IV.
"Hyvä i-ihminen, katso nyt!"
"Mitä?"
"Kuinka natevana kirkkoherra on itse tuolla puuhaamassa karjan keskellä."
"Hyvät ihmiset! ja takkinsakin on tuolla tavalla tahrinut."
"Hattu vaan on takaraivolla."
"Ja niin kovasti hikoilee."
"Voi paikkaa, eikö nyt muita olisi ollut?"
"Mennään katsomaan niiden karjaa."
Ja emännät lähtivät katselemaan pappilan uljasta karjaa. Tänään oli, näetten, eläinnäyttely Rutakkalan kirkolla. Jotenkin runsas määrä karjaa oli näytteille tuotu. Pappilasta oli kaksi eri sarjaa. Ne olivat pulskeita elukoita! Oikein niitä mielikseen katseli, semmenkin kun kirkkoherra oli itse mukana ja laski sopivia sukkeluuksia. Härkiä ja sonneja ei oltu uskallettu tänne muun karjan joukkoon ryhmittää, vaan oli niitä asetettu huoneisiin, joissa oli varmemmat kiinnipitopaikat.
Päivä oli tänään poutainen. Ihmisiä, nuoria ja vanhoja, liikkui varsin runsaasti näyttelypaikan tienoilla. Kaikkialla oli iloa ja juhlaista mieltä. Eiliseen verraten tuntui siltä kuin vasta tänään olisi oltu oikein juhlatuulella ja juhliminen oikealla pohjalla. Siltä se näytti Visulaisestakin, joka oli jäänyt tänne karjanäyttelyä katselemaan. Nuo miehet ja naiset, ne viihtyivät niin hyvin karjan parissa, nauttiva hymy huulilla siirtyivät naudasta nautaan, tutkivat niiden tuntomerkkiä ja niiden hyvyyksistä väittelivät.
Kokous-talon pihaan oli puhujalavakin rakennettu, köynnöksillä ja kukilla koristettu. Siellä oli istuimia pihalle asetettuina ja lehtimajan sisään virvoitusravintola järjestettynä.
Muuan agronomi nousi lavalle. Hänen oli määrä pitää esitelmä pikkuvasikkain kasvatuksesta ja hoidosta. Kirkkoherralle tuli kiire käteen, kun huomasi agronomin lavalle nousevan.
"Odottakaapa hiukan", kuiskasi ja viittasi hän sinne lavalle käsin, juoksi yli pihan naisjoukkoon ja kuiskasi siellä piikansa korvaan:
"Mene sinä, Hilma, karjan luokse niin kauaksi että Karja-Maija pääsee tänne kuulemaan esitelmää." Kun sitten pappilan Karja-Maija ilmestyi naisten rintamaan, punottavana ja tuoreena, viittasi kirkkoherra agronomille, joka alotti.
Kun esitelmä oli loppunut ja naiset olivat saaneet kyllikseen naureskella sellaisille joutavuuksille, joita agronomi piti vasikkain kasvatuksen elinehtona, — astui puhujapaikalle Visulainen. Hän ilmoitti aikovansa puhua "hetken tapahtumista" tässä, kun kansaa oli niin paljon koossa ja tapahtumat siksi tärkeitä… Ilma oli kaunis, yleisö näytti verrattain tarkkaavaiselta ja puhuja alkoi lämmitä.
Kesken kaikkea hiipi kirkkoherran rouva kuiskaamaan Karja-Maijan korvaan, että hän on "niin kovin levoton jos joku karjasta repisi itsensä irti… että kyllä kai Maijan täytyy mennä sinne…"
"Onhan siellä Hilma. Eikähän ne nyt mitään erityistä, minä vaan kuuntelisin tuon puheen loppuun."
"Eipähän siinä nyt mitään erinomaista tuossa puheessa… Onhan Maija saanut lukea sanomalehdistä… Minä olen Tähden vuoksi niin levoton." Karja-Maijan kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme ja vastenmielisen näköisenä poistui hän joukosta. Rouva käänsi nyt rauhoittuneena ja harrastavan näköisenä kasvonsa puhujaan.
Vaan silloin: Parkumäen suurta sonnia kuletettiin poikki juhlakentän. Sonni mylvi ja mölysi, taluttajat huusivat ja melusivat. Koko yleisö kääntyi katsomaan ja jäi ihailemaan sonnin väkevää ruumista ja runtevia liikkeitä…
Visulainen korotti ääntään huutavan ääneksi, mutta se vavahti kun huomasi, että suurin osa yleisöstä yhä pysyi selin häneen ja seurasi katsein, jopa askelinkin uljasta sonnia. Sana takertui hänen kurkkuunsa… Lavan ympärillä on muutamia ikämiehiä ja nuorukaisia, jotka harrastuksella ovat puhetta seuranneet. Niistä yksi toisensa jälkeen nyt kärsimättömänä katseensa kääntää tuonne ihmisjoukkoon, jonka huomion sonni on niin täydellisesti vetänyt pois puhujasta ja hetken tapahtumista…
Ja Visulainen astuu alas puhujalavalta, sillä sana ei ota enään kieleltä lähteäkseen ja sydäntä kouristaa niin katkera tunne.
Jumala ties, minkä vuoksi hänen kasvoillaan on niin kummallinen ilme.
"No mutta", sanovat miehet, "älkäähän nyt lopettako!" Ja useat lähtevät hillitsemään sohinaa. Se olikin nyt jo helppoa, sillä sonni oli kadonnut näköpiiristä ja yleisöllä oli joutilasta aikaa kuulla ja katsoa Visulaista.
He saivat hänet pakoitetuksi uudestaan lavalle. Puheesta ei kuitenkaan enään mitään tullut, ne olivat vaan hajanaisia, kulmikkaita, kömpelöitä sanoja. "Tällaistako onkin todellisuus?" kaikui ääni yhä hänen rinnassaan. Ponnistelemallakaan ei hän saanut ajatuksiaan kokoon. Pettymys ja siitä johtuva tuska hajoittivat kaikki tuulen tuvat ja sokaisivat innostuksen lähteet.
Hän astui alas puhujapaikalta yhä tuo kummallinen ilme kasvoilla.
"Siihenkö se nyt lopettikin?" kyselivät miehet toisiltaan. Mutta
Visulainen pakeni huoneitten takapuolelle ja itki.
Uusi välikirja.
Ruis, josta jaakonpäivähällä oli hienoimman terän vienyt, varisi päistään Lampimäen pienissä kotipelloissa. Se joutui varisemaan senvuoksi, että torpan isännällä oli ollut koko elokuun aikana varsinaisten päivätöidensä lisäksi ylipäiviä kartanon elonleikkuussa. Sitäpaitsi oli vaimo koko viikon kartanossa pyykinpesussa. Odotettiin vapaapäiviä aivan kuin kuunnousua. Nyt oli perjantai. Vaimo oli jo tänään päässyt puoliltapäivin kotiin. Miehen piti vihdoinkin saada vapaapäivä huomenna. Silloin aijottiin ehtiä ruis jalalle, kun sopisi leikata sunnuntaiaamunakin siihen saakka kuin kirkkoon mennään.
Lampimäkeläiset olivat keski-ikäisiä ihmisiä. Miehen nimi oli Pekka ja vaimon nimi Liisa. Lapsia oli kolme.
Torppa oli metsässä, noin 5 kilometrin etäisyydellä kartanosta. Se oli huono torppa ja huonosti siinä aina oli toimeen tultu.
Tämä nykyinen Pekka oli siinä asunut jo toista kymmentä vuotta. Hän oli siitä omituinen, ettei koskaan valittanut, "ei silloinkaan kun suoranaista vääryyttä kärsi", sanoivat toiset torpparit ja pitivät Pekkaa tyhmempänä kuin itse olivat.
Oliko hän tyhmempi kuin toisetkaan, se ei suinkaan ollut sillä ratkaistu, ettei hän valittanut.
Mutta tänään oli vaimo, kartanosta päästyään, rientänyt juoksujalassa sirppineen pellolle, leikannut jo muutamia lyhteitä, kun kimakka metsästäjän vihellys sai hänet säpsähtämään. Aivan vieressä olevasta metsästä pistäysi aukealle kartanon pehtori metsästystamineissa ja, koirien ympäri peltoja loikatessa, tuli suoraan Lampimäen emännän luo.
"Jesus siunatkoon!" virkkoi vaimo, vääntäessään uutta lyhteen sidettä.
Pehtori ei puhunut ohikulkiessaan mitään. Koirilleen hiljaa viheltäen ja maklattaen, kävi istumaan mökin rapuille.
Vaimo näkyi taistelevan itsensä kanssa. Viimmein kuitenkin huoahtaen löi sirppinsä lyhteen kantaan ja asteli tuvalle päin.
"Päivää," virkkoi ja niiasi.
Pehtori loi häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, nyökäytti äänettömästi, aivan kuin sivumennen, päätänsä ja alkoi innokkaasti taputella koiraansa, hokien:
"Sesu, sesu, sesu…"
Vaimo liikkui peloissaan ja arvelevaisesti tupaa kohti, ikään kuin joka askeleella odottaen puhuttelua. Vaan kun ei pehtori sittenkään mitään sanonut, tuli vaimolta:
"Priita-Maija laski minut kotiin kello 3:lta, kun saatiin pyykki valmiiksi ja… ja… kun nuo rukiin vähät pyrkivät varisemaan peltoon."
Pehtori pysyi yhä äänettömänä.
Vaimo astui pelokkaana askeleen tupaa kohti, mutta pysähtyi sanomaan:
"On oikein paha, kun ei ole vieraalle tällä kertaa minkäänlaista suunavausta."
Huomattava pilvi laskeusi pehtorin otsalle.
"Vai Priita-Maijako siellä nyt komentaa!" hän puoliääneen huudahti.
"Eei suinkaan, mutta…"
Pehtori nousi, kutsui koirat ja lähti uudestaan metsään.
"Mitähän jumalan nimessä tästä tulee?" huokasi vaimo ja palasi takaisin leikkuumaalle, jossa ruis rapisten varisi tähkäpäistä peltoon.
* * * * *
Illalla, kun Pekka palasi kartanosta työstä, tapasi hän puolitiessä pehtorin. Hän asteli jokseenkin rivakasti siinä tiedossa, että nyt oli edessä kaksi vapaapäivää, joina saisi korjata rukiinvähänsä peltoon varisemasta. Niistä päivistä tosin toinen oli sunnuntai, jumalan lepopäivä. Mutta Pekka ei viitsinyt edes harkita, olisiko sopiva leikata varisevaa ruista lepopäivänä, — hän leikkaisi vaan…
Juuri siinä tuli pehtori vastaan. Pekka oli vähällä unhoittaa nostaa lakkia, mutta onneksi kuitenkin huomasi sen. Pehtori oli jo astunut ohitse, kun äkkiä kääntyi ja virkahti:
"Aivan oikein! — Olin vähällä unhottaa, — ne eivät varmaankaan siellä sanoneet sinulle, että et voikaan saada vielä vapaapäivää. Huomenna otat hevosen mukaasi ja tulet kartanoon tavalliseen aikaan."
Enempää viivyttelemättä meni pehtoori tiehensä. Mutta Pekka seisoi tiellä, hyvin tyhmistyneen näköisenä katsoen menevän jälkeen, joka pian katosikin hämärään. Sitten kääntyi Pekka verkalleen ja virkkoi ääneen:
"Saatana!"
Kun tämä mies tuli kotiin, oli jokseenkin pimeä. Vanhempi tyttö, 11 ikäinen, oli äitinsä kanssa leikkuupellolla, toinen, 8 vuotias keitti puuroa ja 3 vuotias poika itkeä kyhni penkillä omia aikojaan.
Pekan ruokakontti lensi niin huimasti nurkkaan, että poikakin hämmästyi ja lakkasi itkemästä. Mitään puhumatta lapsille otti hän sirpin ja riensi leikkuupellolle. Kello oli silloin 10 illalla.
"Tapasitko pehtorin?" kysyi vaimo. "Tapasin."
"Mitä se sanoi?"
"Käski huomenna tulla hevospäivätyöhön."
"Kas sitä!"
"Samalla kuului ääni heidän takapuoleltaan:
"Päiveä Pietar-veli, ka yöhän tuota jo onkin. Miksi ette päivällä leikkaa?"
Pekka kääntyi ja näki vanhastaan tutun miehen, reppu selässä ja piikkisauva kädessä.
Pekan kasvoille ilmestyi leveä hymyily:
"Ka tuoko?" virkkoi hän. "Minä juuri ajattelin sinua."
"Minuako? Sepä kummaa!"
"Ajattelin sinua, että kun sinä tulisit. Sano nyt, joka tiedät, tuleeko siitä maanjaosta jotain?"
"Ka miksei tulisi! Männäh tupah ja pistetäh shaijuks, niin juttu paremmin luistaa."
Ja he menivät kaikin tupaan.
* * * * *
Tämän kartanon isäntäväki asui enimmät osat ajastaan Helsingissä. Koko maatalous oli pehtorin huostassa, joka tehtäväänsä hoiti rajattoman itsevaltiuden periaatteiden mukaan.
Torpparit olivat tämän nykyisen pehtorin alkuaikana pyrkineet tekemään valituksia kartanonherralle suvella, kun tämä asui maatilallaan. Mutta kun tilasta oli viimeaikoina yleensä tullut hyvät tulot, ei isännällä ollut erityistä halua ruveta taistelemaan pehtoria "vastaan torpparien puolesta, vaikka ymmärsikin, että pehtori muutamissa suhteissa oli vaatimuksissa mennyt liian pitkälle. Hän koetti arasti huomauttaa pehtorille, että hänen tahtonsa olisi, että torppareita pitäisi kohdella säälien; mutta siitä pehtori riemastui pitämään sellaisen esitelmän että…
"Noh, noh, älkäähän suuttuko, tehän sen parhaiten tiedätte…"
Mutta kerran alkoi kartanon torppaloukoilta kuulua aivan uskomattomia juttuja. Helsingissä oleva isäntäväki oikein pelästyi. Rouva ja nuori maisteri lähtivät maalle oikein keskitalvella ja veivät mukanaan 50 markan panoksen kirjasia ja kotikoulutarpeita. Nuori maisteri piti kartanon kansakoululla esitelmiä eräällä viikolla neljänä iltana. Kaksi kotikoulua pantiin kuntoon ja kansakoulunopettaja otti vaivakseen ilman eri palkkiota pitää silmällä niiden toimintaa.
Ja kun kaikki oli näin hyvästi järjestetty, palasivat asiantoimittajat
Helsinkiin.
"Jestande!… kuinka tyhmiä ne ovat!" huudahti rouva ensi sanoikseen, kun oli junalta tultua istuttu perheen teepöytään.
"No sen tiesit mennessäsi", sanoi herra hymyillen. "Mitä muuta kuuluu?"
"Ne eivät usko vaikka niille sanoisi mitä", kertoi poika.
"Vai eivät usko, — eivätkö sinunkaan puhettasi?"
"Minä pelkään, etteivät uskoneet Artturia. Ne näyttivät aivan kauheilta… Ja, herra jumala, niin hyvät olot kun niillä on!… Koko talvena eivät tarvitse tehdä paljon mitään… eikä ikänä ole pettua tarvinnut syödä meidän kartanon maalla."
Kartanon isännän pää oli vaipunut käsien varaan ja otsa mennyt huolikkaisiin ryppyihin.
"Onkohan heillä todella hyvät olot?" kysyi hän kummallisella painolla.
"Kumminkin suhteellisesti", sanoi rouva, kiinnittäen terävän katseen mieheensä.
"Esimerkiksi verrattuna meidän oloomme?"
"Meidän oloomme? Kuinka sellainen saattaa tulla kysymykseenkään?"
"Miksikäs ei!"
"No mutta, hyvänen aika, Viktor…"
"Minä vaan ajattelen, että… kentiesi pitäisi minun helpottaa torpparien vuokraehtoja. Ne eivät valittaisi, ne eivät olisi uskomatta isäntänsä poikaa, jos niillä olisi hyvä…"
"Sama ajatus…" alotti nuori maisteri.
"Sama ajatus", keskeytti rouva käden viittauksella poikansa. "Sama ajatus, josta Arttur ja minä jo eräänä iltana keskustelimme. Mutta, jos niitä rupeisi alentamaan niin paljon, että se jossain tuntuisi, täytyisi kai meidän supistaa menojamme. Ensi kesäksi on suunniteltuna se ulkomaa-matkakin ja…"
"Siinäpä se juuri on!" virkahti kartanonomistaja ja teki kärsimättömän liikkeen.
"Niin, siinä se on, mutta minä en usko että ne tulisivat sen tyytyväisemmiksi, ne odottavat maanjakoa kuin uutta kuuta… ja kansa, talonpojat ja torpparit yleensä ovat tulleet niin kopeiksi ja vaativaisiksi, että ennen pitkää esittävät torpparit siellä sinulle veljen maljoja." — Rouva nauroi. Nuori maisteri, joka oli nauttien loikonut sohvalla sanomalehden kanssa, naurahti myöskin. Äiti oli tuon saman sukkeluuden lausunut jo parille tuttavalle matkalla.
"Pehtori kertoi", alotti rouva, mutta herra keskeytti kärsimättömästi:
"Älkäämme puhuko hänestä!"
"Pehtoristammeko?"
"Hänestä juuri!" Herra nousi mennäkseen omaan huoneesensa. "Minä pelkään", jatkoi hän, "että hän on tehnyt liiankin paljon syntiä minun kontolleni."
"Kukin tekee syntiä omaan lukuunsa. Sinähän olet antanut hänelle määräykset kohdella hyvin…"
"Hyvin — mutta minä alan pelätä, että hän on kohdellut huonosti!… Isabella, miksi juuri minun maatilani torpparit antavat aihetta sellaisiin sanomalehtijuttuihin?"
"No sitähän minäkin, että miksi juuri meidän?"
"Ihmiset kyllä ymmärtävät, että siinä on torpparien tyhmyys suurena tekijänä, mutta ne eivät voi vapauttaa minua kokonaan siitä syytöksestä, etten ole pitänyt huolta torpparieni valistuksen kohottamisesta, enkä heidän tilansa parantamisesta."
"Se on totta", virkkoi nuori maisteri.
"Mutta hyvänen aika, vietiinhän nytkin viidenkymmenen markan arvosta kirjoja ja kirjoitustarpeita. Opettajatar arveli…"
"Älä puhu, mamma! — anna anteeksi, että keskeytän. — Puheesi tuntuu näissä oloissa liian yksinkertaiselta. Meidän olisi pitänyt alottaa torpparien kanssa jo 20 vuotta takaperin, — siinä koko juttu."
"Ehkä minä lähden sinne uudestaan, isä", sanoi nuori maisteri ja kiinnitti vakavat silmänsä isään.
"Mitä tekemään?"
"Jakamaan heille tietoja."
"Mutta omat lukusi…" alkoi äiti.
"Väli niillä", keskeytti isä. "Ehdotustasi maksaa vaivan ajatella. Kun loppuisi tämä talvikausi pikemmin, niin minä rientäisin itse sinne… Herra Jumala! kun minä olen melkein aivan vieras omien torpparieni kanssa…"
"Mutta minäpä melkein luulen, että sinä menet juomaan heidän kanssaan veljesmaljoja!" nauroi rouva.
"Isabella, minä melkein luulen, että sinä otat asian liian keveältä kannalta."
"No, mutta hyvä Viktor, eihän sitä nyt maksa vaivaa ottaa noin kauhean synkästi! Tietäähän koko Helsinki, että perheemme kuuluu huomattavimpiin tosi-isänmaallisiin perheisiin. Jos torpparit meidän tilallamme — jota eivät monet tiedä, että ne ovat juuri meidän tilallamme, — jos ne yksinkertaisuudessaan antautuvat epäisänmaallisen yllytyksen valtaan, niin emmehän me heitä ole opettaneet."
"Ei, mutta me emme ole tehneet mitään sitä estääksemme ja… No, se ei ole pääasia mitä ihmiset sanovat, vaan se, mitä todella on. Sitä paitsi, minä olen lukenut Työmiestä ja…"
"Viktor!"
"Niin, niin."
"Ei mutta, Viktor, nyt minä suutun!"
Poika tirkisti sohvalta silmiänsä sirristäen ja isä naurahti:
"Minä olen päättänyt ottaa selkoa. Ja sen johdosta olen jo melkein kumonnut yhden tulevan kesän suunnitelmistani."
"Ulkomaa-matkan?"
"Niin, katsos…"
"Kiitos, minä en katso mitään! Tässä saanen minäkin kohta astua pyykkiä pesemään työmiehen matammin rinnalle, ettei kenelläkään olisi aihetta kadehtia minua."
"Minä vaan tahdoin sanoa, että te kyllä saatte tehdä ulkomaa-matkan, mutta minun tehtäväni on ensi suvena oppia tuntemaan torpparini ja heidän elämänehtonsa."
Hän meni huoneesensa ja alkoi siellä edestakaisin kävellä.
* * * * *
Myöhemmin talvella, muutamalla hiihtoretkellä, ollessaan maalla osuivat kartanon nuori maisteri ja hänen toverinsa pistäytymään Pekan mökkiin.
"Onko tämä torppa vielä kartanon alle kuuluvia?" kysyi maisteri.
Pekka katsoi luihusti, syrjittäin seisovia herroja, joita ei näyttänyt huvittavan istahtaa. Akkakin jo loi kiirehtivän silmäyksen mieheensä. Pekka vihdoin virkkoi:
"Onhan tämä vielä… onhan siellä töissä oltu melkein yhtämyötään."
"Minä olinkin tuntevinani teidät", äänsi maisteri.
"Va-ai niin", hymyili Pekka.
"Jottako maisteri tuntisi näinkin köyhiä?" ihmetteli vaimo omituisen yksinkertaisesti.
"Eihän se köyhyyteen tahi rikkauteen kuulu, sellainen."
"Kuuluupa hyvinkin. Ihmeeksi se on kun rikkaat ja mahtavat köyhiä ja kurjia tuntevat", intti vaimo.
"Kurjia?" kysyi ylioppilas. "Pidättekö te itsenne kurjina? Teillä on oma tupa, hyvä isäntäväki, puuttumaton toimeentulo. Siivoutta vaan, joka ei maksa mitään ja joka riippuu teistä itsestänne, saisi olla enempi. Sitäpaitsi teillä on isänmaa. Käsitättekö mitä se on?"
Maisteri vetäysi syrjään kuultelemaan.
Mies ja vaimo vaihtoivat katseita.
"Ei tämä ole minun isänmaani", alotti Pekka onealla äänellä. "Minun isäni oli tuolla kartanon Länsikulman torpassa torpparina, tästä on sinne 2 1/2 peninkulmaa. Se joutui pois, kun isä kuoli eikä äiti jaksanut suorittaa vuokraa. Kävin sitten kerjuulla, kunnes äiti kuoli. Sinne isänimaalle aina ikävöin ja siinä olin sitte paimenenakin Simunalla, joka sen oli saanut. Kun mieheksi tulin, esitti kartanon silloinen pehtori minulle tämän. Minä tulin tähän ja tuo akka tuli vähän jälestäpäin…"
"Ja kyllä on ollut elämisen kanssa niin ja näin, niin että ei tässä kurjuus ole kovinkaan vieras", selitti vaimo.
"Niin, mutta te nyt käsititte väärin, isänmaa on jotain toista kuin se torpanmaa, jonka päällä on syntynyt", alotti ylioppilas selittää.
Pekka kuunteli. Kun selitys oli loppunut, kysäsi viimemainittu yht’äkkiä:
"Mahtaneeko tullakaan mitään siitä isosta maanjaosta?"
Vaimo säpsähti, mutta miehen suu meni salaperäiseen, odottavaan hymyyn. Näki, että tähän kysymykseen sulkeutui kokonaan hänen nykyinen ajatuspiirinsä.
"Ei tule, hyvä mies. Ja toivoisitteko tekin todella…" Hän alkoi jutella lämpimästi ja istahti tolpalle.
Mutta kun vieraat menivät, räjähti Pekka leveään nauruun:
"Hätäpä niillä näyttää olevan, noilla… Eipä vaan taidakaan olla niin tyhjää juttua, se maanjakojuttu."
Kesällä, muutamana sunnuntaipäivänä oli kartanon alustalaisia varten hommattu oikein suuret juhlat. Torpparit oli käyty kutsumassa, erikseen joka huonekunta. Ne tulivat, katselivat ja kuultelivat silmät ympyriäisinä. Ja kun muuan puhe oli pidetty, puri Pekka lisää ryssänlehtiä suuhunsa ja sanoi Simunalle:
"Kyllä ne vaan osaavat saarnata."
"Hätäkö näiden on osata, kun kaiken ikänsä kouluja käyvät."
Se jäi siihen.
Kello läheni 11:sta ja juhla lopetettiin. Käsi tukan rajassa läheni
Pekka muuatta torpparia ja kysäsi:
"Aijotko kotiin, vai jäätkö sitä oloa jo kartanoon?"
"Ruoat ovat kotona, eikä siellä ole ken toisi. Makaamisen aikaa ei tässä kyllä jää ollenkaan. Kello 4 pitää olla takaisin", jutteli mies synkästi.
"Sama on minun", selitti Pekka.
"Kun ei se vaan panisi huomiseksi tinkityötä."
"Senpä se kyllä osaa panna."
Molemmat katselivat varpaisiinsa. Läheni kolmas torppari ja alkoi tosissaan kysellä, vuorotellen toista ja toista silmäillen:
"Mahtavatko arenttipäiväksi tämän päivän merkitä kirjoihinsa?"
Toiset hymähtivät:
"Eivätpä taida… hyvä kun huomisen saa tässä korvaamattomana heidän kirjoihinsa", arveli Pekka.
Heillä oli kuitenkin ollut jonkunverran hauskaa. Eivät kiirehtineet pois, vaikka ohjelma oli jo loppuneeksi ilmoitettu. Parvi torppareita keräysi siinä yhteen kohti. Ne näyttivät niin väsyneiltä, veltoilta ja toimettomilta ja yhtäkaikkisilta. Kellä oli suupielessä, aivan kuin siihen unohtuneena, hymynkierre, minkä naama oli totinen ja synkkäkin. He katselivat nuorisoa, joka kentällä touhusi. Kaikki tanssijat olivat herrasväkeä, joitakuita mahtavampain talollisten lapsia oli mukana, vaan vahva parvi varsinaista työläisnuorisoa seisoi syrjässä katsellen. Pari nuorta herraa ja yksi nainen kehoittelivat heitä innokkaasti mukaan, vaan he naureskelivat hämillään ja vetäysivät taaksepäin. Vihdoin muuan renki, luonnottomasti nauraen, hurjasti keikaillen, heittäysi tanssimaan ja hänen peräänsä eräs torpanpoika. Katselijajoukko helähti nauramaan, vaan tanssivat naiset vetäysivät pelokkaasti huudahdellen syrjään, ikään kuin tässä olisi ollut todellakin jotain pelättävää. Renki toverineen palasi toisten katsojain joukkoon ja suurta melua pitäen siitä, että "noin ne aina pelkäävät, vaikka niin joukkoonsa tahtovat", — lähtivät tanssilavalle, joka oli siitä muutaman kilomeetrin matkassa. Vanhempi väki katosi myöskin kentältä. Mutta nuoret vallassäätyläiset, joita olikin nyt aivan harvinaisen paljon kokoutunut näille juhlille, pitivät niin hauskaa, että viimeiset vasta aamupuoleen alkoivat kadota kartanon isoon päärakennukseen ja mikä minnekin, — samoihin aikoihin kuin isolla ruokakellolla soitettiin työväki kantamaan päivän kuormaa ja hellettä.
* * * * *
Syyspuolella kesää käytti kartanon omistaja kuukauden päivät, tutustuakseen perinpohjin alustalaistensa oloihin ja elämänehtoihin.
Ja kun oli tutkimuksensa perinpohjin suorittanut, istui hän konttorissa monta päivää ja kirjoitti kaikille uudet välikirjat. Jokaisen vuokra-ehdot laskettiin noin kolmasosalla ja puolellakin. Velvollisuus vaadittaessa tehdä ylipäivätöitä poistettiin, samoin useita muita epämääräisiä ehtoja sekä määrättiin pisimmäksi kesätyöpäiväksi 13 tuntia. Vaan sitten lisättiin niihin yksi tärkeä lupaus:
"Jos torppari haluaa torppansa lunastaa palstatilaksi, on hänellä siihen oikeus." Hinta ja maksuehdot kullekin erikseen määrättiin.
Kun kaikki oli valmiina, lähti kartanonomistaja kahden vierasmiehen kera kiertämään torppareittensa luona. Niillä oli määräys sinä päivänä olla kaikilla kotosalla, talon työt saivat odottaa.
Niin tuli tämä lähetystö myöskin Pekan mökille.
Kun toinen kartanonomistajan apulaisista oli Pekalle selittänyt käynnin tarkoituksen sekä lukenut välikirjan, joka oikeutti hänet pitämään nykyisen maansa 50 vuotta, sekä vielä laajentamaan sitä vieressä olevaan suohon, ja tämän kaiken lisäksi vuokraehdot olivat melkein puolta helpommat ja lopuksi oikeus lunastaa se ikuiseksi omaisuudeksi, jos niin haluaa, — jo alkoivat kyyneleet tippua Pekan poskille.
Kun kaikki oli selitetty, kysyi joku Pekalta:
"Ymmärsittekö?"
Pekka astui kartanon omistajan eteen, kopeloi tämän käden omaansa ja puristi sitä kahden käden, katsoi silmiin kyyneltensä läpi ja virkkoi:
"Kiittää tulee!"
Vaimokin tuli kiittämään. Hänkin sanoi ymmärtäneensä. Vaan vielä haki Pekka likaisen poikansa sängystä, mihin tämä oli paennut vierasten tullessa. Poika oli terve ja punaposkinen. Pekka pyyhkäsi hänen ylähuultaan, vei väkisin kartanon herran eteen ja sanoi:
"Anna kättä kartanon herralle ja sano 'Jumala siunatkoon teitä'."
Poika peräytyi vierastaen, mutta isä ei hellittänyt. Herra läheni ystävällisenä:
"Annatko sinä kättä? Mikä poikanne nimi on?"
"Pekka se on."
Ja vihdoin sai isä pikku-Pekan taipumaan väkipakolla. Itkua tuhertaen pisti poika nyrkkinsä kartanon herran kouraan ja virkkoi: "Jumala tiunatkoon teitä."
"Kiitos, lapsi", sanoi Kartanon herra hämillään ja liikutettuna.
"Ei poika ymmärrä vielä", selitti isä, "mutta jos Jumala elonpäiviä suo, niin kyllä vielä ymmärtääkin."
Ilon vuoksi oli isä-Pekka joutunut ikään kuin hiukan tolilta. Kun vieraat lähtivät, pistäysi hän ulos, meni tuvan taakse pihlajan juurelle, lankesi siihen polvilleen ja — suuteli maata.
Yhteisen vaaran hetkellä.
Muistan varsin hyvin muutaman rajuilman noin kaksikymmentä vuotta takaperin. Se oli juuri Juhannuksen edellä. Ilma oli tuossa puolenpäivän tienossa niin paahteinen ja kuuma, että saattoi luulla auringossa olevan oikein erityinen leipomapäivä. Me olimme hiekottamassa karjankujaa. Hiekkakaivoksen ympärillä kasvoi näreikköä, joka tarjosi jonkun verran suojaa polttavassa kuumuudessa. Vitkaan sujui työmme, ja se näytti alkavan kestää koko päivän, vaikka tavallisissa oloissa sen saattoi puolessa päivässä suorittaa. Me emme mitenkään saattaneet olla jokaisen kuorman luonnin edellä paneutumatta pitkällemme puitten varjoon ja tuomatta sinne Mustaakin, jonka silmät mielihyvästä kiiluivat elottomina. Tyytyväinen huokailu varjossa todisti, että se koko sielustaan meidän kanssamme laiskotteli, lepäili ja nautti. Isälleni, joka oli järjestyksen mies, ja jonka tiesimme meitä jo puolilta päivin kotiin odottavan, hänelle suunnittelimme aivan johdonmukaisen selityksen: emme voineet, kun oli niin kuuma, Musta oli laiska ja me väsyneitä…
Ja hyvällä omallatunnolla me makasimme, haistelimme kanervan kukkia ja söimme katajanmarjoja.
Vaan sitten. Eräällä kertaa, kun me kahden miehen (poikasia me sentään olimmekin) astelimme hiekkakuorman perässä ja Musta melkein joka askeleella seisahtui, päällään huitastakseen elementissään surisevia paarmoja kupeiltaan, tuli "Kapteeni" vastaamme ratsastaen Valkosella ratsullaan, itsellään päällään valkonen takki, — koko mies tavallisuuden mukaan jäykkänä, ylpeänä ja tuimana. Kun hänet huomasimme, yritimme reipastua, suoristaa velttoja ruumiitamme ja yleensä näyttäytyä miehullisilta. Kun hän saapui lähelle, nostimme säädyllisesti lakkia. Hän sanoi:
"Kenenkä sianpaimenia te olette?"
Jaska katsoi minuun, minä Jaskaan, suumme vääntyivät hymyyn ja — vastaukseksi huitasin raipalla Mustaa lanteille. Vaan Valkonen pelästyi, hypähti syrjään, kapteeni kirosi ja hankkiusi alas astumaan meille selkään antaaksensa. Me emme ruvenneet odottelemaan, vaan varustausimme suuren ojan ja aidan yli nevalle ja tunsimme jaloissamme erinomaista kepeyttä. Hän todellakin astui alas hevosensa selästä, mutta meitä jo alkoi naurattaa, sillä neva oli meidän tietämme. Hänen närilleen nähtävästi kävivät asianhaarat, sillä hän kiroili yhtämyötään, kuten jylhä tapansa oli todessa ja leikissä. Minä olin luonnoltani pelkurimpi kuin Jaska ja minun täytyy tunnustaa, että hiukan hätkähdin, kun Jaska tempasi seipäänkappaleen, täräytti sillä aitaan ja huusi:
"No tule koettamaan!"
Tätä Kapteenia pidettiin yleensä koiramaisena herrana, kaikki vihasivat häntä ja hän vihasi muita. Ja miten ollakaan: yleinen mielipide tempasi minutkin helmaansa aivan huomaamattani, monta kärsittyä haukkumista ja pakoretkeä vilahti mielessäni: koettelin, oliko puukko tupessani tallella. Vaan asia ei jatkunut aijottuun suuntaan, hän näetten, nousi rähisten ja uhkaillen ratsulleen ja ajoi pois.
Se nyt oli aivan varmaa, että meidän aikomuksemme oli alusta loppuun pääasiassa taistella säärillämme, sillä tuo uhka oli vaan pieni välinäytös. Mutta nyt me aloimme, aluksi leikillä, kerskata, että hän oli pelännyt, kunnes jo uskoimme, että niin todellakin oli tapahtunut. Eikä meitä kuumuuskaan enää aivan paljon rasittanut.
* * * * *
Alkoi jyrähdellä ukkonen, taivaalle ilmestyi mustanpuhuvia pilvenlonkareita, lyhyet, vinhakat tuulenpuuskaukset lennättivät ilmaan kytömultaa, tien tomua ja muuta törkyä. Meille tuli kiire. Vielä kaksi kuormaa ja sitten kotiin. Mustakin oli virkistynyt, — olimme kiireissämme yksistä neuvoin.
Vaan viimeistä kuormaa viedessämme leimahti ja jyrähti ukkonen hirvittävästi. Musta lyyhistyi, minun käteni kohosivat vaistomaisesti taivasta kohti ja Jaska oli valkoinen kuin päivänpolttama luu. Nyt alkoivat salamat leimahdella aivan katkeamatta, jyrinä jatkui loppumatta ja raekuuro, kivisateen tapainen, syöksi alas.
Lähellä oli lato, jossa oli vähän heiniä. Me aloimme kiidättää sinne, minkä kintuista lähti.
"Mutta Musta?" älähdin minä Jaskalle, joka edellä juoksi. Ja me palasimme, laskimme hevosen valjaista ja veimme mukanamme latoon. Se turvausi meihin kuin lapsi. Ja vaikka salamat leimusivat, taivas jyrisi ja rakeet pieksivät pelottavalla kopinalla ladon seiniä ja sinkoilivat ympärillämme, emme saattaneet olla Mustan päätä syleilemättä ja turpaa suutelematta… Meitä oli siinä kolme ajattelevaa olentoa, jotka yhteinen vaara ja pelko liitti lähemmäksi toisiamme kuin milloinkaan ennen. Minua niin lämmitti Mustan avuton ja pelokas katse.
Ladossa oli hiukan heiniä. Aloimme kaivaa sinne koloja itsellemme, että olisi mihin peittäytyä, kun rakeet alkoivat yhä tulla suurempina ja sinkoilivat seinien hataroista raoista meihin koskettaen kipeästi.
Yht'äkkiä ilmestyi Kapteeni Valkosineen ladon ovelle. Samassa leimusivat tuliset kielet ja valaisivat tumman ilman kamalalla hehkuvalolla. Jyräys, joka tuntui maan repeämältä, seurasi perässä pitkänä, venyvänä, hirmuisena. Me parkasimme kauhusta, Musta lyyhistyi melkein maahan, kapteenin Valkonen hypähti vapisten syrjään…
"Tpruu! — Älkää pelätkö lapset." Ääni millä tuo lausuttiin, kummastutti meitä ja rauhoittikin. Hän koetti saada Valkosta latoon, vaan se ei tullut. Täytyi johdattaa suojan puolelle latoa ja sitoa kiinni seinään.
Hän oli kauheasti märkänä ja vakavana, ei kiroillut ollenkaan, — niin kuin olin kuullut hänen tekevän ukonilmoilla.
Ja miten olikaan. Viiden minuutin kuluttua makasimme heinissä kylki kylkeä vasten, kaikin: Kapteeni, Jaska ja minä. Omituinen, selittämätön, turvallisuutta etsivä tunne veti meitä toisiimme. Riidasta ei virketty sanaakaan. Kapteeni oli tavallisissa oloissa juro, nyt hän meille jutteli lämmöllä, melkeinpä innostuneena. Minusta tuntui, että hän piti meitä jonkullaisina tovereina tuossa yhteisessä rajuilman pakopaikassa. Luulenpa vielä, ettei otaksumani ollut edes erehdys.
Rajuilman loputtua lähdimme ja hän sanoi meille hyvästit aivan kuin kaltaisillensa.
Me emme kertoneetkaan enää tappeluyritystä siinä valossa kuin olimme aikoneet. Me emme siitä edes puhuneet mitään. Vaan toistemme mieliala selvisi siitä, että toinen sanoi ensin:
"Hän on oikein sopiva mies." Toinen siihen innokkaasti yhtyi ja sitten me yhdessä ylistimme häntä, ystäväämme, jolla oli niin paljon vihamiehiä.
Monta viikkoa pysyi tämä ystävyys mielessämme elämämme suurimpana muistona. Vaan sitten se haihtui, kun ei enää satuttu rajuilmalla milloinkaan yhteiseen turvapaikkaan.
Ja syksynpuolella puhutteli hän meitä uudelleen sianpaimeniksi, pelotteli ja kiusasi samoin kuin muitakin poikia. Hyvät muistot hälvenivät meistä, me liityimme muihin, jotka hänelle kiusaa tekivät. Hän oli taas yksin koko kylässä, kaikki pitivät häntä ilkeänä, raakana kylän herrana.
Kylässä ei ollut ensinkään muita herroja, harvoin niitä kävikin, hän edusti niitä kaikkia alusta loppuun.
Ja kyläläiset vihasivat vaistomaisesti kaikkia herroja Kapteenin persoonassa.
Mutta minun mielestäni ei ole milloinkaan täysin haihtunut "ystävyytemme" rajuilman aikana. Olen vasta jälestäpäin käsittänyt, että se oli hänen luonnollinen, pilaantumaton itsensä, joka silloin, rajuilman aikana pilkisti esiin kuin auringon säde, kätkeytyäkseen taasen, kun piti esiintyä "kylänherrana," mökkiläisten ja talollisten kauhuna… Kuinkas muuten, vanha sotaherra!
Aasi ja hevonen.
Satu.
Karhu kerran katseli hevosen virmaa, kaunista juoksua, ravisti mietteissään päätänsä ja virkkoi:
"Ei se kelpaa, että kotieläimet tuolla tavalla juoksevat, voi mennä jalka poikki, pää halki, tahi saattaisi joku hidasliikkeisempi elukka jalkoihinkin joutua. Ja sitäpaitsi on se liian nopeata eteenpäin menoa."
"Setä, pane hänelle aasi holhoojaksi", kehoitti kettu, joka tavallisuuden mukaan oli karhulla adjutanttina.
"Se saattaisi olla tarpeeksi vakavaluontoinen siihen virkaan."
"Olisipa hyvinkin", kehui kettu, jonka kieli roikkui suusta lerpallaan siinä kun se syrjittäin, lurjusmaisesti katseli setänsä totista naamaa.
Karhu tuijotti nyrpeän näköisenä suoraan eteensä ja virkkoi:
"En viitsi sitä asiaa niin paljon ajatella. Se nyt on vaan estettävä tuo hevosen tavaton juoksu ja kopea käytös. Sellaista en minä kärsi!"
"Saanko minä toimittaa asian, setä?"
"Saat."
Kettu juoksi aasin luokse:
"Tomppeli!" huusi tälle korvaan.
Aasi kohotti hiukan, hyvin laiskasti päätänsä rehukasasta, suu olkia täynnä.
"Lurjus!" toisti kettu. Aasi muljautti silmiään, laski pitkät korvansa, jos mahdollista, vielä enemmän lerpalleen ja jatkoi syömistään. Kettu purasi sitä vähän takakoipeen koetellakseen arastaako tuo. Veti se pois säärensä maltillisesti, ilman potkimatta.
Kettu vetäysi sivulle, purskahti nauramaan ja tuumi itsekseen:
"Mitkä verrattomat tomppelin-lahjat! Siihen virkaan erinomainen kuoma."
Aasi kohotti korviaan 45° asteen kulmaan:
"Mihinkä virkaan?" kysyi.
"Ähäh", ilkkui kettu. "Kyllä kuulee sillä korvalla. Oikein kelpo aines!"
"Mikä aines?" kyseli aasi, jonka uteliaisuus oli herännyt.
Kettu ei viitsinyt edes vastata, se kun niin sydämestään halveksi tuota ainesta. Itsekseen vaan jupisi:
"Tuollainen nälkiintynyt tomppeli, jolla ei ole mitään kunnianhimoa, ei mitään muita vaatimuksia kuin vatsan… Sitä saa haukkua, pilkata, jopa hutkiakin ilman että suuttuu… Kerrassa oiva kätyri!"
Ja kettu teki aasista hevosen juoksun tarkastajan; tämä otti viran iloiten vastaan.
Miten aasi virkaansa toimitti, ei enää kuulu tämän kertomuksen piiriin. Vaan lopputulos on ollut se, että nykyisellä hetkellä ei enään koko avarassa maailmassa liene yhtään aasia, joka vielä olisi virassaan, hevosten juoksun tarkastajana. He, näettekös, eivät kyenneet estämään hevosten juoksua. Päät pystössä, kaulat sankarillisesti kaarella, jouhet upeasti tuulessa heiluen, — sillä lailla kulkevat nämät uljaat eläimet. Hevosen vauhti lisääntyy vuosi vuodelta ja maine kasvaa. Sitä vastoin aasin maine keskittyy yhä enempi — pitkin korviin.
Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.
Eräänä sunnuntaipäivänä käveli Jesus vaatimattomaksi suomalaiseksi talonpojaksi pukeutuneena muutamata Suomen maantietä. Aurinko heloitti kuultavalta taivaslaelta ja paahtoi maantien hiekan niin kuumaksi, että matkamiehen jalkoja poltti ja kuumuus alkoi painostaa ruumista. Hän istahti maantien viereen ruohikolle levähtämään. Hiljakkoin oli satanut, maantien vieressä oleva metsä tuoksui hurmaten, laulurastaat, tiaiset, pajupiiparit, närhit ja sirkut lauloivat metsässä tuhatsävelistä, loppumatonta virttänsä. Maantien toisella puolella levisi avara timotee-niitty, jota hauskasti ja elähyttävästi kirjavoi puna-apilan muhkeat, pehmoiset kukkaset. Lukematon määrä hyttysiä ja metsäkärpäsiä hyräili ja surisi matkamiehen pään ympärillä ja ruohikossa hänen vierellänsä samoilivat ahkerat muurahaiset ristinrastin, osuivatpa joskus kaahimaan paljaille jaloille, housuille ja takinhelmoillekin. Muuan sirkka sirkutti etäämmällä, mutta aivan tuossa vieressä oli pari toukkaa kiertynyt puolukkavarvun ympäri. Jesus katseli ja kuunteli. Kaikkialla niin ihana, suloinen rauha. Hänen suunsa vetäysi nauttivaan hymyyn, sitten pani hän kätensä ristiin, otti pois lakin päästänsä ja — kiitti Isäänsä ihmisten puolesta. Hän oli juuri lopettanut, kun metsästä alkoi kuulua jänistä ajavan metsäkoiran ulina ja haukahteleminen. Kohtapa syöksikin jänes ohitse ja koira perässä. Samassa kuului pamaus, — Jesus tunsi jalkansa puutuvan samassa kuin jänes kiljahtaen otti pitkän loikkauksen ja tupertui henkitoreissa mättäitten väliin. Hämmästyneenä tästä äkkinäisestä tapauksesta, ei Jesus aluksi pannut mitään huomiota jalkaansa, vaan tuijotti säälien jänestä, jota nyt takaa ajava koira raateli. Kohta ilmestyi metsästä aukealle myöskin nuori metsästäjä sesettäen ja miellytellen koiraansa. Mutta kun koira näytti jänestä repivän, huusi metsästäjä täyttä kurkkua: "Anna perhanan elukka sen olla!" Jesus säpsähti sitä ääntä. Nousi ja kävi ampujan luokse. Jalasta, johon pyssystä oli useita hauleja lentänyt, vuosi verta.
"Hyvää päivää", tervehti Jesus ystävällisesti.
Sunnuntaimetsästäjä, joka paraillaan purkasi jäneksen sisälmyksiä koiralleen, kääntyi, myöskin säpsähtäen, ja näki nyt edessään köyhän puoleisesti puetun miehen, joka säälien katseli ei ainoastaan jänestä vaan häntäkin. Tervehdykseen ei hän vastannut mitään.
Jesus aikoi istahtaa muutamalle kivelle siihen lähelle, mutta metsästäjä, joka katsoi itsensä arvokkaammaksi tässä joukossa, virkkoi käskijän äänellä: "Enhän minä ole pyytänyt sinua seuraani?" Jesus punastui korvia myöten. Mitään vastaamatta lähti hän ontuen, omaa tuskaansa valittamatta kävelemään pitkin tietä, johon jokaiseen jälkeen jäi verinen pilkku…
Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.
Teidän ylistykseksenne, te valon vakaiset vastustajat, ei ole luullakseni vielä koskaan kiitosvirsiä kirjoitettu, sillä kirjoitustaitoinen maailma ei voi teitä ylistää syystä, että te vihaatte sitä. Mutta te olette kuitenkin maailman pylväitä tänään ja vielä huomennakin, sillä teidän käytettävinänne ovat kaikki väkivallan periaatteet ja sota-aseet. Teidän mielestänne on yksilön persoona asetettava kaiken yhteishyvän yläpuolelle, oma etu elämän korkeimmaksi tarkoitusperäksi, käsivarren voima ja väkivallan kauhu kaiken inhimillisen edistyksen johtavaksi periaatteeksi. Te siunaatte sitä aikaa, jolloin kenenkään katse ei ulottunut oman kaalimaan laitoja ulommaksi, jolloin orjat raatoivat palkatta teidän työnne ja te saitte vaan laiskoina partojanne hoitaa ja "voida hyvin". Te nykyiset valon vastustajat ette kyllä ole itse noita riemuaikoja nähneet, mutta te uskotte niiden olleen onnellisia. Sillä kun kirjain oli ihme itse isännillekin, kun kirjoittaa ei osanneet muut kun pappi ja ruununvouti, — ei kukaan kirjoittanut sanomalehtiin eikä kukaan niitä lukenut. Rauhassa saitte te silloin toteuttaa periaatteitanne elämän korkeimmasta hyvästä. Te kokositte, niinkuin muinoin Joosef, aittoihinne viljaa, riistaa ja rahaa pahaa päivän varalle. Mutta muiden pahat päivät eivät teidän sydämiänne koske, sillä teillä ovat vaan omat päivänne. Ja vaikka teidän ympärillänne sadottain pitäjäläisiänne nääntyy nälkään ja viluun, vaikka kipu ja kärsimykset kaataisivat kokonaisia kyliä, ja vaikka niiden sielut valon ja opastuksen puutteessa kuihtuisivat ja näivettyisivät niiden irvikuvien kaltaisiksi [tarkoitetaan noita inhoittavia kuvia, joita kaikkialla tapaa piirreltyinä huoneitten seiniin], joita he piirtelevät seinillensä, — se ei koske teidän sydämihinne. "Sillä kussa on teidän tavaranne, siellä on myös teidän sydämenne." Mutta kun jossain joku nääntyvän näyttää, te niitä perimään riennätte jo ennen kuin riutuva henki vielä on ehtinyt kituvan kuoren heittää. Sillä teillä on melkein jokaisessa kuolinpesässä saatavia ja velkakirjoja, joiden alkuperä on usein hämärä, mutta lainvoima aina pätevä. Siten te lisäilette aarteitanne, tulojanne ja talojanne, liittämällä omiin sarkoihinne kuolevain maita, hävittäen kiinnekirjat ja perintöoikeudet laillisilta perillisiltä, joista teette mieronkiertäjäjoukon, joilla ei ole kontua eikä "kotia mihin päänsä kallistaisivat."
Jos sitten joku uskaltaa teidän toimianne moittia ja edes ihmetellä teidän suuntanne armotonta tylyyttä, jos torpparien akat ja velallisten lesket asiasta itkussa-silmin toistensa korviin kuiskuttelevat, te hymyillen mainitte siinä kärsimyksestä, jota tekonne synnyttävät, sillä teidän ilonne on ostettu köyhäin kärsimyksillä. Mutta kun parku liian suureksi paisuu, kun sen soraäänet alkavat teidän korviinne tunkea ja häiritä teidän nautintoanne, silloin te julmassa vihassanne "panette kätenne akkain suun päälle". Silloin näiden huulet ajettuvat ja kangistuvat, puhe ei enää suju suulla. Mutta he viittailevat ja puhuvat käsillänsä. Ne viittaukset kyllä usein ovat ilkeämmät kuin se sana jonka he sanoisivat, jos puhua saisivat, mutta te ette usko viittausten levenevän eikä niitä kaikkein ymmärtävän.
Ja niin olette te valtanne kukkuloilla te valon väkevät vastustajat, te luulette että maailmassa on rauha, että köyhälistön ja velallistenne ja lampuotienne mökeissä kaikuvat ylistysvirret teidän viisaista toimenpiteistänne ja kohoilevat ihastuneet ihmetyshuudahdukset teidän rikkauksianne katsellessa.
Jos minulla olisi runoilijan taito ja osaisin vertauksilla puhua, niin minä sanoisin, että teidän rikkautenne ja teidän valtanne muodostavat suuren, pääsemättömän vuoren. Mutta jos minä olisin korppi ja osaisin ennustaa, niin sanoisin, että sillä aikaa kuin aarrevarastonne kasvaa, sen ilmattomassa sisustassa levenee mätä. Te kapuatte yhä korkeammalle vuorenne huippua kohti sen loistavaa pintaa, sen leveyttä ja korkeutta ihaellen, koskaan tutkimatta sen sisuksia ja yrittämättäkään poistaa siellä levenevää mätää. Ken lähelle uskaltaa tulla ja heikkoja puolianne paljastaa, sen palkatut kätyrinne ryöstävät ja vievät vuoristonne sokkeloihin, johon on monta menneitä, vaan harvoja takaisin palanneita. Ja siellä, siellä vallitsee uni, nälkä ja ilman puute luonnonlain rajattomalla voimalla.
Mutta eräänä päivänä mätä puhkaisee reijän valtanne loistavaan vuoreen, vapaa ilma tunkeutuu sinne sisään, uneksivat eläjät aukovat silmiänsä, oikovat jäseniänsä ja kiinnittävät katseensa sinne missä on reikä, josta ilmaa ja elämätä virtaa ja josta Jumalan vapaa aurinko loistaa. Vuosituhansia vangittuina olleet voimat murtavat itsensä vapaiksi ja te kukistutte kuin juurettomat puut. Te tulette näkemään sen ikuisen keväimen, jolloin valon voimat murtavat kaikki luonnottomat esteet, jolloin naisten kielet tulevat laulamaan sorrettujen vapautuksen ihanoita ylistysvirsiä ja anteeksi-annon ja veljeyden sointuvat sävel-luomat sulattavat teidänkin sydämenne ja osoittavat teillekin oikean tien elämän ikuiseen onneen. Silloin on se suuri huomen, jolloin väkivallan voima on vaan kauhea muisto ja ihmiskunta on ottanut omiintuntoihinsa kirjoitetun Jumalan lain ainoaksi ohjaajakseen, jolloin joukkojen murha on yhtä suuri synti kun miestappokin, ja jolloin henkinen murha on suurempi rikos kuin ruumiillinen. Silloin tekevät ihmiset maailman rauhan sen periaatteen vuoksi, että murha on raaka synti ja että ketään ei haluta murhata. Kukaan ei anasta keltään mitään, ei oikeuden varjolla enempää kuin suoranaisella vääryydelläkään. Silloin on valo valtias maan. Silloin hallitsevat ne voimat, jotka nyt ovat lapsina, joiden kasvamista kaikin voimin koetetaan ehkäistä, että pysyisivät pieninä, eivätkä koskaan kasvaisi suuriksi. Mutta samaten kuin Galilein maapallo "pyörii kuitenkin", samaten kasvavat nämät vesat, sillä niitä kasvattavat luonnonvoimat ja luomisen lait, ja niiden käyttäjänä on Jumala.
Sen pituinen on ylistysvirsi teidän kunniaksenne te valon nykyiset ja vastaiset vastustajat, joiden joukko on niin suuri ja valta niin mahtava ja vastustamaton.