ASEVELJET
KAARLE KUSTAA RAMSAY ja HENRIK von QVANTEN
Kello oli vasta neljä aamulla, kun toisen prikaatin adjutantti, luutnantti Ramsay, havahtui unestaan. Hän työnsi syrjään viitan, jonka hän oli vetänyt silmilleen sääskien suojaksi, ja kohosi istualleen. Aurinko oli vasta puiden latvojen tasalla, heinänhelpeissä kimaltelivat vielä kastehelmet ja kapean Kauhavanjoen pinnalla leijaili usvapilviä. Joka puolella kedoilla ja pellonpientareilla näkyi nukkuvia sotilaita ja niityillä joen takana torkkuivat päät nuupollaan armeijan hevoset, joiden täyteen ahdetut vatsat pullottivat kuin tynnyrit. Liikkeellä ei näkynyt vielä muita kuin kulkuvartio, joka pistimet auringossa kimallellen verkalleen asteli Lapualle johtavalla tiellä.
Kaikesta päättäen oli tästä päivästä muodostuva yhtä helteinen kuin eilisestäkin, jolloin armeija oli hikeä valuen ja pölyä niellen marssinut Alahärmästä tänne Kauhavalle. Nääntyneet miehet olivat yöpyneet taivasalle. Kuumuuden takia oli luutnantti Ramsaykin muutamien upseeritoveriensa kanssa valinnut yösijan ulkoa jokiäyräältä, läheltä kirkkoa. Mutta hänen päällikkönsä, eversti von Döbeln, samoin kuin kenraali Adlercreutz ja muut korkeammat upseerit olivat majoittuneet lähitaloihin.
Luutnantti Ramsay oli vasta viidenkolmatta ikäinen, harvinaisen sirorakenteinen ja uljasryhtinen, vaikuttamatta silti koskaan pöyhkeältä. Hänen säännöllisiin kasvoihinsa oli laihuuden ja päivettyneisyyden takia tullut jotakin terävää, mitä kuitenkin lievensi suurten silmien haaveksiva ilme. Koko hänen olemuksessaan oli tuollaista puoleensavetävää nuoren miehen puhtautta, avomielisyyttä ja rehtiyttä, mikä sai kaikki rykmentin upseerit ja sotilaat pitämään hänestä aivan erikoisella tavalla. Porilaisten lempipojaksi häntä yleensä armeijassa sanottiinkin.
Kun hän siinä varhaisen aamuauringon loisteessa istui virran äyräällä ja tuijotti vedenkalvoon, oli hänen ilmeensä tavallistakin kaukaisempi. Hän muisteli untaan, josta hän hetki sitten oli havahtunut. Hän oli nähnyt elävänä edessään lapsuudenkodin, Jackarbyn kartanon lähellä Porvoota, sekä rakkaan ja ikävöimänsä äidin, joka oli jäänyt sinne vihollisten valtaamalle alueelle, kun hänen veljineen oli täytynyt perääntyä armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän uneksi äidistään, mutta tällä kertaa oli unennäössä kuitenkin ollut jotakin erikoista; se oli hyvin selkeä uni, jonka tunnelma oli leppoisa ja vienon surumielinen. Mutta vieläkin enemmän häneen vaikutti unen jälkimmäinen osa. Äidin ja kodin haihduttua näkyvistä hän oli ollut harhailevinaan kentällä, jota peitti tiheä sumu. Yhtäkkiä oli hänen rinnalleen ilmestynyt hänen veljensä, majuri Antero Wilhelm. Veli oli lyönyt häntä olkapäälle, nyökäyttänyt mitään puhumatta päätään ja poistunut kiireesti hänen luotaan. Muutamia askelia otettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt ja nyökäyttänyt vielä kerran kuin kutsuen päätään sekä hävinnyt sen jälkeen sumuun.
Mitähän tämä kaikki merkitsi — jos nyt unet yleensä mitään merkitsivät? Mutta oli omituista, ettei hän ollut lähes kahteen kuukauteen saanut veljeltään kirjettä eikä muutoinkaan kuullut hänestä mitään — tuosta kuusi vuotta vanhemmasta veljestään, johon hän lähinnä äitiään oli niin lujin sitein kiintynyt. Kohta Revonlahden taistelun jälkeen oli veli lähtenyt Ruotsiin viemään kuninkaalle voitonsanomaa sekä viholliselta vallattuja lippuja. Tukholmasta Antero-veli oli sitten kirjoittanut pitkän ja intomielisen kirjeen kertoen saaneensa majurin arvon ja Miekkatähdistön ritarimerkin sekä lähtevänsä kenraali v. Vegesackin adjutanttina takaisin Suomeen. "Piakkoin tavataan siis Etelä-Suomessa, ehkäpä juuri kotona rakkaan äitimme luona", oli veli lopettanut kirjeensä.
Päämajaan Uudessakaarlepyyssä oli jo parisen viikkoa sitten saapunut tieto, että Vegesack oli juhannuksen aluspäivinä yrittänyt maihinnousua Lemulla, lähellä Turkua, mutta hänet oli lyöty takaisin. Veljestään Ramsay ei ollut kuitenkaan kuullut mitään eikä myöskään kuulunut kirjettä, jota hän odotti joka päivä kärsimättömästi.
Hänet havahdutti raskasmielisistä mietteistään vänrikki v. Qvanten, joka oli nukkunut hänen rinnallaan ja joka nyt kuorsaamasta laattuaan alkoi kääntyillä viittansa alla nostaen vihdoin näkösälle pyöreän ja pörröisen päänsä. Niin pian kuin Ramsayn katse osui ystäväänsä, hänen apeat mietteensä haihtuivat ja hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy. Hän ei koskaan voinut katsoa hymyilemättä Qvanteniin, sillä tämän koko olemuksessa oli jotakin, mikä väkisinkin pakotti toisen hyvälle tuulelle. Hänen lyhyt ja tanakka vartensa päättyi pyöreään, pörrötukkaiseen päähän, ja kasvot nykerönenineen ja alasriippuvine kiinalaisviiksineen olivat yhtä pyöreät. Mutta tällä haavaa Qvanten oli pölyn, ruudinsavun ja päivänpaahteen mustaamine kasvoineen enemmän neekerin kuin kiinalaisen näköinen.
Tästä hänen vähemmän edullisesta ulkomuodostaan huolimatta pidettiin rykmentissä vänrikki Qvantenista lähes yhtä paljon kuin Ramsaysta. Hänen suurista ja toisistaan loitolla olevista silmistään loisti sellainen aitosuomalainen rehellisyys ja verraton hyvänsävyisyys, että hänestä väkisinkin täytyi pitää.
Niin toistensa vastakohdat kuin Ramsay ja Qvanten olivatkin sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan, olivat he heti tutustuttuaan kiintyneet toisiinsa. Vähitellen heistä oli kehittynyt rykmentin parhaat ystävykset, jotka aina loma-aikoina nähtiin yhdessä.
Kun rykmentin nuoremmat upseerit olivat Siikajoen päivän iltana juhlineet ensimmäistä voittoa, Qvanten oli malja kädessä tullut Ramsayn luo ja kieli jo sammaltelevana puhunut:
— Kuulehan, Kalle, vaikka sinä oletkin luutnantti ja vapaaherra ja kaunis mies, ja minä vuosistani huolimatta vänrikki-pahanen, ilmanaikaista tusina-aatelia ja ulkonäöltäni täysi neekeri, niin sallithan minun kuitenkin syleillä sinua merkiksi siitä, että minä pidän sinusta äärettömästi.
He olivat syleilleet toisiaan, ja Qvanten oli itku kurkussa vakuuttanut, että tässä maailmassa oli vain kolme, joista hän oikein todenteolla piti, nimittäin hänen vanha äitinsä, Kalle Ramsay ja… ja…
— Ja Loviisa, oli Ramsay siihen lisännyt.
— Ei, ei mitään sellaista, vaan — se kolmas on taskumattini, oli
Qvanten väittänyt.
Mutta kyllähän Ramsay tiesi, että Qvanten oli sittenkin sillä kolmannella tarkoittanut Loviisaa, sillä hän ei viljellyt taskumattiaan sen innokkaammin kuin muutkaan. Hän oli ennen sodan puhkeamista korviaan myöten rakastunut tuohon Loviisaan ja suunnitellut yötä ja päivää rakkaudentunnustusta, mutta ei ollut edes eronhetkenäkään rohjennut sitä tehdä, siinä määrin hän oli huolestunut omasta rumuudestaan.
Niin, se oli ollut Siikajoella. Mitä pauhaavan ilon ja keväisen jäänlähdön päiviä ne olivatkaan olleet! Kuin riemukulussa oli siitä lähtien seurattu perääntyvän vihollisen kintereillä kohti etelää ja kotiseutua. Oli tämä Pohjanmaa sentään toisenlaista maailmaa kuin Etelä-Suomi, sen olivat ystävykset monta kertaa matkan varrella todenneet. Yksin nuo kaikkialla törröttävät aidanseipäätkin tuntuivat huutavan, että täällä ei kärsitä vierasta sortajaa. Entä minkä innostuksen valtaan armeija olikaan joutunut Siikajoella, kun päämajaan oli kymmenien peninkulmien päästä saapunut suksilla hiihtäen talonpoikaislähetystö pyytämään aseita, sillä monta tuhatta pohjalaista talonpoikaa oli valmiina nousemaan armeijan avuksi, että ryssä saataisiin maasta ajetuksi. Mutta kuinka olikaan Klingspor — se "kaksileukainen aasi", se "taikinapää" ja "mätisäkki" ja mitä kaikkia nimityksiä nuoremmat upseerit keskuudessaan hänestä käyttivätkin — kuinka olikaan hän osannut taas nopeasti sammuttaa miesten innostuksen. Niin, otettuaan nenäänsä nuuskaa kultaisesta rasiastaan hän oli taputtanut lähetystön miehiä ystävällisesti olkapäälle ja kehottanut heitä palaamaan kiltisti kotiinsa. Armeija oli kyllä pitävä huolen niistä asioista. Sellaista se oli. Ja kunpa armeija edes olisi saanut sydämensä mukaan pitää huolta vihollisen maasta ajamisesta, ainakin Hämeenlinnassa asti jo oltaisiin. Mutta eteneminenhän oli ollut niin tuskastuttavan hidasta. Koko armeija paloi eteenpäin rynnistyksen ja taistelun halusta ja tämän tahtonsa voimalla se sai kiskoa marskia perässään kuin suunnatonta kivirekeä, joka vastaan haraten venyi kaukana perässä. Uudessakaarlepyyssä hän nytkin istui, kun armeijan tuli tänään käydä vihollisen päävoiman kimppuun Lapualla. Mutta hyvä, että oli edes lopultakin saatu lupa taistella ja taas hiukan edetä. — Qvanten kohosi istumaan, hieroi unen silmistään ja virkkoi:
— Onnellista huomenta, veikko! Tänään sitä taas pitkästä aikaa tapellaan.
— Ja lisätään uusi helmi voittojen ketjuun, lisäsi Ramsay.
— Niin tietysti, nyökäytti Qvanten, — sitä tuskin kukaan armeijassa epäilee.
He istuivat hetkisen ääneti. Ramsayn mieleen palasi jälleen uni ja sen johdosta hän virkkoi:
— Saapas nähdä, eikö tänään päämajasta tulevan kuriirin matkassa saavu vihdoinkin kirje veljeltäni.
Qvanten alkoi rykiä ja kakistella ja selvitellä kurkkuaan, kunnes vihdoin sai sanotuksi:
— Kuule, veli, tuota noin… ehkä on parasta, että sinä lakkaat odottamasta sitä kirjettä.
— Kuinka niin? kääntyi Ramsay äkkiä toverinsa puoleen ja Qvantenista tuntui, että hänen terävä katseensa tunkeutui ihan hänen sielunsa pohjaan.
— Niin vain että… hän sammalsi ja koetti välttää tuota katsetta.
— Että… että veljeni on kaatunut?
— Niin… siellä Lemun taistelussa.
Qvanten huokasi helpotuksesta, että se viimeinkin tuli sanotuksi. Asia oli nimittäin niin, että samalla kertaa kuin päämajaan oli saapunut tieto Lemun taistelusta, oli tullut myöskin ilmoitus majuri Ramsayn kaatumisesta mainitussa taistelussa. Kukaan ei olisi ollut halukas ilmoittamaan asiasta luutnantti Ramsaylle, kun tiedettiin, miten syvästi veljekset olivat toisiinsa kiintyneet. Mutta jonkunhan se oli kuitenkin tehtävä ja lopuksi velvoittivat upseeritoverit siihen Qvantenin, koska hän oli nuoren Ramsayn lähin toveri. Monta päivää oli Qvanten poloinen pureksinut tuota katkeraa palaa ja miettinyt sanoja ja tapaa, millä hän soveliaimmin ja hellävaraisimmin ilmoittaisi tuon asian. Sitä hän oli illallakin miettinyt koko ajan, kun he vierekkäin nurmikolla maaten juttelivat ja odottelivat unta. Mutta hän ei ollut löytänyt sanoja, kunnes asia nyt vihdoinkin kuin vahingossa pulpahti esiin.
Nähdessään, kuinka Ramsay painoi päänsä käsiin ja kuinka hänen hartiansa tärähtelivät sisäisestä tuskasta, hän alkoi kuitenkin katua ja soimata itseään tomppeliksi, aasiksi ja jos miksi. Nythän oli taistelu edessä ja hän, pöllöpää, oli ajattelemattomasti mennyt masentamaan toverinsa mielen, jonka tänään olisi pitänyt olla ehyt ja intoa täynnä. Eikö hän hyvin olisi voinut odottaa vielä esimerkiksi seuraavaan päivään.
— Tuota… sellaista on huhuttu, mutta saattaahan tieto yhtä hyvin olla perätönkin, hän alkoi neuvottomuudessaan peruutella.
— Ei, veljeni on kaatunut, olen siitä nyt aivan varma ja… ja siitä olen myöskin varma, että olen itse tänä päivänä seuraava häntä, sanoi Ramsay vakavasti ja kohotti päänsä.
Hän oli kukistanut mielenliikutuksensa eikä hänen suurissa silmissään näkynyt jälkiäkään kyynelistä.
— Mutta kuinka… mistä sinä sellaista sait päähäsi, hölmistyi
Qvanten.
Sydämessään riehuvasta myrskystä huolimatta täytyi Ramsayn taas hymyillä, sillä niin hullunkuriselta Qvanten näytti, kun hän tukka pörröllään, silmät renkaina ja suu auki tuijotti häneen.
— Näin veljeni juuri vähän ennen kuin heräsin, ja hän kutsui minua seuraansa, Ramsay vastasi.
— Mutta kuulehan, alkoi Qvanten innokkaasti, — ei uniin ole luottamista. Naiset niistä välittäkööt! Eikä sekään pidä yhtään paikkaansa, että sotilas aamulla ennen taistelua tietää muka kuolemansa. Revonlahden taistelun edellä olin sellaista itsessäni tuntevinani, mutta en silti saanut naarmuakaan. Niin että saat olla aivan varma —
Hänen sanatulvansa keskeytti kiivas musketinpauke, joka kuului siltä kohtaa, missä Lapualle johtava tie sukelsi metsän suojaan. Kirpeinä ja terävinä räiskähtelivät laukaukset aamuraikkaassa ilmassa ja puiden välistä pöllähteli näkyviin ruudinsavupilviä. Siellä oli etuvartiossa Karjalan jääkäreitä everstiluutnantti Aminoffin johdolla.
Toverukset kavahtivat jalkeille ja samassa alkoivat rummut päristä ympäri leirialuetta. Unisia pörröpäitä kohosi joka puolella näkyviin ja tuota pikaa vallitsi kirkon lähistöllä vilkas liike ja hyörinä. Kiireessä sotilaat haukkasivat kylmän aamiaisensa, sen jälkeen armeija asettui suureen neliöön, jonka keskellä seisoi päällikkökunta ynnä mukana olevat sotapapit ja hartaina kaikuivat virren sanat:
Minä vaivainen mato ja matkamies, mont' vaarallist' vaellan retkee, kun käyn isänmaatani etsien ja odotan ehtoon hetkee.
Tasan kello seitsemän päättyi lyhyt jumalanpalvelus ja joukot aloittivat heti marssinsa kohti Lapuaa. Etumaisena kulki ratsuväki ja sitten neljäs prikaati, jonka muodosti viisi pataljoonaa savolaista jalkaväkeä sekä Savon jääkäreitä. Näiden jäljessä ajaa jyristi tykistö. Sitten seurasi toinen prikaati, jonka muodostivat Döbelnin kuuluisat porilaiset. Hämäläisistä ja uusmaalaisista kokoonpantua kolmatta prikaatia seurasi jälkijoukkona turkulaisten muodostama ensimmäinen prikaati.
Tuhannet askelet tömisyttivät maata, sakeana pilvenä kohosi tiestä pöly, jonka keskeltä välkehtivät soturien kaluunat ja pitkät pistimet, ja riveistä kaikui reipas sotilaslaulu.
Ammunta, joka oli ajanut jalkeille Ramsayn ja Qvantenin, taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Siellä oli ollut vain venäläinen tiedustelujoukko, jonka etuvartio oli heti ajanut käpälämäkeen. Etuvartijoina toimineet Karjalan jääkärit olivat saaneet vahvistuksekseen eskadroonan rakuunoita sekä yhden kolminaulaisen tykin ja he marssivat nyt armeijan kärkijoukkona kohti Lapuaa.
Viimeisenä lähti Kauhavalta liikkeelle kuormasto. Selviteltyään oman prikaatinsa kuormat matkalle ajaa karkuutti Ramsay pitkin tien sivua ohi jälkijoukkojen saavuttaakseen oman rykmenttinsä. Kuten ennenkin nähdessään rakkaan kotoisen armeijan marssimassa taisteluun isänmaan vihollista vastaan, hänen sydämessään ailahti riemukas tunne. Mutta tällä kertaa ei tuo tunne purkautunut riehakkuutena, vaan sitä kahlitsi raskas paino. Hän näki veljensä sumun keskeltä viittovan hänelle ja sitten hän näki äidin, silmät kyynelissä, seisovan kahden seppelöidyn ruumiskirstun äärellä. Hymyillen hän nyökäytteli päätään upseeritovereille ratsastaessaan ohi, mutta koko ajan pysyi tuo kuva hänen sisäisen silmänsä edessä. Ja niin oli laita koko päivän, vaikka hän moitteettomasti täyttikin tehtävänsä prikaatin adjutanttina, jopa saattoi vanhaan tapaan taistelun pyörteissä innostua haltioitumiseen saakka.
Reippaasti käsiään heilutellen ja laulunpätkää hyräillen Qvanten asteli komppaniansa edessä. Kun Ramsay ehti hänen kohdalleen, Qvanten loi häneen tutkivan silmäyksen. Nähdessään Ramsayn hymyilevän hänen tuli äkkiä tavattoman hyvä olla. Lämmin hohde ruskeissa silmissään hän kääntyi komppaniaansa ja takaperin astellen alkoi johtaa laulua. Miehistön valtasi sama tunne ja täysin keuhkoin he alkoivat vedellä vanhaa sotilaslaulua:
Poijat ne marssi Weikselin poikki verinen miekka vyöllä. Eikä ne venäläistä pelänneet päivällä eikä yöllä.
Qvantenilla oli hyvä tenoriääni ja Ramsay oli monesti pannut merkille, että hän laulaessaan muuttui suorastaan kauniiksi. Niin oli nytkin, ja äkkiä tuli Ramsayn mieleen, että oli mahdotonta, ettei Loviisa tai kuka neito hyvänsä voisi rakastua Qvanteniin. Hän sai halun rohkaista tuota kunnon toveriaan ja ratsastaen hänen rinnalleen hän otti Qvantenia kädestä ja kuiskasi:
— Kuulehan, Heikki, sinun täytyy heti tavattuasi kosia Loviisaa. Olen aivan varma, että hän rakastaa sinua.
Qvanten punastui hiusrajaan saakka ja mumisi joitakin katkonaisia sanoja, samalla kun silmiin kihonnut kosteus ilmaisi, että toverin sanat olivat öljyä hänen palavalle sydämelleen. He puristivat toistensa kättä ja toivottivat toisilleen onnea edessä olevan taistelun varalle, minkä jälkeen Ramsay kannusti hevostaan ja ratsasti Döbelnin rinnalle prikaatin etupäähän.
Kapea tie luikerteli somasti kiviperäisen metsämaan halki. Toisinaan se sukelsi tiheään kuusikkoon, jossa hikoilevia sotilaita vastaan lehahti kostea viileys. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä helteisemmäksi kävi ilma.
Kahdeksan tienoissa olivat etumaiset joukot ehtineet matkan puoliväliin. Silloin tuli pysähdys, kun edestäpäin alkoi kuulua kiivasta ampumista. Oli törmätty yhteen vihollisen etujoukkojen kanssa, jotka oli lähetetty tänne metsään hidastamaan suomalaisten etenemistä. Sotilaat heittäytyivät sammalistoon huoahtamaan kärkijoukon koettaessa raivata metsää puhtaaksi.
Mutta pysähdys alkoi ennen pitkää tuskastuttaa niin sotilaita kuin upseereitakin. Döbelnin kehotuksesta Ramsay ratsasti ottamaan selkoa, mitä etupäässä tapahtui.
Hänen edessään alkoi musketinpauke kuulua yhä lähempää. Puiden oksat rapisivat ja väliin kuului ilmassa tuttu surina aivan kuin suuri paarma olisi lentänyt vihaisesti tietänsä. Kuului jo tykinjymäyskin. Arvatenkin siellä meikäläiset kärkimiehet koettivat raehaulipanoksin puhdistaa metsää vihollisista.
Tultuaan etumaisen savolaispataljoonan luo Ramsay kohtasi
Adlercreutzin, joka punoittavana, kulmat rypyssä ratsasti
päinvastaiselta suunnalta ja ehdittyään savolaisten luo huusi majuri
Tujulinille:
— Meidän pitäisi päästä eteenpäin, mutta ne paholaiset perääntyvät.
Viekää te, majuri, savolaisenne tuleen, he eivät koskaan peräänny.
Muutapa ei tarvittukaan. Puiden varjossa lepäilevät savolaiset kavahtivat jaloilleen, ottivat valmiiksi ladatut muskettinsa, hajaantuivat ketjuun kahden puolen tietä ja hurraata huutaen syöksyivät eteenpäin. Karjalaiset olivatkin jo väsyneet oltuaan koko yön etuvartiossa, ja nyt he pääsivät vuorostaan lepäämään.
Savolaisten raivatessa tietä marssittiin taas hiljalleen eteenpäin. Mutta vihollisen vastarinta kävi yhä sitkeämmäksi, puu puulta täytyi heidät karkottaa ja aina vain vilahteli edessä uusia vihreätakkeja. Laukaukset pamahtelivat taajaan ja kautta metsän sekaantui pihkan ja kanervan tuoksuun kitkerä ruudinhaju. Kaatuneita ja haavoittuneita näkyi tuolla ja täällä.
Tavantakaa täytyi pysähdellä, jolloin porilaiset alkoivat käydä kärsimättömiksi. Eversti Döbeln tiedusti Adlercreutzilta, eikö hän saisi lähettää jotakin osaa rykmentistään savolaisten tilalle.
— En tahdo loukata savolaisia, sillä he tappelevat siellä kuin miehet, vastasi Adlercreutz. — Mutta jos he itse suostuvat vaihdokseen, niin olkoon menneeksi.
Ramsay sai ratsastaa ottamaan asiasta selkoa.
Kuta lähemmäksi eturintamaa hän ehti, sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu ja sitä taajempaan kuului surinaa ja vihellystä.
Vasemmalla ratisivat pensaat, kuului kirouksia ja äkäistä ähellystä, ja yhtäkkiä astui sieltä esiin everstiluutnantti von Törne, paljastettu miekka kainalossaan, leyhytellen hatullaan vilvoitusta kasvoilleen, jotka punoittivat ja vuodattivat hikeä.
Rauhatonta ratsuaan hilliten Ramsay tervehti everstiluutnanttia ja esitti asiansa.
— Hoo, vai sillä tavalla, vastasi ukko äreästi. — Vai pitäisi meidän jättää työmme kesken. Ei tule kuuloonkaan. Entä tämä? Katsokaahan tänne.
Hän käänsi selkäpuolensa Ramsayhin, joka nyt huomasi että ukon univormutakin toinen lieve oli riekaleina ja toinen tipotiessään. Hänen seisoessaan tapansa mukaan hajasäärin ja huudellessaan kompasanoja puiden suojasta ammuskeleville miehilleen oli vihollisen kuula löytänyt tiensä hänen jalkainsa välitse saaden aikaan tämän harmillisen raivauksen.
— Tämä täytyy ensin kostaa, jatkoi everstiluutnantti. — Jos me väsymme kesken, niin silloin vasta saatte tulla tilallemme.
Hän painoi äkeästi lakin päähänsä ja työntyi metsään tien oikealle puolelle. Sieltä alkoi kuulua kiivaita komennushuutoja ja pitkin linjaa Savon jääkärit syöksyivät pistimet ojossa juoksujalkaa eteenpäin.
Ramsay palasi takaisin ja hänen mukanaan levisi pitkin marssikolonnaa juttu ukko Törnen takinliepeitä kohdanneesta onnettomuudesta ja kuinka se oli puolella lisännyt armeijan etenemisvauhtia. Hilpeän mielialan vallitessa, kokkapuheiden kaikuessa ja hien virtanaan valuessa marssittiin vinhaa vauhtia eteenpäin kuin olisi oltu matkalla elonkorjuutalkoihin.
Ammunta edessäpäin lakkasi, metsä harveni, kohottiin matalalle mäenharjanteelle ja äkkiä aukeni eteen Lapuan tasanko.
Tuo näkymä kertoi uuraasta, monien sukupolvien työstä kotoisella maaperällä. Lämmin, kotoinen ja supisuomalainen tuntu tulvahti tuosta laaksosta voimakkaasti niitä suomalaisia sotureita vastaan, jotka heinäkuun neljäntenätoista päivänä 1808 levittäytyivät Ritamäen harjanteella taistelurintamaan. Joka puolella näkyi tuleentuvia viljavainioita ja heinäviä niittyjä ja niiden keskellä luikerteli hopeanauhana Lapuanjoki. Pitkin sen rantoja seisoi tiheässä vauraita taloja, toiset ruskeiksi paahtunein honkahirsin, toiset punaiseksi maalattuina valkoisin ystävällisin ikkunalaudoin. Kaivonvintit ja tuulimyllyjen siivet kurkottivat autereista taivasta kohti. Kylän keskustassa, muutamain pihlajain siimeksessä seisoi punaiseksi maalattu kirkko ja sen lähellä, tien toisella puolen, pappila. Kaikki oli niin tuttua ja kotoista. Ja taulun taustana kohosi lakeuden vastakkaisella äärellä yksinäisyydessään jylhä Simsiön vuoren selänne, jonka tummat havumetsät puunsivat helteisen autereen verhosta.
Yksi ainoa tunne täytti suomalaisen sotajoukon tätä maisemaa katsellessaan: väkevä halu valloittaa miekka kädessä muukalaiselta tämä laakso, jonka heidän esi-isänsä olivat aikoinaan kuokka ja kirves aseenaan riistäneet metsältä. Tuo laakso toi heidän mieleensä vanhan, paljon kärsineen, lempeän äidin kasvot — äidin, joka sanattomin ilmein pyytää pojaltaan apua. Väkevät tunteet paisuttivat sotilaitten rintaa, silmät kostuivat ja känsäiset kourat puristivat lujasti musketinpiippuja. "Me tahdomme voittaa ja me voitamme." Upseerit lukivat tuon päätöksen sotilaittensa kasvoista ja sotilaat näkivät sen heijastuvan päällikköjensä ilmeistä. Koko armeija oli kuin yksi ainoa olento, jolla on yksi ainoa määrätty tahto: päästä mitä kiireimmin käsiksi noihin, joilla ei ollut minkäänlaista oikeutta tähän maahan, mutta jotka siitä huolimatta olivat röyhkeästi miehittäneet tuon edessä olevan kylän, rakentaneet sinne varustuksiaan ja tallanneet sen viljelyksiä. Päästä käsiksi noihin kutsumattomiin ja ajaa heidät tämän maan ääriltä — se oli halu, joka ikään kuin poltti heidän suonissaan ja tuikehti tulena heidän silmistään. Lisäksi valtasi suomalaisen sotilaan tällä hetkellä, jolloin Suomen pääarmeija, puhtaasti suomalaisista miehistä koostunut, seisoi silmäkkäin venäläisten pääarmeijan kanssa, voimakas aavistus siitä, että se aika oli lähenemässä, jolloin Suomen mies vihdoinkin oli ottava isännänohjat omiin käsiinsä maassa, minkä kohtalon vallat olivat osoittaneet sille asuinsijaksi.
Sotajoukko ei tarvinnut kaunissanaisia kehotuspuheita, sen tunsi kenraali Adlercreutz omasta itsestään. Oli vain annettava toimintaohjeet ja tuo joukko syöksyisi kuin lumivyöry alas ja lakaisisi kaikki tieltään.
Sillä aikaa kun everstiluutnantti Charpentier ajatti tykkejänsä esiin ja laittoi niitä asemiin mäenrinteelle ja kun arkkiatri Bjerkén apulaisineen ja välskäreineen laati läheisen torpan pihalla kuntoon lääkintävarusteitaan, istui Adlercreutz satulassa esikuntansa ja prikaatinpäällikköjen keskellä sekä tarkasteli kaukoputkella vihollisten sijaintia. Ne olivat muodostaneet kolmatta kilometriä pitkän rintaman. Vasen sivusta oli Isonkylän talojen ja jokiäyrään suojassa, oikealla sivustalla oli taas tukenaan Liuhtarlan talot ja sen puolen korkein joenäyräs. Keskustassa, siis molempien kylien välisellä vainiolla, oli vihollisen ratsuväki ja tykkipatterit. Sankkana metsänä kohosivat siellä kasakkain pitkät piikit ja heidän edessään näkyi venäläisten ylipäällikkö, kenraali Rajevski, joka esikuntineen tarkasteli metsän kohdusta esiin purkautuvia suomalaisjoukkoja.
Kohta suomalaisten etujoukkojen tullessa näkyviin Ritamäellä venäläisten kanuunat alkoivat jyrähdellä. Everstiluutnantti Charpentier vastasi tuleen niin pian kuin sai omat kanuunansa kuntoon. Mutta kummaltakaan puolen eivät laukaukset kantaneet perille. Sen vuoksi jyrinä hetken kuluttua vaikeni ja jälleen vallitsi tienoolla jännittynyt hiljaisuus, jolloin molemmat armeijat tähystelivät vaanien toisiaan.
Pian oli Adlercreutzin hyökkäyssuunnitelma valmis. Päähyökkäys oli suunnattava edessä olevien vainioiden yli vihollisen vasenta siipeä vastaan samalla kun kolmas prikaati kiertäisi metsän suojassa venäläisten oikean siiven kimppuun. Döbeln porilaisineen sai osalleen päähyökkäyksen.
Döbeln ratsasti Porin rykmentin eteen, joka seisoi valmiissa marssikolonnassa. Hänen sanansa kajahtivat lyhyinä ja terävinä kun hän jakoi käskynsä. Hänen miekkansa välähti kuin salama auringon säteissä, kun hän rivakalla liikkeellä tempasi sen tupesta. Rummut alkoivat päristä ja rivistö lähti liikkeelle.
Qvanten ei voinut tänä juhlahetkenä hillitä intoaan, vaan aloitti laulun, johon koko rykmentti heti yhtyi täydestä sielustaan. Niin porilaiset etenivät kuin laulun siivillä pitkin Ritamäen rinnettä kaartavaa tietä. Pidätetystä innosta väristen katselivat heidän etenemistään ensimmäisen ja neljännen prikaatin miehet, jotka oli jätetty reserviin mäen harjanteelle. Samaa etenemistä katsoivat yhtenä silmänä, ahdistavan jännityksen vallassa sekä hartain rukouksin ja menestyksen toivotuksin myös ne monet paikkakunnan asukkaat, jotka olivat ajoissa hiipineet Simsiön vuorelle ja siellä turvassa odottivat tulossa olevaa suurta näytelmää, joka ratkaisisi heidän kotiseutunsa ja koko isänmaan kohtalon.
Kun rivistö oli päässyt puolisen kilometriä eteenpäin, alkoivat edessä olevat ruispellot äkkiä elää. Rukiin keskellä vilahteli venäläisiä sotilastakkeja ja musketinpiippuja ja siinä silmänräpäyksessä alkoi eteneviä vastaan räiskyä murhaava tuli. Hyökkäysjoukko oli jo lisäksi viholliskanuunain kantomatkan sisällä ja kuolemaa levittäen alkoivat kartessit ja kranaatit räiskähdellä sen keskellä. Etumainen komppania hajaantui nopeasti ketjuksi ja syöksyi pistimet ojossa puhdistamaan ruispeltoja venäläisistä tiraljööreistä, joita Rajevski oli sinne kätkenyt, mutta joita Ritamäeltä ei ollut lainkaan huomattu. Samalla levittäytyi muu rivistö kahden puolen tietä venäläisten koko vasemman sivustan mittaiseksi rintamaksi. Neljä kuusinaulaista tykkiä, jotka rivistön keskellä oli kuljetettu tänne, aloitti maantieltä tulen venäläisten pattereita vastaan. Juuri kun Döbeln oli antamaisillaan yleisen etenemiskäskyn, saapui Adlercreutzin adjutantti nelistäen tuoden käskyn, että porilaisten oli toistaiseksi jäätävä siihen missä olivat sekä odotettava myöhemmin annettavia ohjeita.
Rehti, peloton ja kunnon Adlercreutz! Hän oli suomalainen kiireestä kantapäähän, mutta suomalaisten hyveiden ohella hänellä oli myöskin eräitä suomalaisen luonteen heikkouksia. Hän oli hyvin intomielinen ja touhukas, mutta ei kyllin kylmäverinen ja harkitseva, mitä hänen asemansa ehdottomasti olisi vaatinut. Tuo nuhteeton urho ja Siikajoen sankari esiintyi usein arveluttavana hätikkönä. Jos hän olisi perusteellisemmin ja kylmäverisemmin suunnitellut Lapuan taistelun, hän olisi saartoliikkeiden avulla voinut perinpohjin tuhota venäläisen pääarmeijan ja antaa sodankululle ratkaisevan käänteen. Nyt hänen herkkäuskoisuutensa oli aiheuttanut pysähdyskäskyn eteneville porilaisille. Niityllä Alapään talojen edustalla oli räjähtänyt kaksi venäläisten kanuunoista harhaan ammuttua kranaattia ja kohta oli Adlercreutz ollut näkevinään siellä kätkössä aivan uuden venäläisjoukon, joka saattaisi muka kiertää kylään hyökkäävien porilaisten selkään.
Döbelnin prikaati sai siis toimettomana pysähtyä mitä epäedullisimpaan asemaan, sillä aikaa kun eversti Gripenberg sai käskyn kahden hämäläispataljoonan kanssa kaartaa puhdistamaan Alapäätä oletetuista vihollisista. Vihollinen jatkoi murhaavaa tultaan jota vastaan porilaiset saivat etsiä suojaa maantien- ja pellonojista. Kaatuneita oli jo kymmeniä ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat joka puolelta. Bjerkénin käskyläiset liikkuivat kylmäverisesti paareineen kuulasateessa ja kantoivat verta valuvia, voihkivia sotilaita sitomapaikalle Ritamäelle.
Porilaisten kärkijoukko oli Adlercreutzin pysähtymiskäskyn saapuessa ehtinyt pienen torpan luo, joka oli tien vieressä noin puolen kilometrin päässä Isonkylän taloista. Döbeln oli adjutanttinsa ja parin muun upseerin seurassa asettunut torpan ulkohuoneiden suojaan, mistä saattoi pitää silmällä porilaisten ketjuja. Venäläisten ammunta jatkui taukoamatta ja yhtä mittaa satoi kartesseja maassa ja ojissa makaavien porilaisten keskelle. Döbeln samoin kuin toisetkin upseerit oli laskeutunut satulasta.
— Mitä hittoa tämä oikein merkitsee! hän tiuskahti tähystettyään hetken Ritamäelle, työnsi alahuulensa pitkälle ja hakkasi ratsupiiskalla kärsimättömästi saapasvarttaan.
Ramsay yritti vastata, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen sanansa. Pitkin linjaa kavahtivat porilaiset yhtäkkiä pystyyn, ojensivat pistimensä ja syöksyivät huikeasti hurraten kylään.
— Mitä, kuka on antanut käskyn? huusi Döbeln silmät kipinöiden.
Sitä ei tiennyt kukaan.
— Lähtivät varmaan omasta aloitteestaan, huomautti Ramsay.
— Mikä olikin tässä tilanteessa viisainta, sanoi Döbeln, joka oli äkkiä hillinnyt itsensä.
He hyppäsivät satulaan ja karauttivat maantielle. Koko kylä oli jo peittynyt sakeaan ruudinsavupilveen. Tuon pilven sisällä salamoi, jyrisi ja paukkui, sieltä kaikui hurraahuutoja ja monia muita huutoja ja ääniä. Se kaikki sekaantui yhdeksi ainoaksi valtavaksi pauhinaksi. Mitä siellä mahtoikaan tapahtua ja mihin suuntaan kehittyivät asiat pilven sisällä, kyselivät itseltään kammonsekaisella jännityksellä syrjästäkatsojat. Mutta olkaa huoleti te paikkakuntalaiset Simsiöllä ja te sotaveikot Ritamäellä. Porilaisten raivoisa sisu, heidän musketinperänsä ja pitkät pistimensä tekevät puhdasta jälkeä. Talo talolta, sola solalta, nurkka nurkalta he ajavat noita kutsumattomia vieraita kuin russakoita ulos Lapuan Isostakylästä. Ryske ja pauhina käy joka talon pihalla, sieltä kuuluu karjuntaa, kuolinvoihkauksia ja päälleryntäävien porilaisten katkeamatonta hurraamista.
Pitäen silmällä kokonaisuutta Döbeln eteni adjutanttinsa seurassa pitkin maantietä. Kylän piiriin tullessaan hän huomasi, että joen takana, kirkon ja pappilan ympärillä, vilahteli myöskin venäläisiä. Hän lähetti Ramsayn viemään kapteeni von Konowille käskyä, että hän varaketjussa olevan komppaniansa kanssa hyökkäisi sillan yli joen taakse ja puhdistaisi sen puolen vihollisista.
Käskyn täytettyään ja palatessaan päällikkönsä luo huomasi Ramsay yhtäkkiä Qvantenin, joka makasi selällään hamppupellon pientareella heitellen oikeata kättänsä kuin kuumesairas. Ramsay heittäytyi satulasta ja juoksi hänen luokseen.
— Kuinka on laitasi, veli? hän kysyi ja polvistui toverinsa viereen.
Qvanten liikutti kuivia huuliaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hänen kyljessään oli ammottava musketinkuulan jälki, josta pulppusi verta. Kun Ramsay oli antanut hänelle taskumatistaan virkistystä, levisi Qvantenin kalvenneille kasvoille hymyn häive ja hän sanoi heikolla äänellä:
— Minun marssini on päättynyt. Kiitos toveruudestasi. Ja sitten… kuule, se kolmas oli sittenkin Loviisa. Mutta minut oli määrätty kihloihin ainoastaan isänmaan kanssa. Sano viime tervehdykseni äidille ja Loviisalle. Ja kiitos kaikesta.
Hän ummisti voipuneena silmänsä. Ramsay pysäytti kaksi ohi juoksevaa sotilasta. Näiden musketeista ja toisen päällysviitasta muodostettiin nopeasti paarit ja sotilaat lähtivät kiireesti kantamaan tajutonta Qvantenia Ritamäelle.
Silmä kosteana Ramsay tuijotti hetkisen sotilaitten jälkeen heidän kantaessaan pois hänen parasta toveriaan. Entistä elävämmin hän oli samalla näkevinään äitinsä kyyneleisin silmin kahden ruumiskirstun ääressä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän syöksyi jo satulaan ja ajoi täyttä neliä takaisin kylään.
Hän ei tavannut Döbelniä äskeisellä paikalla ja matkaansa jatkaen hän saapui tienristeykseen. Vasemmalla hänen edessään oli Filppulan taloryhmä kaksikerroksisine asuinrakennuksineen. Se oli vielä venäläisten hallussa. Asuinrakennuksen ikkunoista, solista ja nurkkien takaa satoi kuulia. Ramsayn valtasi samanlainen huimapäinen hyökkäysinto kuin Siikajoellakin. Miekkansa temmaten hän asettui paikalle rynnistävän pienen porilaisryhmän etupäähän ja karautti ohjat löyhinä pihaan.
Mutta jo solalla kirposi miekka hänen kädestään ja hän suistui nurinniskoin maahan. Sotilaat syöksyivät hänen ohitseen taloon ja hurjan temmellyksen keskellä Ramsay kieriskeli maassa ankarien tuskien vallassa, sillä rinnan alle sattunut iso ja rosoinen musketinkuula oli pahoin raadellut hänen sisälmyksensä. Hetken kuluttua hän kadotti kokonaan tajuntansa.
Kenraali Rajevski oli Euroopan monilla sotakentillä kunnostautunut, kylmäverinen ja neuvokas päällikkö. Kun hänen vasen sivustansa oli karkotettu Isostakylästä ja hänen tykkinsä vaiennettu, hän muodosti nopeasti uuden rintaman, jonka vasen kärki nojautui Liuhtarlaan, oikea taas Ritamäen itäpäähän. Tätä uutta rintamaa vastaan hyökkäsi nyt koko suomalaisarmeija. Venäläiset painuivat yhä idemmäksi, kohti omaa ilmansuuntaansa, ja illan suussa hävisivät heidän viimeisetkin joukkonsa Ränkimäellä kasvavan metsän suojaan. He eivät ehtineet korjata edes haavoittuneitaan, jotka he olivat kuljettaneet Liuhtarlaan sidottaviksi. Pakoon lähtiessään kasakat sytyttivät Liuhtarlan talot ja rannalle keväällä kerätyn tervavaraston. Liekkeihin joutuneiden haavoittuneiden parkuna kaikui takaa-ajoon syöksyvien suomalaisten korviin. Palavia tervatynnyreitä vierähteli jokeen ja pian näytti koko virtakin olevan liekkien vallassa.
Tuntiessaan jonkun kohottavan hänen päätään Ramsay tuli vielä kerran tuntoihinsa. Hänen ylitseen kumartuneena oli luutnantti Brakel, jonka Döbeln oli lähettänyt adjutanttiaan etsimään.
— Jaksatko nousta, veli, että saatan sinut lääkärin luo? kysyi Brakel.
— Ei, anna minun olla tässä, ei minulla ole enää monta silmänräpäystä jäljellä, kuiskasi Ramsay. Sano sen sijaan, kuinka taistelun on käynyt?
— Vihollinen on lyöty ja pakenee parhaillaan Kuortanetta kohti.
— Hyvä, hyvä! Vie äidilleni viime tervehdykseni ja sano, ettei hän kovin surisi, sillä minä tunnen tällä haavaa itseni äärettömän onnelliseksi. Ja niin on varmaan veljenikin tuntenut. Äitini — niin, hän on uhrannut isänmaalle molemmat poikansa ja isänmaa on varmasti siunaava hänen muistoaan.
Hänen sanansa heikkenivät soperrukseksi, hetkinen vielä ja hän ummisti silmänsä ainaiseksi.
Kun kesäyön hämy verhosi tienoon ja Simsiön päällä helotti valju kuun puolikas, oli vainioille, missä kuolo oli porilaisten joukosta korjannut runsaimman saaliin, kaivettu kaksi hautaa, iso ja pieni. Edelliseen sijoitettiin ne satakuusi suomalaista soturia, jotka Lapuan valloitus oli vaatinut uhrikseen. Toiseen laskettiin lepäämään rinnatusten ystävykset Ramsay ja Qvanten sekä kolme muuta kaatunutta upseeria, nimittäin luutnantit Blume ja Gestrin sekä kapteeni Aminoff. Venäläisten nelisensataa kaatunutta lojui vielä hajallaan ympäri taistelualuetta.
Päällikkökunnan hyvästellessä kaatuneita urhoja kirjoitti nuori luutnantti Montgomery, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen sodan ensimmäisenä historioitsijana, päiväkirjaansa sanat: "Nuori Ramsay kuoli yleisesti kaivattuna urhoollisuutensa, kuntonsa ja isänmaallisen mielensä tähden ja hänen hautansa taistelutantereella kastui kaikkien urhoollisten kyynelistä."
Heinäkuisen yön autereisessa hämyssä, virren sävelten kaikuessa, ryhtyivät paikkakunnan miehet peittämään hautoja, joista kerran oli ylenevä kaunis sato — hautoja, joiden äärellä satasen vuotta myöhemmin sytytettiin se vapauden soihtu, mikä esi-isäin taistelut, unelmat ja aavistukset muutti todellisuudeksi ja teki tästä maasta itsenäisen Suomen valtakunnan.
Kyösti Wilkuna