I.
Eräänä sunnuntai-iltana kesällä 1899 aikoi Rutakkalan nuorisoseura viettää vuosijuhlansa kentällä, lähellä kirkonkylää. Valmistuksia siellä oli jo tehty lauantaina sen verran, minkä harvat juhlatoimikunnan jäsenet, jotka olivat viitsineet kokoutua, ehtivät muutamassa iltatunnissa aikaan saada. Kun sunnuntaiaamuna satoi, ei yksikään juhlatoimikunnan jäsenistä lähtenyt liikkeelle jatkamaan kesken jääneitä valmistuksia. Päivemmällä ilma kirkastui ja muuttui poutaiseksi. Mutta k:lo 3 tienoissa ei vielä ketään toimitsijoita kentällä näkynyt, vaikka juhlan piti alkaa k:lo 4.
Juuri k:lo 3 aikana ajoi siitä ohitse kansakoulunopettaja Visulainen, istuen kievarin rätisevillä, rapaisilla kyytirattailla ja silmäili uteliaasti lähellä maantietä olevaa juhlakenttää. Hevonen sai pysähtää, matkustaja jutteli jotain kyytipojan kanssa ja näkyi olevan kahden vaiheilla, jäädäkö juhlakentälle vai jatkaako edemmäksi. Hän päätti nähtävästi ajaa kirkonkylään, sillä hevonen sai lähteä kävelemään.
Visulainen oli keski-ikäinen mies, näytti ensi silmäyksellä hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, jopa synkältä istuessaan tuolla rattailla. Lähempänä kirkonkylää tuli vastaan muuan vanha koulutoveri. Visulaisen katse kirkastui siinä kun etäältä jo tämän tunsi. Tuttava ilostui samoin, huusi jo pitkästä matkasta ja heilutti hattua:
"No terve, terve, Visulainen! Mitä ihmettä sinä täällä saakka matkustelet?"
Oli ehditty jo kättä paiskaamaan ja Visulainen selitti, hiukan ujosti, tahi väsyneesti, että hänen pitäisi pitää puhe täkäläisen nuorisoseuran juhlassa.
"Vaa-i niin", sanoi Lippunen omituisen ontelosti, ikään kuin pettyneenä. "Vai on niillä tänä päivänä juhlat", jatkoi sitten.
Tumma varjo lankesi uudestaan Visulaisen kasvoille ja hän kysyi melkein jyrkästi:
"Sinä et siis aijo juhlaan?"
"Enpä… nyt… tiedä… olin muualle menossa, tulen jos ehdin." Hän katsoi kelloaan ikään kuin ottaakseen sieltä selvää.
"Minä en tiedä oikein, kenen luokse täällä poikkeisin. Missähän asuu seuran esimies?"
Lippunen punastui hiukan.
"Häpeä sanoa", virkkoi hän, "mutta minä, kun asun niin tuolla toisessa päässä pitäjää, niin minä en tiedä kuka on sen seuran esimies."
"Vai niin", naurahti Visulainen ontelosti. "Minun tuloani täällä ei tiedetä odottaa, sillä minut on päätoimikunta lähettänyt tänne, — vaan ehkäpä täällä nyt löytyy edes joitakin asiaan kuuluvia. Hyvästi."
Kumpikin tunsi yht'äkkiä niin tavatonta kyllästymistä toiseensa, että ero tuntui jonkunlaiselta pelastukselta.