NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SOTURINELÄMÄÄ
JUHANA HENRIK FIEANDT
Viipuri oli menetetty. Venäläiset olivat saaneet haltuunsa Suomen itäisen rajavartion, joka kovimmissakin koettelemuksissa, äärimmilleen ahdistettuna aina oli näihin asti säilynyt isänmaan murtumattomana lukkona ja johon sen vuoksi valtakunta oli sokeasti luottanut. Tulipa uhka kuinka ylivoimaisena tahansa, Torkkelin ja Possen varustus kumminkin kestää, uskottiin Ruotsissa ja Suomessa vahvasti vuosisadasta toiseen.
Nyt oli tämä tuki ja turva sittenkin sortunut isonvihan hyökyyn. Menetys järkytti valtavasti mieliä koko valtakunnassa, se vaikutti typerryttävän nyrkiniskun tavoin. Miten se on mahdollista, kysyttiin, kenen syytä on tämä onnettomuus? Maahan on nyt avoin viholliselle, kynnys ja portti on poissa, — Viipuri venäläisillä! Mitä on isänmaan pelastamiseksi tehtävä?
Herättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin uhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö Lybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta, erotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin tilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, — tarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi oli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen varusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka puolelta.
Nieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin, kolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja eversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien menestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa myöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten huoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen piti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli kerta kaikkiaan pantava ahtaalle.
Näissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot keväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi hävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja anastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa samonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun kylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä suojaa.
Oli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi lämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi aamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja herkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun siinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat vanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.
— Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan urho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.
— Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan tavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla näistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.
Mutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka hienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti, heittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä viimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:
— Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi, mikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää, syöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin että metsä raikuu.
— Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!
— Niin juuri, Heikki, — taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin salama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, — sitten taas lepään ja nautin.
Nuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo vanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön, jatkoi vielä:
— Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan kun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.
— Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti kerskailematta, — mutta soturina minä elän ja kuolen.
— Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan tapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. — Sotaan kuolet!
— Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. — Mutta sanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu. Tänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?
— Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, — vielä sinulla on monet vaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän silloin kadu sanojasi?
Nuori luutnantti hypähti pystyyn.
— Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen elänyt ja kokenut paljon.
Se oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen puoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta, tulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit menemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli mielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa intoaan ja uskoaan.
Nytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi suksilleen virkkaen:
— Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä tapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen linnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten Viipurin valtatielle — eteenpäin vain!
Kohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä metsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion takaiseen näreikköön. —
Tämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli Juhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo pian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut ammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi voinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut rakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa, jossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin joukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin Armfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt hänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen päättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä esimiestensä luottamusta.
Venäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan vakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa vahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä hävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet Viipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen menossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä, eikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä mailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.
Illan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä oli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien ympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja rintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa puurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja linnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista Karjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin esimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja paloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.
Itäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo ennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet varasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten he voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava tappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli luutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian aikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.
Itse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja miekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään. Miesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua huutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi töikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen, jonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.
Tappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä, lyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet venäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko vihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin ylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko rytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja ryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa mölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat järjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta Fieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi palavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja suorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta kaupantekijäisiksi!
Muolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut vielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia ajaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä tykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko joukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä vankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli estetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri varastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät, tälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka päivä herkutella.
Nuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa valtakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen aiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset vartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden viinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja kultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja ylpeitä.
Touhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman parta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan vaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:
— Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia muuhun?
— En vaihda.
— Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa Armfeltille
Jääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!
* * * * *
Viipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui takaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä lähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin Suomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa jatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun armeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan ja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui vihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon rippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan vainolaisen raastettavaksi.
Peräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt kapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti, milloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa kaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin kauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas Lybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea sietää.
Toivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi vihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen tunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän tiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin. Pälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen päättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi taisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen lähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin muutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset rasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet hänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni soi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli ja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista vastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli tunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.
Mutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä rintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta purren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn veteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä Hämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.
Niin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista helmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli siellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan ja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut mukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin haavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän komensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti ja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!
— Hei, pojat, hei, Heikki, sinäkö siinä tappelet. Nyt vihollisen tykit puremaan omiaan!
Se oli sama vanha soturi, joka oli ollut mukana Muolaan valtauksessa ja joka edelleen kuului hänen osastoonsa. Yhä lujemmin oli Heikki nuoreen päällikköönsä kiintynyt, vaikkei hän sitä aina ilmituonut. Nytkin hän viittasi kentän itäiselle, metsäiselle kulmalle virkkaen:
— Onhan tämä tupenrapinaa. Mutta mitä nuo tuolla juoksevat?
— Juoskoot mitä juoksevat, me painumme eteenpäin!
Ja vallattujen tykkien ohi Fieandt porhalsi miehineen raivokkaasti väistyvän vihollisen jälkeen.
Hän ei ollut siinä taistelun tiimellyksessä huomannut, että vihollinen oli metsän kautta kiertänyt Armfeltin voiton toivossa taistelevan armeijan, saartanut sen kahdeltakin puolelta, ja että se nyt jo hyökkäsi takaapäin. Eikä hän tahtonut uskoa sitä vieläkään, vaikka näki jälkijoukkojen hajoavan. Hän ryntäsi vain eteenpäin ja vihollinen väistyi hänen tieltään. Mutta toiset rinnalla kulkeneet osastot olivat säikähtäneet saartoon joutumistaan, juosseet takaisin, joutuneet epäjärjestykseen — yleinen sekasorto vallitsi nyt vuorostaan Suomen armeijassa. Hän vain taisteli edelleen voiton huumauksessa ja innosti joukkonsa mukaan, karjui, iski ja eteni.
Mutta seuraus oli, että näin edennyt keskustan osa ennen pitkää oli umpisaarroksessa. Sen kimppuun hyökättiin nyt joka taholta, miehiä kaatui, joukko hupeni. Toisaalla olivat saarretut joukot rynnänneet metsään päin hajanaisin parvin. Fieandt oli jäänyt hyökkäämään joukkoineen avoimelle kentälle ja siihen sen ylivoima piiritti. Jo oivalsi toivottoman asemansa päällikkö itsekin, mutta muuta keinoa ei hän nähnyt kuin taistellen rynnätä suoraan eteenpäin, missä vastarinta olikin heikoin.
Ehkäpä hän pieneksi sulaneine osastoineen olisi siitä päässytkin murtautumaan läpi. Mutta hän huomasi samassa miehen kaatuvan vierestään punertavaan lumitantereeseen ja viittovan hänelle siinä kättään.
— Joko osuivat sinuun, Heikki? kysyi Fieandt tarttuen kaatuneen ojennettuun käteen.
— Jo — hyvästi, kapteeni, tässä on nyt tämän ilon loppu!
Fieandtin pysähdyttyä toveriaan hyvästelemään pari kasakkaa karautti sivulta hänen kimppuunsa eikä hän ehtinyt iskeä vastaan. Kasakkahevonen kaatoi hänet kinokseen ja ratsumies tuikkasi häntä keihäällään.
* * * * *
Haavoittuneena Juhana Henrik Fieandt joutui Napuen taistelussa vangiksi, haavoittuneena ja käsistään kytkettynä hän sai kasakkahevosen perässä juosta Hämeenkankaan yli takaisin etelään päin. Seuranaan hänellä oli suuri määrä muita Napuella vangiksi joutuneita suomalaisia, jotka nyt saivat palkkioksi urhoollisuudestaan kahleissa kulkea läpi vihollisen ryöstämän isänmaansa kaukaista itää kohden.
Murheellinen matka, kipu ruumiissa, suru sydämessä. Väliin oli pysähdyttävä viikoiksi tai kuukausiksi viheliäisiin vankien keräysleireihin, missä haavat miten kuten hoidettiin. Vilaukselta Fieandt sai Hämeenlinnan vankileirissä nähdä nuoren vaimonsa, joka oli pahaa aavistaen talonpoikaisvaimon vaatteissa tullut sinne miestään kyselemään ja kantoi heidän esikoistaan sydämensä alla. Entistä raskaammaksi nuorelle kapteenille muodostui jatkuva vaellus venäläistä vankeutta kohti. Turtumus ja tylsyys rupesi jo valtaamaan vankiraukan mielen, hän jo aika ajoin toivoi kuolemaa.
Mutta Viipurissa, jossa vankiroikka taas viipyi muutaman viikon saattajiaan odottamassa, hän tapasi ennen tuntemansa reippaan soturin ja partiopäällikön, luutnantti Salomon Enbergin, jonka kanssa häntä pidettiin samoissa kahleissa. Tämä iloluontoinen ja nokkela, monia kokenut veitikka sai pian mielenraskauden hälvenemään ensi kertaa vangiksi joutuneen kapteenin mielestä.
— Ei tässä olla vielä lähelläkään loppua, tarinoi iloinen mies heidän yhteisillä yöpahnoillaan. — Minä tunnen nämä matkat. Pahin on oikeastaan ohi. Kun Venäjälle tullaan, on jo vaellus ja vartiointi helpompaa, siellä saadaan ruveta tuumimaan, mitä tietä pakoon on yritettävä.
— Pakoonko, sieltä asti?
— Totta jumaliste, emme suinkaan me sinne jää. Olet ensikertalainen, mutta opit pian nämäkin temput. Olemmehan upseereja. Kunhan päästään näiden raakain kasakkain peitsiltä ja ruoskilta säädyllisempäin miesten kuljetettaviksi, vaadimme upseerikyydit ja ajelemme troikassa… se siellä myönnetään. Ja sitten vain varrotaan ensimmäistä pimeätä yötä, jolloin livistetään…
— Minne? Suomi on jo kohta kokonaan vihollisten vallassa.
— Minne tahansa — uusiin taisteluihin vain. Tämä alkutaival on nyt kestettävä — ehkei se ole pitkäkään.
Moskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa kulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen sopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille sijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg siellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin käynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin niissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä kaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma raskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja torkkumaan… Nyt koitti hetki — vangit puristivat toistensa kättä. He pudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan, hiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään. Ja sitten he juoksivat, juoksivat…
— Minne päin lähdetään?
— Tietysti pohjoiseen!
* * * * *
Kauan sotapakolaiset piileskelivät metsissä, söivät marjoja maasta ja nauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin. Tuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui, pakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he olivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin pakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään rahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat parroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin, jossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi ilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.
Sotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta Ruotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt vihollismaa — Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin vastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan harvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä kuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään syystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta kalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja Vuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin ohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.
Tämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin aikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla Suomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan sotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen linnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo matkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian virkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin ehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille kaikkinaista kiusaa.
Kajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu rakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja Pohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä venäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan sadan vuoden ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa kaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja turvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa linnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken oli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut seutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.
Mutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko Suomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä oli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin, kasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan linnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu kuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen pikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse oli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan vartiona se oli autiossa erämaassa.
Linnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa: hän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin pakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän koskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi lähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän päätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti nuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä ollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain sissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä koettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän sellainen retki toki oli mahdollinen.
Mutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja joukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan ja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen matka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut tekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän muutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin Uumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja Armfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin ollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota vastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi takaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin kävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H. Fieandtin päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan Kajaanin linnaan.
Sinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä kymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa, jotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä johdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen määrin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja yhtä ällistynyt oli Fieandtkin.
— Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. — Sinuthan jätin kuolemaan
Napuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?
— Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. — Mutta siitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja yöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli sinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian painuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma parani. Oulussa jo joukkoni tapasin.
— Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!
Yhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat Kajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä tultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa saanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja ensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo poikanen käsivarrellaan.
Mikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja alkutalven, lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin linnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma huoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin etäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja vahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt kaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia porvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet turvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.
Venäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet kasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä suojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan unohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.
Mutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716. Linnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa hakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä päivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli tulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten polkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys — lopussa olivat levon ja onnen viikot.
Vihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä toivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka — kuten kirkkoherra Erik Kajanus — pakenivat linnan turviin tulossa olevia julmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin lukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen lähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.
Mutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät kosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei Kajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä, siksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit. Rauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään kuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita, joiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän häiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt vihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä, eikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan muurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän ampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein itsekin.
Niin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa vauriota tullut — yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli kumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja harmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen paljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä täräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää miehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan — hänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.
— Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli hänelle eräänä päivänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat ajatuksensa.
— Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.
Hyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän pappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten vihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut vaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää heidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli soturin sydän sulanut.
— Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.
— Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät tiehensä — apua ei meille mistään tule.
Ruokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä lisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa ja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden aavistelut.
Vierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja lovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei kuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!
Lapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta ravinnosta… Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta… tämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella mies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.
Vihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut tarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika venyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi hyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä Ruotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja kostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:
— Antakaa tulla!
Mutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka tapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan kuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.
— Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. — Ei koskaan!
Yön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin kuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla selviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän kutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja varmalla äänellä:
— Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä. Mitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme myöskään. Siksi on jäljellä viime keino — kuolema linnassa. Mutta ei nälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi. Vuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön…
Hän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä, ei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja järjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti huoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.
Mutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi kauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset raivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun valvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi hänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit vetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.
Fieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili vallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen — viholliset ampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan kieltävästä vastauksesta — katseli miehiään, jotka kalpeina mutta uskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä — hän oli aivan kuin turtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa monesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely. Niin, henki on meille rakkaampi kuin maine… Mutta hän ei sittenkään pitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.
Ilta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin kohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä kerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin yösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat nukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut nuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut käsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa nukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti polvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.
* * * * *
Tshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan antautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden lähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään lopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. — Sopimus tehtiin ja vihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui aseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla mantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä leipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.
Mutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa. Sotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa ryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin sotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin odottanut — tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se oli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska kerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.
Vankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen perhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui lumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen — ja arvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli sytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt tehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin kiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja virkkoi:
— Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka sen kerran maksaa!
Vanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön reessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet kasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat sanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.
— Oikein teit, virkkoi hän silloin, — vielä saat taistella, sitähän olet toivonut.
— Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.
— Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo livistäneet pakoon yksi toisensa perästä — vihollinen ei näy heitä pahasti estelevänkään —, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon kiusaa, kun heissä henki on.
— Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna antautui.
— Sen teen. Vielä kerran tavataan.
Seuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja henkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen halki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra ja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian vapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli kerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi Venäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä — vaimo ja lapsi seurasi Fieandtia edelleen —, hänen asemapaikakseen määrättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni vankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.
Toiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla vähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei osannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä kovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa — lapsi sairastui, sille ei saatu hoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli toiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan sortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt kuopattava vieraaseen multaan.
Silloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin rikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua toimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella, hänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän rupesi taas miettimään pakoa.
Pakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa Moskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi yrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä joutuukin kiinni ja saa surmansa!
Venäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen päin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia hänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi kerrottavana — herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli kylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja vaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin tyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin hentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat pakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän vihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä meren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen perheensä perille.
Geflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa vankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota kumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi Fieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle annettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.
Mutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka rippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja järjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan kadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla. Fieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja virkkoi:
— Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis uuteen yritykseen?
— Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?
— Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.
— Missä vain!
Armfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen armeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin Tanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa päällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen vyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa vapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.
* * * * *
Nolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja oli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa lumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti voimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja jäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli nukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.
Viimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei päässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi häntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi niin tehnyt mieli nukkua.
— Kuka pahus…! — Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta ja katseli tylsästi eteensä.
— Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.
— Kuka…? Hä, sinäkö Heikki — vieläkö sinä elät!
— Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.
— Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.
— Ei nukuta nyt, — meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy vielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen ei ole sallittu tavata meitä täällä. — Tarttukaahan käsipuoleeni, rinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu…
* * * * *
Vielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan lopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta juuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan, jossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia. Vielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata miestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.
Muuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin. Fieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen kupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan jääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat tarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui sekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka ryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille hullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota ojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt Heikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse joukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä, mutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen — hetken kuluttua kasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli torjuttu.
Mutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli murheellisena näiden vainajain välissä, etsi — niin, siinähän Heikki makasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta. Kaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka hänen ylitseen kumartui.
— Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. — Tämmöistä se nyt oli!
— Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.
— Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.
Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.
Siellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka kohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli solmittu Uudessakaupungissa.
Isoviha oli päättynyt.
* * * * *
Mutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä taisteluaan.
Rauha oli tehty, suomalaiset pakolaiset saattoivat vihdoin palata hävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi viimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin vanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena, unohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.
Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, "hattujen sota", jolla toivottiin hyvitystä isonvihan menetyksistä.
Fieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän oli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän vesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta soturia, maineikasta karoliinia.
Hän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän armeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän uuden polven taistelu hänen mielestään velttoa — siinä ei ollut entisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille oppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä heille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli tulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.
— Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta, miesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!
Mistä 60-vuotias ukko oli saanut askeleihinsa kepeyttä, käsivarteensa nuorekasta joustavuutta ja kestävyyttä, sitä kaikki ihaillen ihmettelivät. Miekka oli koholla, tuuli heilutti tuuheita, harmaita viiksiä, liikettä oli joka jäntereessä. Pienen mutta tärkeän kunnaan valtaamisen oli hän asettanut savolaisilleen lähimmäksi tavoitteeksi, ja hän syöksyi sitä kohti sellaista vauhtia, että nuorten miesten oli vaikea pysytellä mukana. He seurasivat häntä kumminkin intoa hehkuen.
Mutta yhtäkkiä vaipui iskuvalmis miekka alas, ukko juoksi vielä pari askelta ja kaatui maahan. Kiväärinluoti oli lävistänyt vanhan rinnan.
Pari miestä pysähtyi häntä katsomaan ja auttamaan. He näkivät veren pulppuavan rinnasta ja ymmärsivät, mitä oli tapahtunut.
Mutta vanha majuri nojasi raskaasti auttajansa käteen, ikään kuin pyrkien vieläkin nousemaan. Ja hän läähätti:
— Maltahan, Heikki… minä tulen…
Samassa hän kumminkin lyyhähti kokoon, näytti jo ymmärtävän miten oli käynyt, ja kuiskasi:
— Näin, Heikki, näin minä olen elänyt ja taistellut.
Santeri Ivalo