VASTOINKÄYMISTEN SANKARI
KAARLO ARMFELT
Liikkumattomana kuin kuvapatsas istui yksinkertaiseen, hiukan kuluneeseen karoliiniasuun pukeutunut ratsastaja hevosensa selässä Onkkaalan harjun korkeimmalla kohdalla. Ränsistynyt, kolmikulmainen hattu varjosti ahavoituneita, lujapiirteisiä kasvoja, joiden harmaissa ja lempeissä silmissä oli raskasmielinen, huolestunut ilme.
Laajat maisemat levittäytyivät joka puolelta hänen katseensa eteen. Järvenselkiä ja erämaita, jos minne katseensa käänsi. Tummanharmaina, kalseina ja liikkumattomina päilyivät vedet, murheellisina seisoivat syksyn alastomiksi riisuneet metsät ja alakuloisen näyn tarjosivat vähäiset sänkipellot harjun alla sekä vehreytensä kadottaneet niittytäplät järvien rannoilla. Oltiin lokakuussa ja talvi läheni nopein askelin.
Ratsastaja istui satulassaan katse itään suunnattuna. Alhaalla, suoraan hänen edessään, oli kylä peltoineen ja harmaine taloineen. Niiden takana luikerteli Kostianvirta, joka yhdisti vasemmalla leviävän Pälkäneveden oikealla olevaan Mallasveteen. Niiden kahden viikon kuluessa, jotka hän oli täällä viettänyt, hän oli tuon virran äyräälle rakennuttanut lujan puolustusvyöhykkeen kasematteineen ja ammuskellareineen käyttäen siihen kaiken sen taitonsa, minkä hän ulkomaisilla sotaretkillä oli oppinut. Siellä olivat tykit miehistöineen nytkin paikoillaan, mutta laukauskaan ei häirinnyt syyspäivän raskasta hiljaisuutta. Virran vastakkaisella rannalla kohoava mäki, jonka yli Hämeenlinnaan johtava tie valkoisena nauhakkeena luikerteli, oli vihollisista tyhjä ja autiot olivat myöskin ne sinne tänne polveilevat suojahautojen tapaiset, joiden avulla venäläiset olivat kuluneina päivinä koettaneet virtaa lähestyä. Kerta toisensa jälkeen oli suomalaisten tuli lyönyt heidät takaisin. Heidän mätänemistilassa olevia kaatuneitaan näkyi sikin sokin mäen rinteessä.
Nyt he olivat vetäytyneet pois ja hiljaisuus vallitsi tienoolla. Mutta se oli tyyntä myrskyn edellä. Jotakin puuhattiin tuolla puolen Mallasveden, jossa venäläinen armeija oli majoitettuna Harhalan, Ruotsilan ja Äimälän taloihin. Paljain silmin ei sinne asti voinut nähdä, mutta ratsastaja oli varma, että siellä rakennettiin suuria lauttoja, joilla he voisivat kiertää suomalaisten selkään, kun virran yli pääsy oli osoittautunut mahdottomaksi.
Oli kuin hän tuolta korkealta paikaltaan olisi voinut heittää katseen yli koko Ruotsin valtakunnan. Niin selvästi hän näki tällä hetkellä, kuinka tähänastinen Pohjolan suurvalta oli kuin haaksi, jota aallot joka puolelta pieksivät ja josta jo melkoinen osa oli vajonnut veden alle. Muutamien vuosien loistoisaa voittojen kautta olivat seuranneet häviöiden pitkät vuodet. Maan varat ja elävä voima oli loppuun kulutettu, kuningas makasi toimettomana ja voimattomana Turkinmaalla, samalla kun viholliset joka suunnalta kävivät nääntyneen valtakunnan kimppuun.
Valtavan hyökyaallon tavoin oli itä, tuo salaperäinen maailma, vierinyt länttä kohti. Varustus varustuksen, maakunta maakunnan jälkeen oli jäänyt tuon hyökylaineen alle. Lähtien Pähkinälinnasta ja Tartosta se oli vierinyt Turkuun ja Riikaan saakka. Kuluneena suvena oli se huuhtaissut alleen koko eteläisen Suomen. Ylimmän päällikön epäröinnin ja kykenemättömyyden takia se oli menetetty miltei miekan lyönnittä armeijan kuluttaessa aikansa hyödyttömiin ja väsyttäviin marsseihin edestakaisin. Mielet olivat tylsistyneet ja armeijasta karkaamiset käyneet jokapäiväisiksi. Vasta kun pahin oli tapahtunut, hallitus oli erottanut Lybeckerin ja antanut ylimmän päällikkyyden hänelle, Kaarlo Armfeltille. Täällä Hämeen sydämessä hän nyt seisoi kuuteentuhanteen mieheen supistuneen Suomen armeijan kanssa vihollisen moninkertaista ylivoimaa torjumassa.
Kolmetoista vuotta oli kestänyt tätä sotaa, joka kaikesta päättäen oli tekevä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Mutta mikä oli tuleva erikoisesti hänen isänmaansa, Suomen, kohtaloksi, sitä oli vaikea sanoa. Synkältä tulevaisuus näytti.
Pian hän täyttäisi neljäkymmentä seitsemän vuotta. Enemmän kuin puolet tästä ajasta oli kulunut asepalveluksessa. Vaikka hän vanhemmiltaan olikin saanut perinnöksi lempeän ja iloisen mielen, oli elämä sentään hänen osalleen suonut perin vähän iloja. Sitä enemmän oli ollut vaivoja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat karkottaneet hymyn näkymättömiin. Yhdeksänvuotiaana Armfelt oli kadottanut isänsä. Kohta sen jälkeen hän oli reduktiossa menettänyt kotinsakin, jonka isoisä, ruotsalainen talonpojan poika, oli upseeriksi ja aatelismieheksi kohotessaan Inkerinmaalle perustanut. Hentona poikasena hän oli palvellut suomalaisessa ratsuväessä yleten parinkymmenen ikään päästessään korpraaliksi. Silloin hän oli lähtenyt hakemaan onneaan vierailta mailta. Tavallisena sotamiehenä hän oli parisen vuotta kantanut muskettia Ranskan armeijassa, mutta kohonnut sitten aste asteelta kapteeniksi saakka. Kokonaista kaksitoista vuotta Armfelt oli palvellut Ranskan armeijassa osallistuen lukuisiin taisteluihin Italiassa ja Belgiassa. Paljon kokeneena, vakaana miehenä hän oli palannut kotimaahan ja synnyinseudun kaipuu oli hänet saanut asettumaan Inkeriin, jossa hän oli vuokrannut Hatsinan kruununkartanon antautuakseen maamiehen rauhanomaiseen ammattiin.
Saatuaan kodin kuntoon Armfelt oli tuonut sinne emännäksi erään etäisen sukulaisensa, vasta viisitoistavuotiaan Lovisa Aminoffin. Vain vuoden päivät oli kestänyt valoisaa perheidylliä, kun syttyi tämä loppumaton sota. Silloin täytyi Hatsinan isännänkin jättää koti ja nuori puoliso sekä astua armeijaan. Ensimmäiset sotavuodet hän oli saanut toimia omalla kotiseudullaan, Inkerissä, mutta vuosien kuluessa oli sieltä täytynyt peräytyä yhä kauemmaksi länteen ja pohjoiseen. Kuten säälimätön reduktio oli riistänyt hänen lapsuutensa kodin, sota hävitti nyt hänen miehuutensa kodin. Hänen uskollinen vaimonsa oli sen jälkeen pienokaistensa kanssa saanut ajelehtia milloin missäkin, väliin leirissä hänen luonaan, väliin muualla. Nyt he olivat turvassa Ruotsin puolella.
Armfelt loi silmänsä Mallasveden yli Äimälän niemelle, jossa hän tiesi ruhtinas Galitzinin majailevan. Olisipa hänellä muutama tuhat enemmän miehiä, tyhjiin raukeaisivat venäläisten yritykset heidän suuresta ylivoimastaan huolimatta. Mutta apua oli turha mistään päin odottaa. Täytyi tulla toimeen sillä mitä oli. Ja hän aikoi myös tulla toimeen. Sotilailla, noilla kehnosti verhotuilla ja nälkää nähneillä miehillä oli sama sisu kuin hänelläkin. Verettä ja hinnatta eivät he tulisi askeltakaan isäinsä maasta muukalaiselle anastajalle luovuttamaan.
— Ole uskollinen loppuun saakka, niin saat elämänkruunun.
Se oli hänen tunnuslauseensa, ja siihen päättyi hänen mietteensä nytkin, kun hän lähti hiljalleen ratsastamaan harjun rinnettä alas. Tampereelle johtavalta tieltä hän kääntyi vasemmalle ja saapui kapeaa, epätasaista kylätietä pitkin Mälkilän taloihin, jonne hän oli eversti Danielsonin johtoon sijoittanut seitsemänsataa ratsumiestä odotettavissa olevan saarrostuksen varalta.
— Luulen, että he ensi yön aikana yrittävät tulla yli, ilmoitti tuo luiseva ja synkännäköinen ratsuväen eversti. — Tänään on Äimälän puolella ollut tavallista vilkkaampaa.
— No niin, eivät he meitä ainakaan yllätä. Asettakaa yöksi kaksinkertaiset vartiot pitkin rantaa, pitäkää huoli, että he pysyvät valppaina ja lähettäkää minulle ilmoitus heti kun jotakin tapahtuu.
Hän ratsasti takaisin Kostianvirralle, tarkasti siellä olevat vartiopaikat ja ampumahaudat sekä poistui pimeän tullen majapaikkaansa. Talikynttilän valossa hän syventyi tarkastelemaan Suomen karttaa, johon hän oli siniliidulla merkinnyt venäläisten valtaaman alueen. Siellä ja täällä näkyvät numerot ilmaisivat venäläisten joukkojen vahvuuden, sikäli kuin hän oli Löfvingin ja muiden partiomiesten avulla siitä tietoja saanut. Nuo numerot olivat lakkaamatta kasvaneet, sitä mukaa kuin hänen oma joukkonsa oli supistumistaan supistunut. Se osoitti vääjäämättömästi, mitä lähin tulevaisuus oli tuova mukanaan. Pitkänä, lohduttomana viivana näkyi kartalla tie, joka Tampereelta lähtien kulki yli laajan ja aution Hämeenkankaan Pohjanmaalle ja sieltä edelleen ympäri Pohjanlahden. Raskain ilmein hän kuljetti sormeansa pitkin tuota viivaa ikään kuin olisi nähnyt itsensä jo siellä runnellun sotajoukkonsa kanssa harhailemassa.
Iäkäs silmäpuoli rakuuna, joka oli Hatsinasta kotoisin ja samalla hänen uskollinen seuralaisensa näinä kovanonnen vuosina, toi hänen yksinkertaisen illallisensa, johon kuului vain voileipä ja tinavadillinen kauralientä.
— Yhä laihemmaksi tämä käy, herra kulta, puheli ukko tuttavallisella äänensävyllä. — Kyllä sen sotilaatkin tietävät ja siksipä he nureksimatta haukkaavat leipää ja silakkaa. Mutta toisenlainen napina oli Lyypekkerin aikana…
— No, no, Jooseppi, annahan sen asian olla, keskeytti kenraali vakavasti. — Illallinen on muuten vallan mainio. Soisin vain, että sotilaillakin olisi tällaista.
— Kyllähän te, herra kulta, soisitte sotamiespoloisille jos mitä hyvää, senhän kaikki tietävät, mutta mistäpä otti paremmat herkut. Ja kun silakatkin, ne keltakorvat, ovat jo aivan lopussa. Sitten ei sotamiehillä ole muuta haukattavaa kuin paljasta leipää ja vettä päälle.
Puhelias ukko lähti huoneesta, Armfelt haukkasi illallisensa ja otti saksankielisen nahkakantisen Raamattunsa esille. Viimeisten vuosien kuluessa oli hän tuohon vanhaan perhekirjaan mieltynyt yhä enemmän. Nykyään sen lukeminen oli hänelle jo yhtä tarpeellista kuin jokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja luottamusta tulevaisuuteen hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt kuinkakin lohduttomalta. Varsinkin oli psalttari muodostunut hänen mielikirjakseen. Lukuisat alleviivaukset todistivatkin, että sitä ahkerasti tutkittiin.
Luettuaan pari psalmia hän riisuutui ja laskeutui kapeaan telttasänkyyn vaipuen velvollisuudentuntoisen miehen sikeään ja terveeseen uneen. Päivä tuskin vielä häämötti, kun hänet herätti tykinjyräys, joka vavahdutti matalan huoneen seiniä. Sitä seurasi kohta toinen jymäys, sitten kolmas, neljäs… Muskettien räiskäyksiä kuului siinä välissä. Jooseppi astui huoneeseen pesuvati kädessään.
— Eivätpä sen pahukset anna yörauhaa ihmisille! hän murisi huomenta toivotettuaan. — Niitä kuuluu olevan mäki mustanaan tuolla virran takana, ties mitä niillä sitten on mielessä, kun luulisi jo vähemmästäkin uskovan, ettei siitä yli pääse. Muuten olin taas unessa laskevinani koskea. Se on aina ennenkin merkinnyt siirtymistä. Taitaapa siis olla parasta, että säälin ajoissa kaikki kamppeet kokoon.
— Ehkä se… tee miten parhaaksi näet, vastasi Armfelt hajamielisesti, pukeutui nopeasti ja sidottuaan miekan vyölleen kiiruhti ulos.
Oli vielä joltinenkin hämärä, jota lisäsi järviltä ja virrasta nouseva sakea usva. Etuvarustuksiin tultuaan hän ei voinut nähdä virran taakse. Mutta pauke ilmaisi kyllä, että vihollinen oli jälleen toiminnassa.
— Kaikesta päättäen he tänään yrittävät jotakin ratkaisevaa, virkkoi hän eversti Stjernschantzille, joka myöskin oli jo saapunut valleille.
— Mutta virran yli heidän on turha yrittää, vastasi eversti. — Niin ollen heillä täytyy olla jotakin muuta mielessä.
Siitä saatiinkin kohta varmuus. Kenraalia kysellen pujottelihe vallien sokkeloissa, sumun ja ruudinsavun keskellä rakuuna, joka oli täyttä laukkaa saapunut Mälkilästä. Tavatessaan Armfeltin erään tykin luota, jota nuoren vänrikin johdolla juuri ladattiin, hän ilmoitti vihollisten olevan Mälkilän rannassa, jossa ratsumiehet parhaillaan koettivat estää niiden maihinnousua.
— Hyvä on, ratsasta takaisin minkä hevosestasi lähtee ja ilmoita eversti Danielsonille, että minä tulen heti apuväen kanssa. Kestäkää siihen saakka kuin miehet paikallanne!
Kolmetuhatta miestä jalkaväkeä sai käskyn pikaisesti valmistautua lähtemään Mälkilään. Varustusten puolustamisen Armfelt jätti kenraalimajuri De la Barren huoleksi ja kuormaston oli edettävä kaiken varalta Tampereen tielle. Nämä määräykset jaettuaan Armfelt asettui jalkaväen etupäähän, ja niin lähdettiin rientomarssissa Mälkilää kohti. Ammunta ja taistelun melske virran äyräällä kiihtyi, ja hetken kuluttua alkoi juoksujalkaa etenevän jalkaväen korviin kuulua kiivasta ammuntaa myöskin sumun seasta Mälkilän suunnalta.
Kaksituhatta venäläistä krenatööriä yritti siellä parhaillaan astua maihin suurilta hirsilautoilta, jotka oli jo soudettu rantaan. Taempana metsän reunassa Danielson järjesti ratsumiehiään hyökkäykseen. Ne olivat rannalta käsin jo tulittaneet vihollista ja sitten näiden käsikranaattien tieltä väistyneet etäämmälle. Joukko haavoittuneita miehiä ja hevosia kieriskeli rannalla.
Hetkeäkään hukkaamatta Armfelt järjesti väkensä hyökkäykseen. Ensin yhteislaukaus, sitten pistimet tanaan ja nyt juostiin eteenpäin lumivyöryn tavoin hurraata huutaen.
Yhteenotto oli raju. Tuskin ehti viiteenkymmeneen lukea, kun ranta oli lakaistu puhtaaksi vihollisista. Käsirysy jatkui lautoilla, joilla ennen pitkää makasi kasoittain kaatuneita. Osa vihollisista oli syösty järveen, jonka vesi lähellä rantaa punersi verestä. Takimmaiset lautat etääntyivät nopeasti järvelle tuiman kuulasateen seuraamina. Niillä vallitsi surkea sekamelska ja pakenevien lauttojen miehistöstä oli enemmistö kuolleita. Epätoivon vimmalla likaisen harmaat miehet kiskoivat pitkiä, hirsistä veistettyjä airoja henkensä säilyttäneiden upseerien heille vihaisesti ärjyessä.
Tuskin oli vihollinen täten onnellisesti lyöty takaisin, kun Armfeltin luo ratsasti täyttä vauhtia rakuunakorpraali tehden sen odottamattoman ilmoituksen, että virstan päässä etelämpänä, Myttälän talojen luona, jossa oli ollut vartiossa pienehkö ratsujoukko, nousi parhaillaan maihin vielä paljon suurempi vihollisjoukko.
— Käännös oikeaan, mars, mars!
Juoksujalkaa miehet syöksyivät upseeriensa kintereillä läpi metsän ja yli rantaniittyjen uhatulle paikalle. Siellä oli jo venäläisten maihinnousuosaston päävoima, viisituhatta miestä, ehtinyt asettua taistelurintamaan. Tuossa tuokiossa kehittyi tuima taistelu. Tykkejä ei ollut kummallakaan puolen, ja sen vuoksi Armfelt kohta ensimmäisten yhteislaukausten jälkeen komensi väkensä pistinhyökkäykseen vihollisen keskustaa vastaan. Se ei kestänyt suomalaisten hurjaa rynnistystä, mutta kun venäläisten sivustat samalla uhkasivat hyökkäysjoukon molempia kylkiä, Armfeltin täytyi pysäyttää kiihtynyt joukkonsa ja komentaa se takaisin. Taistelu kehittyi hetki hetkeltä yhä kuumemmaksi. Kuitenkaan ei Armfelt, vaikka tuon tuostakin oli mukana käsirysyssä, hetkeksikään kadottanut mielenmalttiaan. Kuten hän oli arvannutkin, vihollinen yritti kerta kerralta saartaa suomalaisten oikeata sivustaa, heidän suuri ylivoimansa kun soi heille siihen hyvän tilaisuuden. Mutta Armfelt ei joutunut ansaan. Täydessä järjestyksessä hän peräytti joukkoaan askel askelelta pitäen kaiken aikaa vireillä kiivasta tulta ja torjuen vihollisen kaikki lähestymisyritykset.
Kaksi tuntia oli näin taisteltu, kun Armfelt lähetti De la Barrelle sanan, että hänen oli jätettävä varustukset virran rannalla ja lähdettävä peräytymismatkalle. Siellä oli oteltu kaiken aikaa yhtä kiivaasti kuin Mälkilässä ja Myttälässäkin. Kenraali Apraksin johti täällä venäläisten hyökkäystä, itsensä Galitzinin toimiessa Mallasveden yli tulleiden joukkojen päällikkönä. Kolme kertaa olivat venäläiset kiivaan tykkitulen jälkeen yrittäneet virran yli, mutta joka kerta heidät oli verissä päin syösty takaisin. Heidän kaatuneitaan makasi hujan hajan virran äyräältä aina mäen harjalle saakka.
Ottaen tykit mukaansa ja haavoittuneet rattaille sälyttäen De la Barre lähti täydessä järjestyksessä liikkeelle. Tampereen tielle ehdittyään Armfelt muodosti väkineen jälkijoukon lyöden kerta kerralta kintereillä seuraavan vihollisen. Kauan se ei jaksanutkaan takaa-ajoaan pitkittää, ja niin suomalainen sotajoukko sai rauhassa jatkaa matkaansa pitkin alastomien metsien halki luikertelevaa, kivistä ja kuoppaista tietä.
Kun tultiin kapealle ja ihanalle harjulle, johon vasemmalta kuulsivat Roineen, oikealta Längelmäveden vesistöt, uupunut sotajoukko pysähtyi lepäämään ja komppaniain varusmestarit ryhtyivät jakamaan sotilaille leipä- ja silakka-annoksia. Välskärit pesivät ja sitoivat haavoittuneita ja katsastuskirjurit laskivat mieshukkaa. Se oli melkoinen, mutta paljon suurempia menetyksiä vihollinen oli kärsinyt.
— Ottakaa ja syökää, herra kulta, kun ette koko päivänä ole vielä Jumalan jyvää maistanut, toimitti Jooseppi, joka vihdoinkin tungoksen keskellä sai käsiinsä isäntänsä.
Hän levitti tohkeissaan eväsneuvonsa lattealle kivelle tien rinteeseen. Ruokaa nähdessään Armfelt tunsi äkkiä hiukaisevaa nälkää ja kutsuen ympärillään olevia upseereja pöytäkumppaneikseen hän kävi ahnaasti käsiksi voileipään.
Pienen lepotauon jälkeen kaksi eskadroonaa sai käskyn rientää pysähtymättä Tampereelle, jossa heidän heti aamun valjetessa tuli ryhtyä rakentamaan varustuksia Tammerkosken äyräälle. Siinä Armfelt oli näet päättänyt asettua uuteen vastarintaan. Vihollisen piti tulla tuntemaan, että vapaat miehet tätä maata puolustivat.
Harjun poikki, järvestä järveen rakennettiin kaadetuista puista vahva estemurros, jonka taakse eversti Danielson jäi ratsuväkensä kanssa etuvartioon. Muu osa armeijaa jatkoi kolean iltatuulen murheellisesti huokaillessa autioilla kankailla matkaansa Kangasalan kirkolle, jonne se yöpyi.
* * * * *
Oli taas varhainen aamu muutamia päiviä myöhemmin. Aurinko punasi jo honganlatvoja Pyynikin harjulla.
Suurin osa armeijaa seisoi ison neliön muodostelmassa mainitun kukkulan ja Tammerkosken välisellä niityllä. Neliön keskellä seisoi kolme laihaa, repaleista ja synkeätä miestä. Eversti Stjernschantz luki kuuluvalla äänellä sotaoikeuden päätöksen, jolla nämä kolme miestä tuomittiin karkureina ammuttaviksi. Sadoittain sotilaita oli livistänyt tiehensä Kostianvirran taistelun jälkeen. Nämä kolme vain olivat joutuneet etuvartion käsiin ja nyt piti toisille antaa varoitus.
Vallitsi kuoleman hiljaisuus. Nuo kolme eivät katsoneet kehenkään eikä kukaan katsonut heihin. Hartiat riipuksissa, tylsinä ja kalpeina he siinä seisoivat. Kuului muutamia komentosanoja, sitten räiskähti yhteislaukaus, kaikki oli ohi. Armeija alkoi marssia järjestyksessä takaisin kosken rantamalle.
Armfelt oli ollut itse saapuvilla. Hän tunsi tuskan vihlaisun sekä sotaoikeuden istunnossa että teloituspaikalla ollessaan. Mutta ei auttanut. Armeija täytyi pitää koossa. Hän oli ensi sijassa sotilas ja vasta toisessa ihminen, siksi täytyi inhimillisten tunteiden väistyä. Tämä oli rautaista aikaa, ei hymyn eikä kyynelten.
Etuvartio oli peräytynyt Kangasalan harjulta ja vihollisen etujoukkoja parveili jo kosken takana. Varustukset olivat vasta puolivalmiit. Päivän kuluessa saapui yhä lisää vihollisjoukkoja. Ilmestyi tykkejäkin näkösälle ja alkoi laukausten vaihto. Se kiihtyi päivän mittaan varsinaiseksi taisteluksi. Vihollisen huomattiin taaskin valmistelevan kiertoliikettä. Pitkäaikainen puolustautuminen oli mahdotonta, sillä Armfeltin käytettävänä oli miehiä tuskin kahta kolmatta osaa siitä mitä Pälkäneellä. De la Barren hän oli nimittäin lähettänyt jo Kangasalta Ruoveden kautta Pohjanmaalle, jossa Armfeltin piti liittyä häneen Vaasan seutuvilla.
Yön aikana hän lähti joukkoineen liikkeelle pohjoista kohti. Hämeenkyrön jälkeen alkoi kolkko taival yli kymmenpeninkulmaisen Hämeenkankaan. Kanervikkokankaita ja louhikkoisia erämaita loppumattomiin. Maa oli jäässä ja toisinaan sateli lunta. Ja missä asussa olivat sotilaat? Riekaleissa ja jalkineet risoina. Näkipä miehiä, joilla paljaiden jalkojen suojana oli ainoastaan jonkinlaisia riepuja, joita yhtä mittaa täytyi solmeilla kiinni. Ja entä muona? Ainoastaan Pälkäneellä leivottua, kovaa ja kaunaista leipää. Silakatkin olivat loppuneet.
Tämän ryysyläisarmeijan etunenässä Armfelt ratsasti päivä päivältä yhä laihemmaksi näivettyvän hevosensa selässä. Yövyttiin nuotioiden äärellä taivasalla, ja kun vanha Jooseppi asetteli hänen eteensä voileipää ja lihaa, jota hänellä vielä oli hitunen jäljellä, oli Armfeltista vastenmielistä käydä siihen käsiksi nähdessään sotamiesten vaisuina kaluavan leivänkannikoitaan ilman mitään särvintä. Nyyhkytys pyrki rinnasta esille, mutta se täytyi aina uudelleen painaa alas. Ei auttanut: eteenpäin mars!
Päästiin vihdoin viljaville Vaasan seuduille ja pahin oli voitettu. Armeija pääsi talvimajoitukseen lepäämään marssin rasituksista ja sen huutavimmat puutteet voitiin poistaa.
Mutta pitkällistä rauhaa ei vihollinen suonut. Suurin joukoin se samosi samaisen Hämeenkankaan yli. Kovimman talven aikana, pyryssä ja pakkasessa, taisteltiin kuuluisa Napuen taistelu. Vaikkakin se häviöön päättyikin, se oli kuitenkin Suomen sotahistorian kunniakkaimpia taisteluita. Pataljoonittain kaatuivat siinä suomalaiset paikoilleen ja itse Galitzin tunnusti, ettei hän ollut niin vimmattua vastarintaa kokenut sitten Pultavan päivien. Voitostaan huolimatta venäläiset saivat nahassaan tuntea, että tämä maa kuuluu suomalaisille ja että he eivät koskaan saa isännyyttään täällä lopullisesti vakiintumaan. Pienenä ja nääntyneenäkin tällä kansalla on vielä ihmeellinen tarmo tallella. Sitä on mahdoton millään ylivoimalla nujertaa.
Pienen armeijapirstaleen kanssa Armfelt, joka miekka kädessä oli raivannut itselleen tien vihollisten keskeltä Napuella, marssi jälleen lumen ja nietosten yli pohjoista kohti sitä samaa tietä, jota hänen katseensa oli niin raskasmielisesti seuraillut Pälkäneellä…
Kesän tultua hänen päämajansa oli Raahessa. Vihollinen oli jättänyt Pohjanmaan toistaiseksi rauhaan. Nyt oli armeija uudelleen koottava ja varustettava. Mutta kykenikö tämä kuiviin imetty, raiskattu maa siihen — maa, jonka vauraimmat osat olivat vihollisen vallassa? Kuka hennoisi vaatia enää veroja ja väenottoja? Mutta sodan ankaruus ei tunne sääliä. Eteenpäin elävän mieli!
Ja ihmeellistä, ilman kovakouraisia toimenpiteitä hersyivät tämän puolikuolleen maan apulähteet vieläkin. Kesän kuluessa Armfelt saa kokoon kuusituhatmiehisen armeijan, vieläpä sen jotakuinkin varustetuksikin. Nyt hän voi jo ajatella marssia etelään, päin vihollista. Ainakin hän on laajan Pohjanmaan nyt pitävä hellittämättä hallussaan.
Mutta silloin saapuu odottamatta hallituksen käsky, että hänen on tuotava armeijansa Ruotsiin! Sieltä ei ole näinä kovanonnen vuosina liiennyt ainoatakaan miestä Suomen puolustukseksi ja nytkö täytyy viimeisten Suomen soturien jättää viimeinen kolkka isänmaataan vihollisten valtaan ja käydä vieraita rantoja puolustamaan! Entistä rajumpi kapinanhenki riehuu kenraalin rinnassa. Mutta ei auta, sotilas ei saa ääneensä arvostella ylempiensä määräyksiä, hänen täytyy totella. Ja Kaarlo Armfelt on velvollisuuksien mies. Siis: yhä eteenpäin tuota tietä, joka loputtomana luikertelee pohjoista kohti.
Noina vuosina Suomen armeija sai suorittaa hyödyttömiä marsseja edestakaisin Pohjois-Ruotsissa sekä silloin tällöin torjua rannikolle ilmestyneitä vihollisia. Turkinmaalta palannut kuningas ryhtyi sitten viimeiseen hullunyritykseensä: valloittamaan Norjaa. Tietysti tuli suomalaisten olla siinä mukana niin kuin Puolan, Liettuan, Viron ja Venäjän taistelutanterillakin. Armfelt sai käskyn suomalaisineen samota tunturien poikki Keski-Norjaan.
Se oli alusta loppuun onnettomuuksien ja sanoin kuvaamattoman kurjuuden retki. Pitkiä marsseja tiettömissä tunturiseuduissa, joissa norjalaiset sissit vaanivat joka vuorensolassa, nälkää, tauteja, vilua, napinaa armeijassa, teloituksia… Sellainen oli tämän viimeisen sotaretken sisällys. Sitten kuningas kaatui ja tuloksettomat sotatoimet katkesivat siihen. Seurasi tuo kuuluisa Suomen armeijan paluu Öytunturin yli uudenvuoden päivänä 1719 hirveässä lumimyrskyssä ja pakkasessa. Se oli viimeinen huippu siinä onnettomuuksien sarjassa, jolla kohtalonvaltias oli näinä kovina vuosina koetellut Suomen kansan kestävyyttä. Kuudensadan suomalaisen ruumiit jäivät tuntureille ja ne, jotka pelastuivat ihmisten ilmoille Ruotsin puolelle, olivat palelluttaneet kuka minkin jäsenensä.
Parisen vuotta vielä tämänkin jälkeen saivat nuo armeijan tähteet värjötellä Ruotsin puolella ja kantaa muskettia vieraiden rantojen suojaajina. Vasta kahdennenkymmenennen sotavuoden päätyttyä pilkahti vihdoinkin rauhanpäivä pilvien keskeltä. Nyt oli Armfeltin viimeisenä velvollisuutena johdattaa pariin tuhanteen mieheen supistunut suomalainen armeijansa takaisin kotimaahan.
Missä tilassa kohtasivat nuo vieraalta maalta palaavat soturit ikävöidyn synnyinmaansa? Kodit raunioina, viljelykset tallattuina, omaiset surmattuina! Mutta syvällä ovat kansan elämänjuuret. Niinpä alkoi tämän autiuden keskeltä, rauhanpäivän leppeässä paisteessa, odottamattoman vehmaana viritä uusi elämä.
Nyt sai Armfelt vihdoin uudelleen pala palalta koota kotionnen, jonka sota oli alkuunsa särkenyt ja jota ikävöiden hän oli kokonaista kaksikymmentä vuotta saanut kuluttaa loputtomilla marsseilla ja ainaisissa taisteluissa nähden ja kokien tavattomia inhimillisiä kärsimyksiä. Lapsuuden ja miehuuden kodit olivat menneet, mutta tämä mies, joka oli tottunut aina vankkumattoman tyynesti alkamaan uudesta, perusti itselleen vanhuuden tyyssijan Isnäsin kartanoon Pernajan pitäjässä. Valtiomiesten ja puoluepäälliköiden kiistellessä ja juonitellessa hän vietti siellä hiljaisuudessa onnellista perhe-elämää hoidellen talouttaan ja kasvattaen lapsiaan, joita uskollinen Lovisa-rouva oli lahjoittanut hänelle avioliittonsa aikana kokonaista yhdeksäntoista.
Yhä enemmän hänen harrastuksensa oli vuosien mittaan kiintynyt iäisyysasioihin. Pernajassa hän löysi hengenheimolaisen majuri Creutzissä, joka sotavankeutensa aikana Siperiassa oli kääntynyt pietistiksi kuten setänsäkin, kenraali Kaarle Kustaa Creutz. Tämä jäyhä uskonnonsuunta oli sopusoinnussa Armfeltin luonteen ja elämänkokemuksien kanssa, joten hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina kallistui yhä enemmän pietismiin.
Vihdoin kiistelevät herrat Tukholmassa muistivat Armfeltiakin ja hänen ansioitaan onnettomuuksien vuosina. Hänet ylennettiin vapaaherraksi ja jalkaväen kenraaliksi sekä nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi. Mutta kohta sen jälkeen hän lähes seitsenkymmenvuotiaana, vaivojen ja vuosien rasittamana muutti isäinsä tykö. Hän lepää puolisonsa rinnalla Pernajan kirkossa.
Harvat olivat ne voitot, jotka Armfelt pitkällä soturinurallaan saavutti, eivätkä nekään olleet ratkaisevia ja historiallisesti tunnettuja. Mutta siitä huolimatta hänen koko elämäntyönsä oli suuren voiton veroinen. Jos hän olisi saanut johtaa hyvin varustettua armeijaa suotuisten olosuhteiden vallitessa — minkä loistavien voittojen sarjan hän olisikaan voinut jälkeensä jättää! Ja toiselta puolen: kuinka moni onnen päivien ja myötäkäymisten sankariksi korottama olisi kyennyt maahan masentumatta täyttämään hänen sijansa noina kohtalokkaina vuosina? Velvollisuuksilleen uskollisena hän kesti loppuun saakka ja siksi Suomen kansa lukee aina Kaarlo Armfeltin jaloimpien sankariensa joukkoon.
Kyösti Wilkuna