III.
Ilma ei oikein ota juhlaa suosiakseen. Aurinko näyttelee vaan harvoin sumuisia silmiään ja katselee silloinkin kuin kulmiensa alta. Ei ole pouta, mutta ei sadekaan. Tuuli puhaltaa kovin kylmästi.
Juhlakentällä on vähän ihmisiä, nekin viluisia, innottomia.
Muutaman suuren kuusen suojassa istuu Visulainen kontistuneen, surumielisen ja laimean näköisenä seuraten muutamain neitojen ja nuorukaisten liikkeitä ja toimia. Ne ovat arvattavasti juhlatoimikunnan jäseniä, jotka riitelevät ja sysäävät laimiinlyötyjen valmistusten syyt toistensa selkään. Sinne, tänne, juhlakentän reunoille ilmestyy juhlayleisöä. Vierastava, alakuloinen yksinäisyyden tunne valtaa Visulaisen sanomattomalla voimalla. Hän toivoo yht’äkkiä, ettei olisi ensinkään tälle matkalle lähtenyt, ja hän toivoo sitä niin hartaasti, että ehdoton huokaus kohoo rinnasta. Hän oli edellyttänyt saavansa täällä puhua suurelle, vastaanottavalle kuulijakunnalle, hän oli toivonut, että se lämpö, jolla hän kotona kuvitteli puhuvansa, täällä vaan kohoaisi, kun näkisi ympärillään palavasta uteliaisuudesta odottavia katseita, jotka kainosti tulkitsisivat sitä suurta valistuksen kaipuuta, joka valistumattomain sydänmaan poikien ja tytärten sydämmissä otaksutaan elävän… Mutta tänne kokoontui vaan aniharvoja, nekin ihan välinpitämättömän näköisiä. Hänen sydämmensä tuntui niin kylmältä ja innottomalta. Kaikki tuo synnytti sellaisen toivottomuuden, että Visulainen olisi antanut mitä tahansa jos olisi saanut tämän matkan olemattomaksi…
Yhä on kentällä kuollutta. Ei kokonaan sentään, sillä muuan isosuinen poika kiipee kiroillen ja suuta piesten suureen puuhun, viemään sinne Suomen lippua! Ravintolan puolelta alkaa samassa kuulua toraa: muutamat "juhlatoimikunnan jäsenet" vaativat jyrkästi ilmaiseksi kahvia, mutta tarjoilija ei anna, selittää vaan ettei ole lupa antaa muille kuin "sille puheen pitäjälle". Juhlatoimikunnan jäsenet uhkaavat lähteä pois, tiehensä, ja tarjoilija käskee mennä…
Visulainen oli juuri ollut aikeessa mennä juomaan kahvia, vaan jostain syystä ei nyt ilennytkään…
Kentän toiselta puolen alkoi kuulua hanurin soitto: ensin muutamia, yksinäisiä vetoja ja sitten polkkaa täydellä masiinalla…
Jaakko Huttunen tuli hikipäissä ja puolta juoksua Visulaisen luoksi.
Pyysi anteeksi ettei täällä ollut ketään, joka pitäisi seuraa…
Toimikunta oli lyönyt niin paljon tehtäviä laimiin, että nyt vasta oli
kaikki kunnossa. Tarjosi kahvia, jota he lähtivät juomaan.
"Vähän taitaa teillä olla asianharrastajia?" kysyi Visulainen.
"Vähän? Olisi edes vähän, mutta niitä ei ole ollenkaan. Nuorisoseuramme kamppailee viimeisiään kuolemankielissä, sillä siinä ei enään kukaan viitsi tehdä mitään."
"Sepä surullista!"
"Niin se on. Mutta ei se ole kumma, että se täällä näin menee, täällä kun ei ole ketään, joka kykenisi oikein nuorisoa johtamaan; ei saada koskaan valistuneempia pitämään esitelmiä, opettajatkin ovat seuran vastustajia. Jos näihin tilaisuuksiin tulisikin johtavia henkilöitä, niin nuoriso tulisi kaikki."
Tätä juttua kuulteli Visulainen kahvia juodessaan ja mieliala kävi yhä alakuloisemmaksi. Hän katseli tuota nuorukaista, joka hänelle puheli. Se oli kömpelö, hidasliikkeinen, innottoman näköinen, aivan muun joukon kaltainen. Huonosti kaulaan soveltuva likainen pumpuliflanellista valmistettu kaulus oli kohonnut liivin alta ja teki epämiellyttävän vaikutuksen… Takin rintapielessä oli joku vanha, sinivalkoinen juhlamerkki. Yleensä hän näytti kömpelöltä, sivistymättömältä…
"Luuletteko siis seuran kuolevan?" kysyi Visulainen.
Jaakko Huttunen ei vastannut kohta. Hän särpi ensinnä kahvikupin tyhjäksi ja sanoi sitte:
"Kun minä osaisinkin puhua ja pitää esitelmiä!… tahi kun edes joku meistä pojista osaisi, niin kyllähän sitä sopisi vielä koettaa. Ja nyt tarvitsisi koettaa saada tännekin edes hiukan isänmaallista henkeä, kun seuramme johtokunnastakin lähtee kaksi poikaa Amerikkaan."
Visulainen katsoi nuorukaisen silmiin. Tämän puhelu oli poistanut puvun huolimattomuudesta johtuvaa vastenmielisyyttä. Kun hän oli viimeisen tietonsa sanonut siitä Amerikkaan menosta, näkyi silmissä jonkullainen arka levottomuus ja Visulainen odotti jo saavansa kuulla, että Jaakko Huttunen itsekin aikoo lähteä.
"Kovin kylmä tuuli", sanoi Visulainen ja puistatteli ruumistaan.
"Nyt pitäisi alottaa", virkkoi Huttunen. "Minun pitäisi pitää avauspuhe, mutta tämä tuntuu niin vastenmieliseltä."
Puhujalavan tienoilla koetettiin saada toimeen yksiäänistä laulua. Visulainen sai kuulla, että se reipas, raikasääninen nuorukainen, joka jollakin tavoin muita johti laulussa ja joka näytti tässä taidossa olevan paljon pitemmällä muita, oli seuran kirjuri — "joka myöskin ensiviikolla menee Amerikkaan." Jossain sopivassa tilassa päätti Visulainen mennä ja rukoilla tuota nuorukaista jäämään ja laulullansa lumoamaan tätä kotiseudun kansaa ja siinä kansallista innostusta herättämään; — mutta se jäi tekemättä. —
Jaakko Huttunen seisoo puhujalavalla, katselee toivottomana ja levottomana harvalukuista kuulijakuntaansa. Ainoastaan muutamia on puhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat, toisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurinsoittaja tuon tuostakin iloa virittää.
Hän alkaa lukea puhettaan. Siinä on hyviä ajatuksia. Päältäkatselija ei niitä uskoisi tuon pojan omiksi. Mutta niissä on jotain, joka ne varmasti takaa juuri hänen omikseen. Innostus alkaa jo hiukan lämmittää Visulaista. "Tuo poika puhuu sydämmestään", ajatteli hän. Mutta samassa käänsi Huttunen tuskaisan, epätoivoisen katseen tuonne hanurinsoittajaan päin. Visulainenkin nyt huomasi, että siellä oli polkka täydessä käynnissä ja — että useita nuoria riensi sinnepäin tuolta etäämmältä kiertäen. Tuskastuttava kyllästys näkyi Huttusen silmistä, hän tavoitteli nyt vaan puheensa loppua ja vielä viimeisiä sanoja lausuessaan tuli jo alas lavalta.
Eläköön-huuto, jota aijottiin kohottaa, kuoli alkuunsa. Puhujalavan takana muuan pari laski sen sijaan kompasanoja naurunhohotuksineen…
Visulaista pidettiin tottuneena puhujana. Mutta nyt kun hänen piti nousta lavalle, valtasi hänet sellainen tuskastuttava levottomuus ja innottomuus, että hän aikoi astua sanaakaan puhumatta alas. Pysyi hän kuitenkin paikoillaan, huomasi myöskin että muutamia juhlayleisöstä vetäytyi nyt lavan etupuolelle vasiten häntä kuulemaan. Niiden joukossa oli joitakuita isäntämiehiäkin ja samoin vanhempia vaimo-ihmisiä. Tuo huomio herätti iloa: siinähän ilmeni kohteliaisuutta, myötätuntoa…
"Kunnioitetut kansalaiset!"
(Samassa alkoi hanurinsoittaja uskollisesti vetää jotain rekilaulunuottia tuolla, — toisaalla parvi tyttöjä kukersi ja riemuansa piti).
"Oi rakas jumala, auta minua puhumaan näille ihmisille jotain hyödyllistä", vilahti Visulaisen ajatuksissa ja sydämmessä vallitsi palava rukouksen henki, aivan kuin olisi ollut hukkumaisillaan. Silloin huomasi hän että kuulijainkin huomio oli kiintynyt hanurinsoittajaan ja meluavaan tyttöparveen. Pari miestä lähti liikkeelle nähtävästi niitä suhdittamaan. Toisten silmistä hehkui suuttumus.
Kaikki tämä tapahtui muutamissa silmänräpäyksissä. Visulainen alkoi puhua.
Kun puhe oli päättynyt, kättenpaukutukset laanneet ja Jaakko Huttunen käynyt häntä kädestä kiittämässä, pysähtyi Visulainen istumaan yksikseen erään pensaston varjoon. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja jäseniin laskeusi veltto puutumus. Nuorisoseuran Amerikkaan muuttava kirjuri nousi lavalle ja kehoitti että laulettaisiin yhdessä "Maamme". Kehoituksessa ei ollut mitään sukkelaa, eikä mitään naurettavaa, mutta moni suu vetäytyi hymyyn aivan kuin olisi hyvinkin naurettavaa laulaa "Maamme"-laulu.
Visulainen tietysti nousi laulamaan. Joku sieltä, täältä yhtyi, mutta mitään yhteislaulua ei siitä tullut. Tuskalla saatiin loppuun pari värssyä… laulu ujui ja kuoli siihen aivan kuin väsymyksestä uupuneena… "Saa nähdä, eikö nyt tule katovuosi", kuuli Visulainen takanansa sanottavan, kääntyi ja näki siinä tanakan talonpojan.
"Saa nähdä", sanoi Visulainen, "hyvin se uhkaa."
"Kovin uhkaa", sanoi talonpoika ja ravisti päätä, "tänä vuonna taitaa tulla Suomessa olemaan kaksinkertaiset hallat."
"Tuo mies tietää jotain!" ihastui Visulainen itsekseen… "Herra Jumala, kun tässä pääsisikin lämpenemään!" vilahti kohottava toivomus hänen ajatuksissaan mennessään kattelemaan miestä ja puhelemaan tämän kanssa.