UUMAJAN SANKARI
JOAKIM ZACHARIAS DUNCKER
Helteisen päivän ja rasittavan vartiopalveluksen jälkeen Ruotsin sotajoukon tähteet lepäilivät eräänä heinäkuun iltana 1809 asemissaan pienen joen rannalla Pohjois-Ruotsissa, Hörneforsin vesisahan seutuvilla, Uumajasta vähän etelään päin. Iltahuuto oli juuri kajahtanut juhlallisena tyynen kesäillan hämärässä, tavanmukainen iltarukous oli joukko-osastossa pidetty ja miehet valmistautuivat nyt yöpymään telttoihinsa lämpöiselle jokitörmälle tai sahalaitoksen eri rakennuksiin.
Sillan korvassa, korkeiden lautatapulien lomassa, majaili myöskin osasto suomalaista jalkaväkeä, savolaisia ja pohjalaisia sotureita, viimeinen suomalainen joukko, joka nyt Kainuun sopimuksen jälkeen vielä oli aseissa ja taisteli Ruotsin puolella sinne tunkeutuvaa venäläistä armeijaa vastaan. Savolaisen osaston päällikkö, eversti J.Z. Duncker, istui sahan voutirakennuksen pienellä kuistilla päivän ponnistuksesta lepäillen ja tarinoiden verkalleen lähettinsä, 18-vuotiaan kersantti Argillanderin kanssa, joka rajattomasti ihaili esimiehensä sotaista kuntoa ja urhoollisuutta ja kyseli uteliaana monenmoista hänen Suomen sodan jo kuuluisiksi käyneistä sankariteoistaan.
Duncker oli juuri kertonut katkelman Pulkkilan tulisesta ottelusta, jossa puolet miehistöstä kaatui hänen ympäriltään, mutta jossa hän sittenkin yhä hyökkäsi ja lopuksi mursi vihollisen vastustuksen. Silloin hän oli saanut urotyönsä palkintona viedä voitonsanoman Tukholmaan, jossa hänet lyötiin ritariksi ja sai siellä paljon muutakin kunniaa osakseen.
— Ne päivät olivat kai hurmaavia, intoili nuori kersantti kademielin. — Ja silloin te, eversti, ajattelitte tietysti vain uusia voittoja, uutta kunniaa.
— Enpä voi sitä sanoa, vastasi mustapintainen, päivettynyt upseeri verkalleen, ja hänen kasvonsa ikään kuin sulivat leppoisammiksi. — Ajattelin pientä, matalaa tupaa kaukana Savon sopukassa, hiljaista nurkkaa, jossa nuori äiti keinuttaa kehdossa makaavaa, puolen vuoden ikäistä poikalasta, joka iloisesti jokeltaa ja ojentelee äitiä kohti pyöreitä käsivarsiaan. Siellä olisin silloin tahtonut olla, syrjässä kaikesta hovin loistosta ja — sodan pauhustakin.
Tätä ei nuori kersantti oikein ymmärtänyt. Hän käsitti kyllä, että tuo savolaistupa oli everstin oma koti, jossa hänen nuori vaimonsa miestään ikävöiden hoiteli heidän esikoistaan, ja ymmärsi, että hän ajatteli heitä aina kaivaten. Mutta että tuo koti-ikävä voisi hetkeksikään vaimentaa voittoisan soturin ja uljaan upseerin sotaisat unelmat ja yhäti kasvavan kunnianhimon, sitä ei hänen sotahuumeinen, nuori mielensä käsittänyt. Tuokion kuluttua hän kysäisikin:
— Ehdittekö jännittäväin, kaiken huomionne vaativain sotatapausten varrella useinkin muistella tuota kaukaista Savon sopukkaa?
— Usein, niin, melkein joka hetki, vastasi eversti, luoden nuoreen tarinatoveriinsa sydämellistä lauhkeutta säteilevän silmäyksen.
— Taistelun tuoksinassakin?
— Kotini muisto elää sieluni pohjalla silloinkin, vaikka tietysti hetken tehtävät vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Mutta kun taistelun jälkeen pakkasessa tai sateessa heittäydyn hetkeksi nuotion ääreen pitkälleni, on tuo kotituvan tutunomainen kuva kohta mielessä ajaen tuokioksi kaikki muut huolet ja vaivat loitolle, lämmittäen sieluani ja kutsuen luokseen. Taikka kun vartiopaikassa tarkkailen vaanivan vihollisen salajuonia ja jännittyneenä harkitsen, aikooko se hyökätä vai kiertää ja mikä vastaveto minun on eri tapauksissa tehtävä, silloin tämä kaikki tuntuu minusta usein joutavuudelta ja turhuudelta, koko tämä sota on minusta silloin julmaa, älytöntä leikkiä… Elämälle antaa arvoa ainoastaan kodin onni ja rauha ja se työ, jonka ihminen kodissaan tekee… Ikävöin kotiin rakkaitteni luo, en sitä koskaan kiellä.
Nuoresta kersantista tämä oli soturin puheeksi hentomielistä haihattelua, joka ei sopinut uskalikolle ja kuolemaa halveksivalle soturille eikä kunnioitetulle esimiehelle. Haudottuaan hetken ongelmaa hän virkkoi:
— Jos olisimme savolaisinemme olleet keväällä Kainuussa, jossa Gripenberg suostui Suomen armeijan kanssa laskemaan aseet ja antautumaan, silloin olisitte tekin, eversti, jo päässyt palaamaan kotiin, Savoon…
Mutta silloin Dunckerin tummat silmät leimahtivat. Hän käännähti vilkkaasti nuorukaiseen päin ja huudahti:
— Sellaiseen antautumiseen en olisi koskaan suostunut. Sotilas ei saa laskea asettaan eikä antautua, niin kauan kuin hän vielä voi tapella. — Lausuttuaan tuon melkein kiihkeästi heittäytyi nuorekas, jaloryhtinen, mustapintainen eversti selkäkenoon seinää vasten, risti sormensa polvensa ympäri ja puheli taas hiljaisemmalla äänellä. — Mutta toivotonta ja tarkoituksetonta on varsinkin meidän suomalaisten taistelu täällä Pohjanlahden takaisilla rannoilla. Kotimaamme on valloitettu, sen takaisin voittamisesta ei ole mitään toiveita. Se kuningaskin, jolle olemme valamme vannoneet, on suistettu vallasta… Meidät, kourantäyden savolaisia ja pohjalaisia, on kohtalon leikki heittänyt tänne meren taa kauas kodeistamme ja omaisistamme ties kuinka pitkäaikaiseen taisteluun, jonka avulla emme voi enää pelastaa menetettyä maatamme emmekä kotejamme…
Everstin katse, joka oli suuntautunut kauas illan autereista, itäistä taivaanrantaa kohden, oli kaihoisa ja tuijottava; oli kuin hän olisi tuon harmaan autereen läpi koettanut tähystää sinne, missä suomalaisen järven rannalla oli pieni, matala tupa… Mutta sitten hän hymähti ja jatkoi:
— Kuten näet, nuori ystäväni, kalvaa minua väkevä kodin kaipuu. Eräs tuttavistani onkin ivallisesti väittänyt, että jos minun annettaisiin valita joko taivaan valtakunta tai Savonmaa, valitsisin Savon. Ja totta tosiaan, niin minä tekisin!
Samassa hän karahti ryhdikkäänä, solakkana ja rotevana pystyyn penkiltään ja jatkoi:
— Enkä kuitenkaan ole hentomielinen, — poika, oletko koskaan kuullut kenenkään sanovan sellaista Dunckerista?
— En, vastasi nuori kersantti melkein häveten. Hän oli ruvennut keskustelun varrella ymmärtämään esimiestään: eversti Duncker oli sekä tunteiden että tekojen mies ja siinä hän poikkesi edukseen tavallisista sotureista. Tuollaista miehekkyyttä hän entistä enemmän alkoi ihailla.
* * * * *
Oli heinäkuun viidennen päivän ilta, juuri sen päivän, jonka Runeberg on kohottanut meille jälkipolvelle merkkipäiväksi ja jota kesän ihanimmalla ajalla usein vieläkin vietämme. Äidit leipovat usein siksi päiväksi vehnäskakun ja kahvit juodaan ulkona lehtimajassa Dunckerin muistoksi, joka tuo mieliimme hiukan surunvoittoisen, mutta samalla kohottavan tunnelman. Me muistamme:
Vaan kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: "Niin, herra, tunsin Dunckerin."
Hänen sankaritarinansa on yhtä lyhyt kuin loistava. Se välähti kirkkaaksi jo kohta Suomen sodan alussa, jolloin kapteeni J.Z. Duncker jätettyään nuoren vaimonsa ja parikuukautisen poikansa "pieneen tupaan" Ristiinan pitäjään lähti Savon joukkoaan johtamaan ja kunnostautui Jynkän rannalla, Pulkkilassa, Paukarlahdella, Koljonvirralla, Salahmissa. Hän saavutti jatkuvasti mainetta lukuisissa taisteluissa Ruotsin Länsipohjassa, jossa hän kerran toisensa perästä torjui vihollisten uhkaavat hyökkäykset. Hän oli tullut kuuluisaksi yhtä paljon uskaliaisuudestaan ja pelottomuudestaan kuin sitkeydestään. Hänen Savossa suorittamansa lukuisat hyökkäykset vihollisen selkäpuolelle, sen kuormastojen kaappaukset ja sen kulkuyhteyksien katkaisemiset olivat toisaalta tehneet hänen nimensä pelätyksi venäläisten taholla. Niinpä hän hyökkäyksillään Sandelsin pääleiristä Toivolasta kesällä 1808 pakotti venäläiset muuttamaan koko alkuperäisen suunnitelmansa hyökätä Savosta Keski-Suomen halki Adlercreutzin armeijan selkään. Ja milloin hän vain oli ottanut puolustaakseen jotakin uhattua asemaa tai suorittaakseen jonkin vaaranalaisen liikkeen, hän toteutti sen kylmäverisesti ja kuolemaa pelkäämättä, näyttipä tilanne kuinka toivottomalta tahansa. Jynkän rannalla hän vastasi Sandelsin lähetille, joka kysyi hätääntyneenä, voiko hän nyt pelastaa pataljoonansa, jota monta vertaa suurempi vihollinen joka puolelta ahdisti avoimella jäällä:
— Minä teen sen!
Ja hän teki sen. Ja kun Barclay de Tolly armeijoineen maaliskuussa 1809 saapui Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle, lähetettiin sitä vastaan saaristoon, Ostnäsiin, vain tuhatkunta savolaista ja pohjalaista, ts. kaikki suomalaiset, mitä silloin enää Ruotsissa oli. Vihollisen ratsuväki karautti jäällä tämän Dunckerin johtaman pikkujoukon ohitse ja asettui sen ja rannikon väliin katkaistakseen siltä paluutien. Dunckerille ehdotettiin silloin antautumista, mutta hän vastasi:
— En antaudu niin kauan kuin miehistäni yksikin jaksaa ampua.
Ja hän johti sitkeästi taistellen suomalaisensa vihollisen ratsuväen ohitse rannikolle. Kun vihollisjoukon päälliköt näkivät hänen paluunsa lopultakin onnistuvan, he tekivät miekoillaan Dunckerille kunniaa ja ratsastivat pois.
Nämä ja lukuisat muut Dunckerin tässä sodassa suorittamat sankarityöt tunnettiin jo yleisesti Ruotsissa ja Suomessa ja ne tunsi hyvin sekin nuori kersantti, joka tuona heinäkuun iltana, päivän työstä lepäiltäessä, ihastellen kuunteli päällikkönsä puheita Hörneforsin törmällä, missä Dunckerin pataljoonan savolaiset jalkamiehet juuri laittautuivat levolle.
Mutta heidän tarinointinsa keskeytettiin. Tehtaan päärakennuksesta, jossa esikunta majaili, saapui airut kutsumaan everstiä Sandelsin tarjoamille illallisille, jotka tämä, äsken nimitetty ylipäällikkö, oli siellä valmistuttanut itselleen ja lähimmille päälliköilleen.
Duncker meni tupaan vähän siistimään pukuaan ja sukimaan tummaa, hien tahmentamaa tukkaansa ja partaansa. Mutta tuokion kuluttua karautti ratsumies päämajan pihaan ja riensi hätäisenä Sandelsin luo. Hetken kuluttua tuli toinen lähetti, yhtä hätäinen ja hiestynyt kuin ensimmäinen. Päärakennuksen rappusissa ja edustalla syntyi hälinää ja juoksua.
Duncker katsahti ikkunasta kuultuaan hälinän ja arvasi heti, mistä oli kysymys: vihollinen hyökkää! Puolustusasema, johon Ruotsin väki ynnä sen ytimenä yhä oleva suomalainen joukko-osasto oli tänne joen pohjoiselle rannalle sijoittunut oli epäedullinen ja hyökkäyksille altis, sen olivat päälliköt koko ajan oivaltaneet. Ja vihollisella oli kolminkertainen ylivoima käytettävänään. Tästä kehkeytyy tiukka ottelu, päätteli eversti jo ensi merkeistä.
Hän lähetti sen vuoksi kersanttinsa heti nostattamaan Savon miehet aseisiin ja ilmestyi jo samassa itsekin heitä järjestämään. Silloin hän jo näki jämtlantilaisten nahkapoikain, jotka olivat olleet jonkin matkan päässä etuvartiossa, juoksevan hurjassa paossa peltojen poikki sahaa kohden ja kasakkaparvia aaltoili metsän reunassa.
Oli yhdestoista hetki käsillä. Ehtimättä odottaa mitään ohjeita Duncker järjesti kiireesti savolaisensa ampumaketjuun sillan korvassa olevien lautatapulien taakse ja väliin ja alkoi sieltä käsin tarkalla kivääritulella pidätellä hyökkääviä kasakoita. Sillä aikaa toiset, levänneet osastot koettivat pysäyttää ja järjestää hätääntyneet jämtlantilaiset taas vastarintaan.
Vihollisen hyökkäys hidastuikin ja pysähtyi hetkeksi ja sillä aikaa ennättivät upseerit, joista useimmat olivat jo kerääntyneet päärakennukseen Sandelsin juhlaillallisille, päästä joukkojensa luo ja johtaa ne taisteluun. Oli annettu käsky peräyttää Ruotsin sotaväki verkalleen sillan yli joen toiselle puolelle, missä oli parempi puolustusasema, ja näitä liikkeitä ruvettiin nyt kiireellä suorittamaan. Hetken kuluttua Sandels itsekin astui päärakennuksesta ulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ajamaan sillalle. Ryssä ampui nyt kolmelta taholta ja hyökkäili perääntyviä ruotsalaisia ahdistellen.
Sandels oli päärakennuksen pihalta ratsastaessaan kiukustuneen ja kiusaantuneen näköinen — hänhän tiesi ennakolta, että hyökkäystä voitiin odottaa, olisi vain pitänyt peräytyä joen taakse jo ajoissa. Mutta häntä suututti tällä hetkellä eniten se, että sahanhoitajan saliin katettu illallispöytä jäi koskemattomaksi ja ettei hän ollut vieraittensa vitkastelun vuoksi ehtinyt noista herkuista palaakaan maistaa, ennen kuin tuli tämä äkkilähtö! Eipä hän näin kiireisessä ja kunniattomassa perääntymisessä ollut koskaan ennen ollut mukana. Nyt ei auttanut muu, mutta Toivolan ja Koljonvirran etevä, urhea päällikkö oli tästä kaikesta tällä hetkellä ärtynyt ja alaisilleen pisteliäs.
Hän ratsasti siltaa kohti niiden lautatapulien ohi, joiden lomassa ja suojassa Dunckerin savolaiset ampuivat pitäen kasakoita loitommalla. Tuo tilapäinen, omituinen "rintavarustus", jonka takana miehet ampuen kykkivät, tuntui hänestä kai naurettavalta, kaikki oli tänään niin viheliäistä… ja hän virkkoi ohi ajaessaan ivallisesti Dunckerille:
— Luulenpa, että eversti pelkää…
— En ole pelännyt koskaan, vastasi Duncker loukkaantuneena, ja hänessä leimahti heti harmin tuli. Hänestäkö sanottiin, että hän pelkäsi…!
Hän olisi tahtonut vastata vielä kipakammin, mutta Sandels ratsasti jo loitolla.
Kerrotaan, että nuo edellä mainitut, ivalliset sanat pääsivät harkitsematta ja leikkisässä mielessä hetkellisesti ärtyneen kenraalin suusta eikä niiden tarkoituksena ollut loukata vanhaa ystävää ja sotatoveria. Tunsihan Sandels jos kukaan Dunckerin sananparreksi käyneen uljuuden ja pelottomuuden heidän lukemattomista yhteisistä otteluistaan, mutta olisihan hänen pitänyt tuntea hänen arkatunteisuutensakin. Mutta lautatapulien luona taistelevaan suomalaiseen nämä sanat vaikuttivat myrkylliseltä pistokselta, joka kuohutti hänen verensä ja kalvoi hänen sydäntään. Vaikka hän olisi elänyt sata vuotta, ei hän olisi voinut koskaan unohtaa niitä sanoja.
Tilanteesta ja jo perinteeksi tulleesta tottumuksesta johtui, että Dunckerin suomalaisineen oli jäätävä jälkijoukoksi sillan korvaan suojelemaan ylipäällikön ja ruotsalaisten osastojen perääntymistä ja hän teki sen uljaasti ja sitkeästi kuten aina. Kaikki olivat jo pelastuneet sillan taa ja järjestyneet siellä tehokkaampaan vastarintaan, mutta Duncker suomalaisineen taisteli vielä joen aukealla törmällä pitäen viholliset, jotka jo sankoin parvin ryntäsivät, loitolla sillalta.
Pohjalainen pataljoona, joka savolaisen rinnalla oli suojellut
paluutietä vetäytyi myöskin pääjoukon luo ja olisi ilmeisesti ollut
Dunckerinkin aika perääntyä. Mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään.
Eräs hänen luutnanteistaan astui silloin hänen luokseen ja virkkoi:
— Pohjalaiset perääntyvät jo, eikö meidänkin ole aika lähteä?
— En peräänny käskyttä — koska pelkään, vastasi Duncker siihen katkerasti ja taisteli edelleen.
Hetken kuluttua saapui myöskin pohjalaisen pataljoonan lähetti ilmoittamaan, että he ovat jo jättäneet asemansa ja että saarrokseen joutumisen vaara uhkasi savolaisia.
— Pohjalaiset väistykööt taistelusta, mutta minä en savolaisineni tee sitä koskaan, vastasi Duncker tälle sanantuojalle kirpeästi. Myrkky vihloi hänen vertaan ja hän komensi miehiään yhä ampumaan seisoen itse suorana ketjunsa edessä, kookkaana ja uljaana, mutta kasvoiltaan synkänpunoittavana ja uhman ilme tummissa silmissään.
Vihdoin oli Sandelskin älynnyt, että Dunckerin itsepäisyyteen oli tällä kertaa aivan erityinen syy; hänelle selvisi, että mies oli loukkaantunut Sandelsin äskeisistä sanoista, jotka tämä oli jo valmis hyvittämään. Hän lähetti sen vuoksi oman adjutanttinsa kutsumaan Dunckerin takaisin vaaranalaiselta vartiopaikalta. Viholliset ympäröivät silloin jo savolaiset niin läheltä, että adjutantti ainoastaan henkensä hinnalla saattoi ratsastaa Dunckerin luo — hänen takinliepeensä ammuttiinkin jo puhki. Hengästyneenä ja hätääntyneenä adjutantti käski Dunckerin kiireesti perääntymään — hänellä oli jo itsellään hoppu ratsastaa siitä helvetin paikasta takaisin. Mutta Duncker ottikin ojentaakseen nuorta adjutanttia hänen käyttämistään sanoista.
— Tekö, nuori mies, tiedätte paremmin kuin minä, koska minun on peräännyttävä! Ei, käenpoika, kyllä minä tiedän hetkeni…
Adjutantti palasi niine terveisineen ja pääsikin kuin ihmeen kaupalla ehein nahoin vihollisen tulen lävitse, mutta hänen hevoseensa sattui kaksi luotia. Duncker savolaisineen taisteli sitä vastoin edelleen paikoillaan, latasi ja laukaisi, niin kuin ei mikään erityinen vaara olisi heitä uhannut. Heinäkuun ilta alkoi jo hämärtää. Sen turvin vihollisparvet olivat vähitellen hiipineet niin lähelle savolaisia, että heidän kivääriensä tuli näkyi pensaikosta, eikä tämä seikka tietenkään ollut voinut jäädä tarkkanäköiseltä, kokeneelta everstiltä huomaamatta. Mutta hän ei ollut millänsäkään, poltteli vain piippuaan.
Nuori kersantti Argillander seisoi yhä lähettinä Dunckerin vieressä kuljetellen hänen käskyjään ketjua pitkin. Hän virkkoi Sandelsin adjutantin lähdettyä esimiehelleen hiljaa ja ujosti:
— Te ajattelette, eversti, yhä kenraalin äskeisiä sanoja, eikö niin?
Mutta te olette ne jo täysin kumonnut.
— Ei, poikaseni, minä ajattelen vain sitä pientä savolaista tupaa, josta sinulle äsken kerroin, vastasi Duncker rauhallisesti, ja sytytti piippunsa uudelleen.
Niin lähelle olivat ryssät jo saartoketjunsa vetäneet, että heidän äänensä kuului savolaisten ampumaketjuun. He olivat myöskin tunteneet vanhan vastustajansa Dunckerin ja eräs mies heidän joukostaan kuului äkkiä huutavan hämärän halki:
— Antaudu, Duncker! Olet saarrettu, et voi meitä enää väistää.
— Piru antautukoon, en minä. Pojat, tukkikaa suu tuolta huutajalta!
Monta laukausta pamahti, mutta rohkea huutaja oli jo painautunut maata vasten ja pelastui. Mutta Dunckerin sanoihin vastattiin myös samassa vihollisen puolelta: Ampukaa!
Läheltä pamahti yhteislaukaus. Yksi luoti lävisti Dunckerin rinnan. Hän kaatui käskien nyt vihdoinkin sotamiestensä pelastautua parhaansa mukaan. Savolaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet jättää rakasta päällikköään, mutta heidän oli enää mahdotonta pelastaa häntä — vihollinen oli jo edessä. Hämärässä useimmat hiipivät silloin taaksepäin puolustusketjusta ja pelastautuivat Sandelsin joukkoon, näin suoritettuaan sisukkaasti sen viimeisen taistelun, missä he olivat mukana Ruotsin manterella.
Kaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander, joka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä. Tämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun ryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten samalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker vietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi tekemään kuolemaa.
— Ota lompakkoni, kelloni ja tämä piippuni, puhui kalvennut, nyt hervottomaksi voipunut sankari hiljaa kersantille. — Vie ne, jos säilytät henkesi, Savoon, siihen pieneen tupaan, jonka kyllä löydät. Vie sinne viimeinen tervehdykseni nuorelle leskelle ja isättömäksi jäävälle pojalleni.
— Varmasti teen sen, lupasi kyynelehtivä nuorukainen, jonka suru oli siihen paikkaan murtaa. — Vienkö teiltä kenellekään muulle mitään viestiä tai käskyä?
Kersantin mielessä pyörivät vielä kenraali Sandelsin äskeiset, loukkaavat sanat ja hän arveli everstin ehkä vielä tahtovan niiden johdosta jotakin lausua. Mutta Duncker vastasi hiljaa:
— Älä kenellekään muulle, kotiväelle vain. Sano: heitä kaivaten ja muistellen kuolin.
Puhkiammuttu rinta alkoi samassa korahdella, haavasta pulppuava veri tukki hengityksen, ja tuokion kuluttua Zacharias Duncker kuoli.
Se oli suomalaisten viimeinen taistelu tässä sodassa, sen jälkeen sotatoimet vaimenivat, syntyi välirauha ja sitten rauha. Mutta kallis oli suomalaisille se uhri, jonka he tässä viimeisessä ottelussa maksoivat Ruotsille vanhan purkautuneen liiton hinnaksi. Entisen emämaan koskemattomuuden lunnaina Duncker muutamaa päivää myöhemmin kätkettiin Uumajan kirkkomaalle, mikä silloin oli venäläisten hallussa. Sandels lähetti heinäkuun 6:ntena päivänä airuen venäläisten päämajaan pyytäen Dunckerin ruumista haudatakseen sen. Venäläiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa vastaten, että he kyllä ymmärtävät saattaa asiaankuuluvalla kunnioituksella ja juhlallisuudella hautaan tämän sankarin, jota hekin, vaikka hän vastustaja olikin, olivat oppineet ihailemaan. Hänen rinnalleen samaan kirkkomaahan venäläiset hautasivat samassa taistelussa kaatuneen uljaan kasakkaeverstinsä Airekovin, molemmat sotilaallisin kunnioituksin, torvien soidessa ja tykkien paukkuessa.
Kaukainen Savonmaa ei saanut vainajanakaan takaisin poikaansa, joka sinne ja omaan pieneen kotiinsa oli niin hartaasti ja miehekkäästi ikävöinyt.
Santeri Ivalo