KORPIMAJURI
TANELI LUUKKONEN
Mäntyharjun Hietaniemeen olivat jalkarakuunat asettuneet lepäilemään ja pääsiäisen pyhiä viettämään. Pataljoona olikin suurin piirtein koolla lukuunottamatta Longströmin komppaniaa, joka partioi Karjalassa. Samoin oli korpraali Nuutti Koivistolainen pienen komennuskunnan kanssa tiedusteluretkellä Viipurin puolessa.
Oli toinen pääsiäispäivä, ja kylän suurimmassa talossa, jossa itse Luukkonen esikuntineen majaili, piti tänään vietettämän jumalanpalvelus. Olihan pataljoonalla oma saarnaajakin, Toksovan seurakunnan entinen kirkkoherra Henrik Lechlin, joka kohta kymmenisen vuotta oli harhaillut Suomessa leivättömänä ja virattomana, sen jälkeen kun venäläiset olivat vallanneet Inkerinmaan ja hävittäneet hänen kotinsa. Joitakin aikoja hän oli jo liikkunut jalkarakuunain matkassa, kunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi majuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään lihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin rukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen. Luukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin sai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut Savonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta tämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että oli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet kokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen vakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren kirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan kiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja saman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä kirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.
Eilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä pastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla. Sen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun miehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi parhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka permannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn honkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli hankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan hän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja harteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa iho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä haavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa koettanut ajaa parransänkeään.
Tuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen viittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään inkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas, vaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen. Torikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin aatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen. Hän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi Nierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen suostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.
Hänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti Koivistoisen veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja aloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.
Tähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö Volmari ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo tammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta ollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten käsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut täällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi järjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti mukana kaikissa sen vaiheissa.
Tupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa joukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja kannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa kokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia miehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja, lukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset, etupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen vuotta sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä vuosina.
Pastori Lechlin oli tavannut jalkarakuunain joukossa muutamia entisen seurakuntansa jäseniäkin. Erään näistä, Juho Sokan, joka palveli Tillaisen komppanian varusmestarina, hän tunsi jommoiseksikin veisaajaksi, ja hän oli suostutellut Sokan esiintymään jumalanpalveluksissa lukkarina. Niinpä tämä monia kokenut sissi, joka hänkin oli ollut mukana Kivekkään retkillä, asettui nyt pöydän päähän, haki pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta pastorin määräämän pääsiäisvirren, karautti pari kertaa kurkkuaan ja aloitti:
"Pääsiäispäivää nyt pitäkääm',
Jeesusta korkiast' kiittäkääm',
Joka ainoast' armosta
Päästi meit' pirun pauloista."
Hitaasti ja kangerrellen eteni virsi ja ainoastaan muutama jörisevä kurkkuääni yhtyi kannattamaan lukkarin ponnistuksia. Tupa kävi pian kuumaksi ja suurin osa miehistä alkoi torkahdella, ennen kuin edes ensimmäinen virsi oli saatu loppuun. Mutta saarnan alussa syntyi pirtissä eloa. Sen aiheutti pihalta kuuluva reen ratina. Miehet havahtuivat, alkoivat kurkistella ulos ja supatella keskenään. Luukkonen, joka oli todennut tulijat Koivistolaisen komennuskunnaksi, ärähti miehille, että näiden pitäisi pysyä hiljaa paikoillaan. Mutta kun retkeltään palanneet partiolaiset astuivat tupaan seurassaan pari suomalaista talonpoikaa ja niin ikään pari venäläistä sotilasta, jotka peloissaan ja hölmistyneinä vilkuilivat ympärilleen, oli kaikkien huomio siinä määrin kiintynyt tulijoihin, että jumalanpalveluksen jatkaminen kävi toivottomaksi. Pastori lopetti saarnan lyhyeen, ja kohta kun hän oli amenen sanonut, tuvan täytti sekava puheensorina. Mutta majurin nyrkin jymäys ja hänen kumea ärjäisynsä sai äänet vaikenemaan.
— Nuutti, tee selkoa retkestäsi ja te muut pitäkää suunne kiinni! hän komensi.
Nuutti Koivistolainen ryhtyi kertomaan. Hän oli sujuttautunut Viipurin tuolle puolen ja kohdannut siellä pienen tupakkakuormaston, jota kymmenen sotilasta kuljetti Pietarista Viipuriin. Nuo kaksi kuuluivat siihen joukkoon ja muut kahdeksan — no, niiden ketarat käännettiin taivasta kohti. Toisella näistä vangeiksi otetuista oli kirjekin, kaiketi Viipurin komendantille tarkoitettu.
— Entäs tupakat? huusivat miesjoukosta monet.
— Tupakat on täällä, sepä tietty.
Yksi Koivistolaisen miehistä pistäytyi ulos ja toi olkapäällään ison, niinimattoon käärityn tavarapakan, jonka hän pudottaa jymäytti lattiaan.
— Siinä on aluksi piippuun ja poskeenkin pantavaa, hän sanoi ryhtyen avaamaan niinimattoa.
Näkösälle tuli kimppu mustia, tiiviisti yhteen puserrettuja tupakanlehtiä. Saalis otettiin riemulla vastaan, sillä siitä tavarasta alkoi olla taas puute, kun päämajasta viimeksi tullut tupakkalähetys oli jo lopussa.
Tupakkaa jaettaessa saapuivat kapteeni Lauri Kärki, joka muutamia vuosia myöhemmin aateloitiin ja sai silloin tuon hieman hullunkurisen nimen Kärkisudd, sekä kornetti Matti Karjander. Jälkimmäinen oli ollut venäläisten vankina, mutta päässyt vaihdossa vapaaksi ja liittynyt sen jälkeen Luukkosen joukkoon. Kumpikin oli aika hiprakassa ja esiintyi äänekkäästi. Luukkonen katsoi velvollisuudekseen torua heitä tästä sekä siitä, että olivat lyöneet laimin yhteisen jumalanpalveluksen. Mutta silloinpa Karjander metakan nosti.
— Mikä sinä olet upseerimiestä komentelemaan! huusi hän. — Tämä poika on palvellut upseerina ja oikeassa armeijassa, mutta sinäpä et ole muuta kuin pelkkä korpimajuri!
— Ottakaa mieheltä miekka ja sulkekaa hänet sikolättiin selviämään! sanoi Luukkonen rauhallisesti.
Käsky pantiin asianomaisen rähinästä ja vastarinnasta huolimatta nopeasti täytäntöön. Kärki istahti siivosti nurkkaan ja alkoi täyttää piippuaan vasta saadulla tupakalla. Luukkonen komensi miehet hajaantumaan majapaikkoihinsa ja ryhtyi päällikkökunnan jäädessä tupaan kuulustelemaan vankeja. Se kävi työläästi, sillä kaikkien saapuvilla olevain venäjän kielen taito supistui varsin vähään. Mutta käyttämällä sopivasti nyrkkejään apuna Luukkonen sai heiltä tietää yhtä ja toista. Inkerinmaalla oli nykyään vähän sotaväkeä, tsaari itse oli Moskovassa, inkeriläisiä kartanoita hän oli jaellut herroilleen. Niinpä oli Soikkolaan asettunut muuan pajari. Kattilan kartanon oli tsaari pidättänyt itselleen ja siellä hoidettiin nykyään hänen hevosiaan. Ainoastaan pienehkö määrä rakuunoita majaili kartanossa.
Luukkosen mielikuvitus lähti liikkeelle. Mitäpä jos tässä taas tekisi retken entiselle kotiseudulleen? Oli mitä parhaat reki- ja suksikelit. Mikäs olisi pyyhkäistessä meren yli Inkerin puolelle. Napattaisiin sieltä tsaarin hevoset, sillä omat olivat jo laihtuneet aivan luuskiksi. Eikä olisi hullumpaa siepata vangiksi se Soikkolan pajari.
— Pärttyli, otapas kirjoitusneuvot, pyöräytetään tässä Nieruuthille kirje, hän virkkoi elostuneena.
Käskyn saaja oli nuori mies, niitä Turun ylioppilaita, jotka näinä vuosina olivat kirjansa miekkaan vaihtaneet. Bartold Antonius hän oli nimeltään ja hän oli jo neljä vuotta toiminut Luukkosen pataljoonassa kirjurina, tulkkina, pataljoonan muonitusmestarina sekä yleensä majurin oikeana kätenä. Vikkelä ja luotettava mies hän oli ja Luukkonen oli hänellekin ehdottanut jo upseerinarvoa, vaikka sekin oli päämajassa vielä ratkaisematta. Hänen veljensä Jaakko Antonius oli myöskin jalkarakuunaväessä ja nykyään vääpeli arvoltaan.
— Mitäs tähän sitten pannaan? Hän kääntyi Luukkoseen saatuaan hanhensulkansa ja muut kirjoitusvehkeensä kuntoon.
— No, ensinnäkin se, mitä tässä on saatu tietää noilta ryssiltä, ja sitten pyydät lupaa, että pataljoona saa tehdä retken Inkeriin vangitakseen Soikkolan pajarin ja anastaakseen tsaarin hevoset. Mutta retkelle olisi päästävä hetimmiten, kun jäät vielä kantavat. Ja sitten, panepas sinne myöskin, että nimismies Posa velvoitettaisiin luovuttamaan kruunun makasiinista kymmenen tynnyriä kauroja hevosiamme varten. Niin, ja lupa kyytihevosten ottoon, että miehistön muona saadaan kuljetetuksi. Näistä asioista kirjoita!
Hanhensulka alkoi rapista ja pian oli ruotsinkielinen kirje valmis. Antonius ojensi sulan Luukkoselle allekirjoitusta varten. Sen pitemmälle ei majurin oma kirjoitustaito ulottunut. Nimensä hän oli Antoniuksen avulla oppinut kirjoittamaan ja se oli aina juhlallinen toimitus, joka suuresti korotti hänen arvoaan päällikkökunnan silmissä, sillä heistä useimmat eivät pystyneet piirtämään muuta kuin puumerkkinsä.
— Otapas sinä, Yrjö, kaksi miestä omasta komppaniastasi ja lähde oitis viemään tämä kirje ynnä nuo vangit päämajaan, virkkoi Luukkonen Volmarille, kun kirje oli valmis. — Saman tien tuot kreivin vastauksen. Mutta pidä kiirettä.
— Longströmin Pekka käski sanoa paljon terveisiä, ilmoitti nyt
Koivistolainen, kun Luukkosen huomio kääntyi taas häneen.
— Vai tapasit hänetkin! Missä se poika tätä nykyä oikein vaeltelee?
— Säkkijärvellä hän oli palatessani ja piti siellä miehineen kemuja.
— Vai oikein kemuja! Oli tietenkin vetänyt hyvän apajan?
— No, joltisenkin. Oli Viipurin lähistöllä saanut siepatuksi yhdeksän venäläistä kauppiaan renkiä hevosineen ja kuormineen.
— Mitä kuormissa oli?
— Niissä oli jos mitä hyvää, maltaita, silavaa, turskia, hunajaa, munia, kaviaaria, herneitä ja tupakkaa.
— Ohhoh, onpa nyt pojilla herranpäivät. Oikein tulee vesi suuhun tuota kuullessa.
— Pekka oli luvannut päästää miehet vapauteen kahdensadan ruplan lunnaita vastaan. Kaksi niistä oli jo lähtenyt Viipuriin rahoja haalimaan. Niillä rahoilla Pekka aikoo hankkia komppanialleen paremmat varusteet.
— Heh, heh, kyllä se Pekka osaa aina asiansa järjestää. Mutta mitäs junnuja nämä kaksi ovat, jotka sinä mukanasi toit?
— Käkisalmen puolen miehiä, jotka matkallani tapasin. He haluavat tulla meidän pataljoonaamme.
— Vai sillä tavalla. Mutta onkos teistä sotilaiksi? Oletteko ennen missään väessä palvelleet?
— Ei olla, mutta eiköhän tuota siihenkin harjaantune, vastasi toinen miehistä.
— No, sopiihan sitä koettaa. Onko Torikan Simo vielä täällä? Jaha, no tuostapa saat kaksi miestä komppanian alkuusi. Koeta vanuttaa heistä kelpo sotilaita.
— Entäs tuota… maksetaanko sitä palkkaa? tiedustelivat miehet.
— Vai palkka teillä onkin ensimmäisenä mielessä! Soo-o! Eikö riitä tuollaisille metsästä tulleille vapaa leipä kruunun hoteissa ja lupa tapella ryssää vastaan? Mitä! Puolikymmentä vuotta minäkin olen tapellut ilman mitään palkkaa. Samoin Torikka tuossa, teidän tuleva kapteeninne. Toista sataa vihollista hän on omin käsin jo ehtinyt päiviltä nitistää eikä palkkaa ole ollut kuin vasta viime vuosina tynnyri jyviä kuukaudessa. No, saattehan tekin, jumalanluomat, sen kuin muutkin miehet, nimittäin puolitynnyriä kuussa, mutta vasta sitten kun nähdään, mihinkä te kelpaatte. No, riittääkö se?
Miehet mutisivat myönnytyksensä, Antonius merkitsi heidän nimensä pataljoonan rulliin ja Torikka vei heidät komppaniansa majapaikkaan. Huomenna piti korpraalin ryhtyä heistä sotilaita muokkaamaan.
Ryhdyttiin tekemään kaikenlaisia valmisteluja Inkerin retkeä varten. Muutaman päivän kuluttua Volmari palasi Liljendalista, jossa pääarmeija tähän aikaan majaili. Kreivi Nierothilta oli Luukkoselle kirje, jossa hänelle annettiin lupa Inkerin retkeen. Kaurojen saantia varten oli kirjeen mukana asianomainen valtuutus. Mutta kirjeen jälkiosan kohta sai majurin kovin kuohuksiinsa. Kas näin se Antoniuksen suomentamana kuului:
"Ja muutoin, koska Herra Majurin ja hänen haltuunsa uskotun miehistön päälle on rahvaalta monta valitusta sisään tullut, että he eivät ainoastaan mielivaltaisesti ota heidän hevosiaan, vaan muutoinkin heille kaikenlaista vääryyttä matkaan saattavat, niin muistutetaan Herra Majuria täten kaikki senkaltaiset vääryydet tyyten lopettamaan sekä tämän jälkeen ylläpitämään vakavata disipliiniä hänen haltuunsa uskotussa pataljoonassa, niin etteivät he omiamme vastaan vähintäkään väkivaltaa harjoita, uhalla että jos tämän jälkeen vieläkin valituksia kuuluu, minä en voi olla asiaan mitä vakavimmin käsiksi käymättä."
— Jaa'a! Jaa'a! saneli Luukkonen päätään nyökäyttäen. — Siinä se nyt oli. Minä olen aina koettanut ihmisyyttä noudattaa ja kehottanut siihen muitakin, mutta kuka tässä voi jokaisen jäljillä juosta katsomassa, mitä ne maakunnassa liikkuessaan tekevät. Joukossa on monenlaista miestä.
Kun kaikki olivat kokoontuneet matkalle lähtöä varten, Luukkonen otti asian vielä puheeksi saattaen ylipäällikön nuhteet omalla tavallaan pataljoonan tiedoksi.
— Ne teistä, niin päälliköistä kuin miehistäkin, jotka harjoittavat väkivaltaa oman maan rahvaan keskellä liikkuessaan, varokoot tästä lähin itseään, hän julisti karkealla sotaäänellä.
— Päälliköistä painakoon tämän kalloonsa varsinkin kapteeni Kärki.
— Minäkös se pahin pukari sitten olen! murahti Kärki silmiään muljautellen.
— En sanonut, että sinä olisit juuri se kaikista pahin, jatkoi Luukkonen, — mutta opiksesi saat monen muun kera ottaa. Pitäkää mielessänne, että me olemme kuninkaan ja isänmaan palveluksessa olevaa sotaväkeä eikä mitään metsärosvoja. Vähänkö meitä on sillä ja monilla muilla nimillä haukuttu! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Annahan tänne, Pärttyli, se kreivin kirje, niin minä luen siitä, mitä hän asiasta minulle kirjoittaa.
Levitettyään kirjeen eteensä, aivan kuin olisi sen sisällyksestä kyennyt selvän saamaan, hän luki kulmat rypyssä seuraavaa:
— Ja annan minä täten Herra Majurille tiedoksi, että hänen on tästä lähin pidettävä mitä ankarinta disipliiniä haltuunsa uskotussa pataljoonassa sekä pahimmat väkivallantekijät ja järjestyksen rikkojat joko vangittuina lähettämään tänne päämajaan tai itse heidät muitta mutkitta hirtättämään.
Hän antoi kirjeen takaisin Antoniukselle ja jatkoi:
— Jaa'a, siinä sen nyt kuulitte. Tämä ei olekaan leikintekoa. Disipliiniä, se tahtoo sanoa kuria käskee kreivi pitää yllä. Enkö minä ole koettanut, mutta se ei näy riittäneen. No, lisätään puhtia. Joka tästä puolin ei tottele, niin — kirjeestä sen kuulitte. Uudet miehet painakoot tämän varsinkin mieleensä. Ja muistakoon jokainen, ettei täällä olla hyötymässä ja oman edun tähden, vaan taistelemassa isänmaan ja kuninkaan puolesta. Ja nyt kursailematta matkaan!
Hän nousi hevosensa selkään ja pataljoona lähti liikkeelle, toiset ratsastaen, toiset reissä ajaen ja jotkut hiihtäen. Vaikka joukkoa sanottiin pataljoonaksi, ei siinä tällä haavaa ollut miehiä paljonkaan yli kahdensadan. Ratsuhevosia oli noin kuudellakymmenellä ja nekin enimmäkseen surkean laihoja kaakkeja. Osalla oli täydelliset satulat, toisilla ainoastaan loimi tai rehusäkki ja vitsasta punotut jalustimet.
Kuljettiin hyvää vauhtia Virolahdelle, josta seuraavan päivän iltapuolella lähdettiin pitkin Suomenlahden jäälakeutta ajelemaan kohti Inkeriä. Omituinen surumielisyyden ja polttavan vihan sekainen tunne valtasi Luukkosen taas, kuten aina ennenkin oltaessa matkalla Inkerinmaata kohti. Syvällä olivat hänen juurensa siinä maassa. Muualla hän tunsi olevansa kuin juureton puu ja alati hänen sydämensä veti synnyinseuduille. Nevajoki oli kuin hänen heimonsa äiti, sen rannoilla, Kolppanan pitäjässä, hän oli ensi kerran päivänvalon nähnyt, siellä olivat hänen isänsä maata viljelleet ja siellä he maan mullassa lepäsivät. Mutta kuka nyt isännöi hänen syntymäkodissaan? Muukalainen.
Vuosi vuodelta oli hän nähnyt muukalaisvallan lujittuvan Nevajoen varsilla. Se kirveli hänen sydäntään ja kannusti häntä uusiin taisteluihin. Lukemattomia retkiä hän oli miehineen sitten Kivekkään päivien tehnyt Inkeriin ja paljon tuhoa hän oli viholliselle tuottanut, mutta se kaikki oli ollut vain kuin tulipalon sammuttamista sylkemällä. Mitään ratkaisua ei hän kyennyt saamaan aikaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi taisteluansa jatkaa ja elämänsä viime hetkeen noudattaa Kivekäs-vainajan viimeistä kehotusta.
Surullisena punersi rannaton ulappa auringon vaipuessa länteen ja mieleen hiipi omituinen autiuden tunne. Luukkonen ratsasti pienen joukkonsa etunenässä ahavan puremilla kasvoillaan yrmeä ilme ja silmät herkeämättä tähdättyinä itään, jossa vihollisten tallaama synnyinseutu värjötteli näköpiirin takana. Hän olisi tahtonut yhtä menoa painaltaa perille, mutta hevosten uupumus pakotti sydänyön lähetessä pysähtymään. Mukaan otetuista puista viritettiin pieniä nuotioita, joiden ääressä miehet valmistivat illallisensa, ja hevosten rouskuttaessa appeitaan partiomiehet nukahtivat satulain, loimien ja heinätukkojen päällä taivasalla, keskellä aavaa jäälakeutta. Koko seuraava päivä jatkettiin matkaa ja pysähdyttiin vasta auringon laskiessa lepäämään. Silloin häämötti jo edessä Soikkolan niemi. Sydänyön hetkellä Luukkonen komensi joukkonsa taas liikkeelle, sillä pimeän aikana oli hyökkäys tehtävä kumpaankin paikkaan.
Soikkolan kartanon valtaaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. Siellä tavattiin vain joukko makeimmasta unestaan herätettyjä, pahoin ällistyneitä palvelijoita, jotka eivät yrittäneetkään vastarintaa. Pajari itse ei ollut kotona ja pelastui siis vankeudesta. Saaliiksi otettiin mitä suinkin katsottiin kuljettamisen arvoiseksi, ennen kaikkea pajarin pöytähopeat. Sitten pistettiin kartanon päärakennus palamaan.
Rosvoamistahan tämä oli ja murhapolttoa, mutta miksi eivät suomalaiset sissit olisi sitä tehneet, kun venäläisten säännöllinenkin sotaväki harjoitti Suomessa ehtimiseen samanlaista ilkivaltaa paljon suuremmassa määrin. Ryöstiväthän he kirkkojenkin kalleudet ja kellot; eräs heidän ylimmistä päälliköistään vei Venäjälle yksin piispa Henrikin hopeoidut luutkin Turun tuomiokirkosta.
Kattilan kartanossa kohdattiin yhtä vähän vastarintaa. Saaliiksi saatiin sieltä neljäkymmentä hyvin syötettyä tsaarin hevosta sekä vangiksi kymmenkunta rakuunaa. Liekkien hulmutessa lähdettiin paluumatkalle ja pyyhkäistiin Suomenlahden jäätikölle. Onnellisesti päästiin Tammion saarelle, jonne joukko asettui lepäämään ja josta Luukkonen lähetti vangit ynnä kertomuksen retkestään kreivi Nierothille Liljendaliin. Kun saarelle saapui sitten pari luotsia, jotka tiesivät kertoa, että Soikkolaan oli komennettu sata kasakkaa, teki Luukkonen vielä viime keleillä uuden retken meren yli ja tuhosi perin pohjin tämän kasakkajoukon.
Kesällä olivat sotatoimet yleensä seisauksissa, tsaarilla kun oli yllin kyllin tekemistä oman maansa etelärajoilla. Luukkonen liikkui tapansa mukaan partioretkillä pistäytyen kerran veneillä Viron puolellakin. Viholliset eivät koskaan arvanneet olla kyllin varuillaan ja niin kovasti venäläiset pelkäsivät häntä, että ruhtinas Menshikov jopa kirjoitti kantelukirjeen hänen hävitysretkistään kreivi Nierothille, joka ei tietenkään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin Luukkosta vastaan. Sen sijaan toimitettiin samaiselle Menshikoville saksankielinen käännös siitä kenraalimajuri Armfeltin raportista, jossa tämä kertoi niistä eläimellisistä julmuuksista ja pöyristyttävistä raakalaisteoista, joita venäläiset olivat Karjalan puolessa suorittaneet.
Elokuussa Luukkonen sai Nierothilta määräyksen lähteä tiedusteluretkelle Kannaksen puolelle. Kas, sepä jotakin oli! Siellä vihollisen valtaamilla alueilla hän tunsi vasta olevansa oikein omassa elementissään. Nyt hän saattoi sitä paitsi taas pistäytyä rakkaan Nevan rannoillakin, kun yöt olivat tarpeeksi pimeät. Satamiehisen joukon hän otti mukaansa ja lähti matkalle; toiset saivat Antoniuksen ja Torikan johdolla jäädä partioimaan Viipurin länsipuolelle.
Säkkijärveltä Luukkonen kulki miehineen veneillä saariston suojassa Viipurin lahden vastakkaiselle rannalle. Kaislahdessa, johon hän yöpyi, hän sai talonpojilta kuulla, että Pietarista päin oli tulossa venäläisiä sotilaita.
— Kuinka paljon?
— Paljon niitä näytti olevan, ainakin pari sataa.
Pari sataa! Siis ainoastaan kaksi yhtä vastaan. Tokihan Luukkonen silloin yrittäisi, hän joka oli usein taistellut yksi kymmentä vastaan. Niillä oli kenties kuormastokin mukanaan ja vangiksi otetuilta saataisiin tietoja Pietarin puolen oloista. Kun talonpojat tiesivät näiden jo illalla olleen Johanneksessa, saattoi aamuvarhaisella heitä jo odottaa Kaislahteen. Ei siis muuta kuin etsiä soveliaat väijytyspaikat. Kaislahden perukasta ne löytyivätkin, siinä missä Viipurin tie kulki mainittuun lahteen laskevan pienen joen yli. Siinä Luukkonen sijoitti miehistönsä asemiin ja niin alettiin pimeän häivyttyä vartoa vihollista.
Päivän valjetessa peittyi kaikki sakeaan sumuun. Kuului marssin töminää, mutta oli mahdoton nähdä, pitikö talonpoikain tiedonanto vihollisten lukumäärästä paikkansa. Mutta pitipä tai ei, tässä sitä nyt joka tapauksessa oltiin ja iskemättä ei vihollista sopinut sivu laskea. Pistoolinlaukauksella Luukkonen antoi hyökkäysmerkin ja hurraten hänen miehensä syöksyivät tien kummaltakin puolen huolettomana etenevän viholliskolonnan kylkiin. Ne joutuivat tietenkin tavattoman hämmingin valtaan ja alkoivat sikinsokin pyrkiä takaisin pienelle sillalle. Partiomiesten aseet tekivät pahaa jälkeä, yli maassa makaavain he painelivat sillalle ja seurasivat kintereillä sillan toiselle puolen. Mutta siellä viholliset äkkiä hävisivät kuin maan alle. Joka puolella oli sakea sumuseinä vastassa. Arvatenkin jälkijoukko oli lähtenyt pakoon minkä koivista pääsi. Luukkonen huusi miehensä koolle syöksyen sitten heidän kärjessään takaa-ajoon. Pitihän heidän toki vankejakin saada edes niin paljon, että voi näiltä kaikenlaisia tietoja puristaa.
Oli aivan kuin helvetti olisi heidän edessään kitansa avannut. Musketit paukkuivat ja kuulat viuhuivat ilkeästi heidän ympärillään. He vastasivat yhteislaukauksella ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin. Mutta sumun keskellä oli muurina heitä vastassa taajat rivit vihreätakkeja. Kun heidän miekkansa ja musketinperänsä saivat raivatuksi aukkoja muuriin, seuraavassa hetkessä uudet miehet täyttivät ne. Ja nämä uhkasivat jo heidän sivustojaankin. Kuuluvana Luukkosen komentohuuto kajahti silloin ja nopeasti hänen miehensä sitä noudattaen peräytyivät sillan yli. Mutta siellä he törmäsivät myös vihollisiin. Niistä oli siis osa kahlannut puron yli heidän selkäpuolelleen! He olivat auttamattomasti saarroksissa.
— Eteenpäin, pojat, meidän täytyy raivata tie itsellemme, vaikka pää menisi! huusi Luukkonen ja syöksyi miekka koholla vihollisten keskelle.
Miestä kaatui oikealla ja vasemmalla, mutta aina näytti Luukkosesta vihollismuuri yhtä vahvalta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa yksinään vihollisten saartamana. Takaapäin häntä lyötiin musketinpiipulla käsivarteen niin että miekka hervahti maahan, ja kun hän kumartui sitä vasemmalla kädellään ottamaan, heittäytyi hänen päälleen miesjoukko, niin ettei hän kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli auttamattomasti vanki — ensi kerran kymmenvuotisten taisteluiden jälkeen.
Taistelun meteli vaikeni joka puolella. Auringonsäteet hajottivat sumun ja Luukkonen huomasi vihollisia olevan monin verroin enemmän kuin tiedonantajat joko tahallisesta ilkeydestä tai taitamattomuudesta olivat ilmoittaneet. Häntä ympäröi kerrassaan nelituhatmiehinen joukko, jonka tsaari oli lähettänyt Viipurin puolustajain vahvistukseksi. Viholliset olivat äärimmilleen kiihdyksissä tuosta äkkiyllätyksestä ja kärsimästään mieshukasta, joka kaikesta päättäen nousi useihin kymmeniin. Luukkosta lyötiin ja tyrkittiin ja joka hetki hänen henkensä oli vaarassa. Hänet raahattiin sillan toiselle puolen, ja siellä hän kohtasi kaksi miehistään sekä vanhan taistelutoverinsa, kapteeni Tillaisen, jotka samoin olivat joutuneet vangiksi.
— Miten on toisten laita? kuiskasi Luukkonen, — eivät kai he kaikki liene kaatuneet?
— Toivottavasti suurin osa heistä pääsi pintehestä, vastasi Tillainen.
Tyrkkien ja potkien heidät saatettiin erään korkeampiarvoisen upseerin eteen, joka nähtävästi oli joukon päällikkö. Silmät kipinöiden tämä syyti suustaan haukkumasanoja sekä heristi heille nyrkkejään. Jostakin ilmestyi tulkin tapainen, jonka avulla päällikkö alkoi kysellä, paljonko heitä oli ollut ja kenen toimesta he olivat tähän järjettömään tekoonsa ryhtyneet.
Luukkonen vastasi että heitä oli satamiehinen komennuskunta Suomen armeijaan kuuluvaa sotaväkeä ja olivat he ylipäällikön käskystä tiedusteluretkellä. Itsensä hän ilmoitti joukon päälliköksi. Venäläisten päällikkö nauroi häijysti ja osoitellen häntä puhui jotakin toisille upseereille, jotka myöskin nauroivat. Sekä Luukkosella että Tillaisella oli yllään talonpoikaisnutut, joihin he retkelle lähtiessään olivat pukeutuneet voidakseen väliin partioida yksinäänkin huomiota herättämättä. Heidän ulkoasunsa perusteella venäläisten päällikkö piti nyt nähtävästikin törkeänä valheena Luukkosen ilmoitusta, että he olivat armeijaan kuuluvaa väkeä ja että hän itse oli upseeri. Päällikkö puhui jälleen venäjää ympärillään seisoville upseereille viitaten samalla tien vieressä kasvavaan petäjään. Tulkki ilmoitti heille päällikön käskystä, että he saivat maantierosvojen tavallisen palkan, minkä jälkeen heidän jokaisen neljän kaulaan viskattiin nuoransilmukka.
— Tällä tavallako te kohtelette kuninkaallisen Ruotsin armeijan sotureita? huusi Luukkonen. — Minä olen siinä armeijassa majuri ja toverini tuossa kapteeni. Ellette usko, niin lukekaa tuosta!
Hän tempasi sarkatakkinsa povesta kuluneen nahkalompakon, jossa oli hänen majurinvaltakirjansa, sekä ojensi sen päällikköä kohti. Tämän viittauksesta keskeytettiin toimitus ja paperia alettiin tutkia. Se kulki kädestä käteen ja tulkki ryhtyi kääntämään sen sisällystä venäjäksi. Upseerit alkoivat lukemisen päätyttyä vilkkaasti jutella silmäten aina väliin Luukkosta, ja usein he toistivat nimeä "Kivikäs". Heille oli selvinnyt, että tässä oli nyt heidän edessään se pelätty ja vihattu Kivekäs, jota heikäläiset olivat vuosikausia koettaneet saada käsiinsä. Päällikön katse kirkastui. Mikä onnenpotku, että juuri hänen oli suotu saada käsiinsä tuo kuuluisa sissipäällikkö! Kyllä tsaari tulisi häntä siitä muistamaan. Ja mikä riemu tästä nousisi sekä Viipurissa että Pietarissa. Jei bohu!
Silmukat poistettiin vankien kaulasta ja päällikkö katseli heitä nyt iloisin ilmein. Olihan saalis hänelle kullan arvoinen. Riemukkaasti lähdettiin jatkamaan matkaa Viipuriin. Vangit saivat astua vahvan vartion keskellä. Perille saavuttiin puolenpäivän aikaan. Kulovalkeana levisi Viipurin varusväen keskuuteen tieto, että kuuluisa Kivekäs oli vankina tuotu kaupunkiin. Lakkaamatta tungeskeli uteliaita Luukkosen ja hänen toveriensa ympärillä.
— Vot Kivikas! Smotrijte!
Heitä tirkisteltiin ja käsin kopeloitiin kuin outoja ulkomaan eläviä. Ja pitkin päivää raahattiin heitä paikasta toiseen ja heidän ympärillään oli aina sankka uteliaiden parvi. Linnoituksessa ammuttiin tykillä tämän merkkitapauksen johdosta ja illalla upseerit panivat toimeen suuret juomingit.
Seuraavana päivänä vahva rakuunaosasto lähti viemään vankeja Pietariin. Mukana seurasi tietysti tarkka raportti tsaarille siitä, kuinka arvokas saalis vankien joukossa oli ja kenelle kunnia hänen vangitsemisestaan oli lankeava.
* * * * *
Oli päästy joulun sivu. Vuoden viimeinen päivä alkoi juurii kallistua iltaan. Ulkona oli vielä niin valoisa, että hyvin olisi lukea nähnyt. Mutta huoneessa, jossa kohtalo oli määrännyt sissipäällikkö ja majuri Taneli Luukkosen ottamaan uutta vuotta vastaan, oli jo niin pimeä, että tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Oli ehkä harhauttavaa sanoa hänen olinpaikkaansa huoneeksi. Komero tai vieläkin paremmin luola oli sille sopivin nimitys. Se oli ahdas ja matala, aivan epäsäännöllinen muodoltaan. Komero oli selvästikin maanpinnan alapuolella, sillä katonrajassa olevasta pienen pienestä ikkunan tapaisesta saattoi toisinaan nähdä ohi kulkevan sotilaan saappaat. Tuo ikkuna oli syvällä muurissa ja sen edessä oli jykevä rautaristikko. Ikkuna oli nyt paksussa jäässä ja sieltä vuoti lakkaamatta vettä kivipermannolle.
Luolassa ei ollut uunia eikä minkäänlaista kalustoa. Ei edes jakkaraa. Nurkassa oli kasa kosteita ja tunkkaisia olkia. Käsistään ja jaloistaan kahlehdittuna Taneli Luukkonen istui oljilla. Hänen hengityksensä kohosi usvana luolan kattopaasia kohti.
Jykevä ovi narisi saranoillaan. Sisään astui lyhty kädessä kesäturkkiin ja muodottomiin huopatossuihin pukeutunut vartija, jonka rokonarpiset kasvot riippuvine viiksineen olivat kelmeät ja ilmeettömät. Luomatta vankiin katsettaan hän täytti mukanaan tuomastaan sangosta lattialla olevan puisen juoma-astian. Turkkinsa povesta hän otti kimpaleen paksua ryssänlimppua, jonka pudotti juoma-astian viereen. Sitten hän kohotti lyhtyään ja silmäsi ikkunan ristikkoa. Kaiken tämän hän teki ääneti ja yhtä hiljaa hän poistui luolasta. Ovi jyrähti kiinni, avain kitisi lukossa ja sitten vallitsi luolassa taas haudanhiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan ikkunalta tippuvat vesipisarat.
Kylmän puistatus ajoi vangin pehkujen päältä liikkeelle. Hän alkoi käsiään huitoen kävellä edestakaisin, jolloin kahleet herkeämättä kilisivät lattiapaasia vasten. Mutta hän oli siihen jo niin tottunut, että tuskin huomasikaan sitä.
Lähes neljä kuukautta hän oli jo viettänyt tässä luolassa näkemättä sinä aikana vilahdukseltakaan taivasta tai aurinkoa tai muita ihmisiä kuin äänettömän, kelmeänaamaisen vartijansa ja kuulematta muita ääniä kuin omien kahleittensa kilinän tai tykkien jyrinän, milloin venäläiset voittojaan juhlivat tai ilmoittivat veden Nevassa nousevan. Niin, Nevan keskellä oli hänen luolansa, Kivekästen vanhalla Jänissaarella, johon suurilla ponnistuksilla oli rakennettu mahtava linnoitus. Mitä sanoisi Kivekäs, jos hän nousisi haudastaan tuolta permannon alta ja näkisi kaiken tämän? Kymmenessä vuodessa olivat olot muuttuneet siinä määrin, että hän, Kivekkään entinen alipäällikkö käyskenteli kahlehdittuna päällikkönsä haudalla. Kolkolta ja toivottomalta näytti kaikki eikä hän päivän mittaan paljon mitään ajatellutkaan. Hän tunsi päivä päivältä vaipuvansa yhä raskaampaan tylsyyteen. Ja kauanko hän ruumiillisestikaan jaksaisi?
Mistä syystä oli vangiksi joutunut upseeri kytketty kahleisiin ja suljettu mokomaan luolaan? Kohta Pietariin saavuttua hänet oli viety tsaarin eteen. Uteliaasti oli silloin kumpikin mies tarkastellut toistaan. Luukkonen ei ollut häntä koskaan läheltä nähnyt, mutta kuullut Kivekäs-vainajalta hänen ulkomuodostaan ja sen perusteella hänellä oli varma ennakkokuva tsaari Pietarista. Se vastasikin jotakuinkin todellisuutta.
Silmäiltyään Luukkosen upseerivaltakirjaa ja käännätettyään sen itselleen tsaari oli varsin lauhkealla äänellä tehnyt muutamia kysymyksiä, joihin Luukkonen oli antanut selvät ja varmat vastaukset. Sitten hän oli tehnyt odottamattoman tarjouksen. Jos Luukkonen vannoisi uskollisuudenvalan tsaarille, hän saisi heti hänen armeijassaan majurinviran niin ja niin suurine palkkaetuineen sekä vaimokseen niin ja niin rikkaan pajarin tyttären. Mutta hetkeäkään epäröimättä Luukkonen oli vastannut, ettei hän voi pettää maataan ja kuningastaan. Silloin tsaarin poskipäissä oli alkanut nykiä, hänen kasvonsa olivat hetki hetkeltä saaneet yhä tiikerimäisemmän ilmeen, ja yhtäkkiä hän oli lyönyt Luukkosta nyrkillään vasten kasvoja. Sitten hänet oli heti lyöty kahleisiin ja tuotu tänne tunkkaiseen luolaan. Ja siitä oli jo kulunut neljä kuukautta.
Mutta mikä oli tullut Tillaisen ja heidän kahden onnettomuustoverinsa kohtaloksi? Sitten Pietariin tulon ei Luukkonen ollut heitä nähnyt. Luultavasti tsaari oli Tillaiselle tehnyt samanlaisen tarjouksen kuin hänellekin, mutta hän oli varma, ettei Tillainenkaan ollut kiusaukseen langennut. Kituiko hän nyt samalla tavoin kahlehdittuna jossakin toisessa komerossa täällä Jänissaarella? Vai oliko hänet vähemmän vaarallisena säästetty tällaisesta kohtalosta ja viety toisten sotavankien kera Sisä-Venäjälle? Se oli luultavampaa.
Näännyksiin saakka käveltyään Luukkonen heittäytyi pehkuille ja vaipui uneen kuumeen puna laihtuneilla poskillaan. Hän oli näkevinään lattiapaasien liikkuvan ja tuijotti niihin hämmästyneenä. Aivan oikein, kaksi niistä siirtyi sijoiltaan ja näkyviin kohosi Taavetti Kivekkään pää. Ympärilleen silmäiltyään hän kohottautui, ojensi vasemman kätensä — oikeassa oli tuttu karoliinimiekka — ja pudisti Luukkosta jalasta.
— Miksi sinä täällä joutilaana lojut? hän kysyi ankarasti.
— Näethän, että olen kahleissa ja vankina, vastasi Luukkonen.
— Näen kyllä, mutta sinä et saa haudalleni kuolla! Nyt alkaa juuri uusi vuosi. Sen aikana minä päästän sinut kahleistasi, mutta muista silloin velvollisuutesi. Aloita taistelu aina uudestaan, kunnes voitto on meidän.
Näin sanoessaan hän kohotti nyrkkinsä samalla tavoin kuin kuolinhetkellään. Sitten hän painui takaisin maan alle vetäen lattiapaadet paikoilleen.
Uni oli ollut niin elävä, että Luukkonen ei herättyään ollut aluksi selvillä, oliko hän todellakin nähnyt entisen päällikkönsä vaiko uneksinut vain. Hän nousi jalkeille ja tunsi rinnassaan omituisen ailahduksen. Väkevästi veri veti häntä elämään ja toimintaan. Tämä luola ei totisesti saanut jäädä hänen haudakseen. Isänmaa kaipasi entistä kipeämmin hänen vahvoja käsivarsiaan ja neuvokasta päätään.
Pimeässä hän ojensi kahlehditut kätensä ristikkoa kohti. Tuohon liikkeeseen sisältyi sekä rukous että vala.
* * * * *
Luukkosen vangiksi jouduttua olivat pataljoonan päällikkyyttä aluksi hoitaneet Antonius ja Torikka, sittemmin kapteeni Samuli Hausen, joka edellisenä kesänä oli liittynyt jalkarakuunoihin. Tällä kertaa heistä oli vain puolet koolla Kivennavan Tonterin kulmalla, lähellä Siestarjokea. Toiset olivat Longströmin ja Kärjen johdolla Käkisalmen puolessa. He olivat leiriytyneet suojaisaan rotkoon metsien keskelle, viettäen joutilasta iltapuhdetta nuotioiden ympärillä. Aamupäivällä olivat Jaakko Antonius ja Paavo Koivistolainen lähteneet tiedusteluretkelle Inkerin puolelle, ja heidän palattuaan aikoi koko joukko lähteä sinne, jos olosuhteet tuntuivat suotuisilta.
— Laihaksi alkavat eväämme taas käydä, sanoi Hausen, kun he ryhtyivät illastamaan. — Olisi jo aika saada taas jokunen muonakuormasto siepatuksi.
— Ellei kuormastoa satu tiellemme, voimmehan sen sijaan pistäytyä tuolla Inkerin puolella puhdistamassa jonkun pajarin kartanon, huomautti Torikka. — Niitä onkin viime vuosina noussut kuin sieniä sateella. Mikä heitä sitten tänne houkutteleekin. Luulisi heillä olevan kyllälti paljon parempaa maata siellä Moskovan puolessa. Mutta tänne laihemmille maille he vain tuppautuvat ja me, maan oikeat omistajat, saamme katottomina harhailla metsissä.
Tuimasti Torikka iski hampaansa kovaan leipäkannikkaan ja hänen mustissa silmissään oli äkäinen ilme.
— Tsaari se heitä tänne kauluksesta kiskoo, sanoi Antonius. — Tahtoo näet venäläistää uuden pääkaupunkinsa ympäristön.
— Mutta pitäisipä poikien jo palata matkaltaan, arveli Hausen. — Kun eivät vain olisi kiikkiin joutuneet.
— Siitä ei pelkoa, vastasi Antonius. — Kyllä ne pojat päänsä varjelevat. Saadaanpa nähdä, että ennen aamua he ovat täällä.
He lopettivat illallisensa, sytyttivät piippunsa ja laittautuivat pitkälleen nuotion hohteeseen. Juttelu tyrehtyi ja kuorsauksia alkoi kuulua joka nuotiolta. Mutta väsyneinäkin he nukkuivat vain koiranunta. Puolenyön tienoissa Antonius havahtui askelten kopseeseen ja kohotti päänsä. Hän näki veljensä ja Koivistolaisen varovasti lähenevän nuotiota. Seurassaan heillä oli kolmas mies, joka täysipartoineen, pitkine kauhtanoineen ja virsuineen näytti venäläiseltä musikalta. Hän nousi istualleen.
— Vanginko toitte? hän kysyi.
— Vanginpa hyvinkin, naurahti Jaakko-veli.
— Terve, Pärttyli! sanoi virsuniekka ja ojensi kätensä.
Antonius tuijotti häneen suu kolmantena silmänä, tuijotti ja väliin hieroi silmiään.
— Kautta sieluni autuuden! hän puhkesi lopuksi. — Ääni on Taneli
Luukkosen, mutta…
Hän antoi katseensa liukua vieraan parrasta hänen kauhtanaansa ja lopuksi virsuihin.
— Vaunuissa ajaen ja kullalta loistaenko sinä luulet Venäjänmaan vankeudesta palattavan? nauroi vieras.
— Ei mutta… jopa nyt jotakin… että ihanko siinä seisoo itse Taneli
Luukkonen?
Unisia päitä kohosi näkyviin peitteeksi vedettyjen päällysnuttujen alta. Luukkosen nimi kulki suusta suuhun, nuotiolta toiselle saaden kaikki silmänräpäyksessä jalkeille. He kerääntyivät hänen ympärilleen, kuhmuiset kourat ojentuivat puristamaan kaivatun päällikön kättä, ja silmät kosteina he tarkastelivat häntä puolelta ja toiselta.
Mutta kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Saattoiko mies elävänä päästä
Pietari-Paavalin linnan komeroista?
Kun ensi hämmästyksestä oli päästy, alkoi kysymyksiä sinkoilla joka taholta. Istuttiin, Luukkonen sai eteensä ruokaa, johon hän ahnaasti kävi käsiksi, ja syödessään hän kertoi lyhyesti seikkailunsa.
Keskitalvella hänen vankeuttaan Pietari-Paavalin linnassa oli huojennettu, joten hän oli saanut terveytensä ja voimansa jotakuinkin säilymään. Karkaamiseen ei kuitenkaan ollut ilmaantunut tilaisuutta. Heinäkuun lopulla hänet oli sitten kahleistaan vapautettu ja häntä oli lähdetty toisten Suomesta tuotujen vankien kera kuljettamaan kohti Moskovaa, josta matkan piti jatkua aina Siperiaan saakka. Ankarasti heitä oli matkalla vartioitu. Mutta siitä huolimatta hän oli eräässä yöpaikassa lähellä Moskovaa päässyt livistämään. Luoksepääsemättömiin metsiin hän oli aluksi painunut ja elätellyt siellä viikkokauden itseään metsän antimilla. Sitten hän oli kaikenlaisia syrjäpolkuja pitkin alkanut suunnistautua kotimaata kohti. Milloin nälkä oli pahemmin ahdistellut, hän oli pistäytynyt johonkin syrjäiseen kylään ja selittänyt olevansa pyhiinvaellukselta palaava karjalainen raskolnikki. Silloin hänelle oli annettu ruokaa yllin kyllin ja vielä evästä matkalle. Niin hän oli onnellisesti päässyt aina Inkerin pohjoiskulmalle, jossa oli tänään eräällä metsätiellä odottamatta kohdannut Antoniuksen ja Koivistolaisen.
— Paljonkos teitä on täällä koolla? hän kysyi kertomuksen lopetettuaan ja saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi.
— Kahdeksankymmentä kolme miestä ja he ovat tästä lähin taas teidän komennettavissanne, vastasi Hausen.
— Hyvä, meitä on aivan parahiksi. Oletteko valmiit aamuvarhaisella seuraamaan minua pienelle retkelle Rajajoen taakse? Teemme siellä sellaisen kaappauksen, että… että se tekee lopun koko tästä sodasta.
— Tietysti me seuraamme! huusivat kaikki. — Mutta mikä on se kaappaus?
Silmät uteliaisuudesta palaen he kurottelivat päätään ja tuijottivat Luukkosta. Tämän silmissä oli omituinen hehku ja hänen äänensä sai haltioituneen sävyn, kun hän lausui:
— Tiedättekös, pojat, että tsaari on tätä nykyä vain muutaman peninkulman päässä meistä ja sotilaita on hänen ympärillään vain kourallinen. Napata sellainen otus vangiksi — kas se olisi toista kuin väijyä venäläisten limppu- ja rihkamakuormia. Luuletteko, että vihollinen sen jälkeen kykenisi sotaa jatkamaan? Ei sinne päinkään! Koko valtakunta lysähtää kokoon kuin häränrakko, johon tuikataan reikä. Ryssä ajettaisiin Inkerin rajain taakse ja Nevan rannat olisivat taas meidän. Mitä sanotte? Eikö kannata yrittää?
— Vaikka pää menisi, minä ainakin olen siinä yrityksessä mukana, innostui Torikka. — Mutta onko varma, että tsaari on näillä main ja ettei hänellä ole muassaan suurempaa sotajoukkoa?
— Se on aivan varma. Pitkin matkaa urkin tietooni asioita, ja niinpä sain eilispäivänä silminnäkijältä kuulla, että tsaari oleskelee tätä nykyä Valkeasaaren kartanossa. Mukanaan hänellä ovat vain tavalliset henkikasakkansa. Siinä lähistöllä, noin parin virstan päässä kartanosta, majailee kyllä isohko joukko henkikaartilaisia, mutta me voimme toteuttaa aikeemme heidän saamatta siitä mitään vihiä ennen kuin kaikki on ohi. Kas, tällainen minulla on suunnitelma!
Silmät sisäisestä innostuksesta liekehtien hän alkoi tehdä selkoa suunnitelmastaan, jonka mukaan he pieniksi joukoiksi hajaantuen saattoivat huomiota herättämättä lähestyä kartanoa sekä sitten merkin saatuaan yhtäkkiä saartaa sen ja siepata tsaarin vangikseen. Hengitystään pidättäen miehet kuuntelivat ja jokaisen katseesta saattoi lukea palavan halun seurata päällikköä tälle huiman rohkealle retkelle.
— Tällainen suunnitelma ei olisi voinut syntyä kenenkään muun kuin suomalaisen korpimajurin päässä, lausui Antonius lyöden Luukkosta olkapäälle.
— Mutta nyt on parasta, että te kaikki asetutte hetkeksi levolle, sanoi Luukkonen. — Heti päivän valjetessa lähdemme liikkeelle ja silloin tarvitaan sekä voimia että ripeyttä.
Itse hän ei koko yönä silmiään ummistanut. Tuo suuri tuuma oli siinä määrin saanut hänet valtoihinsa, että uni ja väsymys pysyivät hänestä loitolla. Nyt, nyt oli hän viimeinkin Inkerinmaan puolesta iskevä sen ratkaisevan iskun, josta hän oli vuosikaudet uneksinut!
Kohta kun päivä alkoi hiukan kajastaa, hän herätti miehet. Kiireesti he haukkasivat aamiaista ja lähtivät halki metsien kohti etelää. Miesten oli vaikea pysyä Luukkosen kintereillä ja lepohetkinä he silmäilivät häntä salaa ihmetellen päällikön järeillä ja parroittuneilla kasvoilla hohtavaa haltioitunutta ilmettä.
* * * * *
Oli saman päivän ilta ja aurinko oli juuri vaipumassa Suomenlahden helmaan. Viimeinenkin punerrus häipyi honkien latvasta sillä autiolla kanervikkokankaalla, jossa Taneli Luukkonen kalvenneena ja verissään makasi suuren kiven juurella. Juuri hämärän langetessa hän tuli tuntoihinsa ja koetti nousta jaloilleen, mutta ei kyennyt. Kauan hän hieroi otsaansa ja koetti muistella, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Vihdoin selkeni hänelle tapausten kulku.
Valkeasaaren kartano oli saarrettu ja vallattu suunnitelman mukaan. Yllätetyt vartijat olivat saaneet surmansa. Mutta talon lukuisa naispalveluskunta oli ollut kiusallisena vastuksena päärakennukseen tunkeuduttaessa. Myöskin eräs tsaarin päällystakkiin ja peruukkiin pukeutunut henkiorja, joka parin toverinsa kanssa oli puolustautunut eräässä lukitussa huoneessa, oli aiheuttanut harmillista viivytystä. Kun kaikki lukuisat huoneet, ullakot ja komerot oli ehditty tarkastaa, huomattiin tuhatmiehisen henkikaartilaisjoukon saartavan taloa. Tsaari oli kohta hyökkäyksen tapahtuessa päässyt jotakin takatietä pakoon ja hän itse johti nyt kaartilaisiaan sissien kimppuun.
Silloin Luukkonen oli huutanut miehensä koolle ja he olivat hyökänneet sille suunnalle, missä saartoketju oli vielä ohut. Hurjasti siinä oli isketty puolelta ja toiselta. Nuutti Koivistolainen oli vaipunut maahan Luukkosen rinnalle ja Torikka oli iskenyt verissään ympärilleen kuin seitsemän vimmaista miestä. Yksi toisensa jälkeen oli kaatunut Luukkosen rinnalta, miehet olivat hajaantuneet pieniksi ryhmiksi ja lopulta Luukkonen oli ollut yksinään vihollisten keskellä. Pahasti haavoittuneenakin hän oli jaksanut vielä heittäytyä isännättömäksi joutuneen hevosensa selkään. Viimeisillä voimillaan miekkaa heiluttaen hän oli raivannut tien itselleen ja ajanut täyttä karkua edessä olevan metsän suojaan. Laukauksia oli ammuttu hänen jälkeensä, ja ainakin kaksi kuulaa oli sattunut häneen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei voinut muistaa. Arvatenkin hän oli verenvuodosta uupuneena ja tajunsa kadottaneena pudonnut kiven kupeelle hevosen juostessa matkoihinsa.
Näin surkeasti oli siis päättynyt hänen suuri tuumansa, jolla hän oli uskonut voivansa ratkaisevasti muuttaa tapausten kulun näillä pohjan perillä. Se oli sammunut kuin tähti yöhön ja se kirveli häntä paljon tulisemmin kuin ruumiissa olevat lukuisat haavat. Ja sammuva hän oli itsekin, hän tiesi, ettei ollut aamua enää näkevä. Hyvä niin, kun kerran kaikki oli rauennut. Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Oliko Jumala ainiaaksi hylännyt tämän köyhän maan ja kansan? Eikö sen tiikerimäisen miehen mahtia voinut mikään rajoittaa?
Luukkonen vaipui jonkinlaiseen horteeseen, ja silloin hän oli kuulevinaan kumean kuin kiven sisästä kumpuavan äänen, joka sanoi:
— Kaikella on rajansa, ja se mikä tänään on mahtava, on huomenna heikko ja lyöty. Todella mahtava on se, joka kärsivällisesti odottaa aikaansa ja pysyy uskollisena loppuun asti.
Puolenyön aikana hän havahtui vielä kerran tiedottomuuden tilasta.
Silloin hän karkasi pystyyn, ojensi nyrkkinsä etelää kohti ja huudahti:
— Se kuuluu sittenkin meille! minkä jälkeen hän kaatui raskaasti kiven juurelle huokaisten viimeisen kerran.
Hengissä Valkeasaaren rytäkästä päässeet sissit kokoontuivat samaan aikaan edellisen yön leiripaikalle Tonterin metsässä. He eivät koskaan saaneet tietää päällikkönsä lopullista kohtaloa. Se peittyi samanlaisen hämärän verhoon, mikä ympäröi hänen nuoruuttaankin. Korven keskellä, kotimaakunnan pohjoisrajalla valkenivat jylhän korpimajurin luut.
Kyösti Wilkuna