SUOMALAINEN ÄITI
MARIA CHARLOTTA GROTENFELT
Iloinen takkavalkea räiskyi arkihuoneen suuressa liedessä. Sen loisteessa oli asettunut viettämään iltapuhdetta Juvan Vehmaisten kartanon koko perhekunta, johon tällä haavaa kuului, ei enempää eikä vähempää kuin kaksitoista henkeä eli juuri täysi tusina, kuten yksi lapsiparvesta oli tänään päivällispöydässä huomauttanut. Varsinaiseen perheeseen kuului jäseniä oikeastaan vain yhtä vaille tusina. Kahdentenatoista oli Heddi-täti, joka loppiaisena oli tullut kotoaan Koikkalan kartanosta ja siitä lähtien vieraillut täällä vanhemman siskonsa kodissa.
Ei ollut syytä pelkoon, että Grotenfeltien sukupuuta ainakaan tällä suunnalla mikään pikainen kuivuminen uhkaisi, sillä kokonaista yhdeksän tervettä ja verevää pikku Grotenfeltia peuhasi ja myllersi siinä isän, äidin ja tädin vaiheilla. Kun ne asetti riviin vanhimmasta nuorimpaan, kuten isä sotilastottumuksiaan noudattaen usein mielellään teki, muodostui siitä niin loivasti ja tasaisesti aleneva rivi, että vesi olisi juuri ja juuri päässyt juoksemaan pitkin päiden varaan asetettua kourua. Ja olipa hauska heidän sillä tavoin rivissä seistessään tutkia ja vertailla paljonko jokainen näistä yhdeksästä oli saanut isän ja äidin kasvonpiirteitä ja missä suhteessa.
Haikara oli siis ollut varsin uskollinen vieras Vehmaisten kartanossa. Suunnilleen parin vuoden väliajoin se oli uudistanut vierailunsa. Sen viimeinen lahja, joka osasi lausua jo "pappa" ja "mamma", harjoitteli tädin polvien varassa nousemaan seisaalleen. Varttuneemmat leikkivät hevosineen ja nukkeineen, olipa joulupukki tuonut kallisarvoisen Tukholmassa painetun kuvakirjankin, jonka opettavaisia allekirjoituksia isä parhaillaan selitti isommille lapsille.
Isä, Kaarle Herman Grotenfelt, oli Savon Jalkaväkirykmentin majuri.
Näinä talvikausina ei sotilailla ollut suurta vaivaa virastaan.
Upseerit asuivat puustelleissaan ja kartanoissaan, sotilaat torpissaan.
Kesän aikana vain kokoonnuttiin yhteisiin harjoituksiin.
Majuri Grotenfelt oli perheihminen kiireestä kantapäähän. Missään hän ei niin viihtynyt kuin kotona rakkaan perheensä ja palveluskuntansa keskellä. Nämä iltahetket pesävalkean ääressä olivat hänelle mitä mieluisimpia. Kun päivän työt päättyivät ja oli muutama hetki pidetty hämäräntuntia, hän laittoi itse valkean arkihuoneen uuniin, jonka ympärille sitten koko perhe kerääntyi. Vähitellen pienokaiset, nuorimmasta päästä lähtien, vaipuivat toinen toisensa jälkeen kesken leikkinsä uneen. Silloin hänestä oli mieluista kanniskella heitä makuuhuoneeseen ja auttaa riisumisessa. Ja kun arkihuone näin oli vähitellen tyhjentynyt pikkuväestä, hän teki päivän viime kierroksen ulkosuojiin ja väenpirttiin, jossa sielläkin oli monenmoista askarrellen vietetty iltaa loimuavan takkatulen ääressä.
Oli niin herttaista ja turvallista viettää iltaansa pesävalkean loisteessa, kun ulkona paukkui keskitalven pakkanen ja paksujen nietosten kattama ympäristö näytti kuun valjussa hohteessa niin kuolleelta. Ja rinnassa oli sitäkin turvallisempi tunne, kun tiesi, että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto ja että mikään pakko ei aja liikkeelle kodin ja perheen piiristä.
Nämä joulukauden jälkeiset pitkät härkäviikot, joita kesti aina pääsiäisen pyhiin, olivat vuoden rauhallisin aika. Silloin ei tapahtunut juuri mitään, mikä olisi ihmisen rauhaa häirinnyt, ja luonnon kolkkoutta korvasi takkavalkea, jonka piirissä rauha ja onni niin hyvin viihtyvät. Varsinainen joulukausi on aina rauhattomampi. Tapaninpäivästä alkaen maakunnan säätyläiset olivat parisen viikkoa liikekannalla kuin paimentolaiset. Aisatiu'ut ja kulkuset helisivät teillä, kun perhekunnat suuriin rekiin, hirven- ja karhuntaljojen väliin sulloutuneina ajelivat vieraisille naapurien ja sukulaisten luo. Ja kun ei ollut mihinkään kiirettä, viivyttiin vierailuretkillä vuorokausimääriä. Kun naapuri oli kolmen neljän ja viidenkin peninkulman päässä, eihän silloin päiväseltään voinut vieraisilla pistäytyä.
Vehmaisten herrasväkikin oli taas ollut liikekannalla. Oli käyty Dunckerien ja Fieandtien luona Ristiinassa ja veljen luona Joroisten Järvikylässä, oman pitäjän vierailuista puhumattakaan. Ja siinä välissä oli vuorostaan saatu majoittaa vastavieraita Vehmaisiin. Niitä tulla humahti välistä useampia rekikuntia yhtaikaa, niin että huoneet aivan kuhisivat vieraista ja emäntä sai miettiä päänsä ympäri, mihin saada yöksi kaikki sijoitetuksi. Sellaista se oli aina joulun tienoissa, mutta nyt, helmikuuta alettaessa, oli kohu asettunut ja elämä painunut arkiseen uomaansa, jossa sen hiljaista kulkua eivät mitkään sivulliset häirinneet.
Nuorin perheenjäsen oli juuri nukahtanut tädin helmaan ja täti oli aikeissa lähteä häntä vuoteeseen kantamaan, kun ulkoa alkoi raikua aisakellon ääni ja portaiden eteen pysähtyi reki.
— Keitä nyt tulee? kuului useammasta suusta ja kaikki katsahtivat kysyvinä toisiinsa.
Majuri läheni ikkunaa ja kurkisti kuun valaisemalle pihalle. Turkkeihin kääriytynyt sotilashenkilö nousi reestä ja astui kuistille. Majuri sytytti kynttilän ja meni kylmään eteiseen vierasta vastaan. Se oli nuori vänrikki, joka kunniaa tehden ojensi majurille kirjeen. Samassa hän sanoi hyvästit ja joutamatta tulla sisälle virvokkeita nauttimaan lähti ajamaan Joroisiin, jossa hänen tuli jättää samanlaiset kirjeet siellä asuville upseereille, muun muassa majurin nuoremmalle veljelle, Berndt Adolf Grotenfeltille, joka hänkin oli majuri ja palveli Savon Jääkärirykmentissä.
Kynttilä toisessa ja kirje toisessa kädessä majuri palasi arkihuoneeseen. Hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta. Kaikkien katseet kiintyivät kirjeeseen, ja äidin ja tädin äkillinen kalpeneminen ilmaisi, että he olivat ymmärtäneet. Kirjeen lakkaan kiinnitetyt kolme höyhentä ilmaisivat sen tarkoituksen.
— Mutta avaahan toki, Kaarle! sanoi rouva ja hänen äänensä tuli kuiskauksena. — Ehkä se ei sittenkään sisällä mitään vaarallista.
Majuri laski kynttilän pöydälle ja mursi kirjeen auki. Se oli prikaatin päällikön, kreivi Cronstedtin allekirjoittama ja siinä käskettiin kirjeen saajaa heti lähtemään prikaatin tavanmukaiseen kokoontumispaikkaan Mikkeliin. Rauha oli rikottu ja venäläinen armeijakunta oli marssimassa rajalle.
Majuri tuijotti kauan kirjeeseen mitään puhumatta. Mutta eihän asiaa käynyt salaaminen, ja hilliten mielenliikutuksensa hän ilmoitti omaisilleen lyhyesti kirjeen sisällön.
— Herra Jumala! kuului yhtaikaa äidin ja tädin suusta hiljainen huudahdus, kun heille paljastui se kaamea tosiasia, että sota kaikkine kauhuineen ja onnettomuuksineen oli ihan ovella.
Kuin pommi putosi tämä sanoma keskelle koti-idylliä pannen silmänräpäyksessä kaikki mullin mallin. Jo parisenkymmentä vuotta oli saatu nauttia rauhaa ja siihen oli totuttu. Sitä odottamattomampana tuli nyt tämä sodan viesti. Tosinhan herrat jouluvierailujen aikana olivat höyryävien punssimaljojen ääressä paljonkin keskustelleet sodan mahdollisuuksista. Olihan Napoleon ainaisena sodan uhkana Euroopalle ja vallankin Ruotsille, sillä tunnettiinhan toki täälläkin asti kuninkaan ylpeä ja uhkamielinen suhtautuminen tuohon maailmanvalloittajaan, jota Kustaa Aadolf ahdasmielisyydessään suvaitsi verrata Ilmestyskirjan petoon. Mutta eihän Napoleonkaan voisi hevillä ulottaa sotatoimiaan näille kaukaisille rannoille ja Venäjän puolelta taas ei luultu minkään vaaran uhkaavan, sillä olivathan keisari Aleksanteri ja Ruotsin kuningas langoksia. Tottahan sellaisten suhteiden vallitessa säilyisi rauha valtakuntain välillä.
Mutta nyt olivat rauhanvuosiin tottuneiden upseerien ja virkamiesten poliittiset arvailut julmasti pettäneet. Edessä oli kova ja vääjäämätön todellisuus, johon täytyi miten kuten mukautua. Suruun ja apeuteen ei ollut aikaa, sillä käskyä oli viipymättä toteltava, eikä sotilaan perheessä sopinutkaan heittäytyä kyyneleisen avuttomuuden valtaan.
Perheenäiti nieli siis kyynelensä ja ryhtyi tekemään matkavarustuksia. Tieto levisi nopeasti väen puolellekin ja ykskaks oli koko talo jalkeilla. Huoneet valaistiin kynttilöillä ja ovissa kuljettiin edestakaisin. Yksi rengeistä sai määräyksen lähteä isännän mukaan, ja hän alkoi kiireesti varustaa tilavaa matkarekeä kuntoon. Rouva juoksenteli edestakaisin ja penkoi kaappejaan ja kirstujaan. Oli muistettava senkin seitsemän kapistusta ja pikku asiaa. Alusvaatteita, lämpimiä sukkia, kotona valmistettuja lääkkeitä, eväitä… Olihan siinä puuhaa ja lentämistä. Majurin aseita puhdistettiin ja kiillotettiin väentuvassa, itse hän autteli milloin pakkauksessa, milloin antoi poissaolonsa ajaksi ohjeita isäntärengille tai puheli rohkaisun sanoja perheenjäsenille.
Vihdoin oli kaikki valmiina ja seurasi eronhetki. Majuri koetti saada sen niin lyhyeksi kuin suinkin.
— Jumalan haltuun, Kaarle! Kirjoita niin usein kuin saat tilaisuutta ja muista pitää terveydestäsi huolta. Ota aina vilustuessasi sitä kamferttisekoitusta.
Nyyhkyttävällä äänellä rouva lausui nämä viime toivotuksensa ja kehotuksensa pihalla isompien lasten ympäröimänä ja Heddi-tädin peitellessä rekeen majuria, joka puolestaan kehotti heitä rientämään sisälle pakkasen kourista.
— Jumalan haltuun ja iloisiin näkemiin!
Reki risahti, hevonen lähti liikkeelle ja muutaman hetken kuluttua aisakellon ääni häipyi kuutamoiseen yöhön.
Vasta yksin jäätyään, yön hiljaisina hetkinä, kun kuu aavemaisesti valaisi huonetta, jossa nukkuvien lasten hengitys huokui joka puolella, majurinrouva purskahti haikeaan, hillittömään itkuun. Minkälaiseksi elämä oli nyt muodostuva? Miten hän tuli yksinään toimeen suuren lapsijoukon ja laajan talouden kanssa? Näkikö hän miestään koskaan enää? Hän tunsi olevansa kuin köynnöskasvi, jolta raaka käsi on äkkiä temmannut tuen ja joka on voimattomana vaipunut maanpinnalle.
Mutta tapahtui tuo elämässä lakkaamatta uudistuva ihme: nainen, joka on elänyt miehensä tuen turvin, saa yhtäkkiä voimia seisoa omin jaloin ja täyttää sotatielle lähteneen miehensä tyhjäksi jääneen sijan. Leskikuningatar, jota miehensä eläessä on pidetty varsin vähäpätöisenä naisena, tarttuukin miehensä menetettyään yhtäkkiä tarmokkaasti hallitusohjiin ja johtaa maan asioita moitteettomasti siksi, kunnes hänen poikansa on kypsynyt astumaan isän paikalle. Samoin talonemäntä yksin jäätyään hoitaa isännän tehtävät, niin ettei taloudenhoidossa huomaa mitään häiriötä.
Syvä äitiyden velvoitus sai majurinrouva Grotenfeltinkin pian vapautumaan surunsa vallasta. Ja ihmeekseen hän huomasi, että elämä Vehmaisten kartanossa jatkui entistä kulkuaan. Hän tunsi päivä päivältä kuin kasvavansa ja vahvistuvansa uuteen asemaansa suuren perheen ja talouden ainoana tukipylväänä, johon kaikki turvallisin mielin nojautuivat. Ja hän osasi käskeä ja järjestellä asioita, sillä hänen omissa suonissaankin virtasi sotilasverta: isoisä, Eerik Fabritius, oli ollut luutnantti ja ottanut osaa pikkuvihan taisteluihin.
Kaikkialla maakunnassa vallitsi levottomuus ja arkiset toimet pysähtyivät. Viestillä — "ryssä on hyökännyt maahan!" — oli ikimuistoisista ajoista kaamea kaiku. Sitä paitsi isonvihan kauhut olivat kansalla vielä tuoreessa muistissa. Ensi säikäyksessään monet ajattelivat pakoa tai erämaihin piilottautumista. Taistelunhaluiset taas hiihtivät Mikkeliin pyytämään aseita. Mutta niitä ei ollut riittävästi sotilaillekaan ja mieli lamassa saivat miehet palata kotikonnuilleen.
Juva oli rajapitäjä ja muutama päivä majurin lähdön jälkeen sinne marssi jo Puumalasta käsin vihollisjoukko. Se kulki siivosti pitäjän läpi ja ihmisten mielet rauhoittuivat. Metsiin ei tarvinnutkaan paeta ja jokapäiväinen elämä palautui entisiin uomiinsa.
Taisteluita ei tapahtunut. Oma sotaväki samoin kuin vihollisetkin siirtyivät yhä pohjoisemmaksi. Rintaman takana elettiin kuin säkissä, eikä suuremman maailman menosta saatu juuri mitään varmoja tietoja.
Eräänä kevättalven päivänä ilmestyi Vehmaisiin pohjoissavolainen talonpoika, joka syrjäteitä hiihdellen oli sivuuttanut vihollisten varmistusjoukot. Takkinsa vuorin alta hän ratkoi esiin kirjeen, jota tuomaan majuri oli hänet palkannut. Silloin oli juhlapäivä Vehmaisissa. Sillä aikaa kun uskollista ja rohkeaa kirjeentuojaa syötettiin ja juotettiin parhaan mukaan, luki äiti kyynelsilmin isän kirjettä, jossa tämä kertoi voineensa kaikin puolin hyvin. Peräytymistä jatkettiin yhtä mittaa pohjoiseen. Ouluun saakka oli Savon prikaatikin määrätty marssimaan. Se oli katkeraa, mutta ylipäällikön käskyä täytyi noudattaa.
Tuli kevät ja jäänlähdön aikana alkoi pohjoisesta kuulua voitonsanomia. Sotaliikkeet alkoivat kehittyä päinvastaiseen suuntaan kuin talvella. Viholliset työntyivät yhä etelämmäksi, ja kun kevätkylvöt alkoivat orastaa, saatiin kuulla kapteeni Malmin ilmestyneen Mikkeliin suomalaisen joukon kanssa. Uutinen sai mielet syttymään Vehmaisissa. Saattoihan isäkin milloin hyvänsä ilmestyä pataljoonansa kera näille tienoin.
Kun uutinen tiesi Järvikylän majurin ilmestyneen joukkoineen kotipitäjäänsä Joroisiin, ei Maria-rouva malttanut odottaa enää, vaan valjastutti hevosen ja lähti vanhimman poikansa kanssa tapaamaan lankoaan. Lanko oli kuin olikin Joroisissa, missä hän parastaikaa laittoi puolustusasemaa Joroisten virran varsille. Pettymyksekseen Maria-rouva kuuli, että hänen miehensä oli Siikajoen taistelun jälkeen komennettu pääarmeijaan, jonka mukana hän vielä oli kaukana Keski-Pohjanmaalla.
— Mutta kyllä ne pian marssivat sieltä Etelä-Suomeen, lohdutti lanko.
Sellaisessa voitonhuumassa elettiin noina alkukesän päivinä. Omien sotilaitten ilmaantuminen paikkakunnalle sai talonpoikien sotainnon uudestaan leimahtamaan. Syntyi partiojoukkoja, jotka ryöstivät vihollisen kuormastoja, hätyyttelivät pienempiä joukko-osastoja ja vaikeuttivat kaikin tavoin heidän sotatoimiaan. Siihen saakka siivosti käyttäytyneiden venäläisten mieli riehahti ja he ryhtyivät kostotoimiin.
Sillä aikaa kun kenraali Bagrationin joukot taistelivat Joroisissa karkottaakseen Grotenfeltin pienen joukon asemistaan, hajaantui pieniä ratsujoukkoja lähipitäjiin ryöstelemään ja vangitsemaan miehistä väestöä. Hätä ja kauhistus valtasi ihmisten mielet, ja kuka vain kerkesi, pakeni tavaroineen ja eläimineen saloille.
Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.
Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja ulkohuoneita.
Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa. Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä hevosia.
Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:
— Avaimet tänne nopeasti!
Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat ryhmittyneet hänen taakseen.
— Riviin! hän komensi.
Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa upseeria.
— Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, — sanoi äiti samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. — Näitä varten minä tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi minä en voi luovuttaa teille avaimia.
Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!
Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen. Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan, putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.
— Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.
Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.
Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten tomupilveen.
Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan. Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan poikenneet Vehmaisissa.
Pari kertaa kesän kuluessa rouva sai mieheltään tietoja, sitten siirtyi sotanäyttämö taas yhä pohjoisemmaksi. Lopulta levisi tieto, että sotajoukko oli siirtynyt kokonaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Ahdistavan tuskan päiviä elettiin silloin niin Vehmaisissa kuin lukuisissa muissakin soturikodeissa, joiden perheenpää oli armeijan matkassa. Taudeista, nälänhädästä ja muusta kurjuudesta kertoivat pohjan periltä silloin tällöin saapuvat niukat tiedot.
Mutta tätä ahdistuksen aikaa ei kestänyt kauan. Pian maahan levisi riemun sanoma, että rauha oli tehty. Sotilaat alkoivat palailla kotiseuduilleen, ja niinpä koitti sekin ilon päivä, jolloin majuri Grotenfelt ilmestyi Vehmaisiin jäädäkseen sinne nyt ainaiseksi.
Kun kovia kokenut isä oli tuon rakkaan piirinsä keskellä kertoillut vaiheistaan ja häneltä ehtimiseen udeltiin yhä uusia ja uusia asioita, hän keskeytti kertomuksensa ja virkkoi:
— Mutta kuvatkaapa te nyt puolestanne minulle oma osuutenne sotaan.
— Mitäs osuutta meillä olisi ollut sotaan muuta kuin surra ja ikävöidä sinua, vastasi äiti.
— No, no, teidän koko pataljoonanne on ollut taistelussa ja karkottanut vihollisen Vehmaisista, hymyili isä. — Kyllä minä kuulin siitä jo kotimatkallani ja tulin oikein ylpeäksi urotyöstänne.
Äiti punastui ja isän nipistäessä häntä korvalehdestä vanhin pojista ryhtyi kertomaan tapausta.
— Kas niin, sinä olet ollut paljon onnekkaampi pataljoonankomentaja kuin minä, nyökäytti majuri vaimolleen. — Ja lisäksi sinä olet ollut suomalaisen äidin jalo esikuva. Tiedätkö, tämä rohkaisee minua enemmän kuin luuletkaan. Se herättää minussa uuden luottamuksen isänmaamme tulevaisuuteen. Kansa, jolla on sellaisia äitejä, ei ole tuomittu hukkumaan.
Kyösti Wilkuna