MERI- JA METSÄSISSI
PIETARI LONGSTRÖM
Eräänä toukokuun päivänä 1711 oli Suomen armeijan ja laivaston uusi ylipäällikkö kenraali Nieroth pääjoukkoineen leiriytynyt Virojoen suulle Vehkalahdelle, mistä käsin hänen tarkoituksensa oli hyökätä itään eristämään ja saartamaan Viipuria, joka edellisestä kesästä asti oli ollut venäläisten hallussa. Tämä taitava ja tarmokas, mutta ruumiiltaan jo raihnainen kenraali oli tänään taas ärtyneellä tuulella, sillä huonoja viestejä oli tullut joka taholta. Ruotsin laivasto, jonka olisi pitänyt heti jäitten lähtiessä saapua Uuraansalmeen estämään venäläisten muonankuljetuksen Viipuriin ja auttamaan hänen hankkeitaan, kuhnaili tapansa mukaan kaukana Karlskronan talvisatamassa. Vihollinen ennätti saada Viipuriin apua. Nieroth oli tosin lähettänyt pari kolme pienehköä joukko-osastoa veneineen Uuraansalmelle venäläisiä edes vähän häiritsemään, mutta mitäpä ne pikkuveneet voivat, eikä nyt niidenkään tiedustelumatkalta ollut saapunut mitään tietoja, joita hän kuitenkin oli tänne vaatinut. Joutilaisuudessa kului aika ja se ärsytti toiminnan miestä. Ja kaiken lisäksi olivat ruokalähetykset Kymijoelta, jossa armeijalla Viipurin menetyksen jälkeen oli varastonsa, viivästyneet. Miehillä rupesi olemaan nälkä.
Harmistuneena kenraali käveli adjutanttinsa saattamana ahdetta pitkin jokisuulle päin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi ja katsoi kummissaan eteensä: Kaksi isoa venäläistä lotjaa saapui verkalleen soutaen mereltä päin rannikkoa kohti — hyvin hän tunsi nuo hollantilaismalliset, latteat ja matalapohjaiset, kömpelöt tsaari Pietarin alukset.
— Mutta hittoja — onko ryssä tullut hulluksi! hän virkkoi adjutantilleen ja lähetti tämän kaukoputkella lähempää tähystämään. — Ei, ei siitä ollut epäilystä, musikoita oli soutajina ja lotjat olivat raskaassa lastissa. Ja ihan ne alkoivat lähestyä Pajulahden venelaituria.
Kenraali vilkastui, käski tuoda ratsunsa, komensi puolensataa rakuunaa mukaansa ja karautti nopeasti maihinnousupaikalle vastaanottamaan tulijoita. Soutajat ja lotjat olivat todella venäläisiä, mutta komentajana oli suomalainen luutnantti, joka oli siepannut tämän saaliin Uuraansalmessa ja toi sen nyt Suomen armeijan käyttöön.
Kenraali Nierothin kalpeat, ryppyiset kasvot kirkastuivat ilosta. Nyt hän sai tietoja Uuraasta, sai ruokaa armeijalleen, — kiireellä hän kutsutti valtausjoukon johtajan puheilleen.
Mies oli luutnantti Pietari Longström ja hän kuului Porin rykmenttiin, vaikka olikin Savosta kotoisin. Keskikokoinen, notkea ja sitkeännäköinen soturi, aivan tummaverinen ja mustatukkainen, silmätkin pikimustat ja tuliset — korea poika! Toiset kertoivat hänessä virtaavan mustalaisverta, toiset taas hänen sukunsa polveutuvan väärän koivun takaa jostakin Savonlinnan virkamiehestä, ja ehkäpä siihen viittasi vierasperäinen nimikin. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli savolaisen talonpojan poika ja itsekin sekä sydämeltään että murteeltaan ja sanasutkauksiltaan täysi savolainen, kenties tavallista maatiaista vähän vikkelämpi ja kipakampi.
— Miten nämä sait käsiisi? kysyi kenraali.
— Vahdin niiden tuloa salmessa, ammuin alkuun muutamia soutajia ja uhkasin siten ampua kaikki. Silloin he herkesivät soutamasta ja panivat pyssynsä pois. Kiirehdin tuomaan lotjat talteen, sillä vihollisaluksia näkyi selällä.
— Ovatko toiset osastot vielä Uuraassa vartiossa?
— Siellä ovat. Mutta enemmän siellä tarvittaisiin.
— Saat palata sinne takaisin. Suoritit tehtäväsi reippaasti, Pietari, siksi saatkin nyt oman itsenäisen joukon, sata miestä, komentoosi. — Kenraali myhäili tyytyväisenä, antoi käskyjä vankien sijoituksesta ja viljalastin toimittamisesta leipureille. Mutta rannasta lähtiessään hän kääntyi vielä nuoren luutnantin puoleen huomauttaen:
— Itsenäiseen komentoon kuuluu kapteenin arvokin — hae aamulla valtakirjasi päämajastani. Mutta sitten heti takaisin!
Siihen rantaäyräälle oli keräytynyt aika paljon kylän väkeä ja sotilaita tätä maihintuloa katselemaan ja Pietari Longström oli nyt siellä kaikkien ihailun kohteena. Hän kulki siellä parvesta parveen vilpittömästi iloiten menestyksestään ja esimiehensä suosiosta, tervehti reippaasti tuttaviaan upseereita ja sotilaita, jotka olivat tulleet häntä onnittelemaan, ja purki nuortean riemunsa ilmoille. Seisoipa väkijoukossa noin nelitoistavuotias, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen tyttökin, sievä typykkä katsellen ihailevin, loistavin silmin reipasta, voitokkaana palannutta upseeria. Pietari tervehti ohimennen häntäkin, pyöräytti tyttöä keveästi uumalta ja virkahti nauraen:
— Kas siinähän onkin sotapojan morsian! Mikä nimesi?
— Sesilia…
— Se sopii. Kun tuon tänne seuraavan lastin, tuon sulle, Sesilia, kihlalahjat…
Hän nauroi itse tuolle lupaukselleen poikamaisesti ja herttaisesti, ja mustat silmät kimalsivat.
* * * * *
Mutta suomalaisten vartijain oli poistuttava Uuraansalmesta, jonka venäläiset pian valtasivat, eikä Longströmkään ehtinyt tuoda sieltä uutta kaappauslastia Virolahdelle, — armeijan oli vihdoin vetäydyttävä Vehkalahden varustuksiltaankin.
Nierothin kuoltua oli ylipäälliköksi tullut taas kelvoton Lybecker, joka suunnitteli suuria, mutta ei saanut pientäkään aikaan. Kesällä 1712 hän oli peräyttänyt Suomen armeijan Kymijoen taa, ja sinne sitten jäätiin.
Vanhoilta ajoilta oli Ruotsissa ja Suomessakin se käsitys yleinen, että jos Viipuri joskus menetettäisiin, voidaan Suomea toki aina Kymijoella puolustaa. Eikä vihollinen nyt yrittänytkään hyökätä joen yli.
Mutta tsaari Pietari olikin tehnyt toisenlaisen suunnitelman. Hän oli talven ja kevään kuluessa rakennuttanut paljon noita latteapohjaisia, matalassa uivia ja airoilla soudettavia kuljetuslaivoja, jotka hän nyt pani Uuraansalmesta lipumaan saariston sisäpuolitse länteen päin, ja eräänä syyskuun päivänä lennähti Lybeckerille Ahvenkoskelle sanoma, että venäläisiä laivoja liikkui Kymijoen suulla; ne olivat sen länsirannalta jo vallanneet ruotsalaisen muonalaivan. Ruotsin laivasto, joka purjehti Suomenlahdella, ei niistä tiennyt eikä syväkulkuisena mahtanut niille mitään.
Lybeckerille tuli hätä käteen. Vihollisen pääsy joen länsirannalle oli koetettava estää, oli torjuttava niiden maihinnousuhankkeet, mutta miten?
— Lähetetään Longström osastoineen jokisuulle saapuvia ahdistelemaan, kehottivat levottoman ylipäällikön neuvonantajat.
— Olisiko siitä apua?
— Hän on tottunut tällaisiin meriseikkailuihin, hän voi ehkä pelottaa hyökkääjät pakoon..
— Lähteköön, koettakoon…!
Pietari olikin nyt armeijan mukana peräytynyt ja lepäillyt kyllästymiseen asti ja ryhtyi sen vuoksi täydellä innolla tarjottuun tehtävään. Hän sai satasen miestä ja pari tykkiä oman osastonsa lisäksi, painui rannikolle, hankki itselleen siellä veneitä ja lähti tiedustelemaan vihollisen liikkeitä. Ruotsalaisen muonalaivan vienyt kaleeri oli palannut takaisin itään päin ja kadonnut sille tielleen. He tulevat kyllä takaisin kerran makuun päästyään, päätteli Pietari ja menetteli sen mukaan. Hän valikoi itselleen sopivan vartiopaikan eräässä niistä Kyminsuun saarista, joihin toista sataa vuotta myöhemmin Kotkan kaupunki syntyi — siitä hän saattoi hallita jokisuuta. Asetti sinne tykkinsä, sijoitti miehensä piilopaikkaan lepäämään ja tähysteli valppaasti.
Ei näkynyt mitään. Autiot olivat rannat, joiden vihantaan lehtimetsään syksy jo rupesi keltaansa sirottamaan, selät ja salmet olivat kuin kuolleet. Pietaria rupesi jo huolettamaan, että ehkä venäläiset laskevatkin maihin vielä lännempänä, jossakin Pyhtään rannikolla.
Mutta niitä miettiessään loivalla rantakalliolla hänen päätään alkoi huimata… Oliko se näköhäiriö vai mikä… lehto tuolla loitommalla koillisessa salmessa liikkui! Hän tähysti suu ammollaan: saari siellä todella liikkui ja läheni…, ja jo toinen ja kolmas!
Silloin hän rämähti nauramaan, osoitti tuota luonnonilmiötä vieressään loikovalle korpraali Forsmanille, joka nokkelana miehenä oli kaikissa kujeissa hänen lähin apulaisensa, ja virkkoi:
— Ryssä on pukenut kaleerinsa koivuilla juhannusasuun ja lähestyy meitä noin juhlavasti.
— Mitä varten? uteli ällistynyt korpraali.
— Salatakseen sotajuonensa amiraali Wernfeltin laivastolta, selitti Pietari tajuten vihollisen aikeet. — Ruotsin laivasto vartioi merta, mutta näkee saaristossa vain lehteviä maisemia.
— Ja hyvin on kepponen näemmä onnistunut.
— On toistaiseksi. Mutta tulkaapa sieltä lähemmäs niin saatte juhlatervehdyksen!
Kiireellä Longström sijoitti tykkinsä ampuma-asentoon ja kätkettyään veneensä vartioineen saaren länsipuoliseen poukamaan määräsi pyssymiehet rantavesaikkoon. Lehtipukuiset lotjat lähenivät parinkymmenen airoparin soutamina pyrkien ilmeisesti saaren ohi jokisuulle. Pian tähystäjät saattoivat huomata lotjissa lehvien takana runsaasti sotaväkeä. Vihollinen yritti tosissaan ylläkköä.
Longström laski ensimmäiset, aivan peräkkäin soutavat kaleerit kiväärinkantaman päähän — vasta silloin hän laukaisutti tykkinsä ja antoi pyssymiestensä ampua. Soutaminen pysähtyi, airot kirposivat, kallelleen vaipui ensimmäinen kaleeri ja miehiä näkyi kaatuvan molemmissa. Leimahti toinen laukaus, ja kiireesti lähtivät kaleerit, joista toinen ilmeisesti oli vioittunut, huopaamaan selälle. Samalla kuitenkin niiden aseet alkoivat paukkua ja vihainen laukausten vaihto sukeutui nyt siinä tuulisen ulapan laidassa.
Suomalaisia, jotka kykkivät lehdossa ja rantakivien suojassa, ei tulitus paljoakaan vahingoittanut, Longström saattoi levollisesti jatkaa taistelua. Mutta hän pälyili kumminkin levottomasti ympärilleen. Mihin oli joutunut se kolmas laiva, joka heti taistelun alussa oli irtautunut muista. Hän kapusi rantapetäjään sitä tutkimaan. Ja aivan oikein, se souti saaren vastapäistä, aukeampaa rantaa kohti ja oli jo varsin lähellä sitä. Sinne täytyi toinen tykki ja osa miehistöä kiireellä lähettää. Ja tulisesti nyt sitäkin koivulaivaa tervehdittiin.
Mutta se oli päässyt liian lähelle rantaa! Venäläisten päällikkö komensi miehensä kuulasateesta huolimatta hyppäämään veteen ja kahlaamaan maihin ja heitä tulikin sieltä nyt sakeana pilvenä. Syntyi taistelu saaren rannalla, ryssät levittivät rintamansa ja pääsivät etenemään verkalleen ylivoimansa ansiosta. He olivat pian keksineet, että suomalaisia oli täällä vain pieni joukko. Kotvan kesti tätä epätasaista taistelua, mutta Longström älysi pian vastarinnan toivottomaksi. Sitä pitkittämällä hän vain menettäisi miehensä. Siksi hän jatkoi itse kymmenkunnan miehen kanssa kiivasta ampumista, mutta lähetti Forsmanin johtamaan muun joukon veneisiin ja soutamaan manterelle. Yksi vene oli vain jätettävä jälkijoukkoa varten.
Tämä liike onnistuikin hyvin — nuo siipirikot laivat olivat loitonneet liian kauas selälle eivätkä päässeet sieltä pahasti hätyyttämään pakenevia. Longström miehineen jatkoi metsänrinnassa taistelua. Mutta kun hän sitten yhtäkkiä jätti tykkinsä ja juoksi tuolle viimeiselle veneelle paetakseen hänkin saaresta miestensä kanssa, se olikin poissa. Oliko senkin vienyt oma väki hätäännyksissään vaiko rantaa kiertänyt venäläinen, siitä ei saatu koskaan selvää. Pieni suomalaisparvi oli ehdottomasti saarroksissa — ei auttanut muu kuin antautua.
Näin Longström joutui venäläisten vangiksi. Katkeraahan se oli, mutta hymyillen hilpeä mies koetti mukautua kohtaloonsa, tarjosi vangitsijoilleen tupakkaa ja heittäytyi juttusille heidän kanssaan. Ja henkensä hän pelasti.
* * * * *
Pietariin korjattavaksi vietävässä rikkiammutussa kaleerissa kapteeni Longström kuljetettiin vankeuteen. Hänet suljettiin siellä kylmään, kosteaan ja ahtaaseen tyrmään, jossa oli paljon muitakin sotavankeja. Heidän joukossaan Pietari tapasi entisen esimiehensä ja partiotoverinsa Taneli Luukkosen, joka toista vuotta sitten oli joutunut Viipurin tienoilla satimeen.
Mutta surkeassa tilassa oli nyt tuo ennen niin topakka ja toimekas Taneli, kuuluisin ja pelottavin kaikista suomalaisista sissipäälliköistä. Tauti oli hänet tyrmässä tavannut ja taittanut, nälkä ja syöpäläiset olivat tehneet raunion verevästä miehestä, hänestä ei ollut enää muuta jäljellä kuin heikosti lepattava elämänliekki. Luukkonen kertoi hänelle pahnapahasilla maattaessa seikkailuistaan ja huonosta onnestaan, mutta yhteen neuvoon hän aina terästi kaikki kuiskivat puheensa:
— Koeta paeta hinnalla millä hyvänsä, muuten varmasti menehdyt!
— En siekailekaan, jos vain on vähänkin mahdollisuutta.
— Vaikkei näyttäisi olevankaan, tiukkasi Taneli käheänä. — Vaikka olisi kuinka toivotonta tahansa, yritä — anna mieluummin henkesi mennä. Sillä tämä on pahempaa kuin helvetti.
Kyllähän Pietari sen itsekin älysi ja hän päätti noudattaa riutuneen ystävänsä neuvoa. Mutta mihinpä pakenet umpinaisesta tyrmästä?
Sen verran Longström sai kuitenkin vartijoiltaan selville, että hänen asiaansa tutkittiin… ei oltu selvillä siitä, oliko hän toiminut sissipäällikkönä, jolloin hänellä oli Luukkosen kohtalo varmasti edessään, vaiko vakinaisen armeijan upseerina, jolloin hän voisi päästä Sisä-Venäjälle. Pietari teetätti silloin tyrmässä eräällä kielitaitoisella kohtalotoverillaan anomuksen, jossa hän koetti todistaa jälkimmäisen oikeaksi — vaikkei hän todellisuudessa ollut siitä itsekään aivan varma — ja pyysi kuulustelua. Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä Pietari vietiin johonkin virastoon kuulusteltavaksi. Silloin hän puristi jäähyväisiksi Luukkosen jo kylmän raukeaa kättä — hän ei aikonut enää suurin surminkaan palata siihen haisevaan tyrmään.
Eikä hän palannut. Tiukka ja pitkä kuulustelu pidettiin jossakin linnoituksen virkahuoneessa, vallan nääntyneenä hän palasi sieltä vartijansa saattamana etuhuoneeseen, joka oli sotaväkeä täynnä. Siellä hän tyrkkäsi vartijansa kouraan hopeakolikon, pyytäen julmaan janoonsa haarikan olutta. Vartija, jota itseäänkin janotti, heltyi ja lähti olutta hakemaan. Mutta kun hän oli ovesta mennyt, silloin Longström astui heti ryhdikkäänä ja komeana toisen oven suuhun, puki siellä verkalleen ylleen venäläisen upseeritakin ja lakin ja astui ulos…
Sotamiehet tekivät hänelle kunniaa, he eivät häntä eikä hänen asiaansa siinä virastossa tunteneet.
* * * * *
Näin kapteeni Longström ainakin itse selosti pakonsa Pietarista ilmestyessään keväällä 1713 yhtäkkiä Armfeltin armeijaosastoon, joka silloin puolusti Helsinkiä venäläisten laivastohyökkäystä vastaan. Hän sai kohta oman osastonsa takaisin komentoonsa, ja kun Armfeltin yksikön pian sen jälkeen Ruotsin laivaston viipymisen vuoksi taaskin oli peräydyttävä palavasta Helsingistä, jonka venäläiset nyt valtasivat, seurasi hän sen mukana, mutta sai tällä välin jo taas erinäisiä tehtäviä suoritettavakseen.
Helsingin palo harmitti venäläisiä; he olivat valinneet tämän satamakaupungin tukikohdakseen, mutta siellä ei ollut enää taloja eikä varastosuojia, joita täytyi kiireellä ryhtyä rakentamaan. Rakennusaineita saadakseen lähetti venäläisten päällikkö eräänä päivänä kolme kaleeriaan Sipoon joelle purkamaan ja tuomaan pieltä Helsinkiin talonpoikain taloja. Longström sai Tuusulassa ollessaan siitä vihiä ja hiipi miehineen kiireesti metsien halki tälle "työmaalle".
Venäläisillä oli vahvanlainen vartiosto, mutta se hölmistyi äkillistä yöllistä hyökkäystä. Ketkä eivät rytäkässä kaatuneet, joutuivat suomalaisen partioväen vangiksi. Longström poltti kaleerit jokeen ja otti mukaansa muonaa sen verran mitä kantaa jaksettiin. Sinne jäivät vihollisen rakennuspuut, ja suomalaiset jalkarakuunat palasivat 11 vankia mukanaan aamupuhteella Tuusulaan, pääarmeijaan, johon Lybeckerkin nyt oli Porvoosta poistuttuaan yhtynyt. Tämä kepponen lohdutti Longströmiä: hänen syksyinen tappionsa Kyminsuussa ja talviset kärsimyksensä Pietarissa tulivat pieneltä osalta kostetuiksi. Mutta itse armeijan asemaanhan se ei mitään vaikuttanut, tämä vain peräytyi pohjoiseen päin.
Lybecker sai vihdoin eräänä päivänä kutsun saapua Tukholmaan tutkittavaksi; mielet olivat sielläkin vihdoin hänen kunniattoman sodankäyntinsä johdosta jo liiaksi myrtyneet. Armfeltista tuli ylipäällikkö ja sen jälkeen Suomen armeija sai vihdoinkin ruveta taistelemaan — valitettavasti vain liian myöhään.
Pälkäneen taistelun jälkeen, jossa Suomen armeija oli pahasti lyöty hajalle, harhaili sisämaan metsissä ja kylissä syysmyöhällä 1713 paljon pieniä, johtoa vailla olevia sotilasparvia, jotka osaksi eivät osanneet takaisin armeijaan, jonka olinpaikkaa ne eivät tunteneetkaan, osaksi tahallaan kiertelivät maata, karkulaisina tai sissijoukkoina. Niitä keräilemään ja itsenäistä pikkusotaa käymään lähetettiin silloin mm. Pietari Longström. Hän keräsikin pian ympärilleen metsistä toistasataa miestä käsittävän joukon, jolla hän ahkerasti hätyytti vihollisen selkäpuolta, tuhosi kasakkaparvia ja valtasi kuormastoja. Näin hän vietti syyskauden Keuruun ja Vesilahden märissä metsissä, pakkastalven Jämsän ja Saarijärven saloilla, ja monet kovat hän siellä koki, monesta pälkähästä hän vain hädin tuskin neuvokkuudellaan ja nopeudellaan selvisi.
Mutta talven selän taittuessa rupesi sinne Sisä-Suomen metsäseutuihin keräytymään yhä lukuisammin pakolais- ja partiojoukkoja. Isossakyrössä oli taisteltu Suomen sotaväen viimeinen verinen taistelu ja voitetun armeijan rippeitä samoin kuin vihollisten julmuutta pakenevia talonpoikia kuljeskeli nyt avuttomina saloilla. He tuottivat suuria kärsimyksiä väestölle, joka oli jäänyt paikoilleen.
Longström koetti pitää joukossaan ankaraa mieskuria; hän rankaisi armotta jokaisen väestöä vastaan tehdyn ilkityön, kielsi jyrkästi kaiken omankädenoikeuden, kielsi varovaisuussyistä miehiltään viinanjuonninkin, tasasi aina oikeudenmukaisesti viholliselta siepatut saaliit miestensä kanssa ja jakoi loput hätää kärsivälle väestölle. Tuon kurin takia miehet kunnioittivatkin häntä ja tottelivat hänen käskyjään. Mutta monet muut joukot eivät olleet yhtä tunnontarkkoja, ja kuukausi kuukaudelta miehet ja mielet yhä kovettuivat ja raaistuivat.
Keväällä 1714, Napuen tappion jälkeen, armeijan tähteiden peräytyessä Länsipohjaan ja koko Suomen jouduttua vihollisen valtaan, oli mieliala metsiin paenneiden joukossakin synkimmillään. Venäläisten päällystö määräsi hirmuisen rangaistuksen niille, jotka suosivat sissejä eivätkä ilmoittaneet heidän puuhistaan. Sellaisten kylä oli poltettava, eikä ainoastaan kylä, vaan metsänkin vainolaiset sytyttivät ja polttivat, tuhotakseen muka siellä piileskelevät pakolaisetkin. Sissien suosijaksi epäiltyä kidutettiin, ja hänet surmattiin säälittä. Monien kidutettujen oli pakko tunnustaa ja he ilmoittivat mitä tiesivät. Mutta jos kivekkäät taas pääsivät perille tästä, he puolestaan rankaisivat vielä julmemmin jokaisen kavaltajan…
Kesän lähestyessä sissisotaan kyllääntynyt Longström aikoi vetäytyä armeijan luo Ruotsin puolelle, jolta hän ei viime aikoina ollut saanut mitään ohjeita. Mutta sitä ennen hän päätti kuitenkin vielä poiketa kotipuoleensa Savoon katsomaan, vieläkö siellä Joroisten salolla oli ketään omaisista hengissä.
Ilokseen hän huomasi että Savoa oli näihin asti vähemmän ryöstetty ja hävitetty kuin muuta Suomea. Siellä ihmiset asuivat vielä rintamaillaan, ruokaa oli ja uutta hankittiin. Partiokapteenin kotitalokin oli paikallaan ja sen eläjät samoin. Mutta vain salavihkaa Pietari siellä käväisi, ettei hän, jonka nimi venäläisten piirissä oli jo huonossa huudossa ja jonka hengestä he olivat luvanneet suuria palkintoja, aiheuttaisi omaisilleen kostoa ja kärsimystä.
Täällä hän sai kuulla, että Savon vanha linna vielä oli suomalaisten käsissä — siksipä venäläiset eivät vielä olleetkaan uskaltaneet paljon Savon vesillä liikkua eikä sen asutusta hävittää. Mutta linnaa piiritettiin juuri näihin aikoihin; siellä kuului olevan puute sekä ruoasta että miehistä. Lujilla ilmeisesti oli Olavin yksinäinen varustus.
Longström päätti silloin koettaa auttaa sitä hiukan. Hänen mukanaan oli Keski-Suomesta Savoon tullut parikymmentä luotetuimpaa miestä ja näiden kanssa hän souteli nyt Haukiveden ja Saimaan selkiä väijyen erästä venäläistä muonasaattuetta. Sellaista ei nyt kuitenkaan tavattu; Pietari yhdytti muutamassa salmessa vain pienen savolaismatkueen, joka kuljetti venelastillista voita, lampaanlihaa ja muuta herkkua Lappeenrannan markkinoille todennäköisesti venäläisille myytäväksi. Sen lastin hän anasti, mutta ei ilmaiseksi. Hän maksoi osan siitä rahalla ja antoi lopusta velkakirjan Ruotsin hallituksen suoritettavaksi.
— Se on hiukan epävarma velkakirja, veisteli korpraali Forsman, joka nyt kuten aina kulki hänen matkassaan. — Ja mitäpä sinun hyödyttää antaa maksua talonpojille, toiset sissit vievät heiltä heidän tavaransa kuitenkin ilmaiseksi.
— Mutta sepä ei ole oikein, sitä tapaa tahdon välttää milloin suinkin voin.
— Luuletko maineesi siitä paranevan — yhtä mustana nyt kuitenkin kuin muutkin kivekkäät.
— Vaikka niinkin, otan rahani venäläisiltä takaisin!
Saaliineen sissit soutivat varoen linnan läheisille vesille, missä jo piiritysjoukkoon kuuluvia venäläisiä kuhisi. Vetivät veneensä viidakkoon, vartioivat saarella sopivaa tilaisuutta ja vakoilivat ympäristöä.
Läheiseltä rannalta nousi savu. Sinne ulkosalle venäläiset olivat rakentaneet suuren leivinuunin ja paistoivat siellä parhaillaan joukoilleen leipää.
— Särvintä on meillä aluksi, tuolta leipä otetaan, uhmaili Pietari silloin.
— Entä leipojat, heitä on toistakymmentä miestä, huomautti korpraali.
— Otetaan nekin…!
Ja illan suussa leipomisen vielä jatkuessa Pietari souti joukkoineen leipomarannalle, yllätti leipurit ennen kuin he ehtivät lähettää hätäviestiä ja lopetti jutun lyhyeen. Yhdeksän miestä antautui sovinnolla. Heidät sijoitettiin sidottuina venäläisten veneisiin, joilla Longströmin sissit nyt lähtivät täydessä jauholastissa jatkamaan matkaa vaihdettuaan päähänsä venäläisten suuret lippalakit. Näin he soutivat iltayöstä muina miehinä salmien kautta, joiden rannoilla venäläiset olivat vartiossa antaen "omain" alustensa rauhassa kulkea ohi. Mutta Kyrönvirralla, jota alaspäin sissit täydellä vauhdilla laskivat, he ottivat taas omat päähineensä ja kääntyivät rohkeasti linnan valkamaa kohti. Jo pamahti sieltä laukaus ja toinenkin, mutta Longström huitoi käsillään ja huusi hurjasti:
— Älkää ampuko, tuomme teille eväitä…!
Hyvään tarpeeseen ne eväät linnassa olivatkin ja miehet myös. Siellä oli vain toistasataa miestä puolustusväkeä, jolla majuri Busch oli jo kuukauden pitänyt puoliaan. Nyt jatkettiin linnan puolustamista uudella innolla, vaikka se toivotonta olikin, kun riittäviä apujoukkoja ei mistään päin voitu odottaa. Näin vierähti pari viikkoa vihollisten ankarasti ampuessa. Mutta sitten loppuivat ampumavarat, ruudit ja luodit. Heinäkuun lopulla täytyi Buschin vihdoin ruveta antautumiskeskusteluihin tinkien itselleen kunnialliset ehdot. Mutta ennen antautumispäivää Pietari Longström lähti miehineen Olavinlinnasta. Hän näet tiesi että häneen ja hänen miehiinsä nähden eivät viholliset missään tapauksessa pitäisi antautumissopimustaan: hirttonuora heitä odotti. Venäläiset olivat perin juurin äkämystyneet näihin sisseihin, varsinkin leipomon ryöstön johdosta. Luotituiskusta välittämättä lähti eräänä sadeyönä kolme venettä menetetyksi tuomitun Linnansaaren eri rannoilta soutamaan selälle. Pari miestä menetettiin, veneet saivat monta reikää kylkiinsä, mutta ne yhtyivät kuitenkin kaikki sovitulla paikalla Saimaan sokkeloisessa saaristossa.
* * * * *
Longström oli jo, kuten sanottu, varhemmin aikonut lähteä pääarmeijan luo Ruotsin puolelle, mutta tämä Savonlinnan seikkailu oli häntä taas reipastuttanut. Venäläisten vartiointi oli täällä Itä-Suomessa heikompaa kuin hän oli luullutkaan, rohkealla ja päättävällä miesjoukolla saattoi heille siellä edelleen tehdä paljon kiusaa. Sen vuoksi päätettiin soutaa etelään päin, siepata muonaveneitä ja häiritä vihollisen kuljetuksia. Kesä oli kaunis ja lämmin, soma oli saarivesillä vapaana soudella.
Saimaan etelärannalle Longström jätti sitten kuitenkin veneensä, luovutti niihin kertyneet muonat seudun väestölle ja painui taas metsiin, joiden halki hän samosi merenrannikolle, vanhaan tuttuun Vehkalahden saaristoon. Siellä venäläiset nyt isännöivät valtansa tunnossa eivätkä muonalotjiaan kuljetellessaan enää pelänneet hyökkäyksiä. Pietari järkytti pian heidän vahvan uskonsa.
Paasion saaren rannalla oli — niin kertoi manteren väestö, jota Forsman vanhana virolahtelaisena kävi tervehtimässä — parhaillaan ankkurissa kaksi isoa lotjaa ja kaksi nuottavenettä, joilla venäläiset kuljettivat muonaa ja muuta tavaraa armeijansa varastoon Helsinkiin. Olipa mukana neljä venäläistä kauppiastakin, jotka olivat näiden tavarain hankkijoita, mutta sillä venäläisellä kasakkakapteenilla, jonka komennossa tämä laivue oli, ei ollut kuin kymmenkunta pyssymiestä matkassa.
— Siinä olisi paljon otettavaa, kun sen vain johonkin saisi kuljetetuksi, huoahti korpraali Forsman, joka tämän viestin joukolle toi.
— Se on meidän saalistamme, laskettakoonpa se sitten vaikka meren pohjaan, päätti Longström ja viipymättä hän varustautui kaappausmatkalle.
Valtaus onnistui. Venäläiset yllätettiin, he yrittivät kyllä vastarintaa, mutta kun heidän kapteeninsa kaatui, muut antautuivat pian. Saalis olisi ollut sanomattoman arvokas, mutta siitä ei voitu nyt korjata talteen muuta kuin pieni osa, jonka sissit mättivät veneisiinsä. Sitten kirveillä reiät lotjain pohjiin — mukana taisivat vajota syvyyteen niiden vartijatkin.
Mutta nuo neljä venäläistä kauppiasta rukoilivat armoa niin hätääntyneinä ja nöyrinä, että Pietarin sydän heltyi. Hän urahti:
— No, heittäkää mereen tavarat tuosta toisesta nuottaveneestänne — kas niin —, veden ja ruoan saatte pitää, mutta soutakaa pian merelle ja painukaa suoraan Venäjän rannikolle. Kas niin, hävitkää!
Kupetsat lähtivät sanomattoman kiitollisina ja kiireesti matkaan eivätkä kertaakaan taakseen katsoneet. Mutta Longströmin sissit soutivat takaisin manterelle katsellen samalla miten lotjat vähitellen vajosivat. Korpraali neuvoi heille taatun talon, missä saataisiin levätä öisistä ponnistuksista. Sinne he tapansa mukaan vartijat asetettuaan sitten yöpyivät.
Aamulla Longström nousi ennen muita ja lähti yöpirtistä tienoita tarkastamaan. Näin päivänvalossa hän tunsikin hyvin nämä seudut ja talonkin, — se oli Pajulahden ulkoniemessä —, täällähän hän oli monesti retkeillyt silloin Nierothin aikana. Rantapajukkoon kätketyille veneille kävellessään hän näki tytön rantakivillä vaatteita pesemässä. Hän katseli syrjästä tuota notkeaa tyttöä, tunsi hänet, astui luo ja virkkoi:
— Terve, Sesilia. Nyt tulin tuomaan sinulle niitä kihloja, joita viimeksi lupasin.
Tyttö ojentautui, laski käärityt hameensa alas, punastui hiusmartoa myöten ja tervehti ujosti. Hänestä oli näinä kolmena vuotena Pietarin ollessa muualla kasvanut kaunis, kukkea impi, jonka povi jo korkeana aaltoili, ja selvästi saattoi nähdä, että hänkin heti tunsi tuon karkeamekkoisen, mustapartaisen ja päivän polttaman partiomiehen samaksi nuoreksi luutnantiksi, joka oli häntä kerran Pajulahden sillalla puhutellut.
— No, otatko kihlat? puhui Pietari edelleen leikkisästi. — Tule vain täältä veneestä itse valikoimaan. Tuossa on kultaristi ja vitjat, sen sain viime yönä venäläiseltä kupetsalta. Ja tuossa on koreata kangasta…
Tyttö ihaili sissin saaliita, mutta oli ymmällä ja katseli vain ujona jalkoihinsa. Pietari istahti kivelle hänen viereensä ja jatkoi:
— Älä arkaile, tiedäthän, sanasta miestä… Äläkä pelkää, en sinua väkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa, silloin haen sinut omakseni — tuletko?
Tyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli siinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli viimeksi tyttöjä jututtanut.
Ja hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja toimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki menneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. — Näin tyttö jo kertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. — He olivat koettaneet naisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja hengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä vierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin, monesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet vainolaiset sitä toki vielä vieneet — vaimoväkeä kun olivat. Mutta venäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai nauriskuoppaan piiloon, — häntä niin pelotti…!
— Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. —
Mutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.
Tyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta näytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:
— Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.
Ja kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt kiireellä povelleen.
Veneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon väelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua muonaa — heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin — ja lähtivät sitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja kiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat kenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa Pietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla kahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi, että tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat, kihlalahjat, povellaan…
* * * * *
Metsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota eivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo väki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että sissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä uskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti pyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten retkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin Longström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin, salotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin tarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.
Iitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia partiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He kertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli samoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti Sahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri vihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut paljonkaan pelastuksen toivoa.
Longström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien myöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa. Hänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli mainiot aseet — lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja. Rohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.
Valkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi kasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin tietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle kylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille aikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan kahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten niiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei ollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko pelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin koskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet aavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta kivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka suomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.
He pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa koko tältä Lappeenrannan—Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli käynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä, Iitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan läpi taottaen heille tuntuvan tappion.
Mutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet ällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin johtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi joukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin seuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili muutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain suksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla oleviin varastoihin.
Tänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia määräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja kehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström lähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä soutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli kantajoukkoineen päässyt — viholliselle alituista kiusaa tehden — melkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle, Vehkalahden vesille — sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän tapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas pikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin Pajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa, rupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan tulla taas ensi kesänä takaisin.
Niin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää tavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai ryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät tuomiset…
* * * * *
Entistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä vuonna (1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli sisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli entistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani siellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista viikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja hänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut — toiseen suuntaan kulki kyllä aluksia.
Pari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan lähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi partiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin, vangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin odottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi laivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja — luultavasti Viipurin linnaväen sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää määräpaikkaansa.
— En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan, ihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. — Johan näillä Ruotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.
— Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. —
Mutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?
— Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?
— Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että kerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.
Ruotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina maksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan saamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen palkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka miehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä arkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.
Pietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen tinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta eräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan manteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia, parempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden ulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa, jotta — jos hän seikkailuihinsa sortuisi — tytöllä tulevaisuudessa olisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu tyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän melkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.
Mutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska naurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin kapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan hätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa, hän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle kynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:
— Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet… vieneet tyttöni, ainoan iloni!
Hän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet itsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille; ehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä vakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada vihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.
— He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse aavistavatkaan!
Tunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan kynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen eläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi — orjaksi oli tyttö viety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut ihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!
Hän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä kimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa — niiden näkeminen vihlaisi miestä! Hän otti airon, kaivoi sillä kuopan kiven kupeelle, kaivoi vihapäissään, kaivoi syvälle, ja viskasi sitten pullonsa kuopan pohjalle. Täytti kuopan ja vyörytti kiven päälle. Ja lähti soutamaan.
Valehtelematta hän saattoi kertoa Forsmanille kaivaneensa kaikki rahansa maahan. Mutta mihin hän ne kaivoi, siitä hän ei mitään kertonut komentaessaan kiireellä miehensä uudelle saalistusmatkalle.
* * * * *
Päämäärää vailla, entistään hurjempana, synkempänä ja sydämistyneempänä Pietari Longström harhaili tämän jälkeen kauan eri puolilla Suomea. Milloin hän liikkui Päijänteen vesillä, milloin hätyytteli vihollista Vaasan valtatiellä tai Viipurin takana. Hän kävi vielä Savossakin, kotikylässään Joroisten takamailla, mutta ei hänen mielensä kirkastunut siitä käynnistä: poltettu oli nyt kotitalo, poissa sen asukkaat!
Pietari kävi umpimieliseksi ja katkeraksi. Hän oli nyt omillekin miehilleen usein juro ja tyly, sydänmaan kovia kärsinyttä kansaa hän kohteli julmasti ja armottomasti — hänen ainoa halunsa oli tuottaa kasakoille niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Mutta samalla hän päästi kurin höltymään joukossaan, hän salli jo miestensä ryöstää mistä saivat, juoda viinaa minkä tahtoivat, elostella, elämöidä vaarankin paikoissa — hän ei enää välittänyt omasta hengestään eikä muiden.
Kammottavan maineen Longströmin joukko saavutti näihin aikoihin Peräpohjolassakin, jossa hän talvisin majaili, milloin Sotkamon, milloin Paltamon, milloin Pudasjärven metsäkylissä. Suotta eivät näiden seutujen eläjät valittaneet Ruotsin esivallalle asti tästä älyttömästä elämöimisestä, kuinka Longströmin miehet riistivät talonpojilta heidän vähät viljansa keittääkseen sen viinaksi, kuinka he juopuneina reuhasivat, pieksivät viattomia ja ajoivat talon väen talvipakkaseen.
Mutta kerranpa raaistunut kapteeni kumminkin virkosi turtumuksestaan ja inhimilliset tunteet pääsivät voitolle. Hän saapui eräänä päivänä kosken rannalla sijaitsevaan Sotkamon taloon, johon jo ennen häntä oli hänen miehiään ehtinyt. Siellä he tapansa mukaan jo olivat riiviöinä mekastaneet. Varsinkin oli eräs entinen Kajaanin linnan mies — linnan olivat venäläiset vuosi sitten hävittäneet ja sen miehet kulkivat nyt sisseinä saloilla —, Mäiväläinen nimeltään, riehunut hurjasti. Hän oli ajanut perheen lapsineen pakkaseen, ja yksi talon pienokaisista oli sinne kuollut. Kankea, kuihtunut ruumis oli äsken kannettu tupaan, mihin Longström juuri saapui matkaltaan.
Silloin hän hätkähti tuota lapsen hentoa ruumista katsellessaan ja kalpeni ehkä ensi kerran elämässään. Hän synkistyi omia syntejään ja laiminlyöntejään ajatellessaan, hän kimpaantui alaisensa julmuudesta. Longström kutsui Mäiväläisen ulos pitääkseen hänen kanssaan lyhyet käräjät. Mutta rannalle tultua, kun kapteeni kalpeana tarttui pyssyynsä, mies ymmärsi hänen katseestaan, mistä nyt oli kysymys. Hän heittäytyi silloin äkkiä jäiseen veneeseen, joka oli sulan kosken rannalla, ja lähti soutamaan pakoon joen yli. Mutta jäinen vene ei totellut soutajaa, ärjyvä talvinen koski ryösti veneen, joka täyttyi, siinä sai raakalainen palkan konnuudestaan…
Pietarin hilpeä luonne oli kovettunut, mutta hän kärsi kuitenkin jo taas tästä elämänsä jylhyydestä ja alituisesta vaanijan ja vaanitun ammatista. Mieluisana tuli hänelle silloin sydäntalvella Iijoen varrelle sanoma, että Armfelt oli kutsunut hänet miehineen luokseen Länsipohjaan. Heti Pietari lähti liikkeelle ja oikeinpa oudolta tuntui hänestä taas olla ihmisten ilmoilla, siistiä pukunsa, tukkansa ja partansa ja seurustella upseerina upseerien joukossa. Melkein oli jo unohtunut häneltä sivistyneen ihmisen asu.
Armfelt tarvitsi myöskin partiomiehiä ja tiedustelijoita Norjan retkellään, jota hän juuri valmisteli, ja Longström sai jo etukäteen kevatkelillä 1718 60-miehisine "vapaakomppanioineen" tehdä Pohjois-Norjan tuntureille tiedustelumatkoja tutustuakseen teihin ja tienoihin. Ja kun pääjoukko, Suomen jäljellä oleva armeija, vihdoin kesällä lähti liikkeelle, oli hänen jalkarakuunainsa tehtävänä aina vain samota etujoukkona noita vaikeita taipaleita ja vastaanottaa vihollisen ensi iskut. Mutta siihenpä hän oli tottunut Suomessakin — aina olemaan vihollista lähinnä.
* * * * *
Kaarle-kuningas oli vastikään kaatunut Fredrikshallin edustalla, vihollisen rohkeus oli siitä huimasti noussut ja se valmistautui nyt antamaan maahansa tunkeutuneelle joukolle ratkaisevan iskun. Hätätilaansa ei Armfelt kuitenkaan tahtonut vihollisille eikä omille joukoilleen ilmaista, mutta tuskaisen hätäviestin sisälsi kuitenkin kirje, jonka hän marraskuun puolivälissä lähetti Rörosista, Pohjois-Norjasta, Ruotsin sodanjohdolle Skooneen kuvaten siinä joukkonsa tilaa ja pyytäen kiireistä apua. Tätä viestiä viemään hän lähetti taitavimman ja taatuimman partiomiehensä Pietari Longströmin kuuden jalkarakuunan kanssa.
Hän tiesi hyvin viestin lähettäessään, kuinka vaikeaa sen perillevieminen oli, sillä norjalaiset olivat hänen selkäpuolellaan miehittäneet kaikki kulkukelpoiset tiet ja vuorensolat. Longström oivalsi itsekin tehtävänsä vaikeuden, vaaranalaisuuden ja arkaluonteisuuden varsin selvästi, mutta käsitti myös sen tärkeyden, ja valmistautui reippaasti kuten aina pitkälle matkalleen.
— Mutta kuinka käyneekin, tähdensi kenraali antaessaan omin käsin Longströmille nuo tärkeät kirjeet, — älä näitä missään tapauksessa luovuta vihollisen käsiin. Toimita ne perille, siitä riippuu joukkomme kohtalo ja suomalaisen nimen kunnia, mutta jos tulee sellainen tiukka paikka eteen, että haavoitut tai joudut vangiksi, hävitä kirjeet parhaan kykysi mukaan.
— Perille ne vien, jos se ihmiselle yleensä on mahdollista, mutta viholliskäsiin ne eivät joudu, vakuutti Longström vakavasti.
Hän seisoi siinä esimiehensä edessä nyt totisempana ja juhlallisempana kuin koskaan aikaisemmin. Tuo aina nuortea ja hilpeä sissi oli ilmeisesti vanhentunut viime vuosina, hänen piirteensä olivat käyneet koviksi, hänen tumma ja tulinen katseensa kylmäksi, ja hopeaa oli jo sekoittunut hänen ennen pikimustaan tukkaansa. Niinpä Armfelt lisäsi katseltuaan häntä kotvan:
— Tämän retken tehtyäsi siirränkin sinut sitten helpompiin, joskin yhtä vaativiin toimiin. Olet jo rehkinyt kylliksi.
— En sääli vaivojani, ilolla aina partioon lähden. Hyvästi, kenraali!
— Hyvästi, kapteeni!
Tukalaa oli jo alkutaipaleesta kulku oudossa, lumenpeittoisessa vuoristossa, jossa rotko tai tunturiseinä yhtäkkiä saattoi sulkea väylän, eikä pieni retkikunta kuitenkaan uskaltanut laskeutua miehitettyihin laaksoihin. Mutta vielä vaikeammaksi muutti matkanteon sama vaara, jota Longström itse oli Suomessa edustanut ja jolla hän aina oli väijymänsä vihollisjoukon tuhonnut: Norjan talonpojat taistelivat hekin sissijoukkoina sisukkaasti isänmaataan puolustaakseen ja vaanivat sinne tunkeutunutta vihollista tuhotakseen sen. Pari päivää tuntureilla taivalta tehtyään Pietari havaitsi näitä talonpoikaisparvia joka taholla. Ne eivät vielä hyökänneet, eivätpä usein näyttäytyneetkään, mutta Hegren tuntureita samotessaan hän aavisti niiden läsnäolon kaikkialla ympärillään.
Hän läheni jo kuitenkin valtakunnanrajaa, sitä autiota tunturimaastoa, jonka yli hänen oli pyrittävä. Huomenna ehkä jo ollaankin siellä, hän päätteli eräänä iltana laskeutuessaan vuoristorotkossa havuvuoteelle nuotion ääreen. Mutta hän tunsi samalla mielensä tavattoman levottomaksi… tuo tunne oli jotakin aivan outoa hänelle, joka oli ennen voinut rauhassa nukahtaa missä vaaranpaikassa tahansa ja joka saattoi liioittelematta kehua, että pelon tunne oli hänelle vieras. Se oli jotakin toisenlaista levottomuutta, sisäistä tuskaa. Häntä väisti nyt uni, hänelle muistuivat mieleen lapsuustanhuat, vanhemmat, kotikaislikko. Ne olivat aivan kuin tuossa iltasumun takana. Sitten hän näki edessään päivänpaisteisen lehdon Pajulahden rinteellä ja rannalla keltatukkaisen tytön kädellään silmiään varjostamassa… Mies käännähti. Mistä se nyt mieleen lensi tuo kaukainen, rakas muisto, jonka hän jo aikoja sitten oli pakolla ajatuksistaan karkottanut, mikä kumma loihtikaan yhtäkkiä ilmieläviksi nuo karkean soturin ainoat, kauniit mutta katkenneet unelmat…?
— Missähän lie keltatukkatyttöni, huoahti hän mietteissään. — Vieläkö lie hengissä — kai hän hengissä on, vieraan orjana… Kerran tyttö sieltä palaa kotimökilleen Pajulahden rannalle, mutta eipä taida enää sinne palata merisissi, jonka kihlavitjat hän povelleen kätki…
Siinä muistui nuotiolla lepäävän partiopäällikön mieleen myös se aarre, jonka hän oli mökin alaiseen rinteeseen kaivanut, ja hänessä välähti samassa ajatus kirjoittaa tytölleen kirje noista tinapulloista ja ilmaista niiden kätköpaikka Sesilialle siltä varalta, että tämä vielä palaisi kotiseudulleen. — Tuleehan rauha kerran, mutta silloin se voi olla myöhäistä…! Tuo ajatus valtasi hänet niin kokonaan, että hän yhtäkkiä kaivoi esille repustaan kirjoitusvehkeet — jotka hänellä aina kaiken varalta oli matkassaan — ja rupesi siinä lepattavan nuotiotulen valossa kohmettunein käsin kirjettä rakentamaan. Hän pani siihen paljon useampia lämpimämpiä ja hellempiä sanoja, kuin mitä hän koskaan suullisesti oli immelle puhunut, kertoi aikeistaan, kertoi aarteestaan, määritteli tarkoin sen paikan. Kirjeensä hän osoitti Vehkalahden kirkkoherralle… olipa tuo kuka tahansa, kyllä hän seurakuntalaisistaan selon ottaa, jos he vain paikalla ovat. Ja vaikka kirje joutuisikin vieraisiin käsiin, yhdentekevää, ehkä niistä tinapulloista on jollekin iloa… Kirjeensä hän aikoi, jos hänet itsensä tapaturma tavoittaisi, jättää jollekin miehistään, matkamiesten mukana aikoinaan Suomeen toimitettavaksi — tuo mielen levottomuus oli hänelle lähtökohtana kaikessa. Mutta nyt hän kätki kirjeen povelleen kenraalin tärkeiden kirjeiden lomaan.
Pietari oli niin kiintynyt tuohon puuhaansa, hääri niin innokkaasti noissa menneissä muistoissaan — miesten nuotiolla kuorsatessa — että yö oli jo puoleen kulunut, kun hänkin vihdoin asettui levolle. Mutta aamuvarhaisella, ennen päivänkoittoa, hän oli taas jalkeilla, reippaana, rohkeana ja toisia rohkaisevana, onnistumisestaan varmana kuten aina.
Kiireellä taipaleelle! Aamun valjetessa partiojoukko joutui vuolaan vuoripuron partaalle. Heidän oli päästävä sen yli ja he hakivat nyt sopivaa kahlaamoa. Siinä olikin kivikkokoski korkeanlaisen putouksen yläpuolella, siksi matala, että siitä voitiin ylittää puro. Pietari meni sitä edeltä tutkimaan valppaasti ympärilleen pälyillen, sillä juuri tuollaisessa paikassa hän itse oli monesti kasakoita väijynyt ja tuhonnut. Ei näkynyt vaaraa, mies laskeutui rantakiville, hyppäsi kiveltä toiselle ja oli pian kosken vastaisella puolella. Silloin pamahti laukaus rantakallion takaa. Pietari tunsi vihlovaa kipua, rinnassaan ja kaatui… Ja samassa hyökkäsi kallioiden takaa esille parvi aseellisia talonpoikia…
Longström nousi vielä… hänen piti toki palata kosken yli, antaa tärkeät kirjeet miehilleen toimitettaviksi perille… itse hän tunsi kohtalonsa hetken tulleen. Mutta hän ei jaksanut enää hypätä… kylki oli puhki… ja tuossa jo juoksi muuan nuori talonpoika häntä vangitsemaan. Silloin Pietari tempasi kirjeet poveltaan, viskasi ne koskeen, joka ne nielaisi, kuljetti edelleen ja hautasi putouksen ärjyihin…
Hänen partiomiehensä ampuivat nyt vimmatusti vastaan joen toiselta rannalta yrittäen päästä päällikköään pelastamaan, ja tulinen taistelu riehui tuokion kaatuneen ympärillä kosken partailla. Mutta Pietari viittasi miehiään peräytymään ja pelastautumaan miten voivat, koska he eivät kuitenkaan mahtaisi ylivoimalle mitään. Itse hän haavoittuneena antautui vangiksi.
Norjalaiset talonpojat kohtelivat häntä hyvin, kantoivat hänet lehdespaarilla läheiseen kyläänsä ja hankkivat siellä haavurin häntä hoitamaan. Mutta luoti oli iskenyt liian arkaan paikkaan, haavaa ei voitu lääkitä. Päivän sairasti mies siellä kuumehoureissa; sitten hän kuoli.
Uljaalle partiopäällikölle ja viholliselleen kapteeni Pietari Longströmille, norjalaiset pystyttivät hautapatsaan Lerfaldin puutarhaan, johon hänet haudattiin. Samassa pikkukaupungissa säilytetään vielä hänen aseitaan, joita hän kaatuessaan kantoi.
Mutta kenraalin kirjeiden mukana Pietari oli viskannut koskeen myös yöllä kyhäämänsä kirjeen, jonka hän oli osoittanut Vehkalahden kirkkoherralle ja jossa hän teki testamenttinsa keltatukkaiselle kihlatulleen. Virran viemänä meni myös vihje hänen tinapullojensa kätköpaikasta. Niitä ei koskaan löydetty, vaikka noita korpraali Forsmanin tiedonantojen pohjalla oikein viranomaisten toimesta sodan jälkeen etsittiin. Ne ovat siellä kiven alla Pajulahden rannassa. Ehkä ne sieltä vielä löytää joku keltatukkatyttö, jolle vaisto sanoo, minkä kiven alla ne ovat.
Santeri Ivalo