XIII.
Oli sunnuntai. Joonas oli tapansa mukaan ollut Meri-Matissa. Tavallisuuden mukaan oli siellä ollut muitakin miehiä koolla ja aika oli hupaisesti kulunut. Talvi oli vielä samanlainen katkeamaton lumi- ja pakkastalvi. Kiireistä puiden ajoa kesti yhä, ja lepopäivinä oli pidettävä tarkka huoli hevosten ruokinnasta. Tästä syystä ei Joonas ehtinyt kauan viipyä Matin luona, koska tiesi, että isäntäukko ainoastaan aniharvoin viitsi talliin mennä ja Heikistä ei sunnuntaipäivinä näkynyt kotona häntääkään. Johanna oli saattanut antaa heinätukon, mutta se ei pitkälle riittänyt. Kotiin riensi siis Joonas ja huomasi aavistuksensa todeksi, sillä tyhjät olivat hevoisten seimet ja silppuastiat. Hän taputteli hevosten lautasia ja kiitollisina äänsivät elukat hoitajalleen. Kunnollista silppua ne nyt saivatkin. Sen jälkeen loi Joonas lannan tarhaan ja lakaisi lattian. Sitten alkoi hän joutessaan tarkastella tallin parsilattioita, jotka hevosten terävähokkaisten kenkäin kuluttamina olivat joutuneet kovin kelvottomaan tilaan.
"Saakeli!" paneskeli hän korvantaustaa kynsiskellen. "Huomispäivänä korjaisin tuon lattian, kun isäntä ja Heikki menisivät kahden metsään. — Mutta ne eivät mene. Kuka tiesi ei Heikki taas tule kotiinkaan. — Ei moni mies uskaltaisi pitää hevosiaan tuollaisella lattialla. — Vaari ei kärsi korjauksista puhuttavankaan, niin kauan kuin vähänkin pääsee retuuttamalla eteenpäin". Hän lähti tallista, sulki oven ja meni puuliiteriin katselemaan puita, joita oli tallinparsi-lattiaa varten varustanut. Ne näyttivät häntä tyydyttävän, koska itsekseen sanoi: "Kyllä niistä tulee lattia, jahkapa vaan saisin aikaa sen tekemiseen! Täytynee taas kerran pakottaa ukko suostumaan, muuten ei siitä tule mitään, ennenkuin joku hevosista murtaa jalkansa ja puoskarinpalkat tulevat paljoa kalliimmaksi, kuin lattia".
Hän katseli uhkeata halkopinoa sekä rankaläjää pihalla, arvellen: "On noita puita kokoutunutkin, vaikka syksyllä olikin kaikki niin lopussa. — Äijä on niidenkin ajoa vastustellut ja olis tahtonut vaan hirsiä kaupunkiin ajaa, vaan olenpa nähnyt hänenkin toisinaan salaisella mielihyvällä katselevan tuota halkopinoa". Sitte hän innostui. "Mutta voi kun saisin tästä talosta edes toisen puolen haltuuni, niin tahtoisin näyttää kuinka oikein taloa asutaan!" Ikään kuin elähytettynä tuosta toivosta, meni hän tupaan. Siellä oli kaikki hiljaisen rauhallista, ainoastaan Johanna oli kotona ja luki hiljaisella veisaavalla äänellä "Uutta Testamenttia".
"Kauanpa viivyitkin taas Meri-Matissa", virkkoi Johanna raukaisevan unisesti haukotellen. — "Kauanpa kylläkin", vastasi Joonas. "En ymmärrä mikä minua sinne niin erinomaisesti vetää, vaikka hänen juttunsa ovat jo ennestään tuttuja. Missähän vaari lie?"
Johanna muuttui totiseksi:
"En tiedä. Vähän aikaa sitte lähti tästä kylään. Kun ei vaan olisi taas joutunut Tervahaudan Juhan joukkoon koska se kuuluu tulleen juovuksissa kylään".
"Vai niin".
"Se on yksi pahuudenalku, se Tervahaudan Juha! Aina hän tulee tänne viinapulloinensa ja saa houkutelluksi isänkin juominkiin".
"Hänen salaprännistään ne juopot sitä viinaa niin helposti saavat. Jos ei sitä olisi, niin kyllä moni ryyppy jäisi ryyppäämättä. Jos panen pahat päähäni, niin ilmoitan ensi tilassa sen nimismiehelle. On oikein häpeällistä, jos ei sitä joku tee".
"Älä tee sitä Joonas", Johanna vihdoin virkkoi, "sillä, vaikka salaisestikin sen teet, niin rupeavat juopot kuitenkin sinua epäilemään, he tuntevat jo mieli-alasi. Sinä saat niistä semmoisen vihollisjoukon, joka ennen pitkää kostaa". Ajatus näytti Johannaan kipeästi koskevan.
"Sitä ei nyt niinkään tarvitse peljätä, turhan vuoksi", lohdutti
Joonas.
"Tarvitseepa, sillä ne miehet tekevät vaikka mitä! Lupaa nyt, ettet puhu siitä mitään, kyllähän nimismies sen muutenkin tietoonsa saa".
Joonas oli vastahakoinen lupaamaan.
"Olkoonpa nyt sitten tahtosi mukaan", hän myönsi, "mutta jos vaan Teerinevan Kustu yhä rohkeammaksi tulee, niin en minä sitä viitsi kärsiä".
Epäselviä ääniä rupesi kuulumaan ulkoa, Tuvanovi paiskattiin selälleen ja tupaan astuivat Teerelän isäntä ja Tervahaudan Juha.
"Täällä ne ovat poijat Pohjanmaalta, jotka eivät miestä pelkää!" rämisi
Tervahaudan Juha hoippuroidessaan sisään.
"Onpa Joonas kotona", sanoi isäntä jo ovesta tullessaan. "Oletko ollut tallis? Mene ruokkimaan hevosia. Huomenna pitää taas metsään". Tämä kaikki tapahtui näytteeksi Tervahaudan Juhalle. Vaarin itsetunto yhä nousi.
"Minä aivan äsken tein niille silppua", ilmoitti Joonas nöyränkaltaisesti.
"Vaikka! Mene nyt kun käsken, kyllä ne ovat sen jo syöneet".
Joonas pani taulun pöydälle ja enemmän kärsimättömyydestä kuin käskyä totellen aikoi mennä talliin, mutta Tervahaudan Juha pidätti häntä tervehdellen:
"Päivää Joonas! Anna kättä köyhälle, köyhäll' on lämmin käsi".
"Päivää".
"Älä moiti meidän sikaa, vaikka siin' on vähä vikaa!" jatkoi Juha.
"Mitäpäs siitä".
"Kyllä sinä moitit, sinä isottelet, et meikäläisille juuri puhele, et puhele, et".
"Vai niin". Joonas naurahti ja meni ulos. Vähän aikaa tallissa seisottuaan ja katsottuaan hevosten syöntiä palasi hän tupaan.
"Naa!" huusi ukko, "oliko hevosten hännät ylös vai alaspäin?" Hän iski silmää Tervahaudan Juhalle.
"Tuommoisia kysymyksiä tehdään pikkupojille", vastasi Joonas ulkonaisesti tyynenä, mutta hyppyset pudistivat lujasti rihveliä ja tauluun tuli syvä vako.
"Häh!" karjui ukko kallistaen korvaansa, vaikka kyllä kuulikin vastauksen.
Joonas oli vaiti. Mutta Johanna luuli nyt tarpeelliseksi hänen sekautumisensa asiaan.
"Mitähän siinä taas ilkeilette, olkaahan jolloinkin ihmisittäin".
"Tuki sinä suus; vai en enää saisi puhuakaan".
"Ei tuommoisia nilkun puheita".
"Kuka täs komenteeraa? Sanoppas se!"
"Kukahan se nyt on, joka komenteeraa", matki Johanna. Äijä kääntyi
Joonaaseen:
"Mene valjastamaan tamma, minä lähden tätä Juhaa kyyditsemään".
"Eikö se ole sopimatonta", arveli Joonas. "Tammalla pitää aamulla lähteä kaukaiseen metsään".
"Kyllä se jaksaa".
"Onko tämä sun kuraatoris?" kysyi Tervahaudan Juha suu ilkeässä ivankierteessä.
"Ole siinä! Mene vain Joonas asettamaan tamma ja ruoki sitten paremmin", käski ukko.
"Milläpä niitä sen paremmin ruokitaan, kun ei ole suurusta".
"Joutavia lorinoita! Mene, mene jo!"
"En mene. Tämän kerran kiellän käskynne täyttämisen; huomatkaa itsekin: matkaa on kolme pitkää virstaa ja ihan tarpeeton, tuollainen mies joutaa maata kylässä viinan pois päästänsä ja mennä sitte käyden".
Merkillisellä tavalla hillitsi ukko itsensä. Kenties hän pelkäsi, ettei kuritus auttaisi Joonaan nöyryyttämisyrityksessä. Aivan sievästi päättikin hän hellittää riidan ja kiertää.
"En pyydäkään sinua, saatan itsekin valjastaa", sanoi lähtien kiukkuisesti liikkeelle.
"Ottakaa sitten salviaruskia, mutta ei tammaa", Joonas muistutti.
"Se ei tulekaan kysymykseen sinulta", ärjyi isäntä.
Joonas lähti suuttuneena ulos, Johanna seurasi jälessä ja rupesi kehoittamaan:
"Älä vastustele sitä, anna mennä. Tiedät kyllä kuinka ilkeä hän on, ilman väkivallatta et saa häntä peräytymään".
"Mutta hän niin rääkkää hevosen".
"Vaikkapa! Ei sinulla ole siitä mitään edesvastausta, rakas ystävä.
Anna hänen vieläkin olla niin kuin tahtoo, —" Johanna teetteli itkua.
"Älähän nyt taas turhia. Menköön minun puolestani mihin tahtoo". Asia oli sovittu. Toinen meni tupaan toinen talliin.
Isäntä ja Tervahaudan Juha tulivat pihaan. Työreki makasi siinä kellellään, se käännettiin anturoilleen. Tallin seinustaa vastassa oli aisoja pystössä, siitä heitettiin yksi pari luokkineen, ränkineen pihaan.
Talliin meni ukko, siellä Joonas paraillaan hevosia suki. Sanaakaan puhumatta, vei ukko tamman ulos. Uskomattomalla ketteryydellä puettiin länget hevosen kaulaan, suitset sen suuhun ja kepittiin kakkula-aisat vetolenkistä reenjukoon.
"Istu päälle!" käski Teerelän ukko toveriaan.
Toinen sovitti itsensä reen peräpuoleen nojailemaan pankkaan.
"So tamma!" Riuska hevonen riensi portista tielle. Vähää puuttui, ettei reki käänteessä viskautunut seinään.
"Saapa nähdä, kuinka tuossa polskassa käy", arvaili Joonas, tirkistellessään tallinoven raosta lähtevien hurjaa menoa.
Kun Joonas tuli tupaan, näki hän heti Johannan silmistä, että tämä oli itkenyt. Etsi käsiinsä erään kirjan ja alkoi lukea, sen ohessa salaisesti silmäellen Johannaa, joka tuon tuostakin pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan.
"Älä nyt turhista itke, vaikka äsken vähän kiivastuinkin. En kuitenkaan viitsi milloinkaan häntä lyömään ruveta", sanoi Joonas.
"Sitä en erittäin epäilekään, onhan sinulla miehen mieli ja voit kärsiä isäni oikkuja, mutta minun päässäni risteilee monenkaltaisia ajatuksia siitä, kuinka tässä ruvetaan elämään ja olemaan, jos tuo Heikkikin todenteolla rupeaa akottumaan. — Minä epäilen, etten voisi Kuppilan Miinan kanssa tulla ikinä toimeen saman katon alla".
"Älä huolehdi, aika tuo uusia neuvoja. Tosin minäkin toisinaan mietin, mihin laitaan tässä elämä rupeaa lyömään, mutta —". Joonaan lause katkesi. He olivat taas menneet istumaan vierekkäin.
"Mutta — mitä?" uteli Johanna.
"Aattelen vaan, että kun vaari suostuisi talon jakamiseen ja antaisi meille toisen ja Heikille toisen puolen. Kun me kunnollisesti hoitaisimme puolikkaamme, niin tulisi siitä varmaan yhtä hyvä talo tulojensa puolesta, kuin tämä nyt on kokonaisena". Joonas pudisti päätään. "On ihme ja kumma kun tämä talous on näinkin kauan pystyssä pysynyt niin huonolla hoidolla".
"On se ihme, mutta kylläpä se onkin mennyt takaperin. Ei äitini kuollessa ole ollut velkaa muuta kun sataviiskolmatta ruplaa ja nyt on jo luullakseni likemmäksi kolmetuhatta markkaa".
"Heikkiä minä erittäin kummastelen, että hän nuorena miehenä viitsii olla niin tuiki laiska ja talonhoitamisessa huoleton".
"Lastu ei lennä kauas puusta".
"Isäs on kuitenkin vielä vanhoillaankin Heikkiä paljoa miehuullisempi".
Vähän aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Heikki kotiin kahden toverin kera. Jokainen oli juovuksissa. Heikki aikoi ottaa hevosen ja lähteä ajolle, mutta Joonas pisti tallinavaimen lakkariinsa eikä laskenut häntä hevosten pariin. Tästä Heikki raivostui ja aikoi oikeuttaan pienellä käsikähmällä voittaa. Mutta se päättyi pakoretkeen, jolle toverit häntä vikkelästi seurasivat.
Oli jo ehtinyt yö tulla. Kaikki muut, paitsi Johanna nukkuivat Teerelän tuvassa.
"Kuule!" virkkoi hän ja sysäsi Joonasta kylkeen. "Minä luulen, että isä on tullut, korvaani kuului tamman riimukulkusen helinä".
Joonas kuunteli.
"Kyllä, olen minäkin kuulevinani". Samalla kuului hevosen hirnunta pihalta, kaksi kertaa peräkkäin.
"Kumma ettei hän jo melua", ihmetteli Joonas.
"Voi Joonas-kulta, etkö sinä menisi sinne katsomaan?" pyysi Johanna.
Joonas ähkyi tyytymättömästi.
"Täytyyhän sinne mennä". Hän nousi, puki vaatteita päällensä, sytytti talikynttilän vanhassa mustuneessa lyhdyssä ja meni sen kanssa ulos. Yö oli pimeä ja ilma leudonpuoleinen. Tultuaan tallin luo, näki Joonas, että hevonen seisoi oven edessä ja nuuski heinäntähteitä maasta.
"Hevonen on täällä", puheli hän itsekseen, "mutta miestä ei näy — vai kuinka? On kun onkin! Tuossa se nyt makaa, voi miesrukkaa tuotakin! Onkohan edes henkeä?"
Ukko makasi reellä vatsallaan. Joonas käänsi kasvot ylöspäin ja laski korvansa lähelle suuta. Hiljainen koriseva hengitys ilmaisi, että asianomainen vielä eli. Huomattuan pikaisen avun olevan tarpeellisen, juoksi Joonas tupaan ja käski Johannan kiireesti ulos. Käskyä ei tarvinnut kertoa.
"Älä kovin pelkää. Reellä hän tosin nukkuu, mutta ehkä hän siitä saadaan virkoamaan, kun vaan nostamme tuvan lämpimään", arveli Joonas.
Johannasta ei kuitenkaan ollut suurta apua ukon nostamisessa, vaan tupaan mies saatiin. Tarkastettiin sitten, josko jäsenissä olisi kylmetyn vikaa. Sormet olivat vähän epäilyttävän valkoiset. Niitä hierottiin lumella. Johanna sytytti tulen, lämmittääksensä maitoa, jota annettaisiin sisään. Kun hieromisen kautta näytti elonvoima alkavan sormiin palata, lähti Joonas hevosta vihdoinkin korjuunlaittamaan.
"Hevos-parka!" hän itsekseen jutteli päästellessään hevosta valjaista. "Märkänä kuin uitettu kissa!" Huolellisesti pyyhkieli hän härmistyneen vaahdon elukan karvasta ja peitteli selän kahdella paksulla loimella. Silpun hyvästi jauhotettuaan ja vedettyään vesikorvon pois, ettei hevonen saisi kuumiin sisuksiinsa kylmää vettä juoda, meni hän tupaan.
"Tuletpa paraiksi sisään", sanoi Johanna. "Koettakaamme saada lämmintä maitoa hänen suuhunsa".
"Kun ei vaan olisi liian kuumaa, että polttaa", epäili Joonas.
"Ei se ole".
"Mutta tämä suu ei pääse auki, tuoppas tukeva lusikka, jolla saan vääntää hampaat auki".
"Voi sen tähden kumminkin!" Johanna vei lusikan.
"No! Koetapa kaataa tuota lusikan lapaa myöden, kaada hiljaa, että ei mene syrjään".
"Vielä hiukan paremmin auki".
Monien yrityksien perästä saivat he maitoa vihdoin valumaan ukon jähmettyneiden leukain välitse, niin että tämä alkoi purkaa kun maitoa valui henkikurkkuun.
Juopunutta koetettiin nyt saada jalkeille.
"Mikä herran tähden?" kysyi piika, joka oli herännyt ja katseli kummastellen outoa touhua.
"Käskenkö tulla vähän auttamaan?" kysyi Johanna Joonaalta.
"Tulkoon".
"Tule Hessa vähän meitä auttamaan, koska heräsit. Niinkuin näet, on isä taas juopumisen kautta kuolemankielissä. Koettaisimme saada häntä vähän liikkeelle, mutta minä en voi yksin toiselta puolelta kannattaa".
"— Kun ei saa öitänsä nukkua", murisi Hessa, mutta meni kuitenkin, siunaillen, Johannan kanssa kannattamaan ukkoa toisesta käsipuolesta.
Vähänajan kuluttua alkoivat terveelliset seuraukset näkyä siten, että juopunut alkoi jo päästellä suustansa epäselviä ääniä. Jäntereisiin näytti palaavan paossa ollut elo.
Loppuseuraus näistä yrityksistä oli se, että mies saatettiin jotenkin hyvillä toiveilla parantumisesta jättää yksikseen makaamaan. Ei uskallettu kuitenkaan heittää itsekseen, sillä vuoronsa jälkeen kävivät Joonas ja Johanna tarkastelemassa hänen nukkumisensa luonnetta.
Aamulla oli ukko jo täydellisesti tolkussaan vaan ei kyennyt nousemaan ylös, sillä ruumista kolotti ja päätä porotti.
Heikkiä ei maanantaiaamuna kuulunut niin aikaisin kotiin, että olisi ehtinyt metsään. Joonaan täytyikin siis vielä toistaiseksi heittää kauan aikomansa tallinparsi-lattian teon ja lähteä metsään, kun ei hevosia kuitenkaan sopinut kokonaista päivää laiskana seisottaa.
Johanna ei saattanut tänä päivänä olla isällensä mainitsematta sitä yksinkertaista ihmettelyänsä, ettei vanhuuskaan jo anna mieltä hänelle, vaan aina "kun vaan paikalle sattuu, niin vetää itsensä täyteen kuin merisieni".
Ukko kärsi sen rauhallisesti. "Kerranko tuollaista nyt sitten miehelle tapahtuu", arveli vaan. "Teillä oli turhanpäiväistä hätää minun tähteni — olisitte antaneet vaan maata sängyssäni, niin kyllä siitä olisin vironnut. — En muista yhtään, kuinka olen tullut. Jäikö se Juha kotia, vai tuliko minua saattamaan? No hama hänestä, kun vaan tuo pää paranis. Luulenpa melkein, että se on tullut siitä kipeäksi, kun te olette sitä maitoa kaataneet väärään kurkkuuni. — Peeveli, kun repii…"
Näin haasteli ukko vuoteellaan. Naiset, jotka tuvassa kehräsivät, nauroivat salaa.