KAKSI MIEKKAA
TAAVETTI KIVEKÄS
Nevajoen suulla, siellä missä tämä valtava vesiväylä suuria kiemuroita tehtyään moniksi suuhaaroiksi jakautuen purkautuu Suomenlahteen, seisoi Kivekästen vanha talo. Noiden suuhaarojen välissä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, mutta kaikista vähäpätöisimmälle niistä oli Kivekästen kantaisä pirttinsä rakentanut. Saarta oli jo vanhastaan, ties mistä syystä, sanottu Jänissaareksi. Se oli mereltä katsoen suurempien saarten suojassa ja niin lähellä Nevan Suomen puoleista rantaa, että voimakas mies kykeni miltei kuivin jaloin loikkaamaan manterelta saarelle. Ja niin pieni se oli, että asuinrakennus tarpeellisimpine ulkohuoneineen täytti sen miltei kokonaan. Ja kun merituuli sai Nevan vedet kohoamaan, saaren kamara katosi vedenpinnan alle ja rakennukset näyttivät uiskentelevan virrassa.
Mistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen valinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat saaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin ihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa ja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.
Jo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella majaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli ruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten sen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen näillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet Jänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku eloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa entisen raunioille.
Sen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt itäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä paistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt juurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja samalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut linnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni kukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran oli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut Nevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli Kivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta satavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.
Tuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan sodassa, ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen suurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja muistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä niiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala Suomenlahdelle.
Mutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se oli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen näköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran löytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi idän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta. Miekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli kutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä käyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen kuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin kauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se siinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta kotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän jälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka ensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa, kun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti elonmerkkejä.
Tämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus, jolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa joskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki taas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän oli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin, vaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis Lännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli kerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut varsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina hieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä välittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin kenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä. Itää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen yllätyksien maa.
Oli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi moskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt aluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset vaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä hän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen komentajalle Idän kuulumiset.
Mitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara näyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet kapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän mestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt pyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin Hollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan kirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului asettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat parrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään koko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena pitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään vaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata, varsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti selvinnyt.
Tämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen komentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua askareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän ehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet pysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi vanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se outo ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen vaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat voineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna tärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes puhuttavankaan.
— Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.
— Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasi
Taavetti-isäntä ja lähti tuvasta.
Pihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen mieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli hänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin, mikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja tarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin suitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä jotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.
Hänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä, jolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli moskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä ottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui nopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.
— Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.
— Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen kauppamiehiä, arveli toinen miehistä.
— Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?
— Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.
Mutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen rauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden laskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle, astui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita. Sitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.
— Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. — Aivan kuin aikoisi saada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä palasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon vieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan selkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia haihtui hänenkin mielestään.
Suunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään tuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat säikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui seinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen ylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen käyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti hakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.
Saman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että Moskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia vastaan.
— Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään peräseinää kohti.
Alkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja Kivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas myöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi Nevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten luultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä. Kaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä näyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut tappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen kuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi, jolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät toisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja aseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai kokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan rauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja kupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta taisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin ystäväin kuin vihollistenkin puolella.
* * * * *
— Hitto soikoon! urahti majuri Leijon pimeässä hapuillen. — Tiellämme voi olla mitä sudenkuoppia hyvänsä, emmekä tiedä niistä tämän taivaallista, ennen kuin taitamme niskamme niiden pohjalla. Oletko varma, että tämä on oikea tie?
— Ihan varma! vastasi miehen ääni pimeästä. — Tunnen nämä seudut kuin viisi sormeani.
— Hyvä, hyvä! Tiedänhän, että sinuun voi luottaa. Et ole ensi kertaa matkalla päin vihollista.
— Parissakymmenessä julkitappelussa olen ehtinyt jo olla venäläisten kanssa ja lähes yhtä usein olen heidän keskellään muuten ollut. Vakoilijana nimittäin.
— Kyllä tiedän, kyllä tiedän. Olet sinä rivakka poika ja jos meillä olisi kymmenenkään sinun veroistasi miestä armeijassa, eipä meillä olisi hätääkään. Mutta nyt — mene tiedä, mitä tästä lopuksi tulee. Kuningas arvioi vihollisen liian heikoksi eikä huomaa, että he ovat entisestään suuresti muuttuneet. Näkee kaikesta, että heillä on mies peräsimessä. Mutta pitkältäkö luulet meillä olevan vielä taivalta?
— Kolmisen Venäjän virstaa.
He astelivat ääneti eteenpäin. Askelten tömähdykset ja hiljaiset, katkonaiset sanat heidän takanaan ilmaisivat, että heidän kintereillään marssi suurehko miesjoukko. Siinä oli parisataa suomalaista soturia, jotka kenraalimajuri Cronhjort oli majuri Leijonin johdolla lähettänyt Pähkinälinnan pienen varusväen avuksi. Heihin oli päivällä liittynyt Taavetti Kivekäs viisikymmenmiehisen sissijoukkonsa kanssa sekä ottanut opastaakseen koko joukon yön suojassa Pähkinälinnaan. Iltahämärissä oli lähdetty Keltun kylästä liikkeelle ja puoliyön tienoissa oli määrä olla perillä.
— Mitä tuo outo kohina merkitsee? kysyi majuri Leijon, kun he olivat hetken ääneti taivaltaneet.
— Laatokka, vastasi Kivekäs.
— Hitto vie, olin vähällä silmälleni tuiskahtaa, urahti majuri taas hetken kuluttua. — Eikö tässä voisi edes tuohusta sytyttää?
— Ei mitenkään, ja neuvoisinpa teitä puhumaankin mahdollisimman hiljaa. Voimme milloin hyvänsä törmätä pahki vihollisen etuvartion. Kas tuolla näkyvät jo Pähkinälinnan tulet. Ja tuolla näette vihollisten leirinuotioita.
Heidän edettyään vielä hiljaisuudessa satakunta syltä kuului edestäpäin venäjänkielinen huuto: Kuka siellä?
Pieni apujoukko pysähtyi ääneti. Edestäpäin kuului läheneviä askelia sekä sotilaille tuttua naksahtelua — musketinhanoja viritettiin. Kuiskaten majuri kutsui pari kärkipään miestä luokseen. Aseet valmiina kaikki neljä kyyristyivät maahan. Samassa ilmestyi heidän eteensä viiden venäläisen hahmot. Nämä eivät ennättäneet ääntä päästää, kun olivat jo vainajia. Jatkettiin matkaa, kunnes törmättiin äkkiarvaamatta suurempaan vartiojoukkoon. Nyt ehti kajahtaa puolikymmentä laukausta sekä syntyä muutakin rähäkkää, ennen kuin vihollisista oli selvitty. Hälytys oli tehty ja piirittäjäin leirissä huomattiin levotonta liikehtimistä.
— Nyt ei hiipiminen enää auta, vaan juoksujalkaa suoraan kohti linnoitusta, sanoi Kivekäs.
Majuri antoi miehille viimeiset määräykset, samoin Kivekäs omilleen. Yhteinen kokoontumispaikka tiedotettiin niille, jotka pimeässä mahdollisesti eksyisivät eivätkä pääsisi linnoituksen suojaan. Sitten lähdettiin juoksujalkaa eteenpäin ja jokainen koetti pysytellä toverinsa tuntumassa.
Tuota pikaa pienen apujoukon ympärillä syttyi taistelun pauhina. Muskettien tulet välähtelivät pimeässä ja taisteluhuudot kiirivät pitkin Nevan rantoja. Linnanmuureilla liikkui tulia ja yhtä mittaa jyrähteli tykinlaukauksia, Linnassa tietenkin luultiin, että piirittäjät olivat aloittaneet rynnäkön.
— Kylläpä sinä olet koko paholainen hakkaamaan, virkahti majuri Kivekkäälle, joka hakkapeliittamiekkaansa heilutellen raivasi hänen rinnallaan tietä sisimmän saartolinjan läpi. — Ainakin kymmenen ryssää olet ehtinyt jo toiseen maailmaan lähettää. Ei luulisi sinua kauppasaksaksi.
— Sepä minä en enää olekaan, vastasi Kivekäs. — Siitä hetkestä lähtien kun vihulainen samosi Inkerin rajan yli olen ollut sotilas kiireestä kantapäähän. Mutta nyt olemmekin Nevan rannalla ja linna on tuossa ihan ulottuvillamme.
— Mutta miten sinne pääsemme? Uimallako vai?
Kivekäs asetti kouransa torveksi suun eteen ja huusi linnaan, että täällä oli ystäviä, joiden tuli päästä yli. Linnasta vastattiin ja muutaman hetken kuluttua kuului pimeästä airon loisketta. Mutta taistelun melske rannalla kiihtyi hetki hetkeltä, ja kun aamuyöstä viimeinenkin rannalle ilmestynyt suomalainen oli korjattu veneeseen, huomattiin, että koko apujoukosta oli vain viitisenkymmentä miestä päässyt linnoituksen suojaan. Muut olivat joko pimeässä eksyneet ja kadonneet metsiin tai kaatuneet taistelussa.
Seuraavana aamuna Kivekäs seisoi linnanmuurilla ja kasvoillaan kummastunut ilme tuijotti erästä vihollisen saartovallia kohti. Heti päivän valjettua olivat venäläiset aloittaneet ankaran ammunnan ja vallilla näkyi kolme heidän tykkiään. Niitä ladattiin parhaillaan ja käskyjä tykkimiehille jakeli kookas mies kapteenin univormussa.
— Mitäs meidän uljas partionjohtajamme täällä miettii? Onko ehkä kypsymässä jokin uusi kepponen?
Tämän lausui linnoituksen komentaja, eversti Schlippenbach lyöden
Kivekästä olkapäälle.
— Tiedättekö, eversti, kuka tuo kookas venäläinen on? kysyi Kivekäs ja osoitti tykistökapteenia.
Eversti varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkkaan osoitetulle patterille.
— Sehän on… etkö häntä tunne? lausui hän lopuksi.
— Aavistan, että hän on —
— Itse tsaari Pietari. Niin, hän se on aivan varmasti. Mutta kas, nyt he suuntaavat tulikirnunsa juuri meitä kohti.
He kyyristyivät suojaan, ja kohta sen jälkeen jymähti muurin reunaan kolme perättäistä kuulaa singoten ilmaan pölyä ja kivensirpaleita. Eversti ja Kivekäs suuntasivat jälleen katseensa patterille.
— Olen nähnyt hänet kerran aikaisemminkin, sanoi Kivekäs synkästi.
— Kenet? Tsaarinko? kysyi eversti.
— Hänet juuri, ja Kivekäs kertoi kohtauksesta Jänissaarella kolmisen vuotta sitten.
— Nyt käsitän, millä matkoilla hän silloin liikkui, lopetti hän kertomuksensa. — Jospa olisin silloin hänet tuntenut, niin —
— Niin mitä? kysyi eversti huvittuneena.
— Niin hän makaisi jo kolmatta vuotta Nevan pohjassa.
— Hm, silloin olisivat asiat varmaankin kokonaan toisin näillä maanäärillä, virkahti eversti. — Mutta kas kuinka hän asettaa itsensä alttiiksi meikäläisten kuulille. Koetetaanpa, eivätkö kanuunamme saa hänestä urakkaa.
He astuivat lähimmälle ampuma-aukolle, jonka tykki huolellisesti suunnattiin tsaaria kohti. Eversti itse asetti sytyttimen sankkireiälle.
Kun se valtava tomupilvi, jonka laukaus oli nostattanut venäläisen patterin ylle, alkoi haihtua, he näkivät tsaarin heilauttavan kättään linnoitusta kohti sekä sitten peräytyvän suojaan patterin taakse.
— Ei hän ole meidän saavutettavissamme, sanoi eversti pettyneenä.
Päivän kuluessa kiihtyi venäläisten tulitus, niin että taukoamaton jyrinä ja pauke täytti tienoon. Muurit murtuivat monin paikoin ja ennen kuin aukot yön hetkinä oli ehditty tukkia, aloittivat viholliset päivän sarastaessa yleisen rynnäkön. Joka suunnalta läheni linnaan lotjia ja hirsilauttoja, kaikki täynnä vihreätakkeja musketteineen ja rynnäkkötikkaineen. Syntyi vimmattu taistelu, jossa linnan kolme ja puoli sataa puolustajaa sai osoittaa mihin he kelpasivat ja että he olivat vanhan suomalaisen soturimaineen arvoisia. Rynnäkkö lyötiin takaisin.
— Sinähän olet ilmetty raivotappelija, sanoi eversti Kivekkäälle, jonka taistelua muurin aukossa hän oli kammonsekaisella ihastuksella hetkisen seurannut.
— Soisin, että minulla olisi kahdenkymmenen miehen voimat omaini lisäksi, sanoi Kivekäs pahoin lohkeillutta, veristä miekkaansa silmäillen.
Kahdesti päivän kuluessa venäläiset uudistivat vielä rynnäkkönsä. Kummallakin kertaa heidät lyötiin takaisin. Heidän kaatuneitaan oli kasoittain muurien juurella ja Nevan aallot kuljettivat alaspäin miehettömiksi jääneitä hirsilauttoja, aseita ja kaatuneiden ruumiita. Kokonaista kuusituhatta miestä menettivät venäläiset sinä päivänä.
Eversti Schlippenbach piti upseereineen sotaneuvottelua, sillä äsken oli tsaari tarjonnut heille kunniallista antautumista. Huomattiin, että ampumavarat olivat aivan lopussa, muonaa ainoastaan viikkokaudeksi ja miehet lopen uupuneita. Linnan puolustamista ei voitu enää paljonkaan pitkittää. Päätettiin siis hyväksyä tsaarin antautumisehdotus, jonka mukaan puolustajat saivat aseineen vapaasti lähteä linnasta.
Ennen kuin antautumisesta ruvettiin neuvottelemaan, Kivekäs astui everstin eteen ja pyysi lupaa jäljellä olevine miehineen poistua linnoituksesta. Syyksi hän ilmoitti yksinkertaisesti sen, ettei hän voinut eikä tahtonut antautua venäläisille. Eversti suostui hänen pyyntöönsä, koska oli syytä pelätä, että venäläiset tekisivät antautumisehdoissa häneen nähden poikkeuksen, hän kun ei kuulunut varsinaiseen sotaväkeen ja etenkin kun hänen nimensä oli venäläisten keskuudessa tunnettu ja pelätty.
Yön tultua Kivekäs souti siis kymmenkunnan miehensä kanssa maalle ja miekka kourassa raivasi tiensä piirityslinjojen läpi jatkaakseen muualla taistelua isänmaan vapauden puolesta.
Pähkinälinnan antautumisen jälkeen Kivekäs oli jatkanut sodankäyntiä omiin nimiinsä, tehnyt miehineen huimapäisiä partioretkiä venäläisten keskuuteen, niin että nämä lopulta olivat näkevinään Kivekkään sormet kaikessa mukana.
* * * * *
Pähkinälinnan menetyksen jälkeen oli pelätty vihollisen suoraa päätä samoavan Nevanlinnan kimppuun ja sen takia suurin osa kaupungin porvareita oli hätäännyksissään muuttanut Suomeen, minkä jälkeen komendantti oli sytyttänyt kaupungin palamaan. Jäljellä oli vain pienoinen joukko sotilaita linnoitusta puolustamassa. Kivekäs oli myöskin siihen aikaan lähettänyt perheensä Viipuriin, mutta itse hän pysyi miehineen synnyinseuduillaan pitäen Jänissaaressa päämajaa, josta käsin hän teki rohkeita retkiään venäläisten valtaamille alueille.
Viholliset eivät Pähkinälinnasta olleetkaan suoraa päätä samonneet Nevanlinnaan, vaan virran suulla oli koko talvi saatu olla rauhassa heidän yrityksiltään. Nyt oli jo toukokuu alussa ja Nevakin oli jo purkanut jääpeitteensä.
Oli vielä ani varhainen, kun Kivekäs heräsi unestaan. Ulkona sarasti jo kuitenkin päivän alku.
Juuri kun Kivekäs veti saappaita jalkaansa, kuului linnoituksesta päin tykinjyräys, jota heti seurasi toinen, kolmas ja sitten melkein yhtäaikaa puolikymmentä laukausta. Sen jälkeen kuului säännötöntä muskettitulen räiskettä. Miehet kavahtivat jalkeille ja Kivekäs syöksyi ulos.
Kohta hän ilmestyi kuitenkin takaisin tupaan ja huusi:
— Aseisiin, miehet, meidät on saarrettu!
Tuossa tuokiossa miehet tempasivat aseensa ja syöksyivät päällikkönsä kintereillä ulos. He joutuivat heti pihalla kahdelta suunnalta tulevaan kuulasateeseen. Kivekäs vaipui maahan ja hämmästyneet miehet totesivat, että hän oli saanut kuulan rintaansa. Heti hän kohosi kuitenkin ryntäilleen ja nojaten selkänsä tuvanseinään viittasi alipäällikkönsä Taneli Luukkosen luokseen.
— Retkeni päättyy tähän kotikynnykselle, mutta sinä, Taneli, jatka taistelua, hän sanoi painaen vasemmalla kädellä haavaansa ja puristaen oikeassa rakasta hakkapeliittamiekkaansa.
Sitten hän korotti äkkiä äänensä ja huusi miehille:
— Oletteko lampaita? Puolustakaa saarta ja lyökää ryssä takaisin!
Kolmelta puolen nousi venäläisiä lotjista saarelle. Hurjasti kävivät Kivekkään miehet Luukkosen johdolla heidän kimppuunsa. Taistelun melskettä säestivät linnoituksen kanuunat, sillä venäläisten päävoima oli hyökännyt Nevanlinnan kimppuun. Siitä tuli verinen päivä ja taas saivat Nevan aallot kuljetella merta kohti joukoittain venäläisten ruumiita.
Kun ensimmäinen hyökkäys linnoitusta vastaan oli lyöty takaisin, vihollislotjat peräytyivät myöskin Jänissaaren rannalta ja sissit saivat aikaa hiukan hengähtää. Kiireesti Luukkonen palasi nyt Kivekkään luo. Tämä oli vielä hengissä.
— Käy… nouda tuvasta… siellä on penkin alla sellainen ruostunut moskovalaismiekka, hän sanoi voipuneella äänellä.
Ihmetellen Luukkonen täytti käskyn. Kun Kivekäs oli saanut tuon vanhan asekulun käteensä, hänen silmänsä välähtivät omituisesti. Hän kohotti kätensä ja löi moskovalaisen aseen niin tuimasti oman miekkansa hamaraan, että se rauskahti kahdeksi kappaleeksi.
— Kas niin, tuo ei ole ikäänsä näillä mailla hallitseva! hän sanoi palasia osoittaen, ja sitten omaa miekkaansa kohottaen lisäsi: — Tämä on lujempaa ainesta. Ja nyt, miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon pihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. — Minä olen tämän saaren omistaja ja haltija, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani ajasta aikaan. Ja vaikka moskoviitti tämän hetkeksi valtaisikin, minä tulen haudastani huutamaan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se rakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle maaperälle, kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa hautani syväksi. Älkää irrottako miekkaa kourastani, kun laskette minut haudan pohjalle. Viskatkaa jalkoihini haudan syvyyteen nuo moskovalaisen aseen palaset.
Haudan valmistuessa Taavetti Kivekäs heitti henkensä. Vasemman nyrkkinsä kohottaen hän lausui Luukkoselle ja toisille miehille, jotka hänen ympärillään seisoivat:
— Jatkakaa taistelua! Jatkakaa sitä viimeiseen saakka! Älkää ilman taistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte, ottakaa takaisin. Taistelkaa!
Juuri kun sissit kävivät peittämään maan poveen päällikköään, venäläiset ryhtyivät uuteen rynnäkköön linnoitusta ja Jänissaarta vastaan. Tykkien jyristessä, muskettien paukkuessa ja kuulain vinkuessa luotiin viimeiset multalapiot Kivekkään haudalle.
Taistelu muodostui ensimmäistä hurjemmaksi. Joka suunnalta venäläiset tunkivat ylivoimaisina Jänissaareen. Illan tullen Luukkonen raivasi jäljelläolevien miestensä etunenässä itselleen tien Nevan Suomen puoleiselle rannalle. Kun he hämärän langetessa pysähtyivät Parkalassa metsän reunaan huoahtamaan, he näkivät valtavan tulipatsaan nousevan ilmaan Jänissaarelta. Venäläiset olivat sytyttäneet Kivekkäiden vanhan perintötalon palamaan.
— Se kostetaan! sanoi Luukkonen synkästi pudistaen nyrkkiään Nevan suuta kohti.
Ja hän piti sanansa. Hän jatkoi sitkeästi vuodesta toiseen taistelua miehineen, joita tästä alkaen niin ystävät kuin viholliset rupesivat kutsumaan kivekkäiksi. Venäläiset eivät tienneet Kivekkään kaatumisesta ja että hänet oli haudattu omaan kotisaareensa, vaan koettivat yhä saada häntä käsiinsä luullen hänen olevan mukana kaikissa niissä rohkeissa teoissa, joita Luukkosen sissit suorittivat. Kun Inkeri oli kokonaisuudessaan joutunut venäläisten valtaan, kivekkäät jatkoivat taistelua Suomen rajojen sisällä. He jatkoivat sitä vielä sittenkin, kun koko Suomi oli vallattu ja varsinaiset sotatoimet tauonneet ja tavan takaa he tekivät huimapäisiä retkiä Nevan suulle hävittääkseen sen kaupungin alun, jota tsaari Pietari oli ruvennut sinne rakentamaan ja jonka hän kohta Nevanlinnan valloituksen jälkeen nimitti ja määräsi valtakuntansa pääkaupungiksi.
Jänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien alla lepää saaren oikea isäntä, Taavetti Kivekäs, kourassaan raskas hakkapeliittamiekka.
Kyösti Wilkuna