XX.
Kolme hevosta, kunkin reessä kaksi miestä, juoksi lakean Närhiniityn läpikäyvää talvitietä.
Tyyni hiljaisuus vallitsi Närhiniityn lumilakeudella, sillä päivänkaimo alkoi vasta hämärtää ja metsäajajat eivät olleet vielä tielle ehtineet.
Edellisessä reessä keskusteltiin vilkkaasti matalalla äänellä.
"Oletko varma, että täydellisesti tien tunnet?" kysyi nimismies
Teerelän Joonaalta, sillä ne olivat edellisessä reessä ajajat.
"Tunnenhan minä, mutta meidän ei loppumatkassa sovikaan tietä seurata, vaan täytyy kaartaen kulkea metsän läpi, mistä vaan luulemme salaisimmin pääsevämme Varessaareen", vastasi Joonas.
"Mutta entäs hevoset? Niillä ei sovi joka rotkosta ajaa".
"Ne täytyy jättää metsään siihen saakka, kun niillä pääsemme menemään, ja jatkaa tietä jalkaisin".
"Kuinka pitkä sinne vielä lie?"
"Noin pari virstaa siihen, johon hevoset saamme jättää".
"Sinä et siis tiedä, ketä siellä on muita kun Teerinevan Kustu".
"En, kun en saanut sen Juhan puheesta mitään selvää. Minä luulen kuitenkin, ettei niitä ole kovin monta, eikä keittolaitoskaan liene kaseva, koska se on vasta niin alkeella".
"Hm".
Joonas nykäsi suitsista ja hevonen alkoi vinhasti kiitää kohti vastassa olevaa tukkimetsää. Kun sinne oli päästy, huonontui tie, reki kallisteli ja hyppi poukamissa sekä kivien ja kantojen yli. Tie huonontui yhä huonontumistaan siihen määrään, ettei hevosten enää lopulta sopinut antaa juostakaan, vaan täytyi pidättää hiljalleen kävelemään.
Vihdoin seisautti Joonas hevosen ja virkkoi: "Tähän on meidän nyt parahinta jättää hevoset ja lähteä rompimaan tuon mäenkaulan ylitse, siitä ei ole enää kuin pari pyssynkantamaa Varessaareen".
"No noustaan sitten reestä", myöntyi nimismies ja rupesi kömpimään seisoalleen.
Toiset tekivät samoin. Hevoset sidottiin puihin kiinni ja heitettiin heiniä eteen. Turkkinsa jätti jokainen rekeen, sillä metsässä oli lunta paksulta. Joukko oli aseilla varustettu, kahdella oli pitkät luotipyssyt, toisilla pistooleja ja melkein jokaisella kirves.
Vaikeanpuolinen oli matka paksussa lumessa, kovin höyrysivät miesten kasvot, kun vihdoin seisahtivat lakean ahon laitaan.
"Kas tuossa", virkkoi Joonas ja viittasi kädellään ahon keskellä olevaa tuuheametsäistä saarta, "se on Varessaari".
"Näettekö heikkoa savupilveä, joka nousee saaren tuonpuolisesta syrjästä?" kysyi joku toinen, osoittaen kädellään suuntaa.
"Totisesti", myönsi susivouti, varjostaen kädellään silmiään.
Toisetkin luulivat ensinnä savua näkevänsä, mutta se haihtui pian.
"Luulen, että meidän on tästä parahin ruveta oikaisemaan", alkoi Teerelän Joonas sanoa, "sillä jos tuo oli savua, jota nähtiin, niin on niiden tuhostus saaren tuon puolisella syrjällä. Metsä näyttää tällä puolella olevan tiheä ja me voimme sen varjossa päästä, ken tiesi, huomaamatta paikalle".
"Mutta jos ne pitävät vahtia", huomautti joku.
"Sitä on mahdoton tietää. Meidän on nyt kuitenkin koettaminen, ja lienee parahinta, että kohta lähdemme astumaan", päätti nimismies.
Niinpä lähdettiinkin kohti vaaranalaista paikkaa. Jokainen tarkasteli, ikäänkuin salavinkaan, ampuma-aseitaan, josko ne olivat reilassa ja tarpeen tullessa valmiit käytettäviksi. Vaikka miesjoukko tuossa oli oikein rotevaa laatua, voi kuitenkin useain kasvoista ja menetyksistä huomata, että he ottivat asian vakavalta kannalta. Jokaisen silmät olivat kuin tähystin, alinomaa tähdättyinä saaren kukkulaa kohti. Kuta lähemmäksi pyssynkannon matkalle he lähestyivät, sitä kiinteämmäksi kävi tähystys. He olivat jo jotenkin likellä saarta, kun nimismies hiljaa virkkoi:
"Lähdetään miehet juoksemaan, sillä meitä ei ole huomattu. Minä päätän sen siitä, että jos he olisivat meidät nähneet, niin varmaankin olisivat jo lyijyllä tervehtineet".
Kaikin voimin ruvettiin nyt kipaisemaan, vaan matka ei kovin nopeasti joutunut, sillä paksu lumi teki tuntuvaa estettä. Saaren reunassa pysähtyivät he vähäksi aikaa huoahtamaan ja kuivaamaan pisaroivaa otsaansa.
"Lähdetään kulkemaan linjassa yli tämän mäen, mutta varovaisesti ja hiljaa".
"Lähdetään heti", sanoi Joonas, ottaen pistoolin käteensä. "Olemmehan nyt jo kylläksi levähtäneet".
Liikkeelle lähdettiinkin. Puollustusaseet pidettiin joka silmänräpäys käytettävinä. Vähäinenkin rasahdus, joka jonkun jalan rioon sattuessa syntyi, sai jokaisen kasvot siihen suuntaan kääntymään. Kulku koetettiin suunnata sitä paikkaa kohti, mistä äsken oli huomattu savu nousevan. Miehet olivat jännityksissä; silmillään koettivat he tähdätä paksujen pensastojen läpitse. Ei ollut aikaa eikä lupaa äänekkäästi voivottelemaan, vaikka jalka toisinaan putkahti syvään, lumen peittämään rotkoon.
Oli jo ehditty saaressa olevan mäen korkeimmalle töyrälle ja seisahduttiin siihen. Yhä lisääntyi varovaisuus.
Katseltiin ympärille sinne tänne, mutta mitään outoa ei näkynyt eikä kuulunut.
"Minä menen tuolta kummun päältä katsomaan, sieltä näkee vähän edemmäksi", lausui susivouti, kädellään viitaten mainitsemaansa kumpua.
"Lähdetään kaikin, mitäpäs tässäkään on tekemistä", virkkoi nimismies.
Susivouti oli erittäin halukas pääsemään kummun päälle, ja kiirehti muiden edelle. Tuskin oli toivomaansa paikkaan ehtinyt, niin hän, ikäänkuin suolapatsaaksi muuttuneena pysähtyi. Toiset miehet seisahtuivat myöskin kummastuneina, vaikka eivät juuri yhtä suuressa määrässä kuin susiherra.
Mutta kylläpä viimemainitulla olikin syytä hämmästykseen, sillä kummun vastainen reuna oli äkkijyrkkä kuin seinä, ja sen alapuolelta alkoi paljon käyty ja paksulla rankkimassalla peitetty tie.
Aivan samassa, kun susivouti nämät asutuksen merkit huomasi, alkoi ihan hänen jalkainsa alta kuulua loilotus. Jyrkänteen kupeesta aukesi jonkullainen ovi, josta tuli ulos mies kantaen rankkisankoa.
Hän lauloi:
"Viinaa täällä keitethän,
Ja vällyillä klasit peitethän.
— Voi tulimmainen helvetti! —"
Siihen loppui laulu. Sanko putosi maahan ja rankki roiskui miehen jo entisestäänkin saman aineen tahraamille kengille ja pöksyille. Syy hänen suureen hämmästykseensä oli siinä, että äkkäsi vähässä matkassa sivullapäin seisovan kaksi miestä.
Hänelle johtui kentiesi mieleen haulikkonsa, koska pyörähti ja näytti aikovan palata takaisin tuohon kotaan. Mutta käännähtäessään takaisin, kohtasivat hänen silmänsä katon päällä seisovan susivoudin, joka vaiston-tapaisesti ojensi pistoolinsa.
Miehen huulilta pääsi toinen sydämellinen kirous. Ikäänkuin pontimen avulla kierähti hän takaperin ja näytti olevan aikeessa mikein kukon harppauksilla ruveta lennättämään teerienpoluille. Mutta sekin oli jo liian myöhäistä, sillä joku toinen oli häntä ketterämpi ottamaan tuon tässä tilassa niin tarpeellisen hypyn. Se oli Teerelän Joonas, joka miehen takapuolella kuusten suojassa oli päässyt hiipimään aivan lähelle ja aimo harppauksella töpsäytti nyt itsensä kiljahtavan rankkimestarin viereen, sekä tarttui lujalla kouralla tämän kaulukseen.
Joonas hengähti ensinnä syvään, ikäänkuin suuresta jännityksestä päässeenä, ja sanoi sitte leikillisesti, vaikka ääni hieman vavahteli:
"Päivää Kustaa. Onko kiire?"
"Kas se!" huusi susivouti korkealta asemaltaan. "Minä juuri aioin loikauttaa täältä maahan, mutta tuo Teereläinen ehti ennen". Sitten alkoi hän varovasti laskeutua alas, mutta sydän vielä leiskahteli melkein kuuluvasti, sillä mies oli pelkuri.
Joukko kokoontui nyt kiinni saadun miehen ympärille. Nimismies katseli kummastellen hänen paksulla rankkikerroksella maalattua pukuaan, sekä karvaista ja likaista naamaansa. Toisetkin miehet kummastelivat vaikka ei tuommoinen virka-asu ollut heille kovin harvinainen nähtävä, kun muistivat joku aika sitten lakkautettua kotipolton aikakautta.
"Vai niin sinä laulelet, että viinaa täällä keitethän", virkkoi nimismies.
"Älä nyt niin kiirehdi", nuhteli Joonas pidettäväänsä, joka nähtyään, että miehiä yhä tunkeutui metsästä, koetti riuhtoa irti päästäkseen pakoon.
"Tässäkö on asuntos? Onpa osannut rakentaa mukavaan paikkaan. Taitaa olla lämmin", puheli nimismies käyden kodanovea kohti.
"Yksinkö se Kustaa täällä oleskelee?" tutkaili muudan.
Salapolttaja seisoi hammasta purren paikallaan Joonaan pitelemänä ja tuijotti eteensä sanaakaan virkkamatta.
"Vie meitä nyt tupaasi", kehoitti Joonas.
Mies ei liikahtanut. Joonas työnsi häntä kauluksesta:
"Käy vaan, älä ujostele", sanoi, ja työnsi miestä edellään.
Toiset olivat jo sillä aikaa menneet sisään ja katselivat toimettomina ja täynnä kummastusta tuon maahan kaivetun viinakeittolan kummallista sisustaa. Sen kolme seinää ja katto olivat maasta tehdyt ja varatut aidaksilla ja puilla, etteivät vierymään päässeet. Etuseinä oli siten kyhätty, että oli pantu vierekkäin pystyyn hoikkia hirsiä ja näiden päälle ulkopuolelle ladottu paksut kerrokset nurmi-mättäitä.
Kuten vieraat heti sisääntullessaan saivat huomata, oli siellä lämmin. Kodan peräpuolella oli kiviläjä, joka toimitti tulisijan virkaa. Nytkin siinä viinapannu kihisi täydessä käytännössä, vaikka tuli juuri tällä hetkellä oli lopussa ja punainen hiilusta vaan levitti kotaan himmeätä valoa. Katossa oli pieni aukko, josta liika savu sai kulkea ilmoille. Kun susivouti äkkäsi aukon, huudahti hän:
"Tuon reiän näin jo isoon matkaan äsken, kun tänne katolle kaahin ja pisti jo juoni päähäni, että mitähän, jos heitän itseni tuosta alas. Mutta sitte huomasin sen liian pieneksi. — Kyllä olis tämä luullut vanhan Erkin tulevan tupaansa, kun minä olisin tuosta mätkähtänyt, heh".
"Olisitpa itsekin taitanut vähän oukkamustua, kun olisit lentänyt kiehuvaan sikunapataan", ivaili joku miehistä.
Nimismies otti päreen, joita kodassa kyllä löytyi, ja sytytti sen pään hiiloksesta, voidakseen valkean avulla paremmin tutkia asumuksen sisustaa.
"Hyh, hyh", pani hän ja piti nenäliinaa sieramiensa edessä. "Kylläpä haisee".
Samaa rupesivat toisetkin moittimaan ja pitelemään kintailla neniään.
"Tämäpä on asunto", ihmeteltiin. Kun päre oli syttynyt, alkoi nimismies sen valossa tarkastella ympärilleen. Siinä nähtiin nyt useankokoisia tynnereitä ja astioita, jossa oli juurta eli viinanainetta. Leilejä ynnä monellaista muuta kelpaamatonta oli myös.
"Onpa, saakelisoita, niillä ollut viljaa kokolailla haaskattavana!" huudahti Joonas nähdessään tuon paljouden happanemassa olevaa "jumalanviljaa".
"On", myönsi nimismies päätä ravistaen.
"Kyllä vaan siitä tulis monta kannua", naureskeli susivouti.
"Uusia tynnyreitäkin niillä on", ihmetteli muuan.
Nimismies kääntyi Teerinevan Kustun puoleen, valaisten pärevalkealla tämän tahraista naamaa.
"Mitä varten sinä tämmöistä tointa harjoitat?" kysyi. "Etkö sinä muulla tavalla voi itseäsi elättää?"
Kustu tuijotti lattiaan.
"Vastaa", käski nimismies.
"Mitä minä vastaan?" murahti Kustu.
"Etkö tiedä mitä vastaat?" uudisti toinen.
"En, ei mulla ole siihen mitään vastaamista".
"Etkö viime talvena jo saanut kylliksesi sakkoja ja… Vai luulitko nyt paremmin voivasi minun silmiäni välttää?"
"Luulin", naurahti Kustu ynseästi.
"Yksinkö sinä asut täällä, vai onko kumppaleita?"
"Yksin".
"Etköhän valehtele?"
Kustu mulautteli vihaisesti ympärillä seisoviin, vaan ei vastannut.
"Mitähän tässä turhaan aikaa kulutamme", sanoi nimismies. "Ottakaa miehet ja lyökää kirveellä poikki vanteet noista astioista".
Miehet tekivät työtä käskettyä.
"Mitä, vieläkö sillä Erkillä on pistooli kädes — pelkäätkö?" ivaili susivouti.
Erkki pisti hämillään pistoolin taskuunsa.
Kirvesmiehet hyökkäsivät ensinnä suurimman astian kimppuun. Toinen toisensa jälkeen lensivät lukuisat vanteet paukahtaen poikki. Kukaan ei huomannut edeltäkäsin aavistaa seurauksia kun astian viimeinen vanne katkeaisi.
"Huu!" Se paukahti susivoudin iskusta. Sakea happamus ryvötti likimäiset ylt'yleensä ja tulvahti etäämpänä seisovain jaloille, mutta pysähtyi kuitenkin permannon keskellä olevaan notkelmaan.
Naurettiin ja laskettiin leikkiä ymmärtämättömyydestä, kun ei annettu astiain olla niin kauan hajottamatta, että olisi saatu keittokalut lumihangelle.
Toisenlaisessa tilaisuudessa olisi Kustua varmaankin naurattanut, nyt hän näytti olevan kuin kivimöhkäle, joka leikkiväin lasten päälle aikoo jyrkänteen reunalta pudota, jahka vaan joku tuuppaisi alkuun. Muuan miehistä lähetettiin nyt hevosia noutamaan.
Toisten tynnyrien vannetten katkominen jätettiin siksi kun keittokalut saatiin ulos. Valmista viinaakin oli kaksi isoa pystypäätä, ne täytyi lainmukaisesti tyhjätä lattiaan, niin mielellään kuin moni läsnäolevista olisikin halunnut panna ryypyt parempiin suihin. Kustu murjotti loukossa silmälläpidon alaisena, puri mälliä ja syleksi joskus.
"Lähde ulos, sinäkin", käski Teerelän Joonas Kustua, kun ruvettiin varustautumaan poislähtöön. Tämä nousi.
Kaikki miehet eivät olisi kuitenkaan aivan halusta siirtyneet lämpimästä suojasta kylmään pakkaseen hevosia odottelemaan, sillä heidän haistimensa eivät suurta hätää tehneet. Jotkut miehet puhuivat hyvin vähä ja näyttelivät niin syrjäistä osaa kuin mahdollista, sillä heitä jo pelotti Kustun kosto.
Nimismies rupesi ensimäisenä konttaamaan ovesta, mutta tuskin oli pistänyt päänsä ulos, kun seisahtui ja alkoi tarkasti kuunnella. Jälessä tulevan täytyi myöskin pysähtyä.
"Menkää, menkää, pian nyt vanteet kätkee, paukkuu ja naskuu kuin pääsiäisyönä", lasketteli susivouti.
"Hiljaa", sähisi nimismies.
"Hiljaa, hiljaa!" toistivat toiset.
"Häh? mitä sanotte? Kuinka ette mene?"
"Ole hiljaa!" murisi nimismies. Nyt vasta vouti käsitti, että joku syy taisi olla tuohon vitkasteluun.
Nimismiehen sai noin tarkkaavaiseksi metsästäpäin kuuluva laulu, joka lähestyi niin että jo saattoi sanojakin eroittaa, vaikka laulaja käyttikin hiljaista ääntä.
"Kun lumi paksu on mettässä,
Niin viinapannu on puskassa,
Lautamiehet pätkässä
Ja faltesmannit tuskassa".
Viimeistä säettä laulaessaan tuli mies pyssyineen näkyviin. Hän oli jo ehtinyt aivan likelle, kun vasta näytti huomaavan lumella olevat viinapannut. Yhtä hämmästyneenä kuin äskeinen rankinkantajakin, seisahti hän ja töllisteli tuota kummaa. Sitten heitti hän silmäyksensä kodanovelle ja kumartui alaspäin paremmin nähdäkseen. Luultavasti näkikin jo kylläksensä, sillä samassa silmänräpäyksessä kun kumartui, ponnahti ylös ja alkoi paeta samaa tietä, jota oli tullutkin.
Muutamat miehet ryntäsivät takaa-ajamaan. Mutta pakeneva juoksi kuin jänes, jättäen pian vainoojansa.
"Se oli koko saakeli menemään tuo mies", sanoivat miehet kun palasivat tyhjin käsin.
"Sillä näytti olevan oikein seitsemänpeninkulman saappaat, mutta huonoja te olitte, kun ette kiini saaneet", moitti susivouti.
Hevosia ei tarvinnut kovin kauan odottaa, sillä tie, jota myöten ne tuotiin, ei ollut järin pitkä. Kun viinankeittokalut sitten olivat rekeen asetetut, lähdettiin liikkeelle. Teerinevan Kustun täytyi seurata muassa.
"Mitäs nyt tuumit, kun tehtaasi on noin mylleröity?" kysyi nimismies matkaan lähdettyä. Kustu sylki ja sanoi:
"Kyllähän semmoista on nähty".
"Minkämoista?"
"Semmoista".
"Jahah. Aiotko vielä uuden laittaa?"
"Arvatenkin, jos sattuu".
"Mutta eikö pistänyt vähän niinkuin vihaksesi, kun yrityksesi tällä tavalla…?" kyseli joku.
"Kyllä minä sen ymmärsin, että se kerran ilmi tulee".
"Mutta etkö millään tavalla voi muuten elättää itseäs, kuin tällä tavalla?"
"Tiedä. Onko tämä sen pahee kun muutkaan elinkeinot. Kelpaa se viina kelle tahansa ja kenen keittämä tahansa".
"Niin mutta kun laki kieltää".
Siihen ei Kustu katsonut maksavan vaivaa vastata.
Joku äsken juosseista kysyi:
"Mutta sano nyt, eikö se ollut sinun kumppaneitasi, joka äsken aikoi sinne tulla?"
"Mistä minä tiedän, en minä häntä nähnyt".
"Hänellä oli pyssy ja musta karvalakki", muistutti joku.
"Vai niin", vastasi Kustu.
"Etkö siitä merkistä tunne?"
"Niin mistä merkistä?"
"Lakista ja pyssystä".
"Monella miehellä on pyssy ja musta karvalakki".
Naurettiin.
"Onko tämä ammattisi ollut tuottava; oletko voinut sillä tavalla elättää vaimosi ja lapsesi?" kyseli nimismies.
"Eivätköhän ne elä".
"Mutta elätätkö sinä niitä?"
"Tiedä — kuka heitä elättää".
"Tottahan sen tiedät", nimismies arveli.
"Niin minkä?"
"Sen kuka vaimosi ja lapsesi elättää".
"En tiedä".
"Etkö tiedä, mistä he leipää saavat?"
"Akka leipoo".
"Mutta mistä hän saa ainetta?"
"Noo, väliin yhdestä, väliin toisesta paikasta; eivätpä ne tahdo aina samat antaa".
"Mistä esimerkiksi hän on saanut viljaa?"
"Noo, olen minäkin antanut".
"Mistäs muualta?"
"Ole tullut kysyneeksi".
Nimismies naurahti.
"Koetappas laulaa, esimerkiksi sitä laulua, jota äsken lauloit".
"Mitäs te semmoisista".
"Kuulisin mielelläni".
"En minä viitsi kaikkien pilana…"
Toiset miehet nauraa kitkuttivat.
Kun oli päästy ajotielle sai Kustu istua nimismiehen rekeen, poikittain nenäpuoleen. Kotimatkalle lähdettiin pakenevan tavoin, koska toivottiin päivän aikana sinne ehdittävän. Tuotuostakin ahdisteli nimismies Kustaata kysymyksillään, mutta sai yhä lyhempiä ja kierempiä vastauksia.
* * * * *
Viime yönä tapasimme Teerelän syytinkivaarin kiroilemassa ja kolkuttelemassa talontuvan ovella. Kun hän siitä lähti, huomasi hän, ettei Tervahaudan Juha ollutkaan enää hänen tuvassaan. Sitä täytyi lähteä etsimään.
Melkein suoraa päätä meni etsijä Jaakon-Katrin luo, sillä hän muisteli Juhan luvanneen mennä sinne yöksi. Sielläpä kohtasivatkin veikkoset toisensa, vaikka Juha tuli vasta Teerelän ukon jälkeen. Viimemainittukin yöpyi sinne, sillä vanha kun oli, eivät voimansa riittäneet koko yötä remuta.
Aamulla muistui Teerelän vaarille heti mieleen eilinen päätös lähteä Varessaareen. Mielensä hänen sinne tekikin, mutta kovin pakotti päätä. Ensinnä täytyi saada kulauksen porottavaan aamutuimaan. Mutta mistä, sitä ei ukossa ollut miestä tietämään, sillä ei Katrillakaan näihin aikoihin ollut sitä tavaraa, kuten akka itse vakuutti.
Tätä tuumaili vaari päätänsä puserrellen ja ilmoittipa jo Juhallekin huolensa.
"Eiköhän tuo Katri kuitenkin … koeta vielä puhutella häntä", ehdotti
Juha.
Ja vaari puhutteli:
"Etkö sinä nyt hyvä ihminen tiedä neuvoa, kun oikein mun pääni halkee".
"Käskee juoda, taitamaton. Vanha viinamies ja juo kun… Millä sitä sitte vaihtaiskaan, jos jollakin oliskin? Ei ne anna velaksi".
Vaari kirvotti solkivyönsä tuppineen:
"Tottapa tällä saa puolituoppia? Pantiksi tarkoitan tätä, tuota. Minä sen sitte lunastan kun rahaa saan".
Katri otti vyön, pisti esiliinansa alle ja meni. Viiden minuutin kuluttua oli puolentuopin pullo viinaa Matti-vaarin tutisevassa kädessä. Ryypättiin kolmisin aamutuimaan, jonka jälkeen miehet suoriusivat matkalle Varessaarta kohti.
Eräässä mäenpoukamassa ehdotti Teerelän vaari, että vähän levähdettäisiin. Toinen suostui siihen ja niin kellahdettiin istumaan kiven päälle, jonka luminen peitto oli sujuvana pehmitteenä.
"Mutta jos joku tulee vastaamme ja kysyy mihin me menemme, niin mitä sanomme?" kysyi Teerelän vaari.
Juha kopeloitsi taskustaan suuren vihkon jäneksenpauloja ja sanoi:
"Jäneksen pauloja kokemaan ja viemään".
"Taitavat uskoa", myönsi vaari ja iski tulta piippuunsa.
"Huonoa taulaapa sulla on", sanoi Juha katsellen miten toisen tulta säkenöivät iskut turhaan raukesivat.
"Kyllä tämä syttyy, kun…" vakuutti toinen. Ja samassa taula syttyikin. Tupakat saatiin palamaan, otettiin ryypyt ja lähdettiin.
Tie, jota he nyt kulkivat, oli mutkallinen. Sen kahden puolen kasvoi tiheä metsä. Juhaa riemastutti niin se toivo, että taas pian pääsee armaan viinapannunsa partaalle, että ei voinut olla lauluun ratkeamatta, jota kumppalinsakin hiljalleen säestämään yhtyi. Laulu innostutti siihen määrään, että ukot laskivat käsivartensa toistensa kaulalle. Kulku ei tahtonut oikein hyvin käydä laatuun, sillä jalat tahtoivat sotkua tehdä. He lauloivat:
"Faltesmannit vanhatkin,
Lautamiehet laiskatkin,
Kulkevat pitkin mettiä
Viinateoksia ettivät —"
"Kuule! eikö täältä tulla hevosella?" kysyi Juha, laaten laulamasta. Vaari ei ehtinyt vielä vastaamaankaan, kun jo tienmutkasta ilmestyi heidän eteensä Varessaaresta tuleva joukko.
"Katso p——", äännähti Juha.
"Keitäs ne… Meidän tamma! — Faltes … no voi!"
"Päivää. Mihinkä ne miehet nyt?" kyseli Joonas pidättäen hevosensa vastaantulevain luo.
"Lähdettiin vaan", yritti vaari.
Mutta Juha selitti tolkussaan:
"Jäniksenpauloille, vien tämän äijänkin, jotta ei se takkakivelle aivan kuivetu, tuota…"
Teerinevan Kustu, joka tähän saakka oli istunut selin, kääntyi katsomaan kun kuuli Juhan äänen. Viimemainittu näytti joutuvan hämille ja tirkisteli tarkemmin jälkimäiseen rekeen. Nähtyään siellä viinapannun, oli mieheltä vähällä päästä huudahdus. Hilliten itsensä hän sylkäsi ja sanoi:
"Onko siellä viinapannu, vai?"
"Onko tuttu?" irvisteli susivouti.
"Tuttuko? Hui hai! Minä olen säilynyt niin, etten ole nähnyt viinapannua sitte kun Kuppilan äijävainajan köllis".
"Eihän se Juha sellaisia".
"Ei, en minä".
"Eikö se meidän vaari lähde kotiin?" kysyi Joonas.
"En minä vielä. Menen tämän Juhan mukana pauloille", vaari selitti.
"Eikö lie täällä huonoja jänesmaita, vai kuinka?" kysyi nimismies.
"Noo, eihän ne niin hääviäkään", sanoi Juha.
"Eikö miehet ole tuttavia?" kysyi nimismies naurahtaen ja viittasi
Juhaan ja Kustaasen. Juha vastasi heti vilkkaasti:
"Hojaa, kyllä me toisemme tunnemme. Mistä siinä nyt tullaan?"
"Jänestämästä".
"Soo'o. — Mutta mistä on taasen löydetty viinapannuja, koska niitäkin näkyy olevan. Onko Kustaa tietänyt viisata prännin?" kyseli Juha toimessaan.
"On, Kustaa sen kävi osoittamas", todisti Joonas.
"Aina ne vain uskaltavat laittaa niitä pränniä. Mutta emmeköhän me, vaari, lähde menemään, että ehditään illalla kotiin", puheli Juha siivolla tavalla ja lähti astumaan.
"Tulkaa vaari kotiin, mitä tuolla teette", kehoitti Joonas, ajaessaan hevosen liikkeelle.
Ukko ei vastannut enää, vaan alkoi astuskella Juhan perässä.
Tervahaudan Juha kirosi, kun toiset olivat menneet. Hän tuijotti neuvotonna kumppalinsa silmiin.
"Älä muuta! Mutta mikähän tuon oli jo ilmiantanut?" tuumaili vaari.
"Minä pahoin epäilen —"
"Ketä, eli mitä epäilet?"
"Että se on jollain tavalla tullut tuon Joonaan tietoon".
"Oliskohan niin? Kyllä minä hyvin uskon, että se, se…" ja ukko väänsi päätä, "että se… Mutta mistä se olis saanut tietää?"
Molemmat seisoivat mietteissään ja harmistuneina, päästäen tuo tuostakin kiukkua ilmaisevan huudahduksen.
"Minultakin meni … kun laitoin jyviä sinne", vaikeroitsi Juha.
"Jos — jos tuo Kustu vetää vielä kanssansa vastaamaan, niin".
"En minä ymmärrä… Kun heille itselleenkin kyllä kelpaa ryyppy. Mitä lempoa siitä nyt sitte on hyötyä, tuollaisesta kiusanteosta, mitä jo", ihmetteli ja paneskeli vaari.
"Siellä oli niin pirusti valmista viinaakin ja tuos se nyt meni. Niis pystypäis oli viinaa, näitkö niitä susivoudin rees?"
"Oikeinko täynnä viinaa?" kysyi vaari vesi kielellä.
"Melkein täynnä. Ei mutta anna nyt ryyppy ja palataan kylään".
Teerelän vaari kaivoi pullon povestaan. Ryypättiin ja pantiin piippuun.
Kun he vihdoin lähtivät kylää kohti astumaan sanoi Juha:
"Oikein multa pyytää itku".
"Häjy munkin on mieleni", sanoi Teerelän vaari astellen Juhan perässä jäljestä jälkeen.