HERÄÄ HETKEKSIKIN, TUULI!
AMIRAALI NIILO EHRENSKIÖLD
Kuin kiusaten kirkuivat lokit suurenlaisen sotalaivan ympärillä, joka liikahtamatta lepäsi Riilahden selällä, laajahkon salmen suussa Hankoniemen länsipuolisessa saaristossa. Keski-ikäinen, päivän melkein mustaksi polttama sotaherra, joka yksin seisoi laivan tervaisella, paahteen hautomalla peräkannella, heitti puolittain vihaisen, puolittain kateellisen silmäyksen noita yllään rääkyviä lentäjiä kohti, jotka eivät tarvinneet tuulen apua viilettääkseen aavan meren ylitse, ja hänen katseensa pysähtyi silloin pitemmäksikin ajaksi tarkkailemaan heinäkuun pilvetöntä sinitaivasta. Sileänpuhdas ja imelänkorea se oli vain tänäkin aamuna! Kunpa nousisi idästä teräksenharmaa pilvenlonka, joka kasvaisi ja peittäisi tuon iljettävän sinen!
Mutta ei noussut hattaraakaan miltään suunnalta. Meri lepäsi yltyleensä rasvatyynenä heijastaen peilipinnastaan auringon helottavia säteitä, jotka vaivuttivat koko luonnon nuokkuvaan raukeuteen. Rantakalliot hohtivat kuumuutta, seisova merivesi hajahti tunkkaiselta, ja velttoina kävelivät helteen nuuduttamat merimiehetkin laivan kannella jaksamatta ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki elämä oli hervahtanut toimettomuuteen ja unteluuteen, sotalaivatkin lepäilivät siinä salmen suussa kuin syvimmän rauhan hekumassa.
— Ja kuitenkin… tämä on kirottua! Nyt juurihan olisi tulisimman, sisukkaimman toiminnan hetki…
Kiukkuisena ja kärsimättömänä mittaili kiusaantunut sotaherra laivansa tervattua kantta.
— Nyt juuri — kylläpä tietäisin mitä tekisin, jos tuuli heräisi edes hetkeksi unteluudestaan! Viilettäisimme näillä aluksilla Riianlahden selän poikki, ampuisimme puolessa tunnissa venäläisten maitse Lapinlahden kannaksen yli tänne kuljettamat kaleerit upoksiin ja sitten nopeasti aavalle selälle pääjoukkoamme vastaan. Jopa silloin näyttäisimme noille niemen ympäri soutaville Apraksinin orja-aluksille, kuka käski tulla tänne Suomen vesille. Lentäisimme, kiertäisimme, iskisimme…! Mutta ei… me emme lennä mihinkään. Tässä me olemme kuin jaloista kahlitut vangit, tuomittuina toimettomuuteen, häviöön ja häpeään.
Hän huoahti raskaasti, lokkeja tähystellyt katse vaipui alas ja tarmon nostattama into laukesi. Eihän tässä voinut tehdä mitään, jököttää vain paikoillaan — tuuli ei herännyt, pienintäkään pilveä ei noussut taivaalle.
Tätä kiduttavaa tilannetta oli jo kestänyt pari vuorokautta — siinä olivat toimettomuudessa kuluneet tärkeimmät, ratkaisevimmat päivät. Nämä heinäkuun loppupäivät 1714 olivat satumaisen herttaiset ja kauniit — heinänteolle ne olivat kai parhaita poutapäiviä, mutta Ruotsin laivastolle, jonka olisi ollut varjeltava Suomen rannikkoa ja yleensä maan länsiosaa venäläisen laivaston saarrolta, ne olivat kidutuksen ja tuhon päiviä.
Tässä pitkällisessä sodassa, joka sittemmin sai historiassa isonvihan kamalan nimen, oli Ruotsin laivasto yleensä paljon paremmin kuin maajoukot pitänyt puoliaan ja estänyt itäistä vihollista etenemästä. Ruotsilla oli vanhastaan melkoinen sotalaivasto; venäläisillä taas, joiden alueet hyvin pieneltä osalta ulottuivat meren rannikolle, ei sodan alussa ollut laivastoa laisinkaan. Ja senkin jälkeen kun tsaari Pietari valloitettuaan Inkerin ja Vironmaan ja perustettuaan Nevan suuhun uuden pääkaupunkinsa, oli vähitellen hollantilaisten neuvolla ja avulla rakentanut itselleen huomattavan määrän laivoja, olivat Ruotsin ja Suomen merivoimat saaneet uuden kilpailijan pidetyksi loitolla Suomenlahden itäisimpään soppeen suljettuna ja iskeneet sen takaisin aina kun se sieltä vähänkin ulommaksi uskaltautui. Asteittain vihollislaivaston liikkumisalue oli kuitenkin viimeisinä kesinä Suomenlahdella maavoittojen ansiosta laajentunut. Se oli jo vallannut Suomen rannikon Porvoota ja Helsinkiä myöten, jotka kaupungit se oli hävittänyt, ja viime aikoina sen pääpyrkimyksenä oli ollut päästä Hankoniemen ohitse valtaamaan Suomen läntistä rannikkoakin Turkuun asti. Edellisenä talvena tsaari Pietari oli juuri tätä tarkoitusta varten rakennuttanut vanhoilla Retusaarilla, joille nyt oli perustettu merkittävä Kronstadtin merilinnoitus, satoja uusia kaleereja, ja näistä muodostettu laivasto oli tänä kesänä ruhtinas Apraksinin komennossa esiintynyt uhkaavampana kuin koskaan ennen. Mutta Hangon linjalla Ruotsin vanha laivasto oli kaikesta huolimatta sitkeästi ja menestyksellä pitänyt puolensa; kaikki Apraksinin yritykset kiertää Hankoniemen kärki olivat rauenneet. Tsaari Pietari oli itse ollut laivastonsa mukana ja koettanut kiihottaa sitä uusiin ponnistuksiin, mutta Ruotsin laivaston vartioimasta niemen kärjestä oli aina ollut pakko peräytyä.
Vihdoin venäläiset olivat päättäneet käyttää oikotietä päästäkseen Suomen länsivesille. He olivat ryhtyneet suurenmoiseen työhön: rakentaneet Hankoniemen kapeimmalle kannakselle puolatien vedättääkseen miehillä ja hevosilla kaleerilaivojaan kannaksen poikki! Kesäkauden oli 3.000 miestä ollut siinä työssä. Ja muutamia laivoja he niin olivat jo saaneet sinne vedätetyksikin ohittaen Ruotsin laivaston, joka yhä vaan Hankoniemen kärjen kohdalla merta vartioi. Uteliaana oli Ruotsin väki seurannut tätä merkillistä hommaa, ja kun ensimmäiset venäläislaivat todella oli saatu kannaksen poikki, oli ruotsalaisten yliamiraali Wattrang lähettänyt suomalaisen vara-amiraali Ehrenskiöldin mukanaan vähäinen laivasto-osasto — 2 isompaa ja 6 pienempää laivaa — antamaan noille "oiustajille" asiaankuuluvat tervetuliaiset.
Tällä matkalla Ehrenskiöld nyt oli, kun hän osastoineen joutui Riilahden selällä tyveneen, josta ei päässyt mihinkään. Ruotsin laivastossa oli näihin aikoihin miltei yksinomaan purjelaivoja, uudemman ajan sotataito oli näet hylännyt vanhanaikaiset soudettavat kaleerilaivat kömpelöinä ja miesten voimaa liiaksi kysyvinä. Mutta tsaari Pietari oli kuitenkin rakennuttanut itselleen etupäässä juuri näitä viimeksimainittuja — hänellä ei ollut miehistä puutetta! — ja siten venäläiset laivat pääsivät suurelta osalta kulkemaan tyvenelläkin. Mutta tällainen jatkuva tuulettomuus oli kuitenkin ylen harvinainen tapaus — oli kuin tuulten herra olisi sen ihan Ruotsin laivaston kiusaksi ja sen toiminnan tyrehdyttämiseksi säätänyt näiksi heinäkuun päiviksi.
Ehrenskiöld oli toki soutuveneiden välityksellä ja lippumerkein viestiyhteydessä päälaivastonsa kanssa, joka nyt oli yhtä täydelliseen toimettomuuteen tuomittuna pysähtynyt vartiopaikalleen ulkomerelle Hangon kohdalle, ja täältä rupesi pian saapumaan uusia jobinposteja. Venäläiset olivat päättäneet käyttää heille erityisen suotuisia sääsuhteita hyväkseen. Tsaari itse, joka oli majaillut Tallinnassa, oli muutamia päiviä sitten saapunut sieltä Apraksinin laivastoon Porkkalan tienoille ja nähtävästi valanut taas uutta intoa miehiinsä. Koko venäläinen laivasto, johon kuului 180 alusta ja 20.000 miestä, oli lähtenyt tuulettoman sään aikana soutamaan Hankoniemen ohitse länteen päin. Se kulki hitaasti mutta varmasti eteenpäin.
Vihoviimeinen kiusan hetki se oli tuolle suurelle ja verrattain voimakkaalle Ruotsin päälaivastolle. Sen täytyi melkein vierestä katsella, kuinka venäläinen laiva toisensa perästä hiipi rannikkoa pitkin ja kuinka ne sitten pitkänä jonona soutivat ruotsalaisten tykkien ohitse, sylkäisten kuin ilkkuakseen silloin tällöin vain muutaman laukauksen merellä vartioivia, paikoilleen tuomittuja purjelaivoja vastaan, jotka eivät päässeet liikkeelle estämään tuota ärsyttävää hanhenmarssia. Amiraali Wattrang oli koettanut soutuveneillä hinata edes muutamia laivojaan tykinkantaman päähän kurittaakseen noita kulkijoita, mutta se oli ollut kovin hidasta ja vaivalloista hommaa — ainoastaan pari kaleeria hän siten oli saanut ammutuksi upoksiin.
Mutta nyt läheni koko tuo satakeulainen ja tuhatairoinen Hangon kiertänyt vihollislaivasto sota-orjain soutamana esteettömästi niitä Riilahden vesiä, joihin Ehrenskiöld pienellä osastollaan oli pakosta pysähtynyt tuulta odottamaan — ja sen saattoi heti arvata, mikä kohtalo tätä heikkoa osastoa siinä nyt odotti! Sen tiesi tuo päivänpolttama merikarhu, joka kärsimättömänä lippulaivansa "Elefantin" tervakantta mittaili, ja hän tähysti yhä uudelleen seesteiseen avaruuteen, nousisiko sieltä pientäkään pilvenlonkaa, joka vielä viime hetkessä ennustaisi tuulta, vapautumista ja toiminnan mahdollisuutta.
Ei noussut. Ilmaa sumentamaan levisi vain harmajaa auerta, joka rajoitti näkyvyyttä, mutta sen lävitse helotti ja paahtoi nouseva aurinko edelleen punaisena ja painostavana. Meri tuntui höyryävän, mutta värettäkään ei sen pinnalla liikkunut. Ei ollut mahdollisuutta yrittää mitään.
— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, murahti levottomana asteleva amiraali ääneensä.
Niilo Ehrenskiöld oli näihin aikoihin 40-vuotias mies, terve, voimakas ja roteva. Hän oli Turun lapsia ja oli osan nuoruuttaan viettänyt Pohjanmaalla, jossa hänen isänsä oli maaherrana. Jo nuorena hän oli kuitenkin astunut meriväkeen, jonka vapaaseen, rohkeaan elämään hänen reipas luontonsa veti. Muutamia oppivuosiaan hän palveli kaukana Ranskan sotalaivastossa ja oli nyt puolentoistakymmenen vuoden kuluessa, Kaarle XII:n suuresta sodasta lähtien ollut mukana kaikissa tämän ajan meritaisteluissa, kuljettanut sen alkuvuosina kuninkaan voittoisaa armeijaa meren yli ja torjunut myöhemmin uhkaavasti voimistuvaa itäistä vihollista. Hän oli ollut monissa tukalissakin tilanteissa, monesti hän oli laivoineen murtautunut pahimmista saarroksista, iskenyt ilomielellä ja rohkeasti silloinkin, kun tilanne oli näyttänyt aivan toivottomalta. Mutta tällaisessa kiipelissä hän ei ollut koskaan ollut. Vihollista ei näkynyt, tänä sydänkesän kauniina päivänä oli hiljaista kuin sulimman rauhan aikana, mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vainolaisen armoilla, kykenemättä mihinkään.
— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, hän toisti itsekseen. — Vihollinen voi kaleereineen ehtiä tälle selälle minä hetkenä tahansa!
Roteva soturi astui etumaston juurelle ja soitti siinä olevaa hälytyskelloa. Miehiä ryntäsi ylös laivan uumenista asettuen riviin kannelle, ja alipäälliköt kerääntyivät esimiehensä ympärille.
— Meidän on valmistauduttava taisteluun, komensi Niilo ankarana. —
Ankkurit ylös!
— Mihinkä tästä sitten lähdetään? veistelivät upseerit katkeran ivallisesti.
— Purjehdimmeko vihollista vastaan?
— Eiköhän ole parempi odottaa tässä.
— Niin, ehkä päälaivasto ehtii tähän avuksemme!
Näistä pistopuheista, joilla nuoremmat meriupseerit kevensivät apeaa mieltään, ei esimies kumminkaan suuttunut. Kaikki käsittivät, että oli välttämätöntä karistaa unteluus ja velttous miehistä ja valmistautua siihen, mikä oli tulossa. Tykit tarkastettiin, ampumatarpeet kannettiin esille kuin alkavaa taistelua varten, luukut suljettiin ja köydet sidottiin. Miehet tottelivat käskyjä, hinasivat soutuveneiden avulla laivat lähemmäksi toisiaan, upottivat saarien väliseen salmeen pari suurta kalastajavenettä, ettei mikään vihollinen pääsisi selän puolelta hyökkäämään, ja sulloivat panoksia tykkeihin. Mutta he tekivät sen kaiken ensiksi hiukan epäillen ja naureskellen. Vihollistahan ei näkynyt, vartijat eivät suurmaston huipusta antaneet mitään merkkejä, ja hyökkäykseenhän ei tuulettomuuden takia voinut ryhtyä. Mutta työn touhusta he vilkastuivat, ja ennen kuin päivä oli puolessa he olivat jo selvillä siitäkin, miksi tällainen ylimääräinen touhu oli tarpeen. Lippulaivan, "Elefantin", mastovahti ilmoitti näet silloin yhtäkkiä, että Hangon reitillä näkyy alus, jonka airot kimaltavat päivänpaisteessa, näkyy toinen ja kolmas, — ne kasvavat ja lähenevät rannikkoa pitkin.
— Venäläiset ovat siis todella kiertäneet Hankoniemen!
— Ja ovat pian niskassamme!
Wattrangin päälaivasto ei ollut siis lopultakaan voinut pidättää Apraksinin kaleereja. Kiireesti Niilo Ehrenskiöld kutsui nyt kaikkien laivojensa päälliköt yhteiseen sotaneuvotteluun "Elefantin" kajuuttaan. Se oli lyhyt ja vakava keskustelu. Useat viittasivat tilanteen toivottomuuteen. Apraksinin venäläinen laivasto käsitti, niin kuin monista ennakkotiedoista voitiin päättää, lähes 200 alusta, joissa oli yli 300 tykkiä ja 20.000 miestä. Ehrenskiöldin osastossa oli 8 laivaa, näistä vain kaksi suurehkoa, sekä yhteensä 900 miestä ja 30 tykkiä — voimasuhteet olivat selvät! Kaleerilaivat saattoivat liikkua ja kiertää, mutta purjelaivojen oli pakko ampua paikoiltaan — siinä ei auttanut uljuus eikä taito. Puhuttiin jo antautumisestakin, mutta lopultakaan ei muuta mahdollisuutta ollut kuin ryhtyä näissäkin oloissa taisteluun — se oli neuvottelun tulos. Ehrenskiöld sai tämän päätöksen aikaan. Hän osoitti, että venäläinen ei ollut ennenkään pitänyt sopimuksia ja että isänmaa odotti laivaston tekevän velvollisuutensa.
— En tahdo kenenkään sanovan, että yksikään ruotsalainen tai suomalainen laiva taistelutta luovutettiin viholliselle ja että Kaarle-kuninkaan koulussa kasvatettu soturijoukko kamppailematta antautui. Me taistelemme ja menemme pohjaan, muuta emme voi!
Näin puhui päivettynyt amiraali laivanpäällikköjen neuvottelussa värähtämättömällä äänellä, rauhallisesti ja riehahtamatta. Se oli hänestä velvollisuuden ja kunnian koruton vaatimus, tällaiseen tilanteeseenhan täytyi soturin aina varustautua. Nyt oli kohtalon hetki koittanut hänelle ja hänen joukolleen: oli taisteltava loppuun asti. Ei mikään tinkiminen voinut tulla kysymykseen, suoraviivainen ja johdonmukainen oli karoliinin oppi ja ohjelma.
Hänen sanansa olivat toisille päälliköille ilman muuta käsky. Heistäkin se oli ainoa mahdollisuus, ja jos joku tunsikin sydänalassaan ankeutta ja mielessään epäilyä siitä, hyödyttikö uhrata nämä urheat miehet ilman mitään menestyksen toivoa, ei hän siitä mitään hiiskunut — se ei olisi ollut sopivaa soturin arvolle.
— Niin on meneteltävä, vastasivat soturit esimiehensä esitykseen.
— Aseta, Niilo, meidät vain kukin paikoillemme, me täytämme velvollisuutemme.
— Sen tiedän, virkkoi esimies, jonka äänessä nyt oli pehmeämpi sävy.
— Yhteinen on taistelumme ja kohtalomme!
Sovittiin siitä, että laivat vetäytyvät hiukan syvemmälle salmeen; siten rintama lyheni eikä ylivoima päässyt sivuilta pahasti ahdistamaan. Lippulaiva "Elefantti", joka oli nimensä kaltainen, iso ja kömpelö rumilus, mutta jossa olivat laivaston enimmät ja parhaat tykit, oli hinattava keskisalmelle, sen viereen toinen suurehko fregatti "Pollux" ja sitten heikommat pikkulaivat, joilla oli vain pari suurempaa keulatykkiä kullakin, edelleen puolikuunmuotoisesti sivustoja suojelemaan. Aseman muutosta taistelun varrella ei tuulen puutteessa voitu ajatellakaan.
Kun päälliköt nousivat kajuutasta kannelle näitä ratkaisevia päätöksiään toteuttamaan, oli venäläisiä laivoja jo kerääntynyt eteläiselle taivaanrannalle loppumaton jono, ja uusia näkyi yhä olevan tulossa; ne peittivät harmajana vyöhykkeenä koko suvisen näköpiirin. Toistaiseksi ne näyttivät laskeneen ankkurin, jääneet odottamaan toisiaan ja huokaisemaan alkavaa työtään varten. Mutta toisenkin seikan kannen alta nousseet miehet ympärilleen silmäillessään huomasivat. Idästä, maan puolelta, oli taivaalle nousemassa hallava pilvi ja loitompana selällä näkyi meren vihertävässä, lasinkirkkaassa kalvossa tummahtavia juovia. Olisikohan puolelta päivin maatuuli todella heräämässä, nousisikohan lopultakin sen verran vihuria, että saisi levittää purjeet ja koettaa taistellen murtautua saartolinjan ohitse tai lävitse päälaivaston luo? Sitä tarkkasivat kaikkien silmät. Vaikka silloinkin tuhouduttaisiin ylivoiman puristukseen, vaikka upottaisiin kujanjuoksussa, olisi liikkuva vapaa taistelu, hyökkäily, murto ja isku sittenkin mieluisampaa — ja onnistumisen mahdollisuus olisi aina tarjolla…
— Nouse, tuuli, nouse vielä viime hetkellä! rukoilivat ahavoituneet miehet taivaalle tähyillessään. Ja miehet iskivät jo toiveikkaina silmää toisilleen:
— Ehkä sieltä tulee jotakin!
Mutta tuuli ei herännyt. Kaakon pilvet hattaroituivat ja hajosivat, maatuulen heikot vireet lakastuivat ja kuolivat, ennen kuin ne ulapalle asti ehtivätkään, ja Riilahden aava selkä oli taas hetken kuluttua kirkkaana, helottavana kalvona. Sankarimiesten vironneet toiveet luhistuivat alkuunsa.
Mutta nuo nousevan tuulen oireet, jotka olisivat saattaneet merkitä pelastusta Ehrenskiöldin pienelle osastolle, olivat nähtävästi jo saaneet Apraksinin suuren kaleerilaivaston kiireisen touhun valtaan. Eteläisen taivaanrannan tumma seinä oli pian taas ruvennut liikkumaan ja tuo tumma pitkänomainen aalto läheni nyt laajenevana vyöhykkeenä verkalleen mutta varmasti. Jo vilkkuivat aironlavat venäläisten soutaessa laajassa kaaressa asettuakseen leveänä rintamana noiden kahdeksan laivan eteen ja sitten — hyökätäkseen.
Ehrenskiöldin pieni osasto oli jo asettunut ennalta määrättyyn taisteluasentoonsa ja laivoissa suoritettiin enää vain viimeistelyjä. Kaikki tapahtui hiljaa ja hätäilemättä; ei mitään melua eikä räyhääviä komentoja kuulunut miltään taholta, tottuneina ja vakavina, tehtävästään tietoisina kaikki miehet asettuivat paikoilleen odottamaan hyökkäystä ja valmiina laukaisemaan.
Mutta vielä ei vihollinen hyökännyt. Sen sadat laivat pysähtyivät leveään rintamaansa loitommaksi selälle ja suomalaiset, jotka silmä kovana tähystelivät valtavaa ylivoimaa, näkivät pienen, yksinäisen soutupurren sieltä viilettävän salmen suuta kohden.
— Sieltä tulee nyt antautumisvaatimus, päättelivät miehet mielessään ja hymähtivät.
Niin olikin laita. Apraksin oli lähettänyt oman adjutanttinsa tarjoamaan Ehrenskiöldille kunniakkaita antautumisehtoja, koska suomalaisten asema oli toivoton.
— Miksi suotta vuodatettaisiin verta, puheli adjutantti pikkualuksestaan "Elefantin" kupeelta, jonka kannella Ehrenskiöld ryhdikkäänä seisoi. — Jos luovutatte laivanne, saatte pitää henkenne!
— Komennossani ei ole yhtään viholliselle luovutettavaa laivaa, murahti Ehrenskiöld heti.
— Mutta näettehän tilanteen, laivanne ovat jo ilman muuta meidän, jatkoi airut. — Saatte kunnialliset ehdot.
— Tulkaa ottamaan laivamme, vastasi siihen amiraali sointuvalla äänellä. — Kunniasta ei voi olla silloin puhetta kun antaudutaan.
— Vastaatte siis kieltävästi?
— Niin, ja vastaamme tulella!
Soutupurren ja päällikkölaivan välinen lyhyt keskustelu kuultiin kaikkiin aluksiin, ja sen merkitys myös oivallettiin.
Niiden johdosta ei hurrattu, ei ylvästelty eikä riehahdettu, mutta kaikki hyväksyivät amiraalin vastauksen.
Pursi poistui, ja miehet painautuivat taas vartiopaikoilleen. Hetkeksi Niilo-herra jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena ja liikahtamatta "Elefanttinsa" kannelle, katsellen jähmettyneenä etääntyvää sananviejää. Hän tunsi vastuunsa ja tiesi pienen osastonsa tuhon olevan käsissä. Satojen miesten henki oli riippunut hänen vastauksestaan. Ehkä tuhansia turvattomia lapsia oli jäävä orpoina muistelemaan kaatuneita isiään, ja niiden kohtalo jotka eivät alkavassa taistelussa kaatuisi tai hukkuisi, vaan joutuisivat venäläisten sotavangeiksi, oli kai sittenkin oleva kaikista raskain. Hän ajatteli omiakin rakkaimpiaan, jotka kotimaastaan jo olivat saaneet pakolaisina rientää vihollisen tieltä Ruotsin puolelle ja joiden ajatusten kohteena hän alati tiesi olevansa. Hekin jäävät tänään orvoiksi.
— Viimeiset hetket siis käsissä, puhui hän itsekseen siinä seistessään. — Mutta ne viimeiset hetket on nyt käytettävä hyvän soturin ja karoliinin tapaan!
Reippaana hän nyt käännähti ja rupesi jakelemaan käskyjä alipäälliköilleen. Vihollislaivat oli laskettava lähelle ennen tulen avaamista, mutta silloin täytyikin laukaista yhtaikaa ja tarkasti tähdäten! Eikä sen jälkeen ole ruutia säästettävä, sitä on tarpeetonta jättää venäläisille tai mereen upotettavaksi. Täysi hinta on kuninkaan laivastosta otettava, eikä vihollista ole laskettava äärelle ennen kuin viimeinen tykki on lauennut!
Rohkaisevina ja sytyttävinä hänen ohjeensa kaikuivat "Elefantin" kannelta ja täydessä vireessä olikin miesten mieliala, kun ensimmäiset viholliskaleerit sivulta soutaen saapuivat ampumamatkan päähän. Mutta ääneti odottivat saarretut laivat salmessa, ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Kaleerien rintama sakeni, ne soutivat yhä lähemmäs, soutivat varoskellen, mutta vastustajain äänettömyydestä yhä rohkaistuneina, — kenties nuo saarretut sittenkin ottavat kehotukset vaarin ja antautuvat mielisuosiolla…
Silloin vilahti Ehrenskiöldin päällikönlippu komentosillalla ja yhtäkkiä pamahti jyhkeä yhteislaukaus. Sen vaikutus oli tuhoisa; poru pääsi vihollisten laivoista, airot pysähtyivät ja sekaantuivat ja pari laivaa retkahti kallelleen. Toisten täytyi rientää niiden miehistöä pelastamaan. Mutta sitä eivät suomalaiset odottaneet. Uudet laukaukset paukkuivat ehtimiseen ja uusia vaurioita syntyi hyökkääjäin aluksissa. Nekin ampuivat mutta hämääntyneinä ja hutiloiden. Etäämpänä olevat alukset eivät edessä olevain omiensa vuoksi kyenneet tähtäämään salmeen.
Nopeasti venäläiset vetäytyivät silloin tästä ensi hyökkäyksestään selälle jättäen pari kaleeriaan uppoamaan rintamain väliin. Sieltä loitommalta he nyt pommittivat salmea ja ryhtyivät ahdistamaan sivustoilta Ehrenskiöldin pienempiä laivoja, joiden harvat tykit eivät pystyneet kehittämään tulta. Nämä kärsivätkin jo pian pahoja vaurioita, niiden mastoja katkesi ja miehiä kaatui, mutta ne pysyivät vielä sittenkin rintamassa. Ja "Elefantti" ja "Pollux" pitivät keskisalmelta vainoojat edelleen sopivan matkan päässä.
Näin jatkui tiukkaa ampumista toista tuntia. Kömpelön "Elefantin" partaassa ja vesirajassakin oli ammottavia reikiä, verta virtasi sen kannella ja terveillä miehillä oli täysi työ kantaa haavoittuneita ruumaan ja latoa kaatuneita kasoihin tieltä pois. Kaatuneiden tykkimiesten tilalle Niilo-herra määräsi aina uusia; tuli ei saanut hetkeksikään tauota, sillä sen vaikutus venäläiskaleereihin oli edelleen tuhoisa. Niitä siirtyi yksi toisensa perästä siipirikkona rintaman taakse ja toisia upposi siinä silmäin edessä Riilahden syvänteeseen.
Niilo-herran ääni kaikui komeana ja kannustavana komentosillalta, hänen silmänsä ehtivät joka kohtaan, hän korjautti heti pahimmat vauriot ja ylläpiti taistelukuntoa särkyneissäkin aluksissa.
Mutta pienestä laivastosta oli kuitenkin tykki sieltä, toinen täältä jo vaiennut — vihollisen luodit, joita sateli tuiskuna, olivat usein sattuneet arkoihin paikkoihin. Pikkualuksista oli pari jo aivan ääneti, muuan niistä kellui vallan hylkynä. Silloin vihollinen näki hyväksi uudistaa ryntäyksensä. He lähettivät nyt parhaat aluksensa tuleen vallatakseen Ruotsin laivat, niin kauan kuin niistä vielä oli johonkin. Syntyi tuokion hiljaisuus, kun hyökkääjät taas soutivat sivulta eteen ja estivät omiaan ampumasta. Ehrenskiöldkin salli silloin miehilleen pienen lepotauon, jakoi heille ryyppyjä ja voileipiä, ja antoi heidän pyyhkiä hien naamoistaan, joita vihollistulen lisäksi yhä helottava aurinko paahtoi. Kannelta hävityksen jäljet raivattiin taas pois ja hätäilemättä miehet asettuivat jälleen ampuma-aukoilleen. Mutta tykkejä ei nytkään laukaistu, ennen kuin hyökkääjät olivat aivan lähellä — silloin oli vaikutus taas tepsivä.
Mutta tulitus ei ollut enää äskeisen veroinen, sen Niilo-herra saattoi heti huomata; hänen tulikirnuistaan oli moni jo vaurioitunut ja miehistäkin rupesi olemaan puute. Vihollinen vetäytyi kyllä taaskin loitommaksi, mutta se ahdisti sieltä nyt sitkeästi ja sisukkaasti välittämättä omista vaurioistaan, — sekin oli jo kiihtynyt. Ja Niilon molempien keskustan laivojen kunto oli niin pelottava, että hän näki lopun lähestyvän. Miehiä virui siellä vieri vieressä, eikä haavoittuneita enää ehditty korjata pois. Ja jo iski romahtava mastonkappale itseään amiraaliakin olkapäähän, niin että hän verta vuotavana hetkeksi tuupertui sillalle. Masennus jo valtasi "Elefantin" jäljellä olevan miehistön, joka luuli päällikkönsä saaneen surmansa. Mutta hänpä nousikin siitä tuokion kuluttua, repaleisena tosin ja verissään ja oikea käsivarsi hervottomana; mutta hänen äänensä oli edelleen heleä ja rohkaiseva, ja vasemmalla kädellään hän heilutti herkeämättä miekkaansa joukkoaan ohjatessaan.
Taistelu jatkui. Mutta Niilo huomasi sen hetki hetkeltä talttuvan. Ainoastaan parista hänen pikkulaivastaan tuprahti enää tulta. "Polluxinkin" ammunta heikkeni arveluttavasti; se laski jo korkean viholliskaleerin niin lähelle itseään, että venäläiset kivääreillään pääsivät sen miehiä teurastamaan, ja ennen pitkää tuo jättiläinen iski valtaushakansa "Polluxin" partaaseen. Siellä taisteltiin nyt teräasein mies miestä vastaan kuin manterella ikään.
Niilo oivalsi, että sama uhka oli pian "Elefantillakin" edessään, sillä sen laidan tykit, joka oli koko ajan ollut vihollista vastassa, olivat melkein kaikki jo käyttökelvottomia. Hän päätti silloin kesken taistelun tiimellyksen koettaa kääntää laivansa ehyen kyljen vihollista vastaan. Se kävi tässä rasvatyynessä salmessa ainoastaan ankkurien avulla vipuamalla ja vei paljon aikaa; sillä välin pääsi iso vihollisalus jo arveluttavan lähelle kaataen "Elefantin" kannelta miehistön rippeitä. Mutta laiva kääntyi kumminkin ja sen eheistä tykeistä räjähti yhtäkkiä yhteislaukaus tuota liian lähelle uskaltautunutta vihollisalusta vastaan. Koko tuo valtaisa jättiläinen aivan kuin parahti; sen liitokset halkeilivat, se ryyppäsi sivun täydeltä vettä ja vajosi verkalleen miesten kirkuessa, painui lopuksi kuin kivipaasi siihen paikkaan veden pulpahtaessa korkealle sen hukkumasijoilta. Hetkeksi vihollinen hätkähti tätä odottamatonta vastaiskua, mutta suuttuneina lukuisat vihollisalukset soutivat samassa tykkinsä tyhjentäneen "Elefantin" kimppuun ampuen sitä nyt yhtaikaa joka puolelta.
Niilon lippulaiva oli näet enää yksin taistelemassa, joten kaleerien oli helppo se kiertää. Ruotsalaiset pikkulaivat olivat osaksi uponneet, osaksi ne oli vallattu ja vieraskielinen voitonhuikkaus "Polluxin" kannelta ilmoitti, että sekin oli jo joutunut vihollisten käsiin. Ehrenskiöld tarttui nyt ainoalla terveellä kädellään kivääriin ja kehotti miehiään tekemään samoin, sillä tykkejä ei enää ehditty ladata. Mutta toivotonta oli sellainen taistelu huvenneella väellä. Viholliskaleeri souti kohti ja laski mieshukasta välittämättä "Elefantin" kylkeen. Niilon kädestä ammuttiin kivääri pois, hän sai uuden pahan haavan reiteensä ja hänen katseensa sumeni. Hän näki hyökkääjäin jo nousevan laivansa kannelle, näki miestensä tähteiltä temmattavat aseet… Kohtalon hetki oli siis nyt tullut. Ja hänessä oli vielä henki…!
Silloin hän keräsi viimeiset voimansa, ontui komentosillan vastakkaiselle kaiteelle ja viskautui sen yli päistikkaa alas. Hypätessään hän kuuli vain venäläisten ilonhuudon ennen kuin tajunta katosi.
Riilahden taistelu oli päättynyt, niin kuin sen jo ennakolta tiedettiin päättyvän, verisemmin vain ja katkerammin kuin oli osattu uskoakaan. Muutamia rikkiammuttuja, käyttökelvottomia laivoja saivat viholliset vallatuksi, muutamia satoja enimmäkseen haavoittuneita vankeja he niistä korjasivat, mutta he olivat itse menettäneet sekä laivoja että miehiä monin verroin enemmän.
Noiden haavoittuneiden vankien joukossa oli kuitenkin suomalainen amiraali Niilo Ehrenskiöldkin. Hän ei ollutkaan jaksanut hypätä komentosillalta mereen asti. Hänen vaatteensa olivat tarttuneet rikkiammutun maston vantteihin ja hän oli jäänyt tajuttomana roikkumaan laivan kylkeen taivaan ja meren välille. Siitä voittajat tiedottoman sankarin korjasivat.
Kun Niilo monen tunnin kuluttua tuli tajuihinsa, hän huomasi makaavansa haavasiteissä venäläisessä laivassa. Se herääminen oli hänelle raskain kaikista heinäkuun 25. päivän kärsimyksistä, eikä hän voinut estää kiukun kyyneltä valahtamasta poskelle.
* * * * *
Niilo Ehrenskiöld sai kokea runsain mitoin nöyryytystä vihollisen vankina vielä pitkät ajat senkin jälkeen, kun hän oli verkalleen toipunut monista haavoistaan. Tsaari Pietari oli itse ollut mukana Riilahden taistelussa ja oli nähnyt pienen ruotsalaisen laivaston sankarillisen kamppailun ja puolustautumisen viime hetkeen asti, mutta hän pitikin voittoaan juuri sen vuoksi sitä suurempana ja kunniakkaampana. Uuteen pääkaupunkiinsa Nevan varrelle palattuaan hän vietti siellä tätä venäläisten laivaston ensimmäistä varsinaista merivoittoa suurin juhlallisuuksin. Sotavankien täytyi voiton todistajina marssia saatossa väkijoukon lomitse Pietarin kaduilla. Niilo-herra oli tällä välin paljon vanhentunut, hänen uljas ryhtinsä oli tullut kumaraksi, hänen oikea käsivartensa riippui vielä hervottomana ja hänen mielensäkin oli samoin hervoton ja kaikkeen kyllästynyt.
Eikä se kumminkaan ollut asettunut lepoon. Se kapinoi nyt kohtaloa vastaan, se väitti kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Riilahden tappio ei ollut hänen syynsä, niin hän mielensä hiljaisissa käräjissä haastoi; se oli julman kohtalon, se oli Jumalan syytä, eikä hän voinut kaikista kärsimyksistään huolimatta nöyrtyä sitä muistellessaan.
Kolakka syysviima puhalsi pitkin Venäjän uuden pääkaupungin aukeita katuja, joita myöten tsaari Pietari ratsasti streltsiensä ja merimiestensä ympäröimänä juhlasaattonsa etunenässä. Saattueen keskellä kulkivat Riilahden taistelun sotavangit, enimmäkseen rampoja ja tautien taittamia miehiä, ja heidän kärjessään täytyi amiraali Niilo Ehrenskiöldin kävellä kaikkien katseltavana. Hän käveli siinä kylmänä ja välinpitämättömänä, sivuilleen katsomatta ja välittämättä väkijoukon hurraahuudoista. Ei hän tuntenut pilkkaa eikä nöyryytystä. Hän tunsi vain tuon kolean syystuulen puskevan polttelevia kasvojaan vastaan, ja juuri se hänen mieltään ärsytti ja kirveli. Hän puri hampaansa yhteen ja kohtaloa vastaan kapinoiden hoki ehtimiseen:
— Tuuli, sinä merimiehen ystävä, miksi, miksi et voinut puskea ja raivota silloin, kun sinua olisi työhön tarvittu. Miksi et herännyt toimeesi sinä helteisenä heinäkuun päivänä!
Santeri Ivalo