas jo tottua. Yksin Teerelän Heikkikin rupesi tyytymään, ensin kyllä yritettyään joulunpyhiä keinotekoisesti jatkaa. Mutta asettuminen rehtiin oloon oli kuin kunnianasia, ettei Joonas, joka nyt asui talossa kotivävynä, saisi Heikistä aivan huonoa käsitystä. Kahden miehen he päivisin metsässä ajoivat, hyvin sopivat ja tulevaisuutta suunnittelivat.
Joonaan ajat Teerelässä olivat tähän saakka kuluneet jotenkin hyvin. Appiukko tosin toisinaan juovuspäissään ollessaan puheli yhtä ja toista, jota eivät puhu ne ihmiset, jotka sovinnollista ja rauhaisaa elämää rakastavat, mutta vävyn mieli ei semmoisista pitkiksi ajoiksi loukkaantunut, koska ukko selväpäisenä oli hänelle moitteettoman hyvä.
Joonaan harrastus oli heti alkanut kiintyä talon kohennusyrityksiin. Siinä täytyi kuitenkin liikkua varoen, ettei tulinen äijä havaitsisi että vävyllä on tarkoitus tehdä varsinaisia muistutuksia hänen asumahommistaan.
Ukolla nyt oli semmoinen "vanhaa hyvää" rakastava luonto. Ei hän saattanut käsittää syytä, minkä tähden esimerkiksi joku uusi työkalu olisi vanhaa, moni kertaan paikattua ja korjattua parempi. Kun Joonas jolloinkin sattui ukolle ehdottelemaan jotain korjausta jonkun epäkuntoon joutuneen paikan suhteen, ei ukolla ollut juuri mitään vastaamista; sanelihan vaan: "Olishan se niin, mutta tuommoisena on se ollut minun aikani ja ehkäpä se semmoisenaan nyt vieläkin jonkun aikaa menee".
Sattui kuitenkin usein, että Joonas itsepintaisesti, enempää lupaa kysymättä, ryhtyi parannuspuuhiin, jos ne olivat niin pieniä, että hän sai ne yksin toimitetuiksi. Ukko ei Joonasta semmoisista toimista suoranaisesti kieltänyt, vaan ei kiittänytkään. Kiitollisuus ei kuulunut hänen avuihinsa.
Heikin ja Joonaan väliset suhteet olivat jokapäiväistä suvaitsevaisuutta. Heikki moitiskeli mielessään Joonasta reheväksi, itsepintaiseksi mieheksi, joka saatuansa nenänsijan talossa, tahtoi siellä ryhtyä komennonpitoon, vaikka ei hänellä siihen Heikin mielestä, olisi ollut enempää oikeutta, kuin vuodeksi pestatulla rengillä. Joonas puolestaan piti Heikkiä pilalle menevänä miehenä, joka jo nyt on niin laiska ettei tahdo viitsiä korviansa kantaa. Tästä suhteesta seurasi, etteivät välit olleet veljelliset. Julkiriitoja ei miesten kesken kuitenkaan vielä ollut puhjennut. Muistutukset toistensa kompastuksista tehtiin leikin varjossa. Elämä oli siis oloihin katsoen siedettävää ja Johanna puolestaan toivoi tulevaisuudelta parasta.
Näihin aikoihin palasi pitkiltä merimatkoilta Suhjalan kylään eräs sieltä syntyisin oleva mies. Hän oli noin viidenkymmenen ijässä, enimmän osan näistä vuosista elänyt kaukaisilla merimatkoilla. Meri-Matti oli miehen nimi kylän kesken. Nyt oli hän päättänyt, niin kuin itse sanoi, jäädä lahoomaan Suhjalan pellonpientareille ja vanhoillaan lepäämään kotipitäjän vaivaishoidon niskoilla. Tätä jälkimäistä ei kuitenkaan tarvinnut pitää muuna kuin paljaana uhkamielisenä leikkinä, sillä olihan Matilla varoja elää vaikka sadan vuoden ikään. Hän oli nim. ollut yksi noista harvoista merimiehistä, joille jotakin keräytyy vanhanpäivän varaksi. Sen lisäksi oli hän matkoillaan paljon kokenut ja saanut tietoja, joista Suhjalan ukot eivät olleet tietäneet uneksiakaan. Näitä hän sunnuntaipäivinä yhdessä oltaessa kyläläisilleen jutteli, merimiesten tavallisella liioittelevaisuudella.
Ammatissaan oli hän kohonnut ala-perämieheksi ja saanut sen ohessa monta hyödyllistä oppia. Niinpä oli hän oppinut tuon, siihen aikaan vielä verrattain harvinaisen kirjoitustaidon, joka Suhjalan oloissa kohotti hänet kylän ensimäiseksi taitomieheksi.
Koska Joonaalla ei ollut muutakaan sunnuntaihuvia oli hän tottunut pistäytymään Meri-Matin mökkiin. Pian tuli näistä miehistä parhaat ystävät, ja Matin monista kertomuksista laajenivat Joonaan näköpiirit aivan uusille aloille. Hänessä rupesi syntymään tiedonhalua. Kaipaava mielensä alkoi nauttia niistä jutuista joita paljon kokenut ystävänsä hänelle kertoeli. Tämä olisi ollut hyvinkin opettavainen koulu Joonaalle, jos vaan opettajalla olisi ollut käytettävänä edes välttämättömimpiä opetusvälineitä, kuten karttoja, kirjoja y.m. Mutta niin ei ollut laita, joten opetus monissa kohti jäi vaan hämäräksi aavistukseksi. Useat kerrat piirusti Matti pöytäänsä liidulla Suomenmaan kartan. Kovin mutkallisiksi siinä kuvattiin Suomen- ja Pohjanlahden rannat, vieläpä virran uriakin vedeltiin, ja järviä kaavaeltiin sekä kaupungit merkittiin liitupisteillä. Mutta aina ensimäisenä, sitte kun Pohjanlahden ranta oli piirretty, pantiin muhkea risti kotipitäjän kirkon kohdalle ja Matti vakuutti, että "kirkko seisoo ihan tuolla paikalla".
Kuten jokainen arvaa, ei tuo kartta ollut oikein kaikin puolin luotettava; sattui kyllä, että Helsinki joutui Viipurinläänin rajain sisään, ja Jyväskylä Karjalaan j.n.e. Mutta niin kauas, kuin läänien rajain tuntemiseen, ei Matti tahtonutkaan oppilastaan Suomen maantieteessä johdattaa. Siinä kyllä kun hän oppi tietämään, että erinimisiä paikkakuntia on Suomenmaassa. Muiden maiden ja valtakuntain karttoja ei Matti yrittänytkään piirtää, mutta sitä enemmän hän niistä kertoeli.
Puolinaista oli opetus ja puolinainen siis se käsityskin, jonka Joonas sai maailmanrakennuksesta ja eri kansojen elämästä. Mutta kasvukykyinen siemen oli kylvetty ja tilaisuutta sen voimaperäisempään kasvattamiseen alkoi ilmestyä, koska suomalainen kirjallisuus tähän aikaan rupesi kapaloitaan katkomaan.
Täydellisin ja hyödyllisin oppi mitä Meri-Matti Joonaalle antoi, oli epäilemättä kirjoituksen taito. Iso, kattoliuskasta valmistettu kirjoitustaulu oli kaikkina joutilaina väliaikoina Joonaan enimmin käytetty huvitusvälikappale. Hiukan opittuaan antoi hän mielellään kirjaimille monimutkallisia muotoja, pitkät ja koukeroiset hännät. Lyhyessä ajassa oppi hän välttäväksi kirjoitusmieheksi niin, että hätätilassa jo kirjoitteli velka- ja kauppakirjoja, kuitteja y.m. kaavain mukaan.
Tämä kaikki olisi Teerelän isännän mielestä ollut vielä hyvinkin mukiin menevää. Olihan se mukavaa kun vävymies osasi kirjoittaa, jota ei moni osannut. Mutta ne muut oppimisen touhut, ne olivat hänen mielestään turhia. Sulalla mielellä ei hän voinut nähdä sitä, että kirjoja alettiin vetää taloon, jopa kaupunkimatkoilta omiksi ostaa. Kun niiden kanssa aikaa kulutettiin, se hänen mielestään oli talonpoikaismiehelle aivan joutavaa jopa ylellistä ajanhukkaa, varsinkin, kun Joonaksella oli muitakin vanhoista tavoista poikkeavia hienostelemisen oireita, niin että tuskin edes yhden ryypyn kerrallaan kakisti. Mitä se sellainen itsensä erotteleminen merinteeraa talonpoikaiselle miehelle…
Eräänä iltana kun Joonas oli heittänyt pois tavallisen puhdetyönsä, joka tällä kertaa näytti olevan tuoli, mikä puolitekosena oli asetettu höyläpenkille huomista odottamaan, istui hän tulisijan ääressä lukemassa. Honkainen päre paloi pihdissään valaisemassa. Isäntä istui toisella puolella tulisijaa ja paistoi jalkojansa. Heikki makasi penkillä ja säesti kuorsauksillaan naisten rukkien hauskaa surinaa.
"Mikä se kirja nyt taas on?" kysyi isäntä pitkän äänettömyyden perästä, sylki lattiaan ja laski erityisen painon sanalle "taas".
"Tämä on 'Maunulan Matti ja hänen viimeinen markkinaretkensä'", vastasi
Joonas kohottamatta silmiänsä kirjasta.
"Sepä nyt vasta on kirjan nimi. Mitähän asioita siinäkin puhutaan?"
"Tässä vaan puhutaan sen Matin markkinareisuista".
"Hmh. Mitähän siitä semmoisestakin on kirjoittamista? Mitä sekin kirja on maksanut?"
"Näkyy olevan hinta 5 penniä, mutta ei tämä ole minun. Se on tuon naapurin pikkurengin joka oli saanut sen hollissa eräältä herralta. Sama herra kuuluu niitä jaelleen kulkeissaan monelle muullekin".
"Mä arvasin, jotta se on taas jotain herrain kuria. Mitähän hyvää siitä on, että tavaransa sillä lailla tuhlaa? Mitä siinä sitten oikein puhutaan?"
"Jos viitsitte kuulla, niin luen".
"Koetas nyt, onhan tässä vielä iltaa". Ukko tirkisteli tuota sanoessaan seinäkellon mustaan tauluun: viisari osoitti 8:saa.
Joonas alkoi. Kertomus näytti kiihottavan naistenkin uteliaisuutta siihen määrään, että rukkien surina usein herkesi. Myös ukko kuunteli, alussa semminkin, hyvin tarkkaavaisesti, pani tuontuostakin "hmh!" ja toisinaan naurussa suin: "sepä oli aika poika!"
Heikki kuorsasi yhä kovemmin, niin että se alkoi häiritä toisten kuuntelemista. Ukko jo vihdoin kyllästyi ja sanoi:
"Johanna, herätä tuo kuorsaamasta, joutaisipa sekin kuulla".
Johanna meni, ja vasta monien yritysten perästä sai veljensä sen verran heräämään, että tämä päätänsä kohottaen kysyi: "Noo — mikä nyt on?"
"Nouse kuulemaan, kun Joonas lukee mukavaa juttua", käski isä.
"Perhana huolikoon jutuista!" Heikki painoi uneliaan päänsä takaisin höylän lastuihin.
Mutta eipä ukonkaan silmät tahtoneet oikein kunnollisesti palvelustaan tehdä; tuon tuostakin alkoi pää nuokahdella, mutta hän kuitenkin kohta heräsi. Piika se nojasi päätänsä rukinpyörän päälle ja veteli jo uskollisesti seinähirsiä, Johanna pysyi täydellisemmästi valveilla.
"Vieläkö te kuulette?" kysyi Joonas naurahtaen ja katsahti ukkoon, joka paraillaan syvästi kumarteli.
"Hojaa, vaikka silmäni ovat ummessa". Hän kohotti päänsä pystyyn.
"Kuulkaa tarkkaan, tämä on pian lopussa". Joonas alkoi uudestaan lukea.
Ukko rupesi pian nuokahtelemaan, mutta toisinaan raotti hän silmiään, josta näkyi että hän, ehkä jotenkin hämärästi, seurasi kertomuksen menoa.
Kirja oli loppuun luettu.
"Joko nyt loppui?" kysyi ukko.
"Jo", vastasi Joonas, "mitä nyt kertomuksesta pidätte?"
"Mitähän minä siitä. — Onhan se mukavasti komppuneerattu. Mutta mitähän siitä on hyvää, että noita kirjoitetaan? Tietäähän sen jokainen ihminen, kuinka markkinoilla ollaan, tapellaan siellä tietysti, kun vähän ryypyksiin tullaan".
"Kertomuksessahan myöskin tahdotaan näyttää, kuinka se Matti perheinensä joutui viinan tähden perikatoon".
"Kuka käski ryypätä niin hulluuden päähän!"
"Niin, mutta jos ei olisi ollut ollenkaan viinaa, niin ei hänkään olisi taitanut jouduttaa perhettään mieron tielle".
"Häh? Viinaa ollut! Mitä sinä nyt taas puhut? Mitä viinan siihen on syytä, jos sitä ryypätään, eihän se itse kurkkuun juokse?"
"Eipä juoksekaan, mutta sittenkin se houkuttelee ihmiset ryyppäämään, ja on niin tavoin oikein ihmiskunnan vihollinen".
"Pane nyt järveen! Eihän viina ole kun kuollutta ainetta, joka menee sisään kun sitä ryypätään ja pysyy pullossa kun ei siitä kallisteta".
"Mutta siihen kasvaa himo".
"Mikä himo? jokaisen tekee viinaa mieli kakarasta asti. Mutta kaikki eivät saa aina silloin kuin mieli tekee, eivätkä kaikki hallahousut tohdi ryypätä. — Mutta kyllähän sekin ilo nyt jää vähemmälle, kun herrat viinankeitonkin talonpojilta vääräälivät. Eikä jukoliste heistä yksikään kuitenkaan kykene ikänä tässä maailmassa keittämään sellaista viinaa kun Kuppilan äijä!"
"Mutta eikö meidänkin kylän elämä tässä pienessä ajassa, kun ei ole enää saatu niin helposti viinaa, ole muuttunut melkoista rauhallisemmaksi?"
"Mitä rauhallisemmaksi? Siinä on elämää, jossa asutaan. Sanon vielä kerran, että eihän se ole viinan syy, että sitä juodaan, vaan se on ihmisten syy, jotka sitä juovat. Eikä tämä juominen ikänä lopu, vaikka viina kuinka kalliiksi tulisi. Muuta hyötyä ei tuosta muutoksesta ole, että talonpojat kiellettiin viinaa keittämästä, kuin se, että herrat nyt saavat kaiken voiton. Mutta minä en ainakaan rahojani kaupunkiin pane, sen vannon! Kyllä Teerinevan Kustu vielä Teerelän äijän tarpeista murehen pitää".
"Mutta kun kaikki salapolttimotkin hävitetään, niin kyllä Teerinevan
Kustunkin tuhostus löydetään", sanoi Johanna nauraen.
"Kyllä se poika panee pannunsa siihen puskaan, josta ei löydetä".
"Olisi parhainta", väitti Joonas, "lakata kokonaan ryyppäämästä, niin ei tarvitsisi turvautua kenenkään salapränniin".
"Mene järveen! Koeta itse olla ryyppäämättä".
"Mitä olen tähän saakka ryypännyt, ei liene ketään vahingoittanut".
"No jo sinunkin olis pitänyt ehtiä minun ikäisteni verroille, niinkuin tuo Heikki! Vastahan olet maitohuuli poikanullikka".
Johanna ja Joonas nauroivat.
"Niinpä niinkin", sanoi Joonas yhä nauraen, "mutta en ole aikonut milloinkaan ehtiä teidän verroillenne".
"Soo soo, kiitoksia", virkkoi ukko rauhallisesti ja pureksi mälliään.
Joonas sanoi taas:
"Helsingissä olen kuullut olevan koko joukon miehiä, jotka ovat oikein valalla luvanneet, etteivät koskaan juo itseänsä juovuksiin".
Ukko päästi tuon kuultuaan hetkottavan naurun. "Onpa siinäkin vala! Ja sinä varmaan uskot senkin kuin 'kirveen silmään?'"
"Miksi en sitä uskoisi?"
"Totta se kuuluu olevan, — olen minäkin tuota kuullut", vakuutti
Johanna.
"Älkäät hullutelko! Kyllä ne juovat kuitenkin parempia juomia".
"Ei niin mitään", väitti Joonas.
"Älä nyt luule minua vanhaa, koeteltua miestä, niin hulluksi, että tuota uskoisin. Sinä voit sen kyllä uskoa ja Johanna myös. Sinä luet niin paljon, että vielä järkes sekautuu, niinkuin Mörkölän Hermannin ennen, joka Raamattu kainalos käveli sinne tänne etsien Raamattua, eikä huomannut, että se oli kainalos. Samoin käy sinun vielä, jollet lakkaa vähemmälle. — Mutta eiköhän nyt jo mennä makaamaan, että huomis-aamunakin jaksettaisiin ylös".
Levolle nyt siirtyivät kaikki. Heikkikin herätettiin riisumaan vaatteet pois ja muuttamaan ylisänkyyn. Vähän aikaa vielä sängyssä Joonas ja Johanna kuiskailivat toisilleen äskeisten keskustelujen johdosta, eikä ukkokaan heti unta saanut; kai hänkin jotain mietiskeli.