SAVOLAISTEN SUOSIKKI
KARL WILHELM MALM
Rantasalmen triviaalikoulussa oli koko talven 1788-89 jatkettu lukuja ja tehty hiljaa ja uutterasti henkistä kylvöä maassa vallitsevasta sotatilasta ja rajakahakoista huolimatta. Mieliala oli tosin pitkin tätä lukuvuotta ollut hiukan levoton ja hermostunut tuossa sydänmaan syrjäisessä opinahjossa, jossa savolaisten vallasperheiden pojille annettiin tieteiden alkeita; vähän väliä oli sinnekin asti saapunut kuulumisia Etelä-Suomen monenlaisista oudoista ja jännittävistä tapahtumista. Kuningas oli tullut sotajoukkoineen maahan julistaen sodan Venäjää vastaan, ja Rantasalmen koulussakin, joka oli lähellä itäistä rajaa ja saattoi siis helposti joutua tapausten pyörteeseen, oli jo uneksittu loistavista voitoista ja suurista sotatöistä. Mutta niitä ei ollut sitten kuulunutkaan. Päinvastoin saapui viestejä sisäisistä hankauksista Ruotsin ja Suomen sotaväessä, puoluevehkeilyistä ja toimettomuudesta. Kuningas oli — niin kerrottiin — lähtenyt äkkiä kuin paeten Suomesta pois, sotajoukko oli jäänyt joutilaana asemilleen ja vähitellen oli vakaantunut se käsitys, ettei siitä sen enempää rytäkkää synnykään. Rantasalmella siis jatkettiin lukuja, pidettiin loma ja alettiin kesällä 1789 taas uusi lukukausi.
Mutta silloin ei kuitenkaan kyetty enää pitempään tekemään tässä koulussa rauhan kylvöä. Sota oli leimahtanut uuteen liekkiin ja sen jymy oli tullut liian lähelle — Savonkin rajoilla jo tapella jytistettiin, jopa aika kuumastikin. Häiritseviä ja järkyttäviä viestejä saapui eri tahoilta, koululaisten kodeista tuli huolestuneita kyselyjä, vieläkö siellä poikia pidetään, ja sotaväenosastoja marssi tuhka tiheään tämänkin rauhaisan seudun halki. Vihollisen painostuksesta Suomen väen oli peräydyttävä. Silloin opettajat päättivät laskea nuoret kasvattinsa kotiseudulleen ja sulkea koulun, joka uhkasi joutua sodan jalkoihin.
Pienin parvin palailivat nyt 15-17 vuoden ikäiset pojat Rantasalmelta eri tahoille, etelään, länteen ja pohjoiseen. Eräs ryhmä matkasi veneellä Varkauden reittiä pohjoiseen päin, kohti Kuopion nuorta kaupunkia. Siinä veneessä, niin kuin tietenkin muissakin koulusta palaavissa poikajoukoissa, keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja maan kohtalosta. Vuosi sitten oli uneksittu loistavista voitoista — nyt oli isänmaa suuressa vaarassa ja sen puolustaminen ja pelastaminen kysymyksessä. Tietoisuus siitä painoi nuorten koulupoikienkin mieltä. Savon vanhan linnan seutuvilla tapeltiin ja niin ikään etelämpänä, Suur-Savon rintamailla. Monen pojan teki mieli lähteä mukaan sotaan maata ja kotiseutua puolustamaan, mutta he olivat vielä liian nuoria eikä kotoa ollut saatu lähtölupaa… ehkä vielä saadaan…
Näistä huolista ja toiveista keskusteltiin poikaparvessa eräänäkin päivänä levähdettäessä Leppävirran rannalla, mihin samoihin aikoihin oli saapunut veneellinen Pohjois-Savosta saapuneita alokkaita, nahkapoikia, jotka olivat matkalla eteläiselle rintamalle. Hiukan etäämmällä muista koulutovereistaan istui törmällä solakka, kalpeahko ja vakavakatseinen poika omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli Kalle Malm Kuopion Julkulanniemeltä, Rantasalmen koulun parhaita ja tunnollisimpia oppilaita, hyvä lukumies ja kelpo toveri. Tämä reipas, mutta hiukan umpimielinen ja yksivakainen poika oli pitkin matkaa hautonut mielessään sotaanlähtöä, ja nyt tällä rannalla, jossa hän tapasi kotoisten talollisten poikia, mietteet kypsyivät hänessä päätökseksi. Kun siis toiset toverit hetken kuluttua laskeutuivat veneelleen jatkaakseen matkaansa pohjoiseen päin, Kalle Malm astui heidän luokseen rannalle ja virkkoi:
— Viekää, pojat, terveiseni kotiin Julkulanniemelle. Sanokaa, että minä en nyt vielä tulekaan kotiin…
— Hä… tännekö jäät, vai…? Näin kysyivät rantahiekalle pysähtyneet koulupojat kummissaan ja kerääntyivät vakavakatseisina veneestä reppunsa hakeneen toverinsa ympärille. — Aiotko todella lähteä sotimaan?
— Liityn näihin kotipuolen sotapoikiin, tunnen heistä muutamia; aion tarjoutua vapaaehtoisena Savon jääkärirykmenttiin.
— Kotonasi käymättä…?
— Kotona voisivat ruveta estelemään, parempi on kun päätän itse ja yksin, vastasi nuori Malm harkitusti. — Isänmaa tarvitsee nyt poikiaan, mieleni tekee päästä tositoimiin, miksi siis vitkastelisin. Soutakaa te Kuopioon, viekää terveiset kotiin, minun matkani kääntyy tästä etelään…
Ja hän käveli reppuineen nahkapoikien veneelle tarjoutuen siihen soutajaksi. Ja vilkkaat savolaispojat, joiden suosikki tämä reipas Malmin Kalle aina oli ollut, ottivat hänet ilolla mukaansa.
* * * * *
Näin Karl Wilhelm Malm joutui 17-vuotiaana koulupoikana, vapaaehtoisena tarjokkaana "Kustaan sotaan", puolustamaan Savoa vihollisten hyökkäyksiltä. Hänet otettiin empimättä Savon jääkäriksi — olihan hän ikäisekseen roteva ja miehekäs — ja lyhyen harjoitusajan perästä hän jo pääsi ruutiakin haistamaan ja sotatoimiin. Monissa tämän sodan suuremmissa taisteluissa — jotka enimmäkseen suoritettiinkin Savossa — hän oli mukana, sai tulikasteensa ihan koulunsa lähitienoilla, Parkuinmäen tappelussa, sai Mikkelin rintamalla tunnustusta urhoollisuudestaan ja neuvokkuudestaan ja yleni — lukumies kun oli eikä vailla tuttavia upseeripiireissä — sodan lopulla luutnantiksi. Kotipuolen pojat hurrasivat, kun hänestä tehtiin heidän lähin päällikkönsä.
Tämä sotavuosi ratkaisi samalla K.W. Malmin elämänuran. Hän ei palannut enää sodan päätyttyä Rantasalmen kouluun, hänestä ei tullut pappia eikä virkamiestä, vaan hän jäi sotilaaksi, jonka ammatin hän oivalsi kutsumuksekseen. Ja kun yhdeksäntoistavuotias luutnantti Karl Wilhelm Malm sodan päätyttyä tuli päivettyneenä ja miehistyneenä käymään kotonaan Julkulanniemellä, jossa hänen vuokseen oli näinä vuosina vuodatettu monet huolen ja ikävän kyynelet, mutta jossa hänen rohkeasta sotaanlähdöstään ja hänen menestyksestään armeijassa oli samalla vilpittömästi iloittu, silloin hänen vanhempansakin hyväksyivät hänen päätöksensä jäädä sotilaaksi — olihan poika itse uransa valinnut.
Hän jäi upseeriksi Savon prikaatiin, harjoitti ja opetti savolaisia nahkapoikia, joiden leikkisän luonteen hän tunsi tarkalleen ja joiden hilpeihin kompiin hän oli lapsuudestaan asti mieltynyt. Hän eleli hiljaisena maamiehenä pienessä luutnantinpuustelissa Joroisissa niukalla palkallaan ja muokkasi maata. Vuodet kuluivat, parta kasvoi, ikää karttui. Nuori luutnantti perusti perheen, muutti isänsä kotiin Julkulanniemelle aikoen siinä maata viljellen asua elämänsä iltaan asti.
Mutta kun lähes 20 vuotta oli kulunut hänen lähdöstään vapaaehtoisena Savon väkeen, tempasi uusi sota hänet pyörteeseensä. Taas oli syttynyt sota Venäjää vastaan, ja Karl Wilhelm Malmin, joka tällä välin oli ylennyt kapteeniksi, oli lähdettävä johtamaan savolaista Kerimäen komppaniaansa maahan tunkeutuneita vihollisia vastaan.
Kustaan sota oli ollut leikkiä, nyt tuli tosi eteen, miehelle miehen tehtävä.
Malm olikin v. 1808 mies parhaissa voimissaan, terve ja jäntevä — vakava piirre hänen kasvoillaan oli vain entisestään terästynyt. Maalaisaskareissa oli mieli tosin vähän talttunut ja ruumiskin oli hiukan kangistunut, mutta se vertyi pian, kun oli nopeasti koottava joukkoja talvisotaretkelle. Entinen soturinveri alkoi taas kuumana virrata hänen suonissaan. Malttamattomana ja tyytymättömänä Malm totteli esimiestensä käskyjä, kun sodan alussa yhä vain oli peräydyttävä pohjoiseen päin, eikä hän hyväksynyt Klingsporin kunniatonta sodankäyntiä koskaan myöhemminkään. Heti kun tarjoutui ensi tilaisuus vastarinnan tekoon ja taisteluun jäljessä tulevaa vihollista vastaan, hän oli siihen koko innollaan valmis ja kävi kuin ilves käsiksi ylivoimaiseen viholliseen.
Tämä tapahtui Jynkän rannalla, vähän etelään päin Kuopiosta. Malmin ja Dunckerin osastot olivat turvanneet jälkijoukkona pääarmeijan paluuta ja jäällä kävi nyt voitonvarma venäläinen sinnikkäästi saartaen myöhästyneen jälkijoukon kimppuun, joka ei ajoissa ollut saanut esimiehiltään perääntymiskäskyä. Päällikkönä tässä kahakassa oli Duncker, Malm johti vain toista sivustaa, jonka tuli paksussa lumessa jäällä torjua vihollisen kiertoliike. Mutta hän teki sen tavalla, jolla hän heti sodan alussa voitti esimiestensä luottamuksen, ja ennen kaikkea omien sotamiestensä, jotka näkivät läheltä hänen kylmäverisyytensä, uljuutensa ja tarmonsa. Hän säästi miehiään turhilta vaaroilta, väistyi kun tarvittiin; mutta kun hetki oli tullut, silloin hän ryntäsi vihurina ja itse ensimmäisenä vihollista vastaan ja pakotti sen pysähtymään… Näin hän ohjasi aukean jään poikki komppaniansa melkein eheänä lähes peninkulman taipaleen pääjoukon luo Toivolaan.
Savon joukko peräytyi yhä pohjoisemmaksi — niin kuin Suomen pääarmeijakin Pohjanlahden rannikolla — esimiestensä käskystä pitkin talvea. Se oli raskasta marssia niille, joiden täytyi jättää maakuntansa, kotiseutunsa ja kotinsa vihollisten jalkoihin. Siinä lamaantuivat hilpeiden savolaistenkin mielet, into ja usko laski arveluttavasti. Apeana ja harvapuheisena kapteeni Malmkin marssi poikainsa keskellä Pohjanmaan lakeuksia kohti. Olihan hänen täytynyt jättää omakin kotinsa, rakas Julkulanniemi, vihollisten käsiin ja heidän raastettavakseen, ja se kirveli isännän sydäntä. Mutta sama tietoisuus kirveli, sen hän tiesi, jokaisen miehen mieltä, sillä kaikiltahan heiltä jäi nyt koti ja perhe vihollisen valtaan. Suru ja kiukku vatvoi pakkasessa marssivien miesten sydäntä. Harvoin enää singottiin heidän parvessaan sukkeluuksia, kankeasti kävi taipaleilla tarinointi, mutta siitäkin vähästä, mitä pitkillä marsseilla puhuttiin, ymmärsi päällikkö ja miehistö jo muutamista viitteistä, että sydämissä asui sama suru ja sama kiukku.
Mutta kun pakoretki vihdoin päättyi Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen, — viimeksi mainittuun Malmkin poikineen otti tehokkaasti osaa, — ja kun siitä taas päästiin karkottamaan Pohjanmaalle asti tunkeutunut vihollinen, silloin miehet heti elpyivät ja heidän silmänsä ja sielunsa kirkastuivat. Oli melkoinen ero niiden joukko-osastojen välillä, joissa oli ruotsinmaalaisia, miehistön kieltä ja mieltä tuntemattomia upseereja, ja niiden, joita johtivat suomalaiset, kansan keskuudessa kasvaneet ja sen kanssa välittömiin suhteisiin joutuneet miehet. Näissä viimeksi mainituissa tunnettiin ja ymmärrettiin ilot ja surut, toiveet ja pettymykset, selvemmin ja syvemmin ja niissä kävivät myös välit läheisemmiksi ja joustavammiksi. Niinpä, kun kapteeni Malm Pulkkilassa sai ilmoittaa joukolleen:
— Nyt, pojat, nyt palataan takaisin Savoon! silloin oivalsi jokainen mies, mitä se sana merkitsi itse sanojalle ja mitä heille kaikille.
— Hei, takaisin, kotiin Savoon, huudahtivat miehet hurmaantuneina, ja siinä huudossa helähti ilmoille kirkasta riemua, niin voimakasta ja harrasta toivoa ja luottamusta ja kiitollisuutta, että vähältä piti, etteivät kapteeni ja korven pojat syleilleet toisiaan.
— Ajetaan pois vihollinen Julkulanniemeltä! Se oli parasta, mitä miehet osasivat suosimalleen päällikölle luvata kiitollisuutensa palkinnoksi ja hän ymmärsi täydelleen, mitä siihen lupaukseen sisältyi.
— Pois Kuopiosta ja koko maasta, vastasi vakavakatseinen kapteeni salaamatta omankaan mielensä lämmenneitä tunteita.
Pulkkilassa Malm saikin nyt ensi kerran aivan itsenäisen päälliköntehtävän ja kaiken lisäksi erittäin kunniakkaan ja vastuullisen: hänen tuli heti, Sandelsin pääjoukon vielä lepäillessä Pohjanmaalla, ajaa etujoukkona takaa vihollisarmeijan Savoon päin peräytyviä tähteitä, antaa niille lisää kiirettä ja ahdistaa niiden kuormastoja. Oli mitä pahin keväinen kelirikko — huhtikuun viimeiset ja toukokuun ensimmäiset päivät olivat käsissä —, täytyi marssia lumisohjussa ja vetelillä teillä ja miehiltä olivat saappaat jo huonoiksi kuluneet. Mutta siitä huolimatta marssivat Savon jääkärit keveästi suositun kapteeninsa johdolla näitä teitä etelään, paljon keveämmin kuin talvella pohjoiseen, eivätkä he kaivanneet pitkiä yölepojakaan. Aina kun he ehättivät edestä pakenevan vihollisen jälkijoukon kintereille, he hihkaisivat ja hyökkäsivät kohti. Eikä kapteeni totta tosiaan pidätellyt miehiään — ensimmäisten joukossa hän johti aina metsäisillä taipaleilla rynnäkköä.
Valitettavasti ylijohto oli antanut vain liian pienen joukon, ainoastaan sata savolaista jääkäriä, hänen komentoonsa, joten niillä ei voitu suurempia kiertoliikkeitä tehdä. Mutta kun ehdittiin asutummille maille, Iisalmen kyliin, liittyi häneen runsaasti paikkakunnan väestöä, jonka hän vanhastaan tunsi. Hänen pelkkä esiintymisensä innostutti heti aseisiin puhdistamaan kotikulmaa vihollisista. Malm ei ollut puhuja, vielä vähemmän kansankiihottaja, hän oli yksivakainen ja harvapuheinen soturi, mutta mihin hän vain ehti — taikka mihin hänen tiedettiin olevan tulossakin, — siellä tapahtui kohta kansannousu, siellä kävivät herrat ja talonpojat ja mökkiläiset yksissä tuumin ahdistamaan vihollista, sieppaamaan sen kuormastoja ja hevosia ja miehiäkin. Iisalmelaiset saattoivat jättää Malmille jo hänen salmelle saapuessaan ison elintarvikevaraston ja puolensataa vankia, jotka he muutamien talonpoikien, koulunopettajien ja maanmittarien johdolla olivat taistellen anastaneet. Ja nämä vapaaehtoiset, tosin huonosti aseistetut, mutta sitä terhakammat talonpoikaisjoukot kartuttivat nyt pitkin matkaa Malmin vähäisen osaston vahvuutta, kun sen oli riennettävä edelleen vapauttamaan Kuopiota.
— Kuopioon, Kuopioon! huudahtelivat täyteen intoonsa virinneet savolaisjääkärit, kun he vain muutaman päivän Iisalmella levättyään painuivat vettyneitä teitä ja märkien metsien halki etelään päin.
Kuopioon oli vihollinen pitkin talvea koonnut itselleen suuria ase- ja ruokavarastoja ja siksipä sen oletettiin puolustavan kaupunkia sitä sitkeämmin. Mutta Malm arvellen sen sittenkin yrittävän viedä varastonsa pois jakoi miehistönsä kolmeen osaan saartaakseen eri kulmilta tuon rakkaan kotoisen pikkukaupunkinsa. Paljon miehiä ei eri saarrostusjoukkoihin riittänyt eikä talonpoikien sotataitoon ollut kovin paljon luottamista. Malttamattomina muutamat niistä hiukan pilasivatkin suunnitelmia ja päästivät osan vihollisista kuormastoineen karkuun. Mutta Malmin pääsuunnitelma onnistui kuitenkin. Kuopio kierrettiin ja vallattiin tiukan tappelun jälkeen; kaduillakin taisteltiin, talo talolta oli keskiosa miehitettävä, sillä vihollinen puolusti sitkeästi varastojaan ja sairaitaan, joita se oli sinne koonnut. Mutta vastarinta murtui: Kuopio ja sen mukana koko Pohjois-Savo oli taas vapaa.
Kun kapteeni Malm kuivaili taistelun jälkeen raatihuoneen torilla hikeä otsaltaan, astui maaherra Vibelius, joka vihollismiehityksen ajan oli koettanut suojella maakunnan etuja, häntä kohti, kiitti häntä kaupungin pelastuksesta ja virkkoi:
— Sinun käsiisi, urhea soturi, jätän nyt maaherranvirankin.
— Miksi niin? kysyi Malm kummissaan.
— Minä olen palvellut vihollista, koettanut sen aikana tehdä parhaani. Nyt on parasta, että kaikki valta keskittyy yksiin käsiin, yhden miehen vastuuseen.
— Onko se välttämätöntä?
— On. Autan sinua tietysti.
Niin tuli kapteeni Malmista joksikin ajaksi Kuopion maaherrakin. Ja hän oli maakuntansa ihailluin ja rakastetuin mies, kun hän myöhään tänä valoisana toukokuun iltana, pantuaan pienemmän osaston ajamaan Varkauteen väistynyttä vihollista edelleen takaa ja järjestettyään väkensä lepotiloille, ratsasti rakkaaseen Julkulanniemeensä tervehtimään syntymäkotiaan ja kotiväkeään, omaa, hiljaista maataloaan, jonka hän nyt oli pelastanut vihollisten käsistä. Siellä hän pitkästä aikaa taas nukkui vuoteessa — kotoisessa vuoteessa! Hänen sydämensä riemuitsi — sillä itsehän hän oli tämän onnenhetken hankkinut.
Mutta ennen maata menoaan hän lähetti Sandelsille, joka vielä viipyi
Pohjanmaalla, pikaviestin:
— Nyt voit tulla joukkoinesi takaisin Savoon! Tie on selvä ja eväitä on täällä riittävästi!
Onnellisen alkukesän kapteeni Malm vietti tänä sotavuonna Savossa.
Se oli herkeämättömän toiminnan aikaa. Milloin hän pienellä partiojoukolla kuritti pökerryksistään selvinnyttä ja Savoon takaisin työntyvää vihollista Mikkelin tienoilla, milloin hän kahakoi Joroisissa, milloin ystävänsä Dunckerin kanssa partioi kaapaten rohkeasti kuormastoja, pakottaen vihollisen liikkumaan varovammin. Mutta koko ajan hän sai sisukkaasti taistella kotiseutunsa puolesta, jota hän rakasti ja joka luotti häneen.
Kotiseudun puolustusta edisti kapteeni Malmin tärkeä toiminta
Pohjois-Karjalassa, johon hänet loppukesällä komennettiin.
Sandelsin johtaman Savon pääarmeijan asemaa Toivolassa, Kuopion pohjoispuolella, uhkasi näet idästä päin, Joensuun suunnalta, lähenevä uusi vihollisjoukko, jota vastassa oli aluksi vain Tiaisen johtamia vapaaehtoisia talonpoikaisparvia. Tämä vaara oli nyt torjuttava ja kapteeni Malm sai parin-, kolmensadan savolaisen jääkärin avulla hoitaa koko tämän sivustan.
Se oli puolustustehtävä, mutta Malmin luonteelle ominaista oli, että hän kohta siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen. Ja samoin oli hänelle ominaista, että hän täälläkin innostutti talonpoikaisen rahvaan, joka jo aikaisemmin oli noussut aseisiin, mukaansa vihollista maasta häätämään. Jo pelkkä huhu, että Malmin kapteeni oli tulossa avuksi, sai sadat aikaisemmin epäröivät talonpojat tarttumaan aseisiinsa. Ja vaikka tämä harjaantumaton väki taas täälläkin sotki hänen suunnitelmiaan, oli sen luottamuksellinen mukanaolo kumminkin hänen menestykselleen ratkaiseva.
— Olipa harmi että talonpojat malttamattomuudellaan säikyttivät viholliset perääntymään, ennen kuin me ehdimme panna ne kierrokseen, valitti aina urhea ja seikkailuvalmis luutnantti Bonsin eräänä aamuna Pielisen joensuulla Malmille, kun he jääkäreineen ehtivät venäläisen kenraali Aleksejevin leirille, jonka tämä edellisenä päivänä, juuri ennen Malmin saapumista, oli kiireessä tyhjentänyt lähtien paljon suuremmalla joukollaan pakosalle Tohmajärvelle päin. Talonpojat olivat ruvenneet liian aikaisin ampumaan ja Aleksejev oli luullut Malmin jo saapuneen.
— Olihan se harmi, myönsi kapteeni. — Hänen reipas suunnitelmansa oli ollut saartaa viholliset ja sulkea ne loukkuun siihen joensuulle. Mutta hän ei tahtonut liiaksi moittia talonpoikia ja suunnitteli jo mielessään tapahtuneen erehdyksen muuttamista menestyksekkääksi tempaukseksi. — Mitähän, jos ajamme viholliset rajan toiselle puolelle ja siirrämme sodan sinne, — miksi meidän koko ajan pitäisi omassa maassamme tapella!
— Tehtävämme oli puolustusluontoinen ja osastomme on pieni, vastasi
Bonsin epäillen esimiehensä lennokkaan ajatuksen onnistumista.
— Mutta talonpoikien avulla joukkomme kasvaa ja he ovat taistelutuulella. Vihollinen taas on hätäännyksissään ja pakenee — annetaan vauhtia!
— Annetaan vain, hitto soi! innostui nyt luutnanttikin asiaan. — Olisipa se kunniakasta, jos päästäisiin rajan taakse, näytettäisiin pääarmeijallekin hyvää esimerkkiä.
— Ja autettaisiin sitä. Takaan, että viholliselle tulee kiire Savosta, jos me vain ryntäämme Etelä-Karjalaan!
— Mutta silloin saamme kyllä pitää kiirettä — vihollinen kokoaa voimiaan. Miehet marssimaan, jääkärit ja talonpojat!
— Juuri niin, levätään sitten voittajina tai haudassa!
Malmin päätös synnytti mahtavan innostuksen hänen pienessä joukossaan, joka nyt yhdessä talonpoikien kanssa lähti rientomarssissa vihollisen jälkeen. Yhteenlaskettuina heitä oli noin 600 miestä, talonpojilla oli sadan vuoden ikäisiä kiväärejä ja karhupyssyjä olallaan ja ainoastaan kaksi tykkiä heillä oli mukanaan. Aleksejevilla sitä vastoin oli puoliväliin toista tuhatta miestä komennossaan, oli ratsuväkeä, oli runsaasti tykistöä, mutta hän tunsi sittenkin maan horjuvan jalkainsa alla Malmin talonpoikaispartioiden parveillessa hänen ympärillään. Hän ei tiennyt paljonko niitä oli, mistä ne tulivat ja milloin ne hyökkäsivät, ymmärsi vain, että näillä Malmin pojilla on puhti pohkeissa ja piru mielessä. Siksi hän perääntyi. Ensin Tohmajärvelle, jossa hän kokosi vartiostot ympärilleen, ja sitten yhtä painoa Pälkjärvelle, — Malmin sissit ja jääkärit koko ajan kintereillään.
Siellä — lähellä Venäjän silloista rajaa — hän pysähtyi hetkeksi huokaisemaan ja siellä syntyi elokuun 9. p:nä 1808 taistelu. Malm hyökkäsi näet empimättä ja viipymättä, vaikka tiesikin joukkonsa vihollista paljon heikommaksi; hän luotti vihollisen säikähdykseen ja ystäväinsä talonpoikien hurjaan sisuun ja järjesti ovelasti miehensä kahta tietä ryntäämään ajaen heti aluksi muutaman vihollisosaston suohon.
Pälkjärven kirkon seutuvilla kehittyi ja keskittyi taistelu kuumimmaksi; sitä kesti runsaasti kuusi tuntia. Mutta Malm ei hetkeksikään laskenut miestensä hyökkäysintoa laimenemaan eikä siis päästänyt joukkonsa pienemmyyttä näkyviin. Hän seisoi tyynenä, teräväsilmäisenä ja valppaana keskellä kuulasadetta ja johti taitavasti eri osastojaan yhä eteenpäin, niitä iloisesti kannustaen. Ja saman lujan uskon hän valoi apulaisiinsakin.
— Vihollinen on saatava omalle puolelleen rajaa, hän huudahti Bonsinille, joka miehineen ryntäsi hikipäin pistin ojossa kirkonmäkeä puhdistamaan.
— Ja se saadaan, vastasi luutnantti varmasti.
Ja se saatiin. Menetettyään kolmatta sataa miestä ja ison osan kuormastoaan Aleksejev vetäytyi sekasortoisine joukkoineen kirkolta ja pakeni suoraa päätä rajan yli.
— Nyt on Suomi tältä kulmalta vihollisista puhdas, virkkoi Malm riemuaan salaamatta luutnantilleen, kun he taistelun jälkeen hetkisen huokasivat ja katselivat, miten päivän sankareina tapelleet talonpojat rupesivat heti hilpeinä keittämään venäjänjauhosta iltapuuroaan. — Tekisipä armeijamme maan muissa osissakin saman tempun!
— Niin, ottakoon Klingspor nyt oppia sinusta, vastasi luutnantti. —
Mutta emme kai jää tähän?
— Emmehän toki! Pitäähän meidän kerrankin hyökätä vihollisen alueelle ja antaa Aleksejeville sielläkin kyytiä.
— Lähdetäänkö heti?
— Ota osastosi, pistäkää pian illallinen poskeenne ja rynnätkää tuota pikaa. Tuolla puolen rajan me aamulla tapaamme!
Ensimmäisen ja ainoan kerran tässä sodassa suomalainen sotaväki samosi nyt vihollisalueelle, mistä Malm lähetti voitonviestin Sandelsille. Ja hän liikkui joukkonsa pienuudesta huolimatta sielläkin siksi omaperäisesti, että Aleksejev lastasi Sortavalassa kiireellä varastonsa ja miehensä laivoihin ollakseen valmis purjehtimaan Laatokan yli, jos se kesytön savolainen tulisi häntä vielä rannikollekin ahdistamaan.
Syyskesän ja syksyn Malm vietti jääkäreineen ja talonpoikineen Pohjois-Karjalassa, puolustellen sitä ja torjuen venäläisten kaikki yritykset hyökätä sieltä päin Sandelsin selkään. Hän sai pian uuden vastustajan, nuoren ruhtinas Dolgorukin, jolla oli entistä suuremmat, verekset sotavoimat käytettävänään, ja hänen oli silloin pakko vähitellen taistellen vetäytyä pohjoiseen päin. Mutta Taipaleella, Joensuusta hiukan luoteeseen päin, hän puolustautui kumminkin lähes kymmenkertaista ylivoimaa vastaan niin sitkeästi ja niin kauan, että Dolgoruki vasta sen jälkeen, kun Suomen läntinen armeija oli syyskuussa Pohjanmaan rannikolla kärsinyt ratkaisevat tappionsa ja perääntynyt, pääsi etenemään Sandelsin silloin jo jättämiin asemiin Toivolassa. Malm olikin silloin tehnyt tehtävänsä Karjalassa. Mutta sieltä saamansa käskyn nojalla peräytyessäänkään sisukas Malm ei suostunut siirtymään taistelutta, vaan hän kahakoi vielä savolaisineen itsepäisesti joka salmella ja joka sillalla, ennen kuin hän kirvelevin sydämin taas luovutti palan rakasta Savoaan viholliselle.
Venäläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä miestä, hänen pelkkä nimensä aiheutti heissä kauhua. Hän oli valppaana heitä vastassa joka taholla, jokaisen veräjän suussa, mutta he näkivät hänet usein sielläkin, missä hän ei ollutkaan. Kerrankin oli kymmenkunta talonpoikaa Juankoskella vakoilemassa sinne sijoitetun venäläisosaston touhuja. Työn tehtyään partion päällikkö kutsui tuohitorvella miehensä kokoon metsään lähteäkseen paluumatkalle. Viholliset kuulivat töräyksen ja huusivat:
— Malmin kapteeni tulee, kuuletteko!
— Hän on jo tuolla metsän reunassa!
Ja suin päin viholliset lähtivät pakenemaan Malmin pelkkää nimeä.
Raskasta oli Malmin poikien marssi syyssateilla, kun heidän oli jälleen peräännyttävä Sandelsin armeijan mukana pohjoiseen päin. Kesä oli ollut kaunis ja menestyksellinen, he olivat omalta osaltaan pitäneet vihollisen aisoissa ja tuottaneet sille tappion toisensa perästä. Katkeraa oli, kun heidän nyt sittenkin täytyi perääntyä. Eikä "Savon joukko" sitä enää vastarinnatta tehnytkään. Iisalmella taisteltiin sitten tämän sodan tuimimmat ja verisimmät, Koljonvirran ja Salahmin taistelut. Niissä kapteenista majuriksi tällä välin ylennetty Malm kunnostautui otellen yhtä uljaasti ja neuvokkaasti kuin Karjalassa. Viimeksi mainittu taistelu, jossa Malm johti etujoukkoa, tuli olemaan tämän sankarin viimeinen. Oli marraskuun 9. päivä. Molemmat sotajoukot, Sandelsin ja Tutshkovin, seisoivat lähikylissä vastakkain — uusi yhteenotto oli käsillä. Sandels tahtoi iskeä ensiksi ja lähetti Salahmista iltayöstä osaston hyökkäämään metsien halki yöpuulla lepäilevien vihollisten selkään. Retki yöpimeän, syysmärän ryteikön läpi oli ylen vaivalloinen, mutta Malmia ja hänen poikiaan kannusti vanha into — he aikoivat iskeä samalla vastustamattomalla voimalla kuin Pälkjärvellä. Ja iskivätkin. Mutta silloin heille selvisi, että heidän iskunsa oli nyt tehoton. Petos oli tapahtunut, vihollinen oli saanut sanan, saartajat joutuivat kierrokseen. Ylivoima oli täysin varustautuneena heitä vastassa joka taholla.
— Mikä nyt neuvoksi? kysyi Bonsin varmana siitä, että hänen aina neuvokas päällikkönsä kyllä keksii pääsyn tästäkin pälkähästä.
Mutta mitään pelastumisen mahdollisuutta ei ollut, sen sai Malm pian selville. Tyynesti, mutta tavallistakin vakavammalla äänellä hän vastasi:
— Nyt ei auta muu kuin tapella viimeiseen asti. Hyökätä kohti — eteenpäin, mars!
Monesti Malm oli poikineen iskenyt hartiavoimin, mutta ei koskaan niin tuimasti kuin tänä marraskuun yönä ja aamuna. Ensimmäisen vastaansa tulleen pataljoonan hän heti voitti ja otti vangikseen, mutta edessä oli toinen, joka sulki häneltä tien, kolmas ja neljäskin. Niiden läpi hän päätti syöksyä pistinhyökkäyksellä ja murtautua Virran sillalle, jonka toisella puolella hän tiesi oman väen olevan vastassa. Hurjasti siinä pimeässä hyökättiin, taisteltiin raivokkaasti pistimin ja pyssynperin, ja niin tiukka oli johtajan ote, kun hän komensi ja karjui osastonsa etunenässä, että edessä oleva elävä seinä taipui ja väistyi. Mutta toinen seinä oli aina sen takana…
Silloin saapui ylemmältä taholta käsky, että hyökkääjien oli peräännyttävä, ja ihme kyllä vetäytyminen onnistuikin nyt pääosastolle. Mutta Malm itse taisteli vielä lähimpine poikineen suojellen peräytymistä; vasta viimeksi hän ajatteli omaa pelastustaan. Silloin tuli luoti sivulta, pirstoi majurin reiden ja kaatoi hänet tantereeseen.
— Perääntykää pojat, hän huusi kaatuessaan. — Nyt on tie auki, kohta se voi taas olla tukossa.
Mutta hänen jääkärinsä eivät perääntyneet. He ryhmittyivät maassa makaavan majurinsa ympärille, taistelivat siinä edelleen toisten jo lähdettyä ja koettivat nostaa pahasti haavoittuneen päällikkönsä maasta kantaakseen hänet mukaansa. Mutta silloin Malm karjaisi karkeimmalla käskijänäänellään, jota pojat aina olivat tottuneet sokeasti tottelemaan:
— Älkää koskeko minuun, siitä ei tule mitään. Jättäkää minut, totelkaa, perääntykää!
Vieläkin miehet vitkastelivat, taistellen yhä päällikkönsä ympärillä.
Verestävin silmin haavoittunut nousi silloin ryntäilleen ja huusi:
— No, totteletteko, vai…!
Silloin he tottelivat, perääntyivät ja pelastuivat. Majuri Malm jäi yksin lepäämään vesakkoon voimattomana ja verta vuotavana, mutta sittenkin sisimmältään tyytyväisenä, että häntä oli viimeiseen asti toteltu.
Hetken kuluttua venäläiset korjasivat hänet siitä ja kantoivat sidottavaksi. Samalta tantereelta korjattiin monta muutakin haavoittunutta suomalaista soturia ja upseeria. Mutta kun venäläiset keksivät, että tämä vesakossa haavoittunut upseeri oli heidän urhoollisin ja taitavin vastustajansa, pelottava majuri Malm, he siirsivät erityisen kunnioittavasti hänet eri taloon hoidettavaksi ja osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Mutta Savoon he eivät kuitenkaan uskaltaneet jättää häntä sairastamaan — siksi vaarallinen tämä mies oli heille. Niin pian kuin haavoittunutta voitiin kuljettaa, he veivät hänet veneellä Saimaan vesiä myöten etelään päin ja myöhemmin Pietariin asti. Haavat paranivat vähitellen huolellisella hoidolla ja muutenkin häntä kohdeltiin Venäjän pääkaupungissa miehenä, jota kohtaan vastustaja tunsi kunnioitusta.
Sota oli päättynyt Savossa, pian koko Suomessakin, ja majuri Malmille selvisi, että hän oli nyt sotilasuransa päätepisteessä. Hänet valtasi vangiksi jouduttuaan, jopa heti Salahmin taistelun jälkeen, jolloin hän kuuli koko Suomen armeijan lopullisesti perääntyneen ja sitten suostuneen aselepoon, omituinen mielenrauha ja tyydytyksen tunne. Hän tiesi omasta puolestaan tehneensä kaiken mahdollisen syntymäseutunsa ja kotimaansa puolustamiseksi, tiesi miehenä täyttäneensä velvollisuutensa siihen hetkeen asti, jolloin hän haavoittui, ja tiesi myöskin kotikansansa sen tunnustavan. Enempää hän ei voinut. Rauhallisesti hän makasi vankina tautivuoteellaan, muistellen ponnistuksiaan ja Savon poikiaan.
Venäläiset laskivat hänet vapaaksi ja palaamaan kotiinsa jo ennen kuin Haminan rauha oli solmittu, ja hän palasikin sieltä hiljaisena, yksivakaisena ja vaatimattomana maamiehenä rakkaaseen Savoonsa kotitilaa viljelemään. Sotaisista kunnianosoituksista ja arvomerkeistä, joita hänelle joskus tarjottiin, ei hän välittänyt, maan mahtajien puheille hän ei koskaan virkoja kärkkyen pyrkinyt eikä vaatinut mitään palkintoja, — olihan hän vain täyttänyt velvollisuutensa soturina ja halusi nyt kätkeytyä maaseudun rauhaan. Sinne hän sitten unohtuikin.
Mutta joskus pyhäilloin, jolloin entiset Savon jääkärit kirkkomatkallaan poikkesivat vanhaa, suosittua "kapteeniaan" tervehtimään, palasivat yhteisesti kestetyt taisteluvaiheet elävinä ja värikkäinä miesten tarinoihin ja silloin elettiin iloisessa seurustelussa uudelleen kaikki kahakat ja retket. Vilkkaasti luisti tarina majurin tuvassa, kasku ja muistelma seurasi toistaan ja Malmin vartalokin oikeni taas suoraksi ja ryhdikkään sotilaalliseksi, kun hän mitteli lattiaa edestakaisin ja selitti miehille, millainen tilanne todella milläkin hetkellä oli ja miksi oli tehtävä juuri niin kuin silloin tehtiin. Jos silloin joku joukosta oli muistavinaan asian toisin ja väitti vastaan, majurin vakavat kasvojenpiirteet kovenivat ankariksi ja hän saattoi jyrähtää vastaan:
— Hä, kiisteletkö sinä päällikkösi kanssa, tottahan minä asian tiedän…
Mutta samassa laukesi jyrkkyys hilpeään kompaan ja yleinen, iloinen nauru remahti ystävyksinä tarinoivien miesten piirissä.
Santeri Ivalo