SOTILAS VAKAA JA NUHTEETON
KAARLE KUSTAA CREUTZ
Oli kamppailtu Pultavan verinen ja kohtalokas taistelu. Sekasorron vallassa pakenivat etelää kohti pahoin runnellun karoliiniarmeijan tähteet.
Lewenhaupt oli ehdottanut kuninkaalle, että matkan jouduttamiseksi hävitettäisiin kuormasto, jotta jalkaväen miehetkin pääsisivät hevosen selkään, mutta tavanomaisella itsepäisyydellään kuningas sen kielsi. Siksipä matkanteko sujui hitaasti ja pimeän tullen kasvoi sekasorto. Kurista ja järjestyksestä ei ollut paljonkaan jäljellä, varsinkin kun suuri osa upseeristoa oli jäänyt taistelukentälle tai joutunut vihollisen vangiksi.
Vankkurien pyörät kitisivät ja vinkuivat kuin menetettyä taistelua valittaen, ja sitä säestivät miesten huudot, rähinä ja kiroukset. Varsinkin jälkijoukossa oli melu ja sekasorto tavaton. Haukkuma- ja kirosanoja kuultiin siellä monella eri kielellä ja murteella. Eteläruotsalaisten laahustavaan puhetapaan sekaantuivat suomalaisten kirosanojen karmivat ärrät.
Kuuma kesäkuun yö oli miltei säkkipimeä. Joku sytytti kuivan heinätukon palamaan valaistakseen sillä hetkisen ympäristöä.
— Kuka hölmö siellä näyttää viholliselle tietä! kuului heti vihaisia huutoja suomalaisten rakuunain taholta. — Hiiteen tulisoihdut! Kyllä sitä paeta osaa pimeässäkin.
— Paeta, niin. Kuka olisi uskonut, että meidänkin kuninkaan piti kerran lähteä pakoon pötkimään.
— Mikä haaska siellä tukkii tien? Pois alta tahi tulee sapelista päähän!
Rähinä yltyi, mutta samassa kuului voimakas ja käskevä ääni:
— Mikä meteli täällä! Hillitkää suunne ja säilyttäkää järjestys. Ei ole vielä maailmanloppu käsissä.
— Kenraali! kuiskivat miehet ja vaikenivat.
Niin, kyllä he tuon miehen pimeässäkin tunsivat. Hän oli päivällä taistelussa johtanut ratsuväkeä ja kuumimmankin temmellyksen keskellä, ylivoimaisen vihollisen käydessä joka suunnalta kimppuun, he olivat kuulleet tuon saman äänen. Yhtä tyynenä ja lujana se oli kaikunut silloinkin ja saanut heidät kuolemaa halveksien syöksymään eteenpäin ja jännittämään viimeisetkin voimansa.
Syksyllä Lewenhauptin mukana pääarmeijaan tulleet olivat vasta eilen lähemmin tutustuneet tuohon mieheen, mutta vanhemmat soturit tunsivat kenraalimajuri Kaarle Kustaa Creutzin jo Puolan taistelutanterilta.
Päivä alkoi valjeta. Oli saavuttu Nova-Sanzaran kylän luo ja kostealla nurmikolla olivat sotilaat levänneet hetkisen. Kuningas oli nostettu erääseen tuparähjään, hänen haavoittunut jalkansa oli uudelleen sidottu ja kuumeen puna poskillaan hän oli kotvan uinahtanut. Mutta auringon noustessa venäläistä ratsuväkeä näyttäytyi Pultavan suunnalla ja matkaa oli jälleen jatkettava. Kuningas nostettiin uudelleen vaunuihin haavoittuneen kenraali Hårdin rinnalle, drabantit nousivat satuloihinsa ja niin jatkettiin taivallusta kohti Dnjepriä.
Creutz ratsasti hetken aikaa kuninkaan vaunujen rinnalla, mutta sitten hän jättäytyi jälkeen huolehtiakseen järjestyksestä jälkijoukoissa ja torjuakseen venäläisten mahdolliset hyökkäykset. Hänen lähestyessään kuormastoa vallitsi siellä suuri sekamelska ja hälinä. Muutamia kuormahevosia oli sortunut tielle, pari painavaa vankkuria oli särkynyt ja sen johdosta oli koko kuormasto pysähtynyt.
Muutamalla sanalla Creutz vaimensi metelin, minkä jälkeen hän viittasi luokseen kuormastoa johtavan upseerin.
— Meidän on mahdotonta tällä tavoin jatkaa matkaa, ellemme mieli joutua tekemisiin vihollisen kanssa, hän sanoi tälle. — Hajottakaa kaikki raskaammat kuormarattaat, jakakaa arvokkain sisältö miehistön kesken ja antakaa hevoset haavoittuneiden ja heikkovoimaisten käyttöön. Loput sytyttäkää tuleen.
— Mutta…, epäröi upseeri, — kenraali Lewenhaupthan ehdotti eilen
Pultavasta lähdettäessä samaa, mutta kuningas kielsi sen jyrkästi.
— Tehkää kuten sanoin.
— Ymmärrän, herra kenraali.
Upseeri kohotti kätensä lakin reunaan ja ryhtyi helpotuksesta huoahtaen täyttämään tehtävää, jonka vastuusta hän nyt tiesi olevansa vapaa.
Jonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa, ja karoliiniarmeijan jälkijoukon erottivat nyt perässä parveilevista vihollisista valtavat tuliroihut.
Seuraavana päivänä, joka oli kesäkuun viimeinen, levisi pakenevan sotajoukon eteen leveä Dnjepr-virta. Oli saavuttu Perevolotsnaan, Vorskla- ja Dnjepr-virran yhtymäkohtaan. Pienestä kaupunkipahasesta, jonka tsaarin joukot olivat hävittäneet, oli jäljellä vain raunioita ja kekäleitä. Samoin oli kaikki ylikulkuneuvot tarkoin tuhottu.
Päivän kuluessa kerääntyi yhä uusia venäläisjoukkoja takana oleville ylängöille. Karoliiniarmeijan tähteet olivat nyt kuin nuotan perukkaan ahdetut. Kuljetusvälineiden puutteissa näytti virranylitys mahdottomalta, puolustusasemaksi oli alava ja aukea virtojen kulmaus mitä epäedullisin, ja takaa käsin uhkasi hetki hetkeltä vahvistuva, ensimmäisen suuren voittonsa huumaama tsaarin armeija, samalla kuin omat, lopen nääntyneet sotilaat kärsivät kaiken ja ennen kaikkea ampumavarojen puutetta. Karoliiniarmeijan maailmaa järkyttävä uhma oli kerrassaan hävinnyt ja mieliä painoi yleinen toivottomuus. Talonraunioiden keskelle, lähelle Dnjeprin rantaa, oli kuninkaalle pystytetty teltta. Sen edustalla seisoi illan hämyssä ryhmä korkeita upseereja. Teltasta astui heidän keskelleen kenraali Lewenhaupt, joka ääni kiihtymyksestä väristen alkoi selittää, kuinka hän oli tehnyt kaikkensa saadakseen kuninkaan taivutetuksi pelastautumaan pienemmän saattojoukkonsa kera Dnjeprin toiselle puolelle, mutta turhaan. Lopuksi hän oli polvistunut kuninkaan telttavuoteen ääreen, mutta kuningas oli vain töykännyt häntä rintaan ja sanonut itsellään olevan tärkeämpääkin ajateltavaa.
— Hän on itsepäisesti päättänyt uudistaa taistelun tässä mahdottomassa paikassa, jatkoi Lewenhaupt. — Kun minä loppujen lopuksi huomautin, ettei meillä täällä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko kaatua viimeiseen mieheen tai joutua vangiksi, hänen majesteettinsa vastasi: jaa, mutta sitä ennen täällä paukahtaa! Niin, minä tein, kuten sanottu, voitavani. Koettakoot vuorostaan muut järkiinnyttää kuninkaan.
Lewenhaupt työnsi kätensä asetakin poveen ja räpytti kiivaasti suuria, ruskeita silmiään. Toiset hymähtelivät ja tuijottivat neuvottomina jalkoihinsa. Creutz oli seisonut syrjittäin toisiin huulet tiukasti yhdessä ja leveä otsa kurtussa. Lewenhauptin vaiettua hän kääntyi äkkiä toisiin päin, läimäytti hansikkaillaan vasenta kämmentään ja virkkoi:
— Se johtuu siitä, hyvät herrat, että te kohtelette häntä aina kuin ikätoverianne, kuin täysi-ikäistä miestä konsanaan. Mutta hänhän on suuri lapsi, juonitteleva ja uhitteleva lapsi, ja sen mukaan häntä on myöskin kohdeltava, jos mieli saada hänet ajattelemaan järkevästi.
— Hm, sopii koettaa, sopii koettaa, kuului toisten kenraalien joukosta.
— Ja niinpä minä koetankin, vastasi Creutz, ja toisten ällistykseksi hän astui päättävin askelin telttaa kohti ja katosi oviverhon taakse.
Siellä makasi kapealla telttavuoteellaan Kaarle XII huumaantuneena vielä Pultavan edustalla saamastaan kohtaloniskusta. Voittamattomuuden maineen saavuttanut, koko Euroopan tuntema sankari, jonka muotokuvia oli levinnyt kaikkiin maihin ja jonka urotöistä kaikkialla kerrottiin tarinoita, makasi siinä nyt lyötynä ja perikadon partaalle sysättynä. Toinen jalka oli siteissä ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä. Kasvoilla, jotka olivat päivänpaahteen ja ruudinsavun mustaamat ja joilla näkyi vielä jälkiä viime talven tavattomista pakkasista, oli entinen kaikkea uhmaava ja järkkymätön ilme. Suurissa, tummansinisissä silmissä näkyi vain synkeä tuijotus.
— Suomalainen visakalloni! hän virkkoi puoliääneen Creutzin nähdessään.
Iloisempi ailahdus ilmestyi nyt hänen kasvoilleen aivan kuin Creutzin näkeminen olisi äkkiä palauttanut hänen mieleensä Puolan ja Liettuan voittoisat taistelutantereet. Kuinka hilpeästi hän olikaan Thornin piirityksessä keskellä kuulasadetta taputtanut Creutzia olalle, kun tämä partioretkeltä palatessaan oli neljänsadan miehensä kanssa raivautunut nelinkertaisen vihollisjoukon läpi takaisin omiensa luo. Kas, siinä oli juuri hänen mielensä mukainen soturi. Entä myöhemmin Liettuassa, missä Creutz puolentoista tuhannen miehen etunenässä oli rivakalla hyökkäyksellä valloittanut Kleckin ja Lahovicen kaupungit sekä perinpohjin tuhonnut moninkertaisen venäläisjoukon. Haltioissaan hän oli silloin sulkenut Creutzin syliinsä sekä ylentänyt hänet keskellä taistelutannerta kenraalimajuriksi.
Pian kuninkaan katseeseen kuitenkin palasi äskeinen raskasmielisyys.
Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan ja hän virkkoi:
— Teidän isännehän oli Ruotsin laivaston amiraali minun isäni taistellessa tanskalaisia vastaan, eikö niin, kenraali?
— Niin kyllä, ja vaipui Öölannin luona Itämeren pohjan yhdessä amiraalinlaivansa kanssa.
— Aivan niin, aivan niin, tunnen sen tapauksen jo lapsuuteni ajoilta.
Kuningas vaipui mietteisiinsä ja jatkoi sitten puolittain itsekseen:
— Pohjaan, pohjaan, mutta ei vihollisten käsiin…
Creutz käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja alkoi yhtäkkiä puhua:
— Teidän majesteettinne, täällä on moni sitä mieltä, että Teidän majesteettinne olisi pelastauduttava Dnjeprin toiselle puolen. Mutta minä uskallan olla toista mieltä. Mikä odottaa Teidän majesteettianne tuolla virran takana? Suoranainen perikato. Siellä te joudutte yksin taistelemaan koko maailmaa vastaan. Mutta täällä, uskollisten joukkojenne keskellä te olette paljon paremmassa turvassa. Sen vuoksi minä rukoilen sydämestäni Teidän majesteettianne pysymään täällä.
— Yksin koko maailmaa vastaan, toisti kuningas itsekseen ja hänen silmiinsä syttyi Creutzin niin hyvin tuntema hehku, joka niissä nähtiin aina taistelun alkaessa. Hän kohosi ryntäilleen ja lausui tavalliseen tinkimättömään tapaansa:
— Käskekää panna kaikki kuntoon ylimenoa varten. Kuljen jo tänä iltana
Dnjeprin toiselle puolen.
Creutz kumarsi syvään, niin syvään, että hän hyvin saattoi kätkeä sen tyytyväisen hymyn, minkä kuninkaan sanat olivat hänen huulilleen houkutelleet. Sitten hän poistui takaperin teltasta.
Uteliaina toiset kenraalit kerääntyivät hänen ympärilleen. Creutz seisoi heidän keskellään hymyillen ja hansikkaitaan heiluttaen.
— No, saitko lapsen taivutetuksi? kysyi Lewenhaupt, jota Creutzin hymy alkoi ärsyttää.
— Hänen majesteettinsa käskee panna kaikki kuntoon joen ylitystä varten. Se tapahtuu jo tänä iltana.
— Olisiko se mahdollista? epäili Lewenhaupt, mutta Creutzin hymy tarttui toisiinkin ja nopeasti ryhdyttiin käskyä toteuttamaan.
Oli saatu hankituksi muutamia veneitä. Kahteen niistä sovitettiin kuninkaan vaunut ja niihin kannettiin illan hämyssä kuningas. Kun hän oli hyvästellyt armeijaan jäävät ylimmät upseerit sekä antanut viimeiset määräyksensä, joista tärkein oli se, että vihollisen vangiksi ei saanut antautua, drabantit tarttuivat airoihin ja lautta irtautui rannasta.
Creutzin kasvoilta oli hymy ehtinyt jo hävitä, ja ajatuksiinsa vaipuneena hän seisoi rannalla niin kauan kuin lauttaa hiukankaan näkyi.
— Näin kulkee nyt tuntemattomiin kohtaloihin se rakas lapsi, jota me vertamme vuodattaen olemme seuranneet halki puolen Eurooppaa, hän lausui itsekseen. — Miehuutta meiltä on vaadittu tähän saakka, mutta kaksin verroin enemmän sitä vaaditaan tästä lähtien. Lehti on kääntynyt ja vastoinkäymisten päivät ovat alkaneet.
— Ne alkoivat jo vuosi sitten, silloin kun kuningas päätti tehdä tämän onnettoman Ukrainan retken, katkaisi lähellä seisova Lewenhaupt hänen yksinpuhelunsa.
— Niin, mutta älkäämme häntä syyttäkö, sillä kaikessa tässä on tapahtunut Jumalan tahto. Minulla on muuten varma aavistus, että me näimme hänet nyt viimeisen kerran.
— Samaa minäkin ajattelen, myönsi Lewenhaupt, — ja kuinka me häntä arvostelemmekin, niin rukouksissamme tulemme häntä aina muistamaan.
— Amen! vastasi Creutz ja molemmat he lähtivät täyttämään raskaita velvollisuuksiaan, sillä heidän kummankin johtoon oli kuningas uskonut sotajoukon.
Kaarle-kuninkaan lähdettyä vallitsi armeijassa entistä toivottomampi mieliala. Sotaneuvottelussa kannattivat toiset, niiden joukossa Creutz, taistelua sekä yritystä pelastautua Vorsklan yli tataarien kaanin alueille, josta saattoi sitten pyrkiä kuninkaan tuntumaan. Mutta toiset pitivät kumpaakin näistä toivottomana yrityksenä, ja itse Lewenhaupt oli alakuloinen ja epävarma. Mitään yhtenäistä ja varmaa päätöstä ei saatu aikaan.
Tällä kannalla olivat asiat, kun leiriin saapui hurjasti ratsastava, valkoista lippua huitova venäläinen upseeri, joka osoittautui ruhtinas Menshikovin lähetiksi.
Hän oli tullut ehdottamaan ruotsalaisille antautumista.
Samalla levisi sotajoukkoon tieto venäläisten lähestymisestä. Sotilasten hämmentyneissä aivoissa paisui vihollisten lukumäärä hetki hetkeltä. Puhuttiin kolmestakymmenestä tuhannesta venäläisestä, jotka tykkeineen olivat miehittäneet Pultavan puoleiset ylängöt. Pelko ja sekasorto armeijassa kasvoi. Tylsästi sotilaat tuijottivat upseereihinsa, jotka komensivat heitä asettumaan paikoilleen riviin.
— Mitä Herran nimessä tästä tulee? huusi Lewenhaupt epätoivossaan toisille kenraaleille. — Näettehän, hyvät herrat, missä tilassa sotajoukko on! Onko järjellistä, onko tarkoituksenmukaista tällaisissa oloissa yrittää taistelua?
Kaikki epäröivät. Synkkänä, kulmat rypyssä ja liikkumatta kuin vaskeen valettuna Creutz istui satulassaan. Turhaan Lewenhaupt loi häneen apua anovan katseensa. Creutz ei virkkanut sanaakaan.
— Olisi kai paras lähettää neuvottelijat Menshikovin puheille, virkkoi joku epävarmasti.
— Ja heidän olisi venytettävä keskustelua mahdollisimman pitkälle, jotta kuningas saisi aikaa poistua niin kauas kuin suinkin, lisäsi toinen.
Ehdotus hyväksyttiin ja sopimuksenhierojaksi valittiin yksimielisesti kenraali Creutz. Toverikseen hän sai urhean eversti Dükerin. Venäläisen lähettiupseerin seurassa he lähtivät heti matkaan.
Menshikov oli kukkulalla, josta Creutzin havainnon mukaan oli mainio näköala yli ruotsalaisten leirin. Sieltä saattoi helposti nähdä, kuinka kehnosti asiat laaksossa olivat. Venäläiset asettelivat kiireesti tykkejä paikoilleen ja Creutz käsitti, että kaiken ryhtinsä kadottanut karoliiniarmeijan jäännös olisi tuhon oma, jos ne alkaisivat syöstä tulta sen keskuuteen. Mutta hän ei antanut huolestuneisuutensa näkyä ulospäin, vaan astui tyynenä ja arvokkaana Menshikovin eteen. Kohteliaasti tuo piirakanpaistajasta ruhtinaaksi kohonnut tsaarin suosikki tervehti molempia upseereja.
— Te näette, hyvät herrat, itsekin, kuinka asiat ovat, hän aloitti saksaksi viitaten oman sotajoukkonsa ja sitten ruotsalaisten asemiin, — ja että taistelusta ei näin ollen voi syntyä muuta kuin turha verenvuodatus. Sitä välttääksemme hänen tsaarillinen majesteettinsa tarjoaa teille kunniallista antautumista.
— Te olette nyt rohkeita äskeisen onnenne johdosta, vastasi Creutz. — Mutta vielä on Ruotsin sotavoiman ydin jäljellä. Jos siis meille ei tarjota kunniallisia ehtoja, saatte piankin havaita, ettette ole lasten kanssa tekemisissä.
Kohteliaasti Menshikov vastasi:
— Sen me olemme jo ennen kyllin selvästi havainneet. Siksipä sydämen halusta tahtoisimme päästää noita urhoja, jotka ovat joutuneet sellaiseen asemaan, ettei heitä enää voi mikään auttaa eikä pelastaa. Näkeehän jokainen, jolla on vähänkin järkeä, että he ovat meidän käsissämme. Jos te ryhdytte taistelemaan, maksaa se meille tietysti jonkin määrän ihmishenkiä. Mutta siitä me vähät välitämme, sillä miehiä meillä kyllä riittää. Lopuksi te olette kuitenkin mennyttä joka ainoa mies.
Creutz tiesi, että Menshikovin sanat olivat liiankin tosia.
— Mitä ehtoja te sitten tarjoatte? kysyi hän lyhyesti.
— Teidän tulee kaikkien antautua sotavangeiksi sekä luovuttaa aseenne ja varastonne. Vaatteet ja yksityisen omaisuutenne saatte kuitenkin pitää.
— Hm, meitä ei siis riisuttaisi alastomiksi, hymähti Creutz katsahtaen omaa yksinkertaista ja kulunutta pukuaan ja silmäillen sitten terävästi loistava-asuista Menshikovia.
Entinen piirakanpaistaja ei kestänyt todellisen ylimyksen katsetta, vaan joutui hämilleen ja änkytti jotakin epäselvää. Creutz ei puolestaan ollut sen parempia ehtoja odottanutkaan. Mutta tässä oli tärkeintä voittaa aikaa ja sen vuoksi hän ilmoitti, ettei hän yksin voi asiasta päättää, vaan ehdoista olisi myöskin kenraali Lewenhauptin saatava tieto. Sovittiin, että eversti Düker ratsastaa siinä tarkoituksessa ruotsalaisten leiriin. Creutz jäi venäläisten luo ja näki, kuinka kasakat toivat mukanaan ruotsalaisia sotilaita, joita he metsiköissä olivat saaneet käsiinsä näiden yrittäessä karata omasta leiristään. Toisia saapui jopa kymmenmiehisinä joukkueina vapaaehtoisesti venäläisten armoille heittäytymään. Mitä Creutz tämän johdosta sydämessään tunsi, siitä ei Menshikovin vahingoniloinen silmä saanut selkoa, sillä tuon lujatekoisen, leveäotsaisen kenraalin ahavoitunut ulkomuoto ei ilmaissut mitään.
Düker viipyi matkallaan. Hänen tuomainsa tietojen johdosta Lewenhaupt oli jälleen ryhtynyt neuvottelemaan ylimpien upseerien kanssa. Myöskin eri joukko-osastoilta tiedusteltiin, halusivatko he ryhtyä taisteluun. Vastaukset olivat epäröiviä ja tilanteen toivottomuus kuvastui kaikkien katseista. Venäläiset alkoivat tästä viivytyksestä hermostua. Tuo maailmanmaineen saavuttanut karoliiniarmeija oli vielä alennuksessaankin pelottava. Ties mitä ne suunnittelevat. Ei ollut missään tapauksessa leikintekoa ryhtyä sen kanssa taisteluun. Ja tuo järkkymätön Creutz, mitä hän mietti? Menshikov ahdisteli häntä kysymyksillään, mutta ei saanut hänestä irti enempää kuin vaskipatsaasta. Ärtyneenä hän lähetti yhden omista upseereistaan ruotsalaisten leiriin kiirehtimään vastausta. Upseeri palasi ja ilmoitti Lewenhauptin pyytävän vielä tunnin lykkäystä. Siihen täytyi suostua ja Creutz laski itsekseen, että silloin on kuningas jo ehtinyt saavuttamattomiin.
Antautumispäätös synnytti ruotsalaisessa leirissä sekalaisia tunteita. Kaksi Meijerfeltin rykmentin nuorta rakuunaupseeria piti häpeällisenä antautua barbaareille, kuten he sanoivat. He paljastivat miekkansa ja yhteisestä sopimuksesta lävistivät toinen toisensa. Jotkut haavoittuneista repivät siteensä ja nääntyivät verenvuotoon. Mutta suurin osa laski aseensa tylsän alistuvaisesti. Kasakat, joita venäläisten taholta odottivat kidutukset ja surma, koettivat kauhun vallassa piiloutua. Toiset heistä pyrkivät uimalla Dnjeprin yli, jolloin suuri osa heistä hukkui virtaan.
Musketit, miekat ja pistoolit koottiin isoihin kasoihin, joiden ääressä venäläisiä sotilaita seisoi vartiossa. Menshikovin eteen laskettiin rääsyiset liput, jotka menneinä onnen päivinä olivat niin ylpeästi liehuneet voitokkaiden rykmenttien edessä.
— Voiko tämän alemmaksi voiton kukkuloilta sortua? kuiskasi toimituksen kestäessä Lewenhaupt ympärillään seisoville kenraaleille. — Tuskin on yhdeksää vuotta kulunut siitä, kun samanlainen näytös pantiin toimeen Narvassa. Silloin täytyi kahdentoistatuhannen venäläisen laskea aseensa kahdeksantuhannen ruotsalaisen edessä. Nyt saa yhdeksäntuhatta ruotsalaista kokea juuri saman nöyryytyksen. Tänään sinä, huomenna minä. Ei mitään pysyväistä auringon alla.
Alkoi sitten vaivalloinen marssi takaisin Pultavaan. Siellä venäläiset juhlivat vielä suurta voittoa ja tsaari itse oli hyvässä juhlahumalassa. Hän suhtautui mitä armollisimmin vankeihin. Ylimmät upseerit hän kutsui omaan pöytäänsä ja joi opettajainsa maljan, kuten hän heitä nimitti.
— Minä tiedän, hän sanoi, — että ruotsalaiset kuvailevat minua julmaksi barbaariruhtinaaksi. Mutta minä olen kohteleva teitä niin, että te huomaatte tämän arvostelun vääräksi.
Hänen käskystään jaettiin kokonaista viisitoista tuhatta ruplaa sotavangeille. He saivat riittävästi ruokaa sekä liikkua jokseenkin vapaasti kaupungilla.
— Pelkäsin paljon pahempaa, sanoi eräänä päivänä kapteeni Kaarle Creutz sedälleen kenraalille, — mutta hehän osaavat käyttäytyä kuin ihmiset ainakin.
— Tsaari ja hänen kansansa ovat kuin meri, vastasi setä. — Tänään tyyni ja päivänpaisteinen, mutta huomenna se voi olla mitä hirveimmän myrskyn myllertämä. Tässä maassa saamme olla varustautuneina kaikkeen.
— Mutta ehkäpä sotaa ei kestäkään enää kauan, väitti veljenpoika.
— Toivossa on hyvä elää, mutta pelkään, että Baabelin vankeutemme venyy kylläkin pitkäksi. Muistapas vain kuninkaamme itsepäisyyttä.
Kenraali oli oikeassa. Heillä oli edessään kymmenvuotinen vankeus ja monta kovaa he saivat vielä kokea. Syksyn tullen koko vankiarmeija sai lähteä vaivalloiselle taipaleelle kohti Moskovaa, jossa tsaari oli päättänyt edelleen ja oikein suurenmoisella tavalla juhlia voittoaan. Itse hän ratsasti kulkueen etunenässä, sitten seurasivat saaliiksi saadut liput, tykit ja muut aseet. Ruotsalaisilta saatujen tavarain joukossa nähtiin muun muassa nekin veren tahrimat patjat, joilla Kaarle-kuningasta oli Pultavan taistelussa kannettu. Tavarakuormain jäljessä saivat astella ruotsalaiset kenraalit, sitten muu upseeristo arvonsa mukaisessa järjestyksessä, ja viimeisinä sotilaat.
Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juopunutta kansaa, joka huusi, luikkasi ja heitteli pilkkasanoja vangeille. Seinillä ja kunniaporteissa näkyi kaikenlaisia vertauskuvallisia esityksiä saavutetusta voitosta. Yhdessä oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka nujertamassa Ruotsin leijonaa, toisessa taas venäläinen sotilas taluttamassa samaista leijonaa, joka oli kahleissa ja pahoin laihtunut.
— Mitä te tuosta arvelette? kysyi eräs Moskovaan asettunut hollantilainen osoittaen viimeksi mainittua kuvaa ruotsalaiselle kornetille.
Tämä silmäili hetkisen kuvaa ja virkkoi:
— Onpa hauska nähdä, että leijonassa on edes yksi paikka vielä kahlehtimatta.
— Mikä niin? kysyi hollantilainen kummissaan.
— Häntä, jolla se voi lyödä moskovalaista vasten suuta! vastasi kornetti ja jatkoi pää pystyssä matkaansa.
— Ylpeitä vielä alennuksessaankin! mutisi hollantilainen nuuskarasiaansa naputellen.
Liikkumattomin ilmein kenraali Creutz kulki Lewenhauptin rinnalla. Hän tunsi tällöin elävästi ihmiselämän epävakaisuuden ja kaiken katoavaisuuden. Häntä ei liikuttanut vähääkään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Se oli kaikki vain hetken pilanäytelmää, joka siinä tuokiossa saattoi vaihtua toiseksi. Kaikella oli määränsä ja tämän päivän voittaja oli huomispäivän voitettu. Kumpi niistä sitten oli kadehdittavampi? Eihän viisas Solonkaan ollut voinut myöntää onnensa kukkuloilla olevaa Kroisosta onnellisimmaksi. Osat vaihtuivat niin nopeasti, ja vasta kuolemassa ratkaistiin, kuka oli todella onnellinen. Ei ollut muuta pysyvää kuin Herran sana ja siihen oli Creutz Pultavan päivien jälkeen alkanut yhä enemmän syventyä.
* * * * *
Tuhannet vangit hajotettiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Osa sijoitettiin pohjoiseen Arkangelin ympäristölle, toinen osa etelään Astrakanin seutuville, kolmannet Volgan latvoille Kasanin ympäristöön. Tehdäkseen karkaamisista lopun tsaari siirrätti myöhemmin suuret joukot vankeja Siperiaan, jossa Tobolskin kaupunki muodostui heidän keskuspaikakseen. Kenraalit ja rykmentinpäälliköt saivat asua Moskovassa, mutta alemmat upseerit ja papit, joita heitäkin oli seitsemättäkymmentä joutunut sotavankeuteen, saivat seurata miehiään kaukaisille seuduille.
Tsaarin hartaana haluna oli saada sotavangit sulatetuksi omaan kansaansa. Mutta hän pettyi toiveissaan. Aniharvat ruotsalaisista ja suomalaisista sotavangeista lankesivat kiusaukseen ottaa vastaan houkuttelevia virkatarjouksia. Nuo jyrkkäpiirteiset pohjoismaalaiset pysyivät uskollisina isänmaalleen, tavoilleen ja uskonnolleen. He muodostivat ennen pitkää valtion omine hallituksineen, kirkkojärjestyksineen ja menoineen. Moskovassa olevat kenraalit muodostivat hallituksen. He pitivät kirjaa vangeista ja hoitivat heidän asioitaan, mikäli se noissa vaikeissa oloissa suinkin laatuun kävi. Myöskin tuomiokapituli heillä oli Moskovassa ja sitä johti henkidrabanttien saarnaaja Nordberg. Se valvoi sielunhoitoa vankisiirtoloissa ja määräsi jokavuotiset saarnatekstit.
Sen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli suljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld oli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan Creutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen leipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa oli pari pienoista huonetta.
Oli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen palvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen korvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein tahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut aamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot, papereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä Spenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten vangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan kirjettä Saksan pietismin johtajalle, professori Franckelle, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli saanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja, lääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla hankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään lohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.
Hän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna ilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.
— Onpas se varhainen vieras, ihmetteli kenraali niistäen rätisten palavaa talikynttilää. — Onko hän meikäläisiä?
— Kyllä, ja pappi, ellen erehdy.
— Saata hänet sisään.
Hetken kuluttua huoneeseen astui kookas mies yllään huurteinen lammasnahkaturkki.
— Ai, tekö, pastori? Ja ihan ilmielävänä? ihmetteli kenraali tuntiessaan tulijan suomalaiseksi pastori Lauraeukseksi. — Olette saanut siis tiedon pappeinkokouksestamme ja olette vaeltanut tänne Tobolskista saakka.
Lauraeus, joka oli viikkoja kestäneen matkan jälkeen juuri saapunut Moskovaan, heitti turkin yltään ja istuutui takkavalkean ääreen yhdessä kenraalin kanssa, joka innokkaasti alkoi kysellä Tobolskin kuulumisia.
— Mitään erinomaisempaa ei seurakunnassamme ole sattunut sitten kun viimeksi teille kirjoitin, kertoi Lauraeus.
— Kapteeni Creutz, veljenpoikanne, lähettää teille sydämelliset terveisensä ja kiittää saamastaan kirjasta.
— Se oli Arndtin "Totinen kristillisyys", jonka hänelle lähetin.
Tiedättekö, onko hän sitä myöskin tutkistellut?
— Kyllä, ja hänessä itää Herran sana. Hän on seurakuntamme nuhteettomimpia jäseniä.
— Teettepä minut todella iloiseksi. Entä kuinka vangit tulevat toimeen ja toimiiko koulunne jatkuvasti?
— Toimeentuloon nähden ei ole pahempaa valittamisen syytä. Miesten opittua eri ammatteja meillä on ollut puuttumaton jokapäiväinen leipä. Nykyään meillä on siellä nahkurin työhuonekin, jossa työskentelee useita upseereja. Koulu menestyy hyvin, kun venäläisten ja tataarien antamien lahjojen avulla saimme kouluhuoneen korjatuksi. Oppilaita siinä on nykyään yhdeksättäkymmentä. Jumalanpalveluksia pidämme säännöllisesti ja tavat paikkakunnalla ovat huomattavasti parantuneet.
— Niin, niin, minun sanani ei pidä tyhjänä palajaman… Jumala on siunannut pyrkimyksemme, ja olomme täällä Baabelin virtain partailla on muodostunut siedettävämmäksi kuin alussa uskalsimme toivoakaan. Mutta kuulkaahan, kuinka lohduttavasti Francke meille taas kirjoittaa. Toimitan tästä jäljennöksen teidän matkassanne Tobolskiin.
Hän alkoi lukea kirjettä pastorille keskeyttäen tavan takaa huudahduksilla sellaisilla kuin: — Kuinka syvälle se mies onkaan Jumalan tuntemisessa päässyt!
— Ja katsokaapas, mitä muuta hyvää hän meille taas on lähettänyt, hän sanoi kirjeen lukemisen lopetettuaan ja astuen laudanpätkistä kyhätyn hyllyn ääreen, jossa oli monia erikokoisia paketteja ja nahkakukkaroita. — Täällä on lääkkeitä, rahalahjoja ja kirjoja meikäläisille. Osan niistä saatte mukaanne Tobolskiin.
Rakuuna ilmoitti aamiaisen olevan valmiina ja he asettuivat pöytään, jossa oli mustaa venäläistä limppua, lämmitetty lihankimpale, tattariryynivelliä ja kaljaa.
— Piper-raukan kohtalo minua syvästi huolettaa, puheli kenraali aterian aikana. — Meillä on syytä erikoisesti sulkea hänet rukouksiimme. Häntä muistaessani tuntuu oma asemani liiankin hyvältä ja suorastaan ansaitsemattomalta. Ja entä maanmiehenne, majuri Sprengtport, joka sai toista vuotta kitua kahleissa maanalaisessa vankiluolassa. Nyt hänellä on sentään jo vapaammat olot. Kuta kiinteämmin me vain jaksaisimme Herraan turvata, sitä vähäpätöisemmiltä tuntuisivat tämän hetken vaivat.
Yksinkertaisen ateriansa lopetettuaan he veisasivat virren säkeistön, johon ovelle ilmestynyt rakuunakin yhtyi.
— Ja nyt lähdemme pastori Nordbergin luo, sanoi kenraali heidän pöydästä noustuaan. — On ilo tavata taas eri suunnalta saapuneita kohtalotovereita.
Niin kuluivat kenraali Creutzin päivät ahkerassa työssä ja jumalansanan viljelemisessä. Vuosi vuodelta hän syventyi yhä enemmän pietismin henkeen, joka hänen kauttaan levisi hajallaan olevien vankienkin keskuuteen. Vankeuden vaivat ja kalvava koti-ikävä olivat omiaan suuntaamaan heidän ajatuselämänsä iäisyysasioihin. Niinpä kehittyi kenraali Creutzin veljenpojastakin vakava pietisti, samoin kuin useista muistakin upseereista. Siitä saivat näinä vaivojen ja vastoinkäymisten vuosina voimaa myöskin monet kotimaassa toimivat soturit, muiden mukana kenraali Armfelt.
Levisipä sitten vihdoin Moskovaan ja aina Siperian äärille uutinen, joka sai kohtaloonsa alistuneet sydämet riemusta sykähtelemään: rauha oli tehty ja sotavangit saivat palata kotimaahan. Eri suunnilta heitä virtasi kokoon, ja niin alkoi vaellus kauan ikävöityä kotimaata kohti. Kuin Israelin lapset Baabelin vankeudesta he palasivat itäiseltä maalta länteen.
Kuusikymmenvuotias, harmaatukkainen mies oli jo kenraali Creutz kotimaahan palatessaan. Seitsemän vuotta eli hän vielä rauhanteon jälkeen pysyen loppuun saakka lujana siinä jäyhässä pietistisessä maailmankatsomuksessaan, johon hän vankeusvuosinaan oli kasvanut. Samoin oli laita hänen veljenpoikansakin, joka loppuikänsä vietti hengellisten harrastusten ja rauhaisan kotielämän piirissä sukukartanossaan Pernajassa. Heidän ja heidän hengenheimolaistensa kautta tuo syvällinen pietistinen uskonsuunta juurtui Suomen maaperään — suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava.
Kyösti Wilkuna