IX.
Elnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman yksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä kumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys niille, joita se koski. Tyttö kirjoitti:
»Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä, kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin teen ratkaisevan päätökseni.
»Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut, mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle vieras. Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen, niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää, miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii, hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat.
»Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn: luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa, joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan vapaasti saan kumminkin päättää ja … valita, — mutta vaikeaa se on.
»Et suutu, Juuso, tunnenhan sinut. Ja kun nyt olen kertonut sulle asiani, odotan vastaustasi; hän odottaa minun vastaustani. Elna.»
Semmoinen oli kirje, ei sen mutkallisempi, mutta paljo uusia katkeroita tunteita se herätti Juuson jo rikki repalehtaneessa sydämessä. Senkin onnensa hän oli menettänyt, hän oli mestannut kaikki… Tuo rakas lapsi — »yhteinen unelmamme», niin, se oli todellakin ollut niin herttainen ja kaunis, siinä oli niin paljo lämpöä ja niin paljo onnea, rajatonta, määrätöntä onnea. Mutta se oli unelma ja se on mennyt. — Minussa ei ollut miestä sitä toteuttamaan, se oli jo rauennut ennenkuin sinussa syntyikään epäilys, puhui Juuso puoliääneen kaihoisasti itsekseen. — Ja epäilyksesi oli oikeutettu, yhteinen unelmamme on mahdoton; minä käsitän, että tuo päätös oli sinulle vaikea, se repii minunkin sydäntä, se vie onnen multa, ehkä sultakin, vaan ei auta. Unelman viimeiset säikeet ovat leikattavat poikki, vaikka se leikkaus vihloo, vihloo…
Ei hetkeäkään ollut Juuso näet epätietoisena vastauksestaan. Hän rakasti tyttöä ja tahtoi hänen parastaan. Ja häneen, Juusoon, ei tyttö saanut luottaa, hän ei ansainnut luottamista, hän ei voinut tehdä onnelliseksi itseään eikä toistakaan. Elnan täytyi ottaa pappinsa, — nyt vain viimeiset jäähyväiset.
Ja Juuso istahti pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hän kiitti luottamuksesta. Kuvaili, kuinka tuo yhteinen unelma hänellekin oli ollut rakas ja kuinka elävästi hän oli ajatellut sen toteuttamista ja kuinka ne heidän sanattomat kihlat olivat tuntuneet viehättäviltä. Mutta se oli ollut unelmaa ja siksi sen täytyi haihtua. Hän, Juuso, oli tullut huomaamaan, että hänen oma tulevaisuutensa, johon hän oli toiveensa perustanut, onkin vielä aivan utuisessa hämärässä; sen selveytymisestä ei ole vähintäkään tietoa. Sellaisille haaveiluille ei saa elämätä rakentaa, sillä elämä on todellisuutta. Ja siksi hän vilpittömästi kehotti Elnaa, antamatta valtaa muille vanhoille taipumuksille, kääntymään sille uudelle elämäntaipaleelle, joka nyt oli avautunut hänen eteensä, — ei ole epäilystäkään siitä, mikä on parasta. Ja hän lopetti näin:
»Meidän tiemme, jotka kerran tietämättämme yrittivät yhtä suuntaa kulkemaan, ovat jo eronneet, nyt ovat vain jäähyväiset sanomatta. Sinä käyt hiljaista, rauhallista kotielämää viettämään, olkoon arkielämää, mutta myrskyltä suojattua, pettymyksistä ja huolista vapaata elämätä. — Ja minä luulen yhtä varmasti kuin toivon, että sinä tulet löytämään siitä tyydytystä ja tuntemaan itsesi onnelliseksi. Minä taas kuljen tuntematonta tulevaisuuttani kohden, taivallan tietä, jonka suuntaa en tunne enkä päämäärää, josta en tiedä muuta, kuin että se luisuu alaspäin; kenties se päättyy piankin. Mutta sinä suot, että tuo jo hälvennyt yhteinen unelmamme saa seurata minua muistona ilottomalle taipaleelleni; hoitelen sitä hellävaroen ja kätken pyhimpääni, sillä se on mulle niin rakas, niin kaunis ja niin autereisen hieno. Jää hyvästi! Seuratkoon sinua onni, jota niin runsaasti ansaitset. Juuso».
Hän sulki kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja pani siihen postimerkin. Aamujuna oli sen huomenna vievä määräpaikkaansa ja silloin oli koko unilinna kumossa. Siinä se erottaja lepäsi vielä iltapäivällä hänen edessään pöydällä ja Juuso katseli siihen kaihomielellä ajatellen että tuossa menee nyt hänen purtensa viimeinen sälö, johon hän toivottomuudessaan vielä oli luullut joskus saavansa iskeytyä kiini pysyäkseen sen toiveen varassa pinnalla. Mutta sen oli mentävä. —
Etehisen kellon kilahdus hyppäytti Juuson näistä mietteistä. Hänelle tulikin vieras, niin, se oli Kippis, joka sieltä työntyi sisään lämpimissään ja tuskautuneen näköisenä. Eihän hän mistään ollut saanut niitä rahoja kokoon, puhua porisi hän jo ovella tullessaan, eihän niitä ihmisiä tapaa eikä niillä ole.
— No mitenkä nyt? Vekseli on langennut.
— Langennut kai se on, olihan jo toinen päivä.
— Ja vieras nimi protestiin — paitsi omaa!
— Niin, en suinkaan silmästäni voinut ottaa rahoja. Juossut olen kyllä niin, että hiki valuu yhtenä virtana ja nälkäkin on kuin kyläkoiralla. Nuo viisikymmentä markkaa sain muutamalta siepatuksi, enempää en, eikähän tämä mihinkään riittänyt. Parasta kun syödään ja juodaan sekin kipene, — tuletko mukaan?
Juuson teki mieli pieksää tuo mies, mutta samalla hän muisti, että yhtä syyllinenhän se on hänkin. Ja hänen kiivautensa laimenikin pian, hänen siveellinen arvostelukykynsä oli ikäänkuin heikentynyt, tämä tapaus ei tuntunut häneen enää kovinkaan syvälle uppoavan — eihän se voinut suurentaa hänen alentumistaan eikä nöyryytystään. Niinkuin säveleitten laineet, kun ne kerran ovat määrättyyn rajaansa ehtineet, eivät siitä sanottavasti enää kohoa, vaikka äänen pauhua vielä monin kerroin lisättäisiin, niin eivät mielenkään laineet enää sen valtavammin läiky, kun ne kerran ovat laitojaan myöten kuohumassa. Juusolla tuntuivat hermotkin tylsyneen, ne eivät enää uusista iskuista ottaneet sen tuntuvammin hytkyäkseen.
Kippis veteli tupakkaa, käveli edestakaisin ja puhui siitä syömään menostaan.
— Vai et tule. Mutta tuossahan sulla on kirje, vienkö sen mennessäni postilaatikkoon?
— Elä koske, — tulen itse viemään.
Kapakkaan he joutuivat ja istuivat siellä syrjäisessä nurkassa supatellen ja juoden. Juusokin oli juonut jo pari lasia ja tilasi kolmannen; ihmeellisesti se tuntui helpottavan hänen täpösen täyttä sydäntään. Teki niin hyvää kuvailla toisellekin mielensä mustaa katkeruutta ja epätoivoa, siitä siirtyi ikäänkuin osa pois ja taakka tuntui tasautuvan. Hänelle oli iskeytynytkin niinkuin tulppa sydämmeen, se oli pidättänyt veren kulkemasta, ajatuksen juoksemasta ja hyydyttänyt tunteen siihen katkeraan jähmeyteensä. Nyt se tuntui sulavan pois, hellittävän ahtamasta. Joka lasilta, jonka he joivat, tuntui Juusosta taas veri lämpiävän ja koko kangistunut olemus vetreytyvän; hermotkin asettuivat ja tuo kirvelevä tuska siirtyi ikäänkuin etemmäs, kävi heikommaksi, niin että sitä jo saattoi yksityiskohtia myöten tarkastaa ja kertoa toisellekin, miltä se tuntui. Sitä tehdessä suli luonto toisinaan niin pehmeäksi, että teki mieli itkeä ja antaa tuskan tulvata kyynelten mukana esiin, toisen vuoron taas tuntui tahto saaneen uuden, oudon voiman ja tarmon ja luonto tuntui kyllin karaistuneelta voittamaan vaikka mitä tulkoonkin eteen.
Mielialat vaihtelivat sitä nopeammin, kuta kauemmin he istuivat siellä kapakan syrjäisessä nurkassa. Kippis koetti aluksi seurata Juuson eri mielialoja, vaan sittemmin löi hän ne jo leikiksi, väitti että Juuso liioittelee rappiotilaansa kuvatessaan ja toiveitaan mustiksi maalatessaan.
— Eihän tässä nyt vielä olla lähelläkään mestauslavaa, vaikka pari vekseliä romahtaisikin ja vaikka tyttö antaisikin rukkaset. Hui, hai! Maailma seisoo yhä paikoillaan ja jatkaa säikkymättä kiertokulkuaan, pyörii yhtä tasasesti kuin ennenkin ja pyörittää meitäkin. Hei, juo sinä veli!
— Ei, katsos, syy onkin syvemmällä, puhui Juuso jatkaen äskeistä kuvaustaan. — Minä olen uskonut liian hyvää maailmasta, ihmisistä ja itsestäni ja siksi se tuntuu niin karvaalta kun näkee esiripun syrjään vedettyä kaikki mustana ja ilkeästi ilkkuvana. Itseluottamus on kadonnut, vanhat ihanteet ovat vaipuneet valheiksi enkä kumminkaan tahtoisi taipua tunnustamaan, että elämä ilman uskoa hyvään ja totuuteen on elämätä.
Kippis ei ymmärtänyt oikein mitä hän tuolla tarkotti, käsitti vain sen, että siinä oli jotain ylenpalttista tunteellisuutta. Ja siitä hän käski Juuson repiä itsensä irti.
— Mitä sinä niistä kaikista mietit ja märehdit, ole kuin muutkin ihmiset. Ja kun katsot elämää aivan tyyneesti, niin eihän tämä nyt ole niin varsin vaarallista. Nykyseen maailman aikaan ei enää kukaan kuole nälkään ainakaan Helsingissä ja mitä muihin suruihin tulee, niin ole huoleti, ei ne tapa.
Niinkuin muut ihmiset, matki Juuso itsekseen kuulematta mitä toveri siinä vielä muuta porisi. Mutta hän halveksi muita, niinkuin itseäänkin. Nuo viheliäiset narrit, jotka itsekkäässä innossaan ahertavat, reuhtovat ja raatavat tuota kallista arkihenkeään pystössä pysyttääkseen, jotka konttaavat ja matelevat päästäkseen vehkeillään aina kynnen verran eteenpäin ja polkeakseen muita saman verran alleen, — niitäkin hän halveksi ja sääli. Mitä he sillä kaikella voittavat: tyydytystäkö vai tyytyväisyyttä? Samaa viheliäisyyttä päivä päivältä, vuosi vuodelta, aina vain karttunutta himokkaisuutta, joka petomaisen, alituisen nälkänsä ensi hätään tarvitsee myötään yhä suurempia syöttipaloja, yhä verisempiä viipaleita. He kiipeävät kuin kuoleman tuskassa, hyökkäävät ja tappelevat, toisiaan koettavat vetää alas ja viskata alleen. Ja mikä heistä sitten lopuksi tulee? Siihen aineelliseen tappeluunsa kerran kaatuvat ja kupertuvat, jälellejääneet hyppäävät kilvan kaatuneen raadolle ja tappelevat he taas siinä, kunnes on heidän vuoronsa kellahtaa alle ja maata muitten astuinportaana…
Juuso ryyppäsi pitkän ryypyn, vaikka sekin häntä jo inhotti. Mutta Kippis, joka oli hetkisen istunut ääneti, rupesi häntä taas lohduttelemaan:
— Se on oikein, purase pitemmältä, niin jo karkaavat synkät ajatukset.
Saatpa nähdä, että sulle on maailma näistä puolin vielä yhtä avonainen
kuin kelle tahansa. Ja mitä tyttöön tulee, niin … miten se olikaan:
»Vill du så hemtar jag dig af det kram…»
— Herkeä jo.
— Mitä hittoja, sulla on satoja valita, ota toinen ja rikas. Niin, poika sinä, mikset ota rikasta tyttöä, — onhan sulla kotitalossasikin yksi, miks'et ota tuota Almin Hildaa. Vanhanpuoleinen jo tosin, mutta rahaa on, sitä on, minä satun sen tietämään, Otto kertoi mulle kerran päissään ollessaan. On kolmekymmentä tuhatta heillä lapsilla jo kummallakin ja äidin jälkeen tulee vielä toinen mokoma — olet sinäkin sokea, kun et ymmärrä vierestäsi vihlasta, vaikk'et tarvitse muuta kuin ojennat kätesi.
Juuso kuunteli kummissaan tuota uutta käännettä toverinsa puheessa. Mistä ihmeestä hänessä syntyi tuo ajatus, sehän oli aivan kuin siirtynyt Juusosta itsestään, sillä totta tosiaan, tuo mielle oli jo kerran hänessäkin välähtänyt, äsken juuri oli se vilahtanut, vaikka hän sen halpamaisena kohta ajoi pois. Ja niin hän sen ajoi nytkin.
— En ole sentään niin kelvoton, että myön itseni muutamista hopeapenningeistä.
— Sinä et myö mitään, sinä ostat, ostat ilmaseksi puhdasta rahaa. Malja sen päälle! Ota tyttö ja ota pian ja kaikki huolesi ovat samalla hiiden hinkalossa. Ajatteleppas, kuinka sitten nostat pääsi pystöön ja viheltelet vain pikkuherroille semmoisille kuin Heikille ja halveksit pankkeja.
— Mene pois saatana! Tahdotko vajottaa minut elävältä suohon?
— En, vaan kiskoa ylös.
Vaan Juuso viskasi vihasesti sen ajatuksen luotaan. Hän kammoksui sitä ja ajatteli taas minkälaisessa alennuksen tilassa hän jo sentään olikin, kun täytyi tuommoista mielenjuohtumaa vastaan oikein taistella. Tämmöisissä tuumissako istui nyt kapakan sakeimmassa savussa se puhdas poika, joka vielä muutamia vuosia sitten elämän taisteluun käydessään oli uhkunut elinvoimaa ja halua käyttääkseen sitä vilpittömästi jalojen aatteidensa ja ihanteidensa hyväksi? Hänkö se oli, joka aina oli väittänyt, että elämä ilman vilpittömiä periaatteita ja tunteita ei ollutkaan elämätä? Hänkö tässä juuri oli halveksinut niitä, jotka eivät ajatelleet muuta kuin itsekästä voittoaan ja käyttivät siihen koko heille myönnetyn leiviskän…? Hänkö siinä nyt istui lamaan lyötynä heittiönä ilman uskoa totuuden voimaan, ilman halua taistella sen puolesta, mitä piti oikeana, kauniina ja hyvänä…?
Kippis oli turhaan koettanut saada Juusoa innostumaan uusiin ehdotuksiinsa, vaipunut istumaan nojalleen seinää vastaan ja siihen puoleksi torkahtanut. Juusollakin lähti ajatus jo juoksemaan kankeasti; nuo mietteet, joita hän alituisesti oli hautonut, nuo tunteet, joita hän uudelleen ja uudelleen oli tuntenut, ne tunkivat nytkin kuin panoraamassa esiin, vaan katkonaisina, raskasliikkeisinä. Ja hänen silmänsä tarttuivat katselemaan vastapäätään istuvaa, torkahtelevaa toveriaan.
Olikohan tuokin — niin ajatteli Juuso — kerran unelmoinut, kuten hän, olikohan haaveksinut sitä työtä maan ja kansan hyväksi, joka häntä oli niin innostanut? Olikohan tuoltakin sitten katkenneet kaikki unelmat, olikohan hänkin kamppaillut hengessään kiivaan taistelun olemisensa puolesta ennenkuin heittäytyi tuohon hervottomaan, välinpitämättömään, tahdottomaan asemaan, jossa ei enää juuri paljoa kärsi eikä toivo? Olikohan tuokin kerran rakentanut linnaa, joka sitten oli lyttyyn romahtanut hänen päälleen ja sullonut hänet vielä hengissä raunioittensa alle…?
Ei, Juuso ei tahtonut hautautua elävänä, ei seurata toverinsa kehitystä tuolle asteelle asti. Vielähän hänellä oli voimaa ja tahtoa jälellä, vielähän hän kykeni nousemaan… Vieläkö? Siivet ovat leikatut, höyhenet kynityt ja pölyytetyt kaikkiin ilman tuuliin ja nyt oli jo lentämisen halukin poissa. Miten voisi siitä alkaa elämistä alusta, mistä saisi rohkeutta laskemaan uusia perustuksia kun ei mitään vanhaa enää ollut jälellä, ei muuta kuin epäilys ja epätoivo. Ja mikä olisi ilo tuosta uudesta riehunnasta narrien parissa; siinä piekselehtään heidän poljettavanaan ja potkittavanaan, onnellisimmassa tapauksessa joutuisi mahdollisesti itse potkimaan jotakin raukkaa… Ei, nyt hän mieluimmin eroisi pois koko näyttämöltä, nyt olisi sopivin aika, ei kaipaisi kukaan… Kyyneleen vuodattaisi kenties ymmärtämättömyydessään vanha äitimuori, kun sinne kauas kotipuoleen kuulisi poikansa polosen poistuneen. — Itkisit kenties vanhus, mutta äiti, jos itkeä aijot, itke poikasi elämää enemmän kuin kuolemaa, sillä elämä on kestävää kurjuutta, kuolema kertaista. Kiireinen aamen kaikuisi hylkiön haudalla ja maailma olisi tyytyväinen.
Juuson mieli oli taas sulanut pehmeäksi ja hän kylpi kauan tuon uuden mielialansa hivelevässä kuvassa. Vihdoin hän siitä havahtui ja katseli ympärilleen: yö oli kulunut pitkälle, ravintolassa, jossa jo enimmät tulet olivat sammutetut, ei ollut enää vieraita muita kuin toisessa päässä huonetta joku yhtä myöhästynyt pari. Kippis torkahteli seinään nojaten ja uninen viinuri seisoi sivummalla odottaen että saisi maksunsa ja pääsisi pois nukkumaan.
Juuso herätti toverinsa maksamaan. Tämä hypähti, tarttui lasiinsa ja katseli mielihaikealla pöydällä olevaa tyhjää pulloa.
— Ti-tilataan uutta.
Hetki oli kumminkin liian myöhänen tilausajaksi ja viinuri tuli nyt esiin ilmottamaan, että ravintola oli suljettava. Miehet nousivat, hakivat vaatteensa ja kompuroivat kankeina kadulle. Sieltä tulvahti vastaan puhdas, viileä yöilma ja mereltä tuleva viima hiveli raittiisti kuumentavia kasvoja ja virkisti ummehtuneessa ilmassa sakeiksi käyneitä hengittimiä. Kippiskin toipui unteluudestaan ja huudahti:
— Hei, puolet jo meni niistä uudistusrahoista, vaan onpa toinen puoli vielä jälellä.
* * * * *
Yö kului. Juuso ei muistanut tarkalleen sen yksityiskohtia eikä tahtonutkaan muistaa, — hän oli nyt ensi kertaa eläissään viipynyt ummelleen koko yön juomareissulla. Aamupäivällä tapasi hän itsensä istumassa taas kapakan pöydän ääressä, mutta nyt yksin; oluthaarikko oli hänellä edessään ja sen maksoksi olivat viimeiset lantit lasketut siihen viereen pöydälle. Sanomalehti oli hänellä kädessään ja sitä hän oli muka lukevinaan, vaan ei hän sitä lukenut. Ajatus retkeili toisilla teillä; se oli taas öisen unhotuksen usvaisesta hämärästä ruvennut palauttamaan muistiin viime päiväin tapahtumia, lateli niitä esiin yksin erin ja käsitteli toista toisensa perästä. Ei ollut hänelle vielä kaikki aivan selvillä, mikä oli unta ja mikä totta, mutta kuta selvemmiksi palaava muisti niitä kehitti, sitä synkemmäksi painui mieli. Ravintolassa tuli ja meni ihmisiä, mutta ei hän niitä viitsinyt katsella, samahan se hänelle oli, ketä siellä kulki. Hän juo tuosta oluensa ja sitten lähtee … minne? Kotiin? Samahan tuo minne meni…
Silloin läimähti takaapäin käsi hänen olalleen. Juuso kääntyi: Otto seisoi siinä iloisena ja hymyilevänä kuten ainakin.
— Ahaa! jopahan velimieskin kerran joutui rämäviftille — gratulor! Mutta niin olin minäkin, melkein silmäkulmillaan sitä aamulla kotiin tultiin. Ja nyt, — »kupariseppä Aleksander on minulle paljo pahaa tehnyt, jumala maksakoon hänelle hänen ansionsa mukaan.»
Ja Otto kertoi ryyppyä ja voileipää odotellessaan kuinka he olivat illalla olleet varieteessa ja miten saamarin hauska nachspieli siitä oli tullut, lopulta oli hurahdellut silkkaa samppanjaa myöten.
— Nyt se ryyppy maistaa — terve! Mutta sinähän olet taas surullisen näköinen kuin nyletty koira. Ole sinä iloinen, hiiteen surut; »surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke» — niinhän se laulukin sanoo… No niin, tiedänhän minä sinun asiasi, — siellä kävivät mustat miehet illalla kotona —, mutta elähän sinä sen vuoksi mieltäsi menetä. Voitaneehan asiat jollain tavoin järjestää. Olisit puhunut mulle ajoissa.
— Sullekin olen jo ennestään velkaa niinkuin koko maailmalle.
— Ole nyt jo! — Otto otti toisen ryypyn, haukkasi voileipää ja joi olutta päälle. — Pitäähän auttaa miestä mäessä. Minä jo ajattelin siitä itse puhua, vaan tässä eilen juuri mainitsi Hilda mulle, että voisimmehan mekin sulle vähän lainata kun nyt satut olemaan pulassa.
— Hilda?
— Niin, näetkös, meidän rahoja hoidetaan yksissä, Hildan ja minun. Mutta kuten tiedät on äitimuori tarkka ja visu ja tahtoo vielä olla yksin isäntänä, vaikka me jo ollaan aikoja sitten täysikäisiä. Ja hyväähän se muori tarkottaa. Mutta kyllä minä osaan muorinkin pehmittää:
— Eihän se käy päinsä, miksikä pitäisi teidän uhrata rahojanne tämmöisen heittiön hyväksi, kuin minä.
— Heittiöitä me ollaan kaikki Herran edessä. Eikähän tässä olisi kysymystä muusta kuin pienestä lainasta, — lainassahan ne meidän rahat muutenkin ovat.
— Kuule, sinä avaat mulle uuden toivon. Vaan sittenkin, eihän se ole mahdollista.
— Annahan olla, ei hätäillä. Koska sisarkin näkyy suostuvan, ja hänellähän niitä rahoja enemmän on, niin sepäs merkillistä olisi, ellei se olisi mahdollista. Siksi vain, että pääset vähän jaloillesi ja työhön, ei mitään armopaloja, ymmärräthän. Hilda tahtoo tietysti pysyä aivan syrjässä, ei luvannut minun itsestään mainitakaan, vaikken tässä sitä muistanut.
Hilda? Juuso mietti ja koetti selventää kankeasti juoksevia ajatuksiaan, mutt'ei voinut käsittää miten se oli mahdollista ja mitä se merkitsi. Ja siitä lähti syntymään hänen aivoissaan taasen joukko uusia ja uudistuvia arveluita, jotka karkottivat toisiaan ja taas palasivat loppumattomassa jonossa. Millä oli hän sellaista ystävyyttä ansainnut Hildan puolelta, josta hän viime aikoina oli ollut niin vieraantuneena? Voisiko hän ja minkälaisilla edellytyksillä ottaa vastaan sellaista apua ja voisiko toiselta puolen taas kieltää…?
Ei, hän ei nyt ymmärtänyt mitään, hänellä menivät ajatukset sekasin, hän oli ehkä käsittänyt Oton sanat hullusti. Vai oliko tässä todellakin uuden toivon, uuden elämänkäänteen alku?
Kapakka rupesi tuntumaan hänestä tukahduttavalta, hän ei voinut siellä sisässä enää istua. Otto siirtyi keskustelemaan parin uuden toverin kanssa ja Juuso pujahti sillävälin ulos. Hän käveli rantaan, laskeusi jäälle ja retkeili kauas selälle, jossa päivä kimallutti kirkkaaksi lumista tannerta ja raitis merituuli vapaasti puhalteli. Siellä hän koetti koota ja järjestellä ajatuksiaan. Hän muisti mitä Kippis illalla oli puhunut ja kuinka hänen puheensa oli löytänyt salaisen polun hänen omissa ajatuksissaan, polun, jonka hän kaikilla keinoin oli tahtonut salvata ja tukkia. Ja hän sovitti nämä mietteensä yhteen Oton lausuman lupauksen kanssa ja niistä syntyi kohta uusia tuumia ja arveluita. Hän karkoitti ne luvattomina luotaan, vaan ne tekeysivät sitkeästi yhä tuttavallisemmiksi.
Olihan hän haaksirikkoutunut raukka, miksei hän iskeytyisi kiini siihen viimeiseen toivon sirpaleeseen, joka hänellä oli tarjona? Mitäpä hänellä oli muutakaan neuvoa? Ja olihan hän juuri äsken leikannut poikki vanhain unelmainsa viimeisetkin säikeet, ne olivat menneet ijäksi, niistä oli vain muistoja jälellä, niinkuin lapsuuden kodin lämpösistä, ihanoista ajoista. Vieras vihuri oli hänet viskannut uudelle, oudolle rannalle, mitäpä hänellä oli muuta, vaalia, kuin nousta sinne ja koettaa uusissa oloissa rakentaa uutta elämistä.
Ne mietteet olivat hänellä vielä hämäriä, eikä hän tiennyt missä määrin ne perustuivat todellisiin otaksumisiin. Mutta niissä oli kumminkin mahdollisuutta ja siksi ne jännittivät mieltä, pelottivat ja sytyttivät sammuneita toiveita. — Mutta antaa ajan kulua, arveli Juuso, kääntyessään vihdoin päivällisen aikana takasin kaupunkiinpäin. Olihan hän nyt kerran siinä asemassa, että hänen täytyi jättää kohtalonsa salliman varaan, — olipa mieluinen tai ei.