VIII.
Kolme kuukautta kului. Taas oli kevään alku koreimmillaan. Päivä paistoi kirkkainta hohdettaan lumisille maisemille muuttaen koko luonnon yhdeksi suureksi valomereksi. Se valoi ihmismieliinkin valoaan ja iloaan, sulatti raskaat luonteet keveämmiksi ja sovinnollisemmiksi ja herätti talvisissa arkitouhuissa uupuneisiin mieliin uusia tuumia ja uusia toiveita.
Iloisina tervehtivät toisiaan ihmiset, jotka pääkaupungin katuja rientelivät toimissaan ja kiireissään. Aamupäivillä se oli liikemiesten paras työaika; kauppiaat, isännöitsijät ja kaikenmoiset asioitsijat ja toimimiehet kulkivat pankeissa ja pistäysivät liiketuttavainsa luona ja nyökyttivät ymmärtäväisesti päätä toisilleen kadulla ohimennessään. Afäärit luistivat enimmäkseen hyvin, aika oli liikemaailmalle yleensä suotuisa; rahasta ei ollut puutetta, luottosuhteet varmat ja yrittäjillä oli ilo nähdä puuhistaan tolkkua syntyvän ja korvausta juoksevan. Taloudellisessa suhteessa oli koko maassa näinä vuosina verrattain onnelliset olot; vuodentulo oli useina vuosina perättäin ollut edullinen, työväellä oli työtä riittämään asti ja yleinen varallisuus pysyi kohtalaisena.
Siitä oli syntynyt tavallista virkeämpi yritteliäisyys. Pääkaupungissa oli varsinkin rakennusinto päässyt suureen vauhtiin, suuria kivitaloja kohosi sekä sen keskustaan että laidoille; nuorilla, puuhakkailla arkkitehdeillä ja rakennusmestareilla oli kyllin tilaisuutta käyttää työkykyään ja osottaa makuaan ja kekseliäisyyttään ja heillä oli hyviä toiveita, että heidän toisinaan rohkeistakin hankkeista kasvaisi runsaita satoja. Työ palkitsi tekijänsä ja siksi nousi taloudellisella alalla vanhoille liikkeille yhä uusia kilpailijoita, joiden johtajina esiintyi nuoria ja usein varattomia, vaan hartaasti eteenpäin pyrkiviä miehiä. Ja yrittelemisinto tarttui laajemmallekin. Se oli näihin aikoihin kuin esim. köyhemmässä suomalaisessa ja kansallisessa puolueessa myöskin heräsivät ensi ajatukset perustaa erityisiä suurempia, kansallisia liikkeitä ja rahalaitoksia vastapainoksi vanhoille, jotka kaikki olivat vastapuolueen käsissä, ja estämään varallisuutta yksin tälle kertymästä.
Joka taholla uhkui toimeliaisuutta, uusia tuumia luotiin ja uusia toiveita syntyi. Ja siksi saattoi jo ulkopinnalta nähdä kiireissään ahertavain ihmisten olevan hyvällä tuulella ja toimivan hyvillä toiveilla.
Sen mielialan leimaa näkyi nytkin Helsingin kaduilla liikkuvain kasvoissa. Mutta siksi vetikin juuri enemmän huomiota puoleensa, kun näki joukossa jotkut erittäin huolestuneet kasvot, joista selvästi kuvastui masentunut mieli ja helposti huomattava epätoivo. Tänäkin aamupäivänä kääntyivät monet vaistomaisesti katsomaan erästä hermostuneesti kiirehtivää nuorta miestä, jonka katseet niin levottomina pälyilivät ympärilleen, ikäänkuin keksiäkseen jotakin pelastuksen mutkaa.
Se oli Juuso, joka rahahuolissaan siellä puikkelehti tungoksen keskessä, kiirehti ja hätäili, mutta tietämättään itsekään minne kiirehti. Häneltä vain eivät afäärit onneksi vedelleet.
Kolme kuukautta oli kulunut. Ne olivat olleet hänelle melkein yhtämittaista juoksua ja tuskallista huolta. Hän oli koko ajan ikäänkuin soutanut karilla käyneessä ruuhessa, jonka laitalaudat ovat halenneet ja liitteet ratkenneet ja joka joka hetki uhkaa täyttyä ja vajota. Kun yhden halkeaman sai yhdeltä puolen täytetyksi ja tukituksi, niin jo virtasi vesi torvenaan toisesta saumasta ja kolmannesta tirisi yhtämittaa uhkaava suihku. Näihin asti oli hänen, joskin ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla, onnistunut tukkia lävet ja pitää vene kulkukunnossa, vaikka se toisinaan jo täyttyikin puolilleen. Mutta raskasta työtä se oli ollut. Milloin lankesi mikin pikkulaina, käsilaina tai kassalaina, milloin joutuivat korot maksettaviksi, milloin yritti henkivakuutus luiskahtamaan ohi. Piti riistää riepua yhdestä reijästä ja tukkia toinen pahemmin vuotava, vipata yhdeltä tuttavalta ja maksaa toiselle kireämmin vaativalle, luvata määräaikoja, juosta, haalia kokoon ja sittenkin sivuuttaa määräajat. Ja koko ajan syöksyivät vekselit uhkaavina surma-aaltoina sälöttyneitä laitoja vastaan uhaten joka hetki hyökätä täyttämään venheen, ellei niitä väistellyt sillä äärettömällä varovaisuudella, jota ne vaativat. Ja elää piti silläkin välin, piti soutaa sitä raskasta ja yhä karttuvaa vesilastia voimain myötään vähetessä. Eikä rantaa näkynyt missään.
Vähilleen pari vuotta se oli Juuso jo sillä tavalla soudellut ja pitänyt alustaan veden pinnalla, mutta arvaa sen, minkä verran se sillä ajalla jo oli vuotanut. Viime aikoina ei enää työnteosta tullut mitään, aika kului tarkoin rahapuuhiin. Ja sittenkin oli nyt vihdoin tullut se hetki, jolloin ei vuotoja enää jaksanut tukkia eikä vältellä hyökkääviä laineita, jolloin oli edessä selvä uppoaminen. Ja siksi se oli niin levoton katse Juuson silmässä, kun hän hätäillen kulki siellä väkijoukossa ja koetti hapuilla viimeistä pelastuksen kortta, jota ei näkynyt koko äärettömällä ulapalla.
Kolme kuukautta oli kulunut, Heikin hyväksymä vekseli oli tänään maksettava. Koko ajan, kolme kuukautta, oli Juuso siitä huolta kantanut, miettinyt kaikki mahdolliset keinot miten hankkisi rahoja sen maksamiseen. Mutta jos jostakin oli vähän saanutkin kokoon, oli se kohta mennyt hetkellisiin vuotoihin, toisiin vekseleihin ja toisiin velkoihin. Ja viikot oli kuluneet ja kuukaudet. Vihdoin oli Juuso nöyrtynyt, mennyt Heikin luo ja pyytänyt, että se paperi vielä siirrettäisiin tai uudistettaisiin.
Ei. Heikki kielsi jyrkästi periaatteen kannalta. Hän oli tehnyt sen jo kolme kuukautta sitten, Juusolla oli ollut kyllin aikaa järjestää asiansa. Hän ei aikonut ijankaiken jatkaa sitä leikkiä eikä panna omaakin tulevaisuuttaan vaaranalaiseksi. Jos et sitä nyt maksa, oli hän sanonut, niin en usko sinun maksavan sitä koskaan. Koeta jo muualta saada nimiä, maksettava se nyt on.
Juuso oli mennyt, koetellut vielä, vaan se oli toivotonta työtä. Hänellä oli yleensä sangen vähän ystäviä, useimmat hänen paraimmat tuttavansa olivat jo hänen asioissaan kiini, toiset eivät ruvenneet, kolmansien nimet eivät auttaneet. Kyllä hän juossut oli, tänäkin päivänä aamusta aikusesta syömättä ja lepäämättä. Ja hän juoksi vielä. Kenties vielä viime hetkessä tapaisi jonkun armollisen ihmisen… Hän suuntasi kulkunsa senaatintorille päin, ei tiennyt oikeastaan miksi, vaan arveli että ehkä tulisi sieltä joku vastaan… Silloin lyödä paukautti kello Nikolain tornissa kaksi.
Juuso hypähti, säpsähti: pankkiaika oli siis kohta ohi. Mitä nyt tehdään, mihin mennään? Menisikö kotiin, panisi maata ja jättäisi kaikki. Vai pakeneisiko kapakkaan, joisi päihinsä unhottaakseen, vapautuakseen…? Ei. Nyt täyttää aalto venheen, vaan haudatkoon se alleen edes rehellisen miehen… Juuso istui issikan rekeen, ajoi Heikin konttoriin ja pyysi tavata häntä.
— En ole voinut maksaa paperia, puhui hän läähättäen. Olen koettanut viimeiseni, mutta turhaan. Nyt on kaikki lopussa, minä olen hukassa.
— Arvasinhan, että siihen se kehittyisi. Ja mitä aijot nyt?
— En mitään, en voi mitään.
— Siinä miehen tarmo! Nyt olet mestannut nimesi, mitä sulla on jälellä? — Niin se käy kun uinailee pois paraat vuotensa. Jos sulle vielä olisin nimeni antanut, olisit varmaankin vienyt sen prosenttariin.
— Olisin hoitanut asian — ainakin tällä kertaa.
— Mutta ensi kerralla! Onko sulla nyt minkään vertaa rahoja?
Juuso veti esiin kukkaronsa. Siinä oli muutamia seteleitä ja hopearahoja, toistasataa markkaa; ne hän kopisti Heikin eteen pöydälle.
— Minä en menetä nimeäni, puhui Heikki kooten pois rahat. — Mutta tämä oli meidän viimeinen afääri.
Kuin unissaankävelijä asteli Juuso siitä kotiinsa päin. Nyt oli siis alus vajonnut. Sehän siitä lopuksi oli tulevakin, eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut muuta odottanutkaan, ranta oli myötään väistynyt yhä kauemmas saavuttamattomiin. Ja mitä nyt?
Juuson tieteellinen työ ei viime aikoina ollut edistynyt ollenkaan, harvoin hänellä oli sitä aikaa ajatellakaan. Oli hän nyt toisinaan käynyt auskulteeraamassa, toisinaan hankkinut käännöstöitä, mutta se oli kaikki rahahuolien vuoksi jäänyt niin katkonaiseksi. »Kyntäjää» hän yhä oli ollut toimittavinaan, se oli ollut ikäänkuin lohdutusta muun surkeuden keskessä, mutta hän oli ruvennut huomaamaan, ettei hän yksin, ainakaan näissä oloissa, voinut sitäkään halunsa mukaan hoitaa, hän oli ruvennut epäilemään omaa kykyään, omia aatteitaankin. Eihän hänestä ollut niiden edustajaksi, menkööt hautaan nekin, hänhän oli itsekin jo henkisesti ja siveellisesti haudattu, — mennyttä miestä!
Mitä nyt? Kaikki ympärillä oli toivotonta ja pimeää.
Kotiväkikin näki selvästi päivällispöydässä että Juuso oli tavallista masentuneemmalla mielellä. Hän oli kyllä viime ajat lakkaamatta ollut alakuloinen ja huolestunut, vaan näin synkkänä kasvoiltaan, näin surumielisenä, näin sanattomana ei hän ollut koskaan vielä istunut. Otto tiesi kyllä mistä kenkä puristi, vaikkei Juuso ollutkaan hänelle viimeisestä huolestaan lähemmin kertonut, ja arvailivat ne sen muutkin, Hilda varsinkin. Ja häneen juuri tuo Juuson synkkämielisyys syvimmin vaikutti. Naisellisella vaistollaan huomasi hän heti, että jotain ratkaisevaa oli nyt miehelle tapahtunut ja sama naisellinen herkkyys kehoitti häntä samassa tarjoamaan lohdutusta ja lievitystä.
He olivat, Juuso ja Hilda, Juuson ensimmäisinä ylioppilasvuosina olleet hyvinkin hyvät ja avomieliset ystävät, ja Juuso oli silloin lapsellisen luonteensa herkkyyden mukaisesti kertonut Hildalle kuin vanhemmalle sisarelle kaikista pikkuhuolistaan ja toiveistaan. Silloin olivat he olleet alinomaa yksissä, olivat kotona ärsytelleet toisiaan tammipelissä, yhdessä käyneet ylioppilastansseissa, huvitelleet talvisin luistinradalla ja suvisin purjehdusmatkoilla. Tuttavat olivat heitä silloin nimitelleet »Almin herrasväeksi» ja ennustelleet heille yhteistä tulevaisuutta. Sittemmin olivat he vieraantuneet, Juuso oli saanut muita harrastuksia ja hänen lemmensuhteensa Elnaan oli aivan kylmentänyt vanhat välit. Hildakin oli vetäytynyt vieraammaksi. Vaan hänessä kyti vielä vanhaa ystävyyttä, joka toisinaan oli ollut ystävyyttäkin lämpimämpi, ja viime aikoina oli se taas ilmeisemmäksi vironnut. Sääli on lemmen sukua, Juuso tarvitsi lohdutusta ja Hilda tahtoi niin mielellään hänen huoliaan keventää.
— No kuules Juuso, sinä olet taas kovin synkkämielinen, painavatko niin raskaasti maailman huolet? kysyi hän Juusolta kun tämä päivällisen jälkeen ikäänkuin turvattomana oli jäänyt ruokahuoneeseen istumaan.
— Voi Hilda, raskaammin kuin luuletkaan. Ne lutistavat kerrassaan miehen alleen.
— Lapsi parka! Mutta miksi hautelet myötään pelkkiä huolia mielessäsi, heittäydy kerran iloiseksi niin et muistakkaan niitä.
— Iloiseksi! Keksippäs siihen taikakeino niin oletkin noita.
— Keksin kyllä. Ennen ei siihen paljoa tarvittu, mentiin vain ulos huvittelemaan, sinä puit pitkän takin yllesi ja sen mukana suruttoman tuulen. Tee niin nytkin.
Juuso hymähti surumielisesti, otti taskustaan kukkaronsa, käänsi sen nurin ja ojensi Hildalle. Tämä nauroi:
— Sekö vain?
— Se ei ole vain. Minussa ei ole enää miestä sitä täyttämään koskaan.
— Mutta kuulehan, vuoroin vieraissa käydään. Minä olin usein vieraasi silloin vanhaan hyvään aikaan, »ennenkuin ryssä tuli maahan». Nyt saat sinä kerran olla minun vieraanani, se on päätetty. Minä kutsun sinut juhlallisesti esimerkiksi konserttiin tänä iltana.
Juuso ei kiellellyt, tekihän Hilda tuon niin hyvässä tarkoituksessa. Ei ollut hän tosin huvituulella, mutta hän pelkäsi toiselta puolen yksinäisyyttäkin ja sen synkkiä mietteitä, jotka eivät hetkeksikään helpoittaneet. Ei hän voinut niitä nukuttaa, vaan olihan sama missä ne häntä kiduttivat.
He menivät konserttiin. Ja tuntuihan Juusosta melkein siltä kuin soiton räminä, ihmistungos ja kirjava seura, joka hajotti huomion useammalle taholle, olisi hiukan viihdyttänyt hermoja ja asettanut ajatuksia. He istuivat siellä nyt kahden Hildan kanssa, istuivat hyvinä ystävinä kuten ennenkin vanhaan ja Juuson teki mieli nyt niinkuin silloinkin kertoa tälle huolistaan, keventääkseen raskasta sydäntään. Ei hän sitä olisi kumminkaan nyt kehdannut tehdä, vaan Hilda päästi hänet hyvälle alulle ruveten kyselemään hänen surunsa syytä. Juuso kertoi silloin suoraan kaikki, kertoi ponnistuksistaan, pettymyksestään ja sortumisestaan. Tällä hetkellä hän ei keksinyt toivoa mistään päin, sanoi hän.
— Se on ohimenevää, vakuutti Hilda. — Minä luulin jo surun olevan syvemmällä, sydämessä.
— Ne surut olisivat sentään helpompia kantaa.
— Niin elä sano. Mitä nyt olet menettänyt, sen voit voittaa takasin, vaan voitpa menettää semmoistakin, jota et voita koskaan takaisin.
Hilda lausui sen äänellä, joka melkein juorusi, että hän tiesi jotain enemmänkin, jotain uutta pettymystä Juusolle. Tämä katsahti kysyvästi hänen silmiinsä, mutta arveli samassa, että se kai sattui vain noin lausumaan tarkoittamatta mitään. Ja jos Hilda jotain tarkoitti, jos tiesi jotakin Elnasta, niin ei hän sitä sanoisi eikä Juuson oma mieliala tällä hetkellä muuten sallinut hänen Elnaa ajatellakaan. Hän vastasi sen vuoksi rauhallisesti Hildalle:
— En tiedä mitä tarkotat. Mutta puhutaan jo iloisemmista asioista, eihän nämä minun huoleni voi sinua huvittaa.
— Tavallaanpa huvittavatkin siksi, että olet niistä mulle kertonut ja ollut avomielinen, — taas pitkästä ajasta. — Vaan minähän olen huono isäntä, nyt sinun täytyy saada punssia, siitähän ennen pidit…
Myöhemmin saapui Ottokin populaariin. Hän tuli jostakin ilosesta medisiinarikekkeristä, oli paennut sieltä kesken tänne, kun nyt Juusokin kerran oli matkassa. Kevyellä ja repäsevällä tuulella hän oli kuten ainakin, houkutteli soittajaisten jälkeen toiset vielä syömään ja kehui Juusoa, ettei tämä enää ollut toki saman näköinen kuin päivällä, »surkea niinkuin hautajaispäivänsä aattona.» Juuso olikin melkein kuin huumautuneena, saattoi väliin remahtaa aivan iloiseen nauruun, kun siinä muistettiin kaikkia niitä koirankujeita, joita ennen yhdessä oli pidetty, ja tunsi kiitollisuutta Hildaa kohtaan, että tämä juuri tänään oli kutsunut hänet vieraakseen.
Vaan kotona yksinäisyydessä palasi mieleen kaiho ja toivottomuus taas uudella voimalla ja hän tunsi itsensä maata syvemmälle masentuneeksi. Hän pani maata, mutta uni vältti silmää ja mielikuvitus loihti hänen eteensä tulevaisuudesta kuvan toistaan synkemmän. Hän arvasi, että Heikki kyllä ei pitäisi omana tietonaan tuota eilistä asiaa, vaan antaisi puheen kulkea; hän tunsi siksi sen nykyisen Heikin, — jo tänään on hänen kohtalonsa yleisen mielipiteen hampaissa. Ja hän saattoi niin hyvin kuvailla, kuinka tuo yleinen mielipide kulkee: »Oletko kuullut», kysyy yksi toiselta ja toinen vastaa: »Niin, sen päivä se on laskenut, eikä taida noustakaan enää.» Jo parin päivän perästä tietävät sekä tuttavat että oudot minkälainen mies hän oikeastaan on ja hän melkein kuuli humisevissa korvissaan miten nuoret ylioppilaat jo kadulla näyttäisivät häntä toisilleen ja sanoisivat: »Tuossa se on se mies, joka tahtoi nuorisossa ylläpitää ihanteita. Itse hän maksattaa muilla vekselinsä ja elää toisten kustannuksella…»
Ja tämä oli kumminkin vasta ensimmäinen vekseli. Miten nyt, kun nimi on pilassa ja se vähäinen luotto on mennyt, miten käy nyt seuraavain? Ja miten käy hänen itsensä lopuksi? Velkavankilako parempi vai…?
Aamupuolella yötä vaipui hän rauhattomaan uneen herätäkseen siitä muutamain tuntien perästä eilisiin mustiin mietteihinsä.
Oikein Juuso olikin arvannut, miten nopeasti tieto hänen lankeemuksestaan oli levinnyt ympäriinsä ja kuulumiset siitä, miten häntä arvosteltiin, saapuivat pian hänen omiin korviinsakin. Hän oli merkitty mies, sanottiin, ja niin hän tunsi itsekin olevansa. Ja siksipä olikin ymmärrettävää kun hän taas jonkun viikon perästä huonoilla toiveilla kulki koettamassa kerätä rahoja uuteen lankeavaan vekseliin, että kylmä kielto tuli vastaan joka taholta, sieltäkin, missä ennen oli ollut myötätuntoisuutta ja hyvää tahtoa. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen senkään vertaa kuin ennen, eikähän niillä ollut syytäkään sitä tehdä.
Se oli nyt lankeamaisillaan se sama Juuson ensimmäinen vekseli, jonka hän noina näytelmänsä toivorikkaina aikoina oli Kippiksen kanssa tehnyt ja jonka kautta hän ensiksi oli livahtanut tälle pettävälle, luisuvalle pinnalle. Sitä oli tällä välin siirretty pankista toiseen, uudistettu ja siirretty, vaan hoidettu se tähän asti oli. Mutta nyt? Turhaan ponnisti Juuso jo loppuun käytettyä kekseliäisyyttään saadakseen oman osansa kokoon. Ja hänestä oli nyt kahta vertaa vaikeampi liikkua ihmisten parissa, hän lymyili kernaimmin yksin kotona, kaikkein mieluimmin olisi hän paennut kauas vieraisiin maihin taikka tahtonut vaikka vaipua maan poveen. Vihdoin meni hän Kippiksen luo, käski tämän, joka ei ollut vielä ollenkaan osaansa lyhentänyt, hankkia edes uudistusrahat ja hoitaa asia, — itse hän ei voinut. Paperi laitettiin ja Kippis lupasi hommata. Mutta paljo ei Juuso siihen lupaukseen luottanut ja väsyneempänä, kyllästyneempänä kuin koskaan tuli hän taas tältä retkeltä kotiinsa.
Eteisen ovella seisoi Otto ottamassa kirjeitä kirjelaatikosta.
— Täällä on kirje sullekin Juuso, ja — ahaa! — arvaas keltä?
Elnalta, ellen tunne väärin käsialaa.
— Väärin taidat tuntea. Näytä tänne.
Juuso meni huoneeseensa ja katseli melkein häveten tuota kirjettä, — niin, Elnaltahan se oli. Hän ei ollut mielestään enää sen arvoinen, että Elna hänelle kirjoittaisi taikka häntä muistaisikaan. Olihan hän nyt mestatessaan itsensä mestannut myöskin nuo heidän yhteiset ihanat tulevaisuuden toiveensa. Tuohon hänen suureen haaksirikkoonsa olivat hautautuneet kaikki hänen unelmansakin, kodin, onnen ja lemmen ihanat unelmat, kaikki pirstaleina, hän oli ne särkenyt ja hänestä tuntui että hän siten oli pettänyt tyttönsäkin, tuon hellän, lempeän lapsen. Ja siksi hän ei ollut viime aikoina uskaltanut Elnaa ajatellakaan… Mitähän se tyttöparka siellä nyt taas on tuuminut hänen pitkästä äänettömyydestään, rakenteleeko se siellä yhä tuulentupia vanhoille perustuksille, jotka hänen tietämättään jo ovatkin suistuneet? Paremman kohtalon hän olisi ansainnut, lapsi parka…
— Vaan mitä on tämä…?
Juuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki muutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö, Elnako tätä kirjoitti…? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen loppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan… Niin, niin se oli, hän ymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda viittasi!
Kirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja jäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä itki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen silmänsä kulmassa samentaen raukean katseen.