VII.
Vilhon lähdettyä ulkomaille tunsi Juuso itsensä omituisen orvoksi ja yksinäiseksi. Ei ollut hänellä nyt ketään lähempää ystävää, jolle hän avonaisesti ja vapaasti olisi voinut kertoa tuumistaan ja tunteistaan ja jonka hän olisi luullut ymmärtävän itseään. Useista aikuisistaan ja vanhemmista tovereista oli hän viime aikoina vieraantunut, ei ollut voinut heitä seurata eikä ymmärtää heidän muuttumistaan, ajan vaiheiden mukaan. Hänen suhteensa Heikkiinkin oli viime vuosina pysynyt aivan kylmänä; he seurustelivat kyllä toisinaan ja vanha tuttavuus jatkui ennallaan, mutta siinä ei ollut enää sitä sydämmellisyyttä eikä avomielisyyttä, jota oli ollut ennen takavuosina. Juusokin oli luonteeltaan käynyt yhä enemmän suljetuksi ja epäileväksi, eikä hän voinut sietää sitä laskevaa, itsekästä ja itsekylläistä luonteen piirrettä, jota hän nykyjään alinomaa huomasi Heikin puheessa ja käytöksessä. Useat seikat saattoivat heidät kumminkin tekemisiin toistensa kanssa. Jo kesällä oli Juuson maalta pitäin täytynyt pyytää ja käyttää Heikinkin nimeä vekselissä ja myöskin Heikin halu puuttua »Kyntäjän» asioihin vaikutti, että he useimmin olivat tekemisissä toistensa kanssa; Heikki oli nyt vihdoinkin kirjoittanut siihen muutaman kirjoituksen taloudelliselta alalta. Vaan vanha luottamus ei enää kasvanut ennalleen.
Tutkintonsa suoritettuaan toimitti Juuso nyt »Kyntäjätä» vereksillä voimilla ja saavuttikin sille vähän vilkkaampaa kannatusta. Mutta samoihin aikoihin hän herkeämättä ja huolella tähtäili ja neuvotteli mistä hän saisi jotain tointa ja tuloa. Sillä sitä hän kaipasi ja tarvitsi.
Tavallisin kysymys, johon Juuso näihin aikoihin sai vastata missä hän vain liikkuikin, oli tämä; »No, mitä sinä nyt teet ja mitä aijot?» Usein se kysymys tehtiin välinpitämättömästi, muun puheen puutteessa, usein myös pelkästä kohteliaisuudesta ja vielä useammin vaarattomasta uteliaisuudesta. Ja silloin oli Juuson helppo vastata:
— Ei ole vielä varmaa tietoa, otan sopivan toimen ja tulon mistä saan. Onhan myöskin hieman tuumaa ruveta lukujakin jatkamaan ja vähin olen jo alkutöihin ryhtynytkin.
Tutkintojensa aikana oli näet Juuso osoittautunut erittäin tarkaksi ja tunnolliseksi kieliopillisissa tutkimuksissa ja useat yliopiston opettajat olivat vilkkaasti kehottaneet häntä jatkamaan opintojaan erittäinkin äidinkielen tutkimisen alalla. Siinä tarvittiin työmiehiä, olisi vahinko, ellei Juuso tässä muodossa voisi käyttää kykyään äidinkielensä hyväksi. Itsellään teki Juusolla hyvin mieli: tuokin oli aikoinaan ollut eräs hänen kauniimpia unelmiaan silloin kuin hän rohkeimmillaan haaveksi, miten hän tulisi tekemään työtä kotimaisen kansallisuutensa ja äidinkielensä kypsyttämiseksi. Sittemmin oli hän jo luopunut tästä unelmasta niinkuin useimmista muistakin, oli katsonut sen olevan toteutumattomissa, eihän hänellä riittänyt kykyä, aikaa eikä varoja. Vaan nyt se palasi taas uudella voimalla: voi, jospa hän saisikin ruveta työskentelemään tällä mielialallaan, työskentelemään hiljaisesti, uutterasti ja esteettömästi…!
Mutta hän ei kumminkaan nyt vajonnut varsin syvälle näihin toiveisiin. Häntä rasittivat raha-asiat, painoi velka ja vekselit huolettivat; ei hän uskaltanut sen liikkuvan painolastin kanssa lähteä uudelle taipaleelle. Kun saisi vakinaisen lainan! Mutta se ei ollut enää niin helppoa sekään, kuin entisinä hyvinä aikoina. Oli näet ajan merkkiä sekin, että lukumiehillä ja yleensä henkisten rientojen edustajilla ei enää ollut sitä luottoa, kuin takavuosina, — henkisellä ja aatteellisella työllä ei ollut enää entistä merkitystään. Ennen sai lukumies isommitta vaikeuksitta suurenlaisiakin lainoja eikä takuumiehistä ollut puutetta; pitihän auttaa eteenpäin pyrkiviä nuorukaisia, auttaa etenkin jos mies oli lupaava ja työkykyinen. Nyt oli yleinen harrastus kääntynyt pääasiallisesti taloudellisia hankkeita kohden; ylioppilailla olivat rahat tiukemmassa, ihmiset olivat tarkempia takuistaan ja lukumiehillä vähän luottoa. Kysyttiin nyt jo enemmän millä se maksaa, kuin mitä se mahdollisesti tulee isänmaan hyväksi tekemään.
Juuso tarvitsi virkaa, tuloja ennen kaikkia. Sen hän tiesi itse ja sen tiesivät useat hänen tovereistaankin, jotka hänen kanssaan olivat raha-asioissa. Miten aikoi hän antautua tieteellisiin toimiin kun kaikki aika uhkasi mennä rahahuoliin? Hän oli pian, pikemmin kuin oli aavistanutkaan, joutunut moniin ja sekaviin vekseliasioihin: kun itse tarvitsi muitten nimiä, oli hänen täytynyt kirjoittaa muille nimensä, ja pankit antoivat tähän aikaan kernaasti rahoja. Ja siksi hän älysi, kun toiset toverit hänen aikeitaan kyselivät, että siinä oli muutakin kuin pelkkää uteliaisuutta.
— Oletko jo ruvennut auskulteeraamaan koulussa? kysyttiin häneltä usein ja Juuso käsitti siinä kysymyksessä aina pienen syytöksen. Hän näet ei ollut ruvennut auskulteeraamaan ja empi ruvetessaan. Hänellä oli aina ollut hiljaisena toivomuksena, ettei hänen tarvitseisi antautua opettajan uralle. Mielestään hänellä ei ollut siihen taipumusta, ei sitä malttia eikä esityskykyä, jota siihen tarvitaan. Ja oli muitakin syitä. Hän olisi toivonut saavansa oleskella pääkaupungissa, voidakseen kirjastopalkalla tehdä sitä mielityötään, jota hän jo oli alotellut. Tuo nyt on taas sitä vanhaa suuruudenhulluutta, oli hän kuullut toveriensa kuiskailevan ja oli hänellä siitä itselläänkin ollut paha omatunto, mutta hän ei ollut silti vielä voinut voittaa vastahakoisuuttaan. Ja siksi hän vastasi näille kysyville vältellen:
— En ole vielä ruvennut, kesken oli lukukausikin, läheneehän jo joululupa. Ja olisin tässä vähin katsellut muunlaista työtä.
— Sinä tähtäät ylemmäs?
— En sitäkään, vaan kun mulla on vähän näitä tieteellisiäkin aikeita, niin olisin tahtonut pysyä Helsingissä.
— Niin, kenen kannattaa…
— Eihän se kyllä kannattaisikaan…
Mutta juuri siinä joulun lähetessä Juusolle aukenikin toive saada »muunlaista työtä». Haettavaksi julistettiin senaatissa uusi ylimääräinen kielenkääntäjän paikka, siitä huomautettiin Juusolle ja hän kiinnittikin suurella innolla huomionsa siihen. Olihan se paikka ikäänkuin häntä varten, pienipalkkainen, vaatimaton toimi tosin, mutta saisi kumminkin olla pääkaupungissa, jatkaa töitään ja…
Niin, siinä se juuri olikin se suurin houkutus ja hartaimman halun viehättävä syy. Se syy, joka hänen mielikuvitustaan vilkkaimmin lennätti ja kannusti hänen toiveitaan: saisi vihdoinkin perustaa tuon oman, pienen pesänsä, jossa kotoinen onni lämmittäisi ja virkistäisi. Tuo kapsäkki-elämä vierasten hoidossa oli viime aikoina varsinkin ruvennut yhä enemmän tympäsemään miestä, joka jo oli siinä ijässä, että olisi pitänyt päästä oman katon alle asumaan. Ja se onni viittoi häntä nyt niin viehättävänä tuon pienen viran muodossa ja hän kiintyi kohta koko vilkkaan mielikuvituksensa innolla tuota mahdollisuutta ajattelemaan.
Juuso kävi asiantuntijoilta tiedustelemassa mahdollisista toiveistaan. Voisihan olla toiveitakin, sanoivat nämä, vanhempia ei hae, joten pyrkijät lienevät melkein yhdenarvoisia. Saavat kilpailla, sitten arvostellaan. Arvelivatpa toiset Juusolle avuksi olevan senkin, että hän jo oli kielentaitajana tunnettu.
Hänen toiveensa kasvoivat ja hänen omaa kotia haaveksiva mielikuvituksensa sai vielä uutta, verestä virikettä. Se tuli pienen kirjeen muodossa kaukaa syrjäisestä maaseutupappilasta. Kirje tuli aivan odottamatta; Juuso itse ei näet ollut vieläkään kirjoittanut Elnalle. Monasti oli hänet kyllä nyt syksynkin kuluessa temmannut vastustamaton halu kirjoittaa ja hän oli valanut pitkät paperit täyteen tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta ei ollut niitä lähettänyt. Ei vielä, oli hän päätellyt, ei vielä ole aika mennä sanomaan: »tässä olen nyt, nyt olen tullut!» Vielä on varrottava.
Vaan nyt kirjoitti Elna hänelle. Hän sanoi vain tahtovansa onnitella Juusoa tutkinnon johdosta. Lapsellisella tavallaan hän sitten kertoi, miten hänellä oli ollut ikävä ja mielipaha silloin keväillä, kun Juuso niin katkerana matkusti pois ja kuinka hänestä koko Helsinki sen jälkeen oli menettänyt makunsa. Kesällä ja syksyllä oli hän odotellut Juusosta jotain kuulumisia; ei kirjettä, hän tunsi selvästi, että Juuso ei kirjoittaisi, vaan hän oli, vaikka turhaan, toivonut Hildan kautta saavansa jonkun tervehdyksen. Mutta sitten oli hän käynyt niin iloiseksi kun näki Juuson suorittaneen tutkintonsa, — onneksi olkoon ja hyvää jatkoa! Itsestään Elna ei kertonut muuta, kuin että siellä kotona hän siskoparven seurassa viettää päivänsä, ei ole erittäin hauskaa mutta eipä mitään hätääkään.
Nyt olivat Juusoltakin telkeet poissa, hän istui kirjoittamaan, kirjoitti Elnalle kirjeen, kirjoitti pitkästi ja lämpimästi. Kuvasi siinä oman mielialansa vaiheita, ikäviään ja yksinäisyytensä mietteitä. Kertoi myös uusista toiveistaan, kuinka vihdoinkin näköala rupesi valkenemaan ja toteutumistaan läheni tuo hänen harras unelmansa saada pieni toimi ja pieni koti. Se oli tosin vasta pelkkä toive, mutta saattoihan se toteutuakin. Ja miks'ei se toteutuisi, tuottaisihan tuo pieni virka hänelle niin suuren onnen, ettei kohtalo voinut olla hänelle sitä antamatta.
Innostuneesti hän kirjoitti. Ja rivien välistä saattoi lukea hänen lupauksensa kohta viran saatuaan tulla noutamaan hyvän haltijan uuteen kotiinsa.
Juuso vei virastoon hakemuksensa. Oli hakijoita muitakin, kuuli hän, muttei vaarallisia. Hakijain oli suoritettava kielinäyte kääntämistaidostaan ja se juuri olikin Juusosta edullista. Hän kirjoitti oikein huolellisesti ja hyvästi, kaunista, täsmällistä kieltä. Ja sitten hän odotti turvallisesti päätöstä ja jatkoi sillä välin tieteellisiä töitään.
Niin istui hän eräänä päivänä työpöytänsä ääressä kun Heikki tuli hänen luokseen. Tulija näytti olevan ärtysellä tuulella ja rupesi jo kohta torumaan:
— No, nythän sinä et ole taas valvonut etuasi, mitä sinä oikeastaan mietit?
— Miten niin?
— Päästät suotta sievosen viran hyppyistesi lomitse.
— Minäkö?
— Niin. Voit pitää melkein varmana, ettei sulle mitään kielenkääntäjänvirkaa anneta — ja oma syysi.
— En ymmärrä.
— Oletko käynyt kenenkään luona kumartamassa?
— Kumartamassa? Mutta minähän olen kirjoittanut näytteeni, sen mukaanhan ne arvostelevat, miten tässä nyt enää mikään kumarrus voisi tulla kysymykseen?
— Hm, siinä se nyt on. Tahdotko todellakin tekeytyä niin viattomaksi, että et käsittäisi velvollisuutesi olevan käydä asianomaisilta suullisesti pyytämässä, että sinua pidettäisiin suosiollisessa huomiossa. Sehän on ensimmäinen tehtävä, hakipa virkaa mitä tahansa. — »Kirjoittanut kielinäytteesi», sanot, — vaikka se olisi kuin enkelin kirjoittama…
— Onko siinä sitten vikoja?
— Hm, vikoja! Luota siihen! Voipi se olla hyvääkin kieltä, vaan voi siinä siltä olla vikoja; siinä esim. ei voi olla sitä virallista väritystä, joka täytyy olla kaikissa virallisissa asiakirjoissa.
— Onko siitä joku huomauttanut?
— Kamreeri Holm on, kuten tiedät, yksi lausunnon antaja. Mutta se sinään, vaikka näyte meniskin mukiin, eikähän se huono kuulu olevankaan, niin on persoonallinen huomionosoitus aina välttämätön.
Juuso kävi alakuloiseksi, katseli maahan ja oli onnettoman näköinen;
Sitten kysyi hän epäillen:
— Pitäisiköhän nyt vielä pukeutua frakkiin?
— Aika se nyt, nyt on myöhää. Asia ratkaistaan tänään tai huomenna, nyt ei enää voi mennä.
— Ei tietysti. Mutta vaikuttaakohan tuo nyt niin ratkaisevasti?
— Saathan nähdä.
— Sehän olisi hirveän ikävää.
— Ikävää, ikävää, — kenen syy? Ikävää itsellesi, ikävää toisillekin, joilla on… Miten luulet jaksavasi hoitaa asioitasikaan, kun noin laiminlyöt hyvät tilaisuudet? Sinähän olet parantumaton uneksija.
Juusolla masentui kerrassaan iloinen, toiveikas luonto. Hän ei ollut sitä kuolemakseen tullut ajatelleeksikaan, mutta hänestä tuota oli vieläkin vaikea ymmärtää. Lähteä nyt tällaisessa asiassa suosiota rukoilemaan, — sehän olisi sama kuin mennä pyytämään, että toinen syrjäytettäisiin siinäkin tapauksessa, että hänellä näytteensä puolesta olisi etusija. Vaaditaanko todellakin tuollaista luikertelevaisuutta, — ei hän sitä vieläkään voinut uskoa ja häntä melkein kiukutti, että Heikki häntä turhanpäiten tuli pelottelemaan.
Vaan kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä tuskallisemmalta se hänestä tuntui. Saattoihan nykyisenä kilpailun aikana mikä tahansa olla mahdollista, matelevaisuus ja nöyräselkäisyyshän se todellakin tätänykyä merkitsee enemmän kuin kunto ja ansio. Mutta pitääkö todellakin hänen kauniin unelmansa siitä syystä joutua karille, tuon rauhallisen työn, kodin ja oman unelman? Ei toki, ei niin voi vääryys voittaa…
Yön unen riisti häneltä kumminkin Heikin huolettava uutinen eikä hän voinut tehdä työtäkään. Hänellä oli siellä pöydällä alotettu kirje Elnalle, toinen kirje jo, muttei hän voinut nyt sitäkään lopettaa. Vaan huomenna, kunhan tuo paha pelko on ohi, silloin hän sen lopettaa ja silloin hän ehkä jo voi kertoa tarpeettomasta säikähdyksestään ja asian hyvästä päättymisestä…
Aamiaispöydässä Juuso tavallisesti silmäili läpi päivän lehdet ja niin hän teki nytkin osaamatta aavistaakaan, että siinä vielä olisi mitään hänen virastaan. Vaan jo ensi silmäyksellä tarttui hänen katseensa muutamaan uutiseen: »Uuteen ylimääräiseen senaatin kielenkääntäjänvirkaan on neljästä hakijasta otettu hov. ausk…» — Mitä tämä on, eikö se ole juuri hänen virkansa? Sehän se on — siis sivuutettu. Tieto tuli pikemmin kuin hän osasi arvatakkaan.
Kaatui siis sekin toivo. Ja yleinen mielipide sanoo, että se on oikein, miksi lähtee asettumaan yläpuolelle yleisiä tapoja. — No niin, mennyt kuin mennyt! Tottahan mies sellaisen vahingon korjaa, tapahtuuhan tällaista, ensi kerralla täytyy olla viisaampi… Vaan lähettämättä se nyt saa jäädä Elnan kirje. Siihen hän oli aikonut liittää uutisen, että nyt ovat oman tuvan perustukset lasketut…; sellaista uutista, joka siihen nyt olisi ollut liitettävä, ei hän hennonut kertoa. Olkoon ennallaan, kaikki, onpa pakko jäädä odottavalle kannalle.
Juuso istui nolona ikkunan ääressä ja katseli tylsästi keskipäivän vilkasta katuliikettä: Ei hän juuri ajatellut mitään, ei punonut katkeroita säikeitä eikä kiivastellut maailmaa vastaan, ajatuskin tuntui juoksevan niin raskaasti ja sakeasti, tahto ja tarmo tuntui tyyten lauenneelta. Mutta sielunvoimat toimivat kumminkin salassa ja kun hän havautui siitä istumasta, olivat jäntereet kuin tuskasta kiinteälle pingoittuneet ja otsasta puhkesi esiin hikikarpaloita…
Juuso nousi, ravisti ruumistaan ja istui työnsä ääreen. Mutta sekin, jonka seurassa hän eilen vielä niin innolla viihtyi, sekin tuntui nyt äitelältä, olivathan nuo paperiliput niin turhanpäiväisiä eikä hän päässyt päästä kiini. Hän työnsi paperit pois edestään ja istui taas joutilaana. »Ihminen on oman onnensa seppä, sanotaan, vaan minä olen kai hyvin huono seppä. Miksi lienenkin juuri minä joutunut näin epäonnistuneeksi?»
Mutta äkkiä hän taas havahtui mietteistään, otti esiin annakan ja rupesi sitä selailemaan.
— Niin, ensi viikolla se lankee, lankee taas. En muistanut puhua Heikille eilen, mutta ei tuo ollut sillä tuulellakaan. Liekö tänäänkään, vaan käytävähän siellä on.
Se oli nyt uudistettava se Heikin nimellä kesällä otettu paperi. Muista vekseleistään oli Juuso säästellyt siksi verran uudistusrahoja, että tästä pälkähästä tällä kertaa suoriaa, — kun vain tunnustaja suostunee. Ja Heikki suostui. Mutta hän sanoi myöskin, että se oli nyt viimeinen kerta kun tämä uudistetaan, ensi lankeamalla se on maksettava. Sillä eihän tästä tällä tavalla tule mitään, pian ne vekselit paisuvat lumivyöryksi, joka hautaa alleen miehen, jos ei useampiakin, kun ei niille ole minkäänlaisia vastaavia tuloja.
— Tiedänhän minä, ett'et sinä raha-asioissa kevytmielinen ole, mutta koeta nyt veli hyvä hankkia tuloja, eläkä uneksi pois aikaasi.
— Koettaa täytyy, kunhan tästä nyt taas pääsisi vähän henkilomalle.
— Hm. Tuossa on nimeni. Mutta onko sulla aavistustakaan, millä kolmen kuukauden perästä lunastat tuon paperin?
Sehän se juuri oli, jota Juuso itse lakkaamatta, yöt, päivät, hauteli mielessään, se joka painoi hänen mielialansa maahan, tärveli hänen työkykynsä, hämmensi ajatukset, kaikki. Millä maksaa hän tämän paperin ja millä muut, kun tuloja ei ole? Niitä papereitahan hän järjesteli ja suunnitteli mielessään myötään ja kärsi sitä tehdessään suurempaa tuskaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan. Ja kun nyt toinen vielä tuli säälittä repimään ja ärsyttämään niitä samoja haavoja, niin valtasi hänet melkein toivottomuus.
— Sinä panet puukon kurkulleni, toivosinpa että painaisit sen päätä myöten. Käsitäthän, etten ilokseni juokse armoa kerjäämässä, mutta minkä minä Herran nimessä tässä teen?
— Mitä, kiivastutko sinä? Minä koetan sinua ystävänä neuvoa…
— Koetanhan minä hoitaa asiani ja hoidanhan minä tämänkin kolmen kuukauden perästä.
— Kunhan hoidat, hyvä on.
Juuso läksi. Heikki jäi seisomaan ikkunansa ääreen, katseli hänen menoaan ja puhui itsekseen niinkuin hänen tapansa usein yksinäisyydessään oli:
— Saamaton haaveksija, ei vähintäkään sujuvuutta, eikä mukautuvaisuutta, korskeutta vain… Ehkä maailman ranta opettaa, mutta lujalle se ottaa; hän ei ymmärrä vähintäkään aikansa vaatimuksia. Ei hänellä olisi edellytykset huonot; toinen mies olisi hänen päällään ja hänen tiedoillaan jo ollut sievonen palkannauttija hyvällä tulevaisuudella, — Juuso se vain ei ymmärrä olla oikeassa paikassa esillä. Siinä se on temppu ja se tulee hänelle vielä kalliiksi…
Heikki siirtyi työnsä ääreen, avasi lainopillisen luentovihkonsa ja rupesi lukemaan. Hän puolestaan kyllä tulisi näyttämään mistä mies milloinkin on löydettävissä, kunhan hänen aikansa ehtii tulla.