XIX.
Raskaalla mielellä paneutui ukko levolle sinä ehtoona, noituen kaikkia koulu-puolueen miehiä, ankarimmin omaa vävyänsä. Ähkyi ja käänteli vuoteellaan kyljeltä toiselle, kunnes uni vihdoin valloitti.
Vähän aikaa oli hän jo kuorssannut, kunnes joku alkoi tuntuvasti jyskyttää porstuanovea. Ukko oli kuitenkin jo niin syvässä unessa, ettei heti ensimäisiä paukauksia kuullut.
"Hoi äijä! Avaa ovi! — Mikä saakeli sinusta on tuommoisen unikeon tehnyt? — Hoi! — Täällä on Tervahaudan Jukka!"
"Pahahenkikö siellä mellastaa?" kavahti ukko kun heräsi.
"Hoi Masa, unikeko, hoi!" kuului portailta.
Ukko hyppäsi sängystä.
"Tuo Tervahaudan Jussiko se…" hän virkkoi ja meni porstuaan.
Kiusanteonhalussa kysyi ulkona jyryävältä:
"Kuka siellä sillä lailla mellastaa?"
"— Kukahan täällä nyt… Avaa ovi, vai mitä meinaat?"
"Kuka sinä olet?"
"No voi, voi! Tahdotko, että halkaisen tuon ovesi, niinkuin ruudun ja näytän naamani?"
"Sano nimes".
"No minä".
"Kuka minä?"
"Voi s——na! etkö sinä Tervahaudan Jukkaa tunne, muutama".
"Sinäkö se … äänes on niin muuttunut…"
"Muuttunut. Valehtelet, mikä sen olis muuttanut. Sun korvas muuttunut on, on jo. Ja mun käsiäni palelee niinkuin kerjäläisen korvia. Päästähän tupaan, että saan pistää ne hetkeksi hiilille", höpötti Juha, kun ei tahtonut tuvanovea löytää.
"Mene, mene. Siinä ovi on".
Tupaan päästyään pisti Juha kouransa lämpimään poroon. Mattipaappa puuhasi tulta tervaksisen päreen päähän.
"Missä sinun on kintaas kun kätes kylmetytät?"
"Kintaas? Älä leveile, ei sitä kaikille ole Jumala syytinkiä siunannut, niin kun sulle".
Päre syttyi ja asetettiin tiilikivien rakoon muurin pilarissa. Ukkokin istui takalle, sillä häntäkin vilutti.
"Onhan niitä kintahia muillakin, ei vain syytinkiläisillä".
"Huu, kun tekee hyvää tämä lämmin", äänteli Juha, pudistellen ruumistaan.
"Missä sinä olet nyt kulkenut?"
"Missä? Tulin teille".
"Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan".
Juha veti taskustaan viinapullon. Teerelän ukko haukotteli ja pudistelihe sisällisestä mielihyvästä.
"Ota". Juha tarjosi pullon toiselle, kun ensin oli itse ryypännyt.
"Saako tässä vielä ryypyn? Sitäpä viljaa enää harvoin näkee", paneskeli ukko ja ryyppäsi. Juha katseli hymyssä-suin toista.
"Mistä olet saanut? Tämä on puskaviinaa, otan vieläkin ryypyn".
"Kyllä se saa, joka saa, mutta ei kaikki saa. — Ryyppää paremmin".
Ukko otti uudestaan.
"Se on puskaviinaa", vakuutti äijä uudestaan. "Kuka sitä nyt taas tohtii polttaa?"
Salaperäisesti silmiänsä vilkuttaen ja päätänsä nytkyttäen alkoi Juha kohmeloäänellä laulaa:
"Kaksipa hankkii kauroja,
Kolmas mallasjauhoja,
Neljäs pannunhattuja,
Viides viinanappoja".
Talon tuvassa oli haltiaväki heti alussa kuullut jyräkän, jota Tervahaudan Juha pihatuvan ovella piti. Joonas oli noussut kuullakseen paremmin ja tunteakseen mellastajan äänen. Pian hän sen tunsikin, ja palasi välinpitämättömänä takaisin vuoteelle. Mutta vähän aikaa maattuaan ja mietittyään, sanoi hän Johannalle:
"Minäpä nousenkin ja menen paapan ikkunan alle kuultelemaan vähän, mitä ne puhuvat".
"Mitä sinä huolit heistä, älä mene!" esteli Johanna.
"Leikin päälle menen sinne. Olen kuullut pieniä, hiljaisia huhuja, että taas on laitettu tuonne jonnekin metsänsydämeen salapolttimo. — Minä luulen, että tuo juoppo, jos kukaan, tietää sen eikä hän saata olla sitä meidän vaarille sanomatta".
"Eiköhän ole perätöntä. Olisivatko ne uskaltaneet, kun viimetalvena hävitettiin se, mikä niillä oli", arveli Johanna.
"En minä tuossa väsy, jos käynkin".
"Pane turkit yllesi".
Joonas puki ja hiipi hiljaa vaarintuvan ikkunan alle, laski korvansa likelle jäätynyttä ruutua.
Siellä jatkui laulu:
"Viina se juosta lirittää,
Kun valkian ala virittää;
Talvella tai suvella,
Mettäs kuusen juurella".
Laulu loppui ja sitte kuului vaarin ääni:
"Sinä olet aina yksi ja sama, vanhuuskaan ei anna mieltä".
"Mitä mieltä?"
"Niin vain, kun mellastat".
"Ja etkö sinä?"
"Ei nytkään ole kokonaiseen kuukauteen ollut viinanmärkää suussani.
Mitä sitä silloin mellastaa, mitä jo. Annas vielä vähä".
Juha antoi pullon.
"Ota nyt pitkä ryyppy, kyllä nyt on mistä saadaan".
"Kaupungista ei sitä tahdo saadakaan kun niin harvoin. Mutta sano nyt jo, mistä olet tätä saanut? Mitä tuossa kieräilet".
"Tiedä uskallanko —. Saattaisi tulla tuon teidän isännän korville".
"Piruko sen sinne… Luuletko, että minä semmoisia hänelle toimitan?"
Juhan oli paha sanoa, paha sanomatta olla. Vihdoin ilmoitti:
"Teerinevan Kustun pränni on taas kunnos".
"Hoo! Kuinkahan mies on uskaltanut, vaikka viime talvena sai semmoisen seljällisen".
"Se on nyt paremmas paikas. Mullakin on osaa".
"Kaikkea sinäkin keität, tervaa ja viinaa".
"Hojaa! Kukin keittää mitä taitaa. Ja meitä onkin nyt koko komppaniia".
"Missä teidän pränninne on?"
"Ei tahdo uskaltaa sanoa, tulee pian tiedoksi".
"Tottahan sen minulle uskallat sanoa?"
"Ei, mutta maistetaan nyt taas".
"Kun pohjolainen maistaa, niin pohja paistaa!"
Ryypyt siinä otettiinkin ja Teerelän vaari kehui viina hyväksi.
"Taidatpa sinä osata pitää suus kiinni, jos sanon?" alotti Juha.
"Tietysti, mitäs minä sellaisia".
Juha alkoi:
"Se on Korpiahon keskellä Varissaares. Eikös ole sopiva paikka? Siellä ei käy kukaan ihminen talvisaikanakaan, se on kuin linna aavan meren keskellä. Vai tiedätkö sinä sitä paikkaa?"
"Varissaartako? Tottahan minä… Mistä kautta te sinne kuljette?"
"Närhiniityn talvitietä, aina Remppulankyläisten Sammakkolaaksoille, sieltä kierrämme Pahkalammikon ympäri ja vasta Kujalan tukkimetsän päästä, siitä jossa metsä on likinnä saarta, menemme saareen".
"Onpa se mutkallinen tie!"
"On se. Mutta senpä vuoksi ei sinne asiaan kuulumaton osajakaan. Ja sieltä näkee laajalle ympäristöön. Meillä on ladatut pyssyt aina valmiina ja yksi vahdis. Tulla sinne sitte, tulla jo".
"Niinpä se on kun ryövärinluola! Pitäisipä sinne päästä".
"Jaksaisitko kävellä?"
"Eikö tuota nyt siinä tiedos että sais vielä kerta maistaa syntisellä suullansa lämmintä viinan-väkeä".
"Jaa'a, taitaa olla aikaa jo siitä, kun olet saanut kuumaa viinaa".
"On siitä, on kulunut aikaa. En sitte ole maistanut viinapannun-hatun välistä tupruavaa höyryä, kun Kuppilan vaari vainaja keitti".
"Sekin äijä kuoli viime talvena. Mainio viinankeittäjä".
"Kyllä se konstin taisi. Annatko vielä potustas?"
Molemmat ryyppäsivät ja Teerelän vaarinkin silmät rupesivat jo juopuneen tavoin mulkoilemaan. Juha alkoi muuttua hiljaiseksi.
"Sano nyt, saanko seurata sinua Varessaareen? Kovin tekee mieleni", uteli vaari.
"Sinua kaivataan kotona".
"No siitä pian… Minä vain sanon kun tulen takaisin, että olen ollut
Kivistön vanhan Iisakki-vaarin kestis. Ne uskovat kyllä, me olemme,
Iisakki ja minä, olleet aina hyvät tutut".
"Mutta —, no tule jos tahdot. Menen tästä, kun kerkeän, Jaakon-Katriin yöksi. Tavotetaan aamulla siellä. Voisimme muuten kyllä lähteä täältä yhdes, mutta kun ne näkevät minun sinun seurassas, niin taitavat ruveta epäilemään. — Ota nyt".
"Hyvinpä se jo on kulahtanut. Äh, perun siivo viinaa. — Siitä tulee hauska reisu".
"Saisit sinä, joka olet talon syytinkikrapa, maksaa mulle puolen tynnyriä rukiita, kun sinut vien sinne. Siellä saa elää niinkuin pellos — kuin Keisari valtakunnassaan! Se on siivo mies, se Teerinevan Kustu. Ei se ole mikään tyhjänpäiväinen. Silmiänsä ei ole pessyt, eikä päätänsä kammannut kahteen kuukauteen. Se lempo on musta kuin neekeri". — — —
Joonas oli seisonut ikkunan alla ja kuullut tarpeeksensa. Vilun ahdistamana hän lähti tupaan.
"Kuulitko mitään? Tavataan sanoa, ett'ei kuuntelian mieli ole koskaan parantunut", kiusasi Johanna, kun Joonas tuli tupaan.
"Ole hiljaa, saadaan jänis. Mulla on tarkat tiedot uudesta prännistä".
"Todellako? — Minä oikein pelkään mitä siitä taas seuraa".
"Älä huoli, kyllä minä asiani vastaan!"
Pitkään aikaan ei uni tahtonut ummistaa Joonaan silmiä, sillä päässä risteili monenkaltaisia ehdoituksia Varessaaren viinapolttimon hävittämiseksi. — — —
"Hoppaa tippaa! — Muistathan Jussi, että näis kouris oli ennen voimaa, eikä se ole vieläkään lopus. Tuntuuko mitään?"
Näin melusi Teerelän vaari, joka jo oli ehtimässä juopumuksen suuriäänisimmälle huipulle.
"Älä hiides! Niinhän sinä puristat kuin viilapenkki", ruikutti Juha.
"Onhan minus vielä hyvä pala entistä Teerelän Mattia, onko?"
"On, on. Sulla on hyvä syytingin maksaja. Siitä se tärmä johtuu".
"Mennään talontupaan, minä tahdon näyttää sille Joonalle, mistä
Taavetti on olutta ostanut, hih!"
"Älä, älä veikkonen, en minä ainakaan…"
"Tule jos tahdot, vanha jänis, mutta minä menen, minä! Se maitoleuka luulee jo olevansa mies, mutta nyt saa koittaa! Tuletko?"
"En, en, en! Päästä irti".
"Jää siihen urvelo, minä menen. Hailala railala rollol rallal — ja puukolla lyötiin lujaa —"
Räyhäten meni vaari talontuvan rappusille ja alkoi aseellaan tuntuvasti paukutella portaiden kaidepuihin ja oveen, haukkuen ja noituen.
"Tuo on hullu!" mutisi Tervahaudan Juha ja pötki kartanolta pakoon.
"— Tule nyt, sivistynyt, koettamaan, hoi! — Nyt saa tulla vaikka vielä tulis isäskin haudasta auttamaan! — Kuulitko s——nan kouluhullu! — Tule nyt, saat koittaa! —" kaikui kartanolla hiljaisessa yössä. — — —
Joonas oli jo lähdössä.
"Älä mene, Joonas, älä mene! Anna minä menen. Kyllä minä saan hänet rauhassa viedyksi tupaansa. — Voi sitä vanhaparkaa, kun se on hullu! — Älä mene", pyyteli Johanna.
"Olehan rauhassa, en minä hänelle mitään vahinkoa tee, mutta ei hän saa ovea särkeä", sanoi Joonas.
Portailta kuului:
"Tule nyt komiaan tuttu jos uskallat! Minä näytän sulle lahtarinkurssin, sinä koulukerjäläinen" — —
"Menkää nyt isäntä ja näyttäkää sille oikein", kehoitti renki, joka unestaan oli herännyt.
Joonas oli lähdössä.
"Oi, voi, älä mene, päästä minua, kyllä minä hänet saan asettumaan", pyyteli Johanna. Mutta lapsi samassa heräsi, ja alkoi itkeä. Äidin täytyi ensin sitä tuuditella, ennen kuin pääsi ulos. Sillä aikaa meni Joonas jo porstuaan. Johannan hätä oli suuri. Sopimatonta oli lapsen kanssa rientää kylmään porstuaan ja sopimatonta sitä itkevänä sänkyynkin jättää.
"Voi Jesus!" huusi hän. "Menkää te, hyvät miehet, sieltä sängystä, katsomaan tuonne ulos, etteivät ne — so lastani, so —"
"Älä nyt Johanna turhia huuda, ei tässä mitään hätää ole, se meni jo tiehensä", sanoi Joonas, tullen takaisin tupaan.
Meluava appivaari olikin jo poistunut portailta. Tervahaudan Juhaa hän huutaen ja kiroten tuvastaan ja kartanolta etsi, mutta ei löytänyt.
"Kuinka se nyt kuitenkin lähti?" kysyi Johanna.
"Tottapa kyllästyi, kun ei saanut minua käsiinsä".
"Mutta kuule nyt, sen ääni kuului jo portilta, se lähtee kylään. Minä nakkaan vähän vaatetta päälleni ja menen hoitamaan hänet tupaansa, ettei se pääse mitään hullutuksia tekemään kylällä".
"Ei, pysy tuvas, et saa mennä; olkoon ja eläköön mielensä mukaan".
Tämän lausui Joonas painolla, jota ei Johannalla ollut uskallusta vastustaa.