SOTAPAPPI
GABRIEL LAURAEUS
Ihanassa runoelmassaan Olavi Vibeliuksesta on Runeberg kuvannut, miten sodassa kysytään usein sankarimieltä ja uljuutta niiltäkin, jotka eivät asetta kanna ja rintamassa taistele, vaan jotka muuten virkamiehinä tai siviilihenkilöinä kohtaavat vihollisen ja joutuvat ristiriitoihin sen kanssa.
Varsinkin isonvihan pitkien sotavuosien varrella oli näin laita Suomessa, ja erityisesti joutuivat täällä sodan kauhuista kärsimään ja niiden johdosta sankarimieltä osoittamaan monet papit, nimittäin sellaiset, jotka eivät antautuneet vihollisen tarkoitusperien suosijoiksi, heidän neuvonantajikseen, veronkantajikseen tai käskyläisiksi yleensä. Sotahistoria kertoo perin räikeitä tapauksia useiden Suomen pappien senaikaisista kärsimyksistä. Kaikkein tunnollisimmat hengenmiehet eivät venäläisten saapuessa paenneet muiden vallassäätyläisten kanssa, vaan jäivät kaikesta vainosta huolimatta seurakuntalaisiaan lohduttamaan ja auttamaan heitä raskaissa koettelemuksissa. Urjalan kirkkoherran Simo Valleniuksen venäläiset pieksivät kuoliaaksi, koska hän ei antautunut heidän apurikseen, ja Janakkalan vanhaa pappia, tohtori Rungiusta, voittajat käyttivät edeskäypänään juomingeissaan, pilkaten häntä ja komennellen häntä potkuilla ja nyrkiniskuilla — rangaistakseen häntä siten "niskoittelusta".
Mutta myöskin ne sotapapit, jotka seurasivat armeijan sielunhoitajina sotaretkillä koti- ja ulkomailla jakaen siten joukko-osastojensa vaivat ja kärsimykset, esiintyivät usein sankareina, jopa monessakin muodossa. Seuraava tarina kertoo erään sellaisen suomalaisen sotapapin, Gabriel Lauraeuksen, vaikeuksista, seikkailuista ja taisteluista sen joukko-osaston mukana, jonka sielunhoitajaksi hän oli jo rauhan vallitessa ryhtynyt.
* * * * *
Lauraeus oli köyhän turkulaisen kodin poika, joka oli antautunut opin teille ja jo nuorena saanut kestää kaikki ne vaikeudet ja nöyryytykset, joita varattoman teinin oli kestettävä edistyäkseen opin uralla. Elättääkseen kouluaikana itseään hän oli opetellut käsitöitä, harjaantunut puusepäksi ja suutariksi, ja näistä taidoista oli hänellä myöhemmän elämänsä varrella paljon hyötyä. Viisikolmattavuotiaana hän pääsi 1702 saarnaajaksi Porin rykmenttiin ja joutui tämän kanssa ennen pitkää sotaretkille Liivinmaalle, missä Kaarle XII:n päätaistelut siihen aikaan suoritettiin. Porin rykmentti liitettiin kenraali Lewenhauptin armeijaan, joka suojeli Ruotsin alueita Itämeren maakunnissa taistellen vuoroin puolalaisia, vuoroin venäläisiä vastaan ja oli sitä varten vuosikausia alituisesti sotakannalla.
Uuttera sotapappi, joka otti miestensä sielunhoidon ja hoivaamisen oikealta kannalta, seurasi rykmenttiään sotatantereellekin. Hän ei pitänyt vain säädettyjä ilta- ja aamurukouksia, vaan auttoi haavoittuneita, lausui viimeiset lohdutuksen ja siunauksen sanat kuoleville ja antoi heille sakramentin lähtöevääksi. Ja Lauraeus oli juuri tuollainen tunnollinen pappi, joka ei karttanut ankarintakaan taistelua. Kyetäkseen menestyksellisesti suorittamaan tehtävänsä ja pitääkseen loitolla vihollisen, joka ahdisteli häntä työssä, hän kantoi asetta, miekkaa ja pistoolia, ja taistelun kuumimmilleen kiihtyessä hän usein itse suoranaisesti ja tehokkaasti osallistui otteluihin rohkaisten miehiään esimerkillään. Papinkauhtanan alla sykki soturin sydän.
Niinpä hän otti uljaasti osaa Seelburgin pitkäaikaisen piirityksen tulisiin kahakkoihin nousten sekä aseveikkojensa että esimiestensä suosioon. Suuressa verisessä Gemäyerthofin taistelussa hän joutui ihan etulinjoille ja haavoittui pahasti — hän sai ruumiiseensa viisi eri haavaa. Vähällä oli, ettei hän näin ruhjottuna joutunut vihollisten jalkoihin ja vangiksi. Mutta niin suuri oli tässä taistelussa haavoittuneiden lukumäärä ja niin sekasortoinen tilanne, että Lauraeus sai maata 17 tuntia verta vuotavana, ennen kuin hänen haavansa ehdittiin sitoa. Sotapappi, joka aina oli ollut haavurinakin toimeliain, tarkin ja nopein, kaikkien hädänalaisten auttaja, virui nyt itse yli puolen vuorokautta kentällä saamatta mitään apua ja hoitoa. Mutta sitkeän, lujan ruumiinrakenteensa ansiosta hän voitti tämän koettelemuksen sekä parani haavoistaan, joihin heikompi mies olisi armotta kepertynyt.
Liivinmaan verisissä taisteluissa suomalainen rykmentti toisensa perästä menetti pappinsa. Kuka kaatui, kuka sairastui ja kuoli, kuka taas palasi terveytensä menettäneenä kotimaahan. Gemäyerthofin taistelun jälkeen oli tilanne armeijassa sellainen, että Lauraeus oli yksin pitkät ajat viiden rykmentin pappina — hän, haavoistaan hiljalleen toipuva mies. Mutta hän ei työtä eikä vaivoja säikähtänyt, hän koetti vointinsa mukaan täyttää tämänkin viisinkertaisen viran ratsastaen kuin taistelulähetti rykmentistä toiseen, vaikka ne usein sijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Kauhtanan helmat hulmusivat, kun sotapappi miekka vyöllään ja sakramenttilaukku selässään ratsasti hävitettyjen tienoiden yli toimesta toiseen. Ja sotamiehet, jotka vartiopaikoiltaan näkivät hänen noin ohitseen viilettävän, viittasivat toisilleen ja virkkoivat:
— Siinä menee taas urhea sotapappimme.
— Siinäpä miesten mies, hän kelpaa papiksi, mutta sotilaaksi myöskin.
— Ainoa pappi pian koko armeijassa, mutta ehtii kuitenkin tapella aina kun ottelu syntyy…
— Jumala häntä varjelkoon!
Kun Kaarle-kuningas oli kutsunut Lewenhauptin armeijankin avukseen Puolaan, josta hän lähti sotaretkelleen Venäjälle, Gabriel Lauraeus joutui hänen armeijansa mukana kulkemaan Venäjän aroille asti ja lopulta olemaan läsnä Pultavan kohtalokkaassa taistelussa. Siellä Ruotsin "leijona" voitettiin, hänen voittamaton armeijansa pirstottiin, tuhottiin, vangittiin, siellä suistui suuruus ja kääntyi historian lehti. Olihan itse kuningaskin siellä joutua vangiksi ja pelastui taistelutantereelta kiireisen paon ansiosta pienen miesjoukon kanssa etelään päin.
Sotapappi Lauraeukselle, joka tapansa mukaan tässäkin taistelussa oli tarttunut aseisiin, ei aluksi käynyt näin onnellisesti. Hänet yllättivät, kun hän haavoittuneita autteli, muutamat kasakat, jotka jo kauhtanan ja päähineen riistivät sotaiselta papilta — mutta hän taisteli sittenkin vielä sinnikkäästi. Taisteli henkensä edestä, ampui kasakan hevosen selästä, suisti toisen miekallaan ja kiepsahti sitten ketterästi kasakkahevosen selkään. Loitolla eteni jo kuninkaan ja hänen esikuntansa pieni, pakeneva parvi — Lauraeus lasketti vihurina sen jälkeen yli verisen taistelukentän, yli ruumiskasojen, kaatuneiden tykkien ja voitostaan hurmaantuneiden venäläisosastojen lomitse.
Outo oli tuo näky taistelutantereella. Pappi, jonka kaulassa vielä liperit liehuivat, karauttaa siinä yksin paitahihasillaan, mutta miekallaan huimasti hosuen, vihollisjoukkojen keskitse, jotka hölmistyneinä pysähtyvät kummaa ilmiötä katsomaan ja — antavat houkkion mennä. Näin hän lopulta saavuttaa kuninkaan pakenevan parven ja liittyy siihen jatkaakseen uutteraa ja uhrautuvaa toimintaansa sotapappina ja haavurina muuttuneissakin oloissa. Kuningas otti ilomielin sotaisan papin, jonka urotöistä hän jo oli kaskuja kuullut, seurueeseensa ja vei hänet mukanaan turvapaikkaansa rajan taakse Turkin puolelle.
Benderissä Lauraeus vietti sitten kuninkaan seurassa monta kuukautta, oli mukana hänen seikkailuissaan ja uhkarohkeissa pakohankkeissaan, toimi sielunhoitajana, mutta samalla taistelijana. Myöhemmin hän siirtyi Moldauhun, jonne Pultavan pakolaisista ja muista harhailevista sotureista oli saatu kootuksi pieni ruotsalais-suomalainen sotajoukko. Sotapappiahan sielläkin tarvittiin ja Lauraeus oli kohta valmis sielläkin isänmaataan palvelemaan.
Taistelua käytiin edelleen venäläisiä vastaan, yritettiin edes osittain korjata musertavan tappion tuhoja. Mutta menestystä ei tällä pienellä joukolla ollut. Ylivoimainen venäläisjoukko teki eräänä päivänä hyökkäyksen sen majoituspaikkaa vastaan ja sotapappi, joka tällä kertaa ei ollut aseissa, koska hän juuri taistelun alkajaisiksi piti sotarukousta joukkoaan vahvistaakseen, joutui venäläisten vangiksi. Joutui satojen muitten maanmiestensä kanssa ja sai heidän seurassaan kahleisiin kytkettynä marssia kauas Sisä-Venäjälle, aina yhä kauemmaksi läpi kylien ja suurten kaupunkien, jotka jo olivat sotavankeja täynnä.
Täällä alkoi Lauraeukselle, joka nyt toistakymmentä vuotta yhteen menoon oli retkeillyt Kaarle-kuninkaan ensin voittoisan, sitten lyödyn armeijan mukana taistelusta taisteluun, uusi tehtävä, entistä vaativampi ja vaikeampi, mutta myös entistä tärkeämpi. Hänen täytyi nyt koettaa rohkaista ja vahvistaa kärsimyksiinsä ja masennuksiinsa vaipumaisillaan olevia vankiraukkoja, joita jo näihin aikoihin oli Sisä-Venäjällä tuhansia ja jotka olivat tyystin henkistä hoivausta vailla. Nuo vangit, joilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita ja jotka eivät osanneet niitä itselleen hankkiakaan, olivat menehtymässä ruumiillisiin kärsimyksiin. Nytpä Lauraeuksen kätevyys ja neuvokkuus koitui heille avuksi. Hän opetti heille käsitöitä, ja vain niitä tehden monet jaksoivat vankeudessaan elää. Mutta yhtä suuressa määrin he olivat sortua sielullisiin kärsimyksiinsä, koti-ikävään ja lamauttavaan alakuloisuuteen, ja näitä vammoja hänen voimallinen sananjulistuksensa ja harras uskonnollisuutensa usein lääkitsi. Hän rohkaisi lamaantuneita mieliä, kylvi niihin uskon ja toivon siemeniä. Ja vaikka Lauraeus itse siirrettiin muka vaarallisena vankina yhä kauemmaksi itään, nämä jäivät sieluun itämään ja sitä lämmittämään.
Vihdoin Lauraeus joutui rasittavien, vuosikauden kestäneiden kuljetusten jälkeen määräpaikkaansa Siperiaan ja sai lopuksi karkotuspaikakseen Tobolskin kaupungin. Siellä oli jo ennestään koko joukko sotavankeja, oli suomalaisiakin, ja lisää tuli minkä sota nyt Suomessa jatkui. Nämä elivät tavattoman vaikeissa olosuhteissa, kun vankiravinto oli aivan riittämätön ja he itse eivät saaneet mitään ansaituksi. Lauraeus taas sielläkin opetti kohtalotovereilleen käsitöitä, joihin siellä, asutuksen laitamailla, halukkaasti tahdottiin perehtyä, ja sai aluksi itsekin toimeentulonsa samasta köyhänä koulupoikana oppimastaan ammatista.
Myöhemmin hän siirtyi toisille, etupäässä henkisille toimialoille. Edistyneimmät vangit perustivat näet keskuuteensa Tobolskiin koulun, joka aikoinaan tuli varsin huomatuksi, se kun oli ainoa koulu koko laajassa maanosassa ja kaiken lisäksi hyvä koulu, joten sitä venäläisetkin käyttivät hyväkseen. Lauraeus toimi monet vuodet tässä koulussa, jota myöhemmin Venäjän valtiokin kannatti.
Mutta siinä sivussa hän matkusteli ahkerasti — saatuaan siihen luvan — Siperiassa kaupungista toiseen vangittuja maanmiehiään tapaamassa ja heille saarnaamassa. Ahdistuksen paine, kotimaan kaipuu ja vapautumistoiveiden luhistuminen oli valtaosaan vangeista puhaltanut ankaran uskonnollisen, pietistisen hengen, joka syvensi vankien sielunelämää ja yhdisti heidät lujemmin toisiinsa.
Tämä liike tempasi Gabriel Lauraeuksen mukaansa ja hänestä tuli pian sen johtomiehiä. Se syvällinen hartaus, jonka vallassa nämä Siperian herännäiset elivät, oli voimakkaana vastapainona elinvoimaa hivuttavalle sotavankeudelle ja kotikaipuulle, ja Lauraeus vaali kauan ja voimakkaasti tätä puhdistavaa ja kohottavaa liikettä. Ja itse hän oli siihen niin täysin antautunut, ettei hän elämältä enää muuta kaivannutkaan.
Pitkän sodan jälkeen tuli kumminkin vihdoin rauha ja sotavangitkin pääsivät, vaikka vasta vähitellen ja verkalleen, palaamaan kotimaahansa. Ensimmäisten joukossa saivat sotapapit ja siviilivangit paluuluvan. Mutta moneen vuoteen, niin kauan kuin vielä suomalaisia sotavankeja oli Siperiassa, ei Lauraeus sieltä palannut syntymämaahansa, vaan hän jatkoi uskollisesti ja uhrautuvasti toimintaansa kohtalotoveriensa joukossa. Vasta vuosien perästä Lauraeus seurasi muuatta palaavaa vankijoukkoa Venäjän kautta Suomeen, josta hän oli sotapapiksi lähtenyt nuorena, terveenä miehenä ja jonne hän viidenkolmatta vuoden poissaolon jälkeen saapui harmaahapsisena ukkona, jota ei hävitetyllä kotiseudulla enää kukaan tuntenut.
Santeri Ivalo