VI.
Kevät kasvoi, voitti talven ja heitti herättämänsä luonnon kehittymään ja kukoistamaan kesän lämpimässä, hellässä hoidossa.
Juuson näytelmäjuttu oli jo aikoja sitten Helsingin hyörinässä unehtunut ja hän oli itsekin jo joutunut vallan unhotuksiin, kun ei hänestä ollut mitään sen koommin kuulunut eikä häntä ollut näkynytkään vuosipuoliskoon. Sellaisia pikkuseikkojako olisi pääkaupungissa joudettu monta päivää muistamaan aikana, jolloin kaikkien, yksin yhteiskunnan pienimpäinkin, huomio oli kiintynyt niihin yleisiin tärkeihin tapauksiin, muutoksiin ja käänteisiin, jotka tähän aikaan juuri olivat tekeillä ja jotka edistyivät vilkkaalla vauhdilla. Tapaus seurasi toistansa valtiollisessa elämässä, niistä puhuttiin ja väiteltiin tähän aikaan kaikissa seuroissa ja piireissä; yksi oli vielä kesken, kun jo ilmestyi toinen ja tämä oli tuskin pääkaupungista ehtinyt levitä maaseudulle, kun se jo syntymäpaikallaan sai väistyä kolmannen, uusimman tieltä.
Ja syy oli selvä. Oli vihdoinkin tullut puolueoloissa suorituksen aika pitkällisen taistelun jälkeen. Suomalainen puolue oli ruvennut asettumaan ja vakaantumaan siihen asemaan, jonka se tuon vuosikymmeniä kestäneen sitkeän kamppailun kautta oli itselleen hankkinut ja jota viimeiset asiaa koskevat lainsäädännölliset asetukset edellyttivät ja sille myönsivät. Kansan enemmistön kielen oikeudet olivat viimeinkin pääasiassa tulleet tunnustetuiksi … nyt se kieli rupesi yhdessä vartiopaikassa toisensa jälkeen ottamaan haltuunsa nuo oikeutensa. Ja se vaikutti oloissa muutoksia ja uudistuksia.
Olihan tosin jo edellisinä vuosina tapahtunut huomattavia olojenkäänteitä, vaan tätä nykyä ne olivat ratkaisevaa laatua ja siksi ne synnyttivät niin virkeää eloisuutta ja vilkkaita keskusteluja. Suomenmielisyydellä oli tähän asti ollut enimmäkseen aatteellinen merkitys, sen tarkoitusperän saavuttaminen oli ollut alituisessa taistelemisessa ja vähimmätkin edistysaskeleet vaikeat astua; olihan suomenmielisyys viime aikoihin saakka leimannut miehensä melkein epäsuosittavaksi, olihan »fennomaani» aikoinaan ollut suorastaan marttyyrinimitys. Nyt saivat suomenmieliset vähitellen ruveta hengittämään täysillä keuhkoilla, nyt oli koittanut aika, jolloin taistelu rupesi näyttämään tuloksiaan ja taistelijat saattoivat toivoa palkkioita kestetyn päivän helteestä. Asian voitto oli myöskin miesten voitto. Samalla kuin yksityiset suomalaiset koulut vihdoin alkoivat päästä vakinaisiksi ja suomalaiset asiakirjat virastoissa päteviksi, nousivat suomenmieliset miehetkin viroissa ja arvoissa.
Hallitushan se etupäässä veti huomiota puoleensa. Uusia senaattorin paikkoja oli täytettävänä ja niiden harvojen suomenmielisten lisäksi, jotka viime aikoina olivat raivanneet itselleen tien aina neuvostopöydän ääreen, odotettiin jännityksellä uusia nimityksiä tapahtuvan. Niinpä tapahtuikin, suomalaiset miehet voittivat yhä enemmän sananvaltaa hallituksessa. Ja toisten kiivetessä ylös senaatin portaita istuivat toiset, puolueen huomattavassa asemassa olevat pylväät, rauhallisesti paikoillaan odotellen turvallisessa äänettömyydessä oman vuoronsa tuloa. Sillä että se tuli, siitä olivat he itse yhtä varmat kuin yleinen mielipide.
Vielä toiset, alempana olevat, odottivat ylempäin ylenemistä ja paikkojen aukenemista edessään ja seuraava kerros seurasi yhtä valppaasti ajan nopsia käänteitä. Sama hyvien toiveiden virta kulki yhä syvempiin kerroksiin, yhteiskunnan nuorimmatkin haaveksivat jo ilosesti valkenevaa tulevaisuutta ja tavallista varmempaa retkeä ylöspäin. Se meni miehestä mieheen tuo tunne, mieliala oli rohkaiseva ja elähyttävä ja sepä juuri vaikutti, että kaikissa kerroksissa ja piireissä noita uusia kuulumisia tavallista tarkemmin seurattiin. Uusia enteitä, uusia suunnitelmia syntyi myötään, mielipiteitä leivottiin ja pantiin liikkeelle, ne raivasivat nopeasti itselleen teitä yksityisten seurapiirien, klubien ja ravintoloiden kautta virastoihin ja kävelypaikoille, niistä kasvoi tuota pikaa »yleisiä mielipiteitä», joilla oli määrätty tarkoitus ja määrätty tahto ja jotka tavallisesti veivätkin tahtonsa perille.
Samalla olivat ihmiset tilaisuudessa tarkkaamaan puolueolojen myötään vaihtelevia vivahduksia, edistystä ja karttuvaa rohkeutta yhdellä puolen ja peräytymistä ja masentuvaa mieltä toisella. Ruotsinmielinenkin puolue, tuo raskas, jäykkä ja järkähtämätön, joka taistelun aikana ei ollut vallan paikaltaan hievahtanut, ei ollut tahtonut nähdä mitään eikä oppia mitään, vaan oli pysynyt aivan värähtämättömänä kansallisen liikkeen maassa puhallellessa, sekin oli nyt vihdoin muutamia vuosia sitten ruvennut vähän liikuskelemaan ja käänteleimään, oli käynyt hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, — oli tuntunut rupeavan »jalkoja kylmämään.» Pöyhkeänä se vielä mahtaili entisellä isännyydellään, vaan eipä voinut se olla huomaamatta, että sen valtaan suureni lovi siellä, toinen täällä ja että vartiopaikka toisensa perästä joutui vastapuolueen käsiin. Puolue ei ollut enää yhtä tönkkönä eikä yhtenäisenä, siihen oli lohennut useampia ryhmiä, jotka edustivat eri ajatussuuntien vivahduksia ja olivat eri mieltä menettelytavoista. Nämä suunnat esiintyivät puolueen äänenkannattajissa, jotka ahkerasti kiistelivät keskenään. Vanha, hievahtamaton Dagbladi oli halennut kahtia, puolueen jyrkät olivat perustelleet uusia äänenkannattajia yhden toisensa perästä, äkäsiä ja punasia, toiset, maltillisemmat, »liberaalit», jotka eivät koskaan saavuttaneet täyttä luottamusta millään taholla, kiistelivät taas he keskenään siitä, kuinka pitkälle oli mentävä perääntymisessä ja »vapaamielisyydessä.» Dagbladi oli itse vielä mahtava herra, mutta niitä oli jo, jotka uskalsivat puhua sen kuolemasta. Sillä tuo liberaalisuus oli huonossa huudossa niin puolella kuin toisellakin, sen miehet näkivät vähitellen itsekin, että heidän hyvät aikomuksensa menivät vettä keittämään, suuri yleisö varsinkin maaseudulla oli nyt sillä kannalla, että se vaati ehyeltään yhtä tai toista, toisen surmaa toisen voittoa, ja mielellään kuultiin näihin aikoihin lainailtavan Ibsenin Brandin sanoja: »Intet eller alt!»
Tuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät ja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että ruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi äänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi oli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä enemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen.
Ajan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti ylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät nostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet ylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa lukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta, vilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva polvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana oli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat. Vastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi koulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan hukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli hiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi keskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan muistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa.
Oli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä enemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset selvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi vaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä esille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan edullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja pois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se muistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, — pitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa! Ja sen kiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita varten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla päämäärät alkujaan olivat olleet.
Oli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää ottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin, vähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista vähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin politiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä mahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan. Niinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa seurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka jonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja asiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja esiintyviä henkilöitä, — arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein oli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka nyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan mielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan ihailivat.
Eräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja ruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja kovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa, jolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen. Milloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain käsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei ollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa taas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä »Kyntäjää.»
Se oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä aikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli useimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti pitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja joka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä näiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse nuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut pyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia innokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita tuollaisia asioita ajattelemaankaan.
Ja se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina varsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet »Kyntäjää» vähän valvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas laiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin syrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko politiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas tyytymättömät Vilhoon.
— Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. — Kun maassa on tällaisia muutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain merkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin parlamenttarismista ja rakkaudesta.
— Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin lapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia!
— Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa puolustaakseen. — Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi tuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan.
— Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä, kuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä vain maalta, esiintymättä missään.
— Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei hänestäkään politiikkaan ole.
— Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta höyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa. — Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan varoskellen: — Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä, niin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on minun »ceterum censeoni.»
Siitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he olivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista jos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei ollut koko »Kyntäjällä», mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää jonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat selvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat otettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä itsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla. Kunhan »Kyntäjääkin» hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen mielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin tahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen hoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla semmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia mielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät.
He olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein jutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden havaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä kaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka tarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin käsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä käymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo ennen, mutta lupasi käydä vieläkin.
Hän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin räikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho istui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin mielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään, mitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten rajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo epäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi ruskoksi.
Hetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle:
»— — Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä, mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat.
»'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista…
»Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta on, että tätä nykyajan suuntaa en voi oikein ymmärtää enkä hyväksyä, siinä tapahtuu käänteitä, joiden tarpeellisuutta en käsitä, siinä ovat mielestäni henkilöt tärkeämmät kuin asia, siinä on juonia ja vehkeitä ja vaikuttimissakin on vikaa. Ja tuon kaiken seassa sitä nyt pitäisi ajaa politiikkaa ja pitäisi olla ruutia… Todellakin, hyvin epäkiitollinen aika sellaiselle tuumalle kuin meidän alkuperäinen oli, me kun ajattelimme tulla toimeen ilman vehkeitä ja ilman ruutia ja pitää vain pääpyrintönämme pitää nuorisossa vireillä rakkautta aatteisiin, niihin samoihin, jotka olivat suomalaisuuden paraan innostuksen kohottimina, sen sieluna ja ytimenä. Nykyjään on hyvin kiittämätöntä koettaa opastaa nuorisoa vilpittömään, puhtaaseen, uhraavaan työhön kansallisen työalamme vainiolla, jossa kyllä työmiehiä tarvittaisiin; sillä onpa jo melkein tullut tunnussanaksi, että oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Ehkä olen minä liiaksi kiini tuossa takavuosien katsantokannassa, mutta mulla ei ole voimia eikä halua puuttua noihin kilvotteluihin miehistä, leivästä, viroista ja arvoista, joita tätä nykyä yksinomaan tunnutaan harrastettavan.
»Enkä minä tahtoisi yllyttää intohimoja, tähtösin mieluummin opettaa rakastamaan kuin vihaamaan.
»Heikki viittasi luonani käydessään siihen suuntaan, että jos luopuisimme, sinä ja minä, niin he ehkä saisivat 'Kyntäjän' toiselle kannalle järjestetyksi. Tuo oli minusta vähän hävitön ehdotus. Miksikä jättäisimme, vaikka huomaisimmekin voimamme riittämättömiksi, sen sellaisten aikeiden ja ajatussuuntain palvelukseen, joita emme voi hyväksyä taikka ymmärtää. Totta on, että minä olen sairas ja väsynyt mies, jonka on aika heretä osallisuudesta taisteluihin. Vaan sinähän olet terve ja työkykyinen, saat pian tutkintosi, etkö voi sinä nyt astua aisoihin. Ehkä voit sinä myöskin paremmin seurata aikaa ja sen vivahduksia, mutta samalla pitää nuorisossa vanhaa henkeä vireillä ja harrastusta sellaistakin kohtaan, jossa ei ole paljasta valtaa ja virkaa.
»Minä olen, kuten jo sanoin, sairas, sairaampi kuin ihmiset luulevatkaan ja kenties kuin itsekään luulen. Helmi on koettanut kehottaa minua lähtemään ulkomaille, saamaan, jos mahdollista, parannusta keuhkoilleni. Hän on jo suuressa ystävällisyydessään tiedustellut rahojakin. Keuhkotautiset eivät tavallisesti lakkaa toivomasta enkä ole lakannut minäkään, mutta arveluttaa minua sentään kuluttaa rahoja noin heikkoihin toiveisiin…»
Kun Juuso sai tämän kirjeen sinne yksinäiseen maaseutuasuntoonsa, johon hän oli hautautunut lukemaan, herätti se hänessä taas virtaamaan paljo vanhoja, nukahtaneita mietteitä ja synnytti tuumia ja ajatuksia. Hän oli sinne maalle kuullut verrattain vähän pääkaupungin uusista, virkeistä virtauksista, ainoastaan sanomalehdistä oli hän niitä seurannut eikä ollut kaikille tapauksille osannut oikeata arvoaan antaa. Vaan Vilhon kirjeestä hän kohta arvasi, että siellä ovatkin olot nopeasti kehittyneet. Hän tunsi tuon suunnan, josta Vilho kirjoitti. Se oli se sama suunta, joka opetti — tai noudatti enemmänkin kuin opetti — että jokaisen on pidettävä oma etunsa aina ensi sijassa, yleisemmille harrastuksille on vain välillinen merkitys myönnettävä. Hän tunsi nuo samat »aikansa ymmärtäjät» jotka käänteliväthe olojen mukaan; nyt ne tahtovat esiintyä voimalla ja ruutilla, nyt huomaavat sen edulliseksi, — hän tunsi suunnan miehistä ja miehet suunnasta. Ja tämä dekadenssisuuntako siellä nyt isäntänä herrastaa, sekö tahtoo nyt »Kyntäjääkin» itsekkäiden aikeittensa äänitorveksi? — Oho! ei niin väleen!
Juuso tunsi siellä yksinäisyydessään melkosesti kehittyneensä, hän ei ollut enää sokea uinailija, hän oli oppinut epäilemään ja sen avulla oli hänelle moni seikka selvennyt. Mutta vanhat ihanteensa oli hän puhtaina säilyttänyt ja niiden puolesta tahtoi hän taas astua taisteluun. Hänen teki itsensä mieli taas koettaa voimiaan; siivet olivat kasvaneet ja nyt hän aikoi uudelleen lentää, mutta lentää varovammin, ei liian rutosti tulen luo niinkuin viimein. Hän tahtoi toimia heidän, Vilhon ja hänen, yhteisten aatteiden puolesta, vaan toimia järkimiehenä. Ja sepä merkillistä, ellei siinä taistelussa toden ja hyvän puolesta saisi jotakin aikaan…
Lyhyesti ilmoitti hän Vilholle muuttavansa muutaman viikon perästä
Helsinkiin lopettamaan tutkintonsa. Silloin saadaan tuumia asioista.
Nyt takasin! Juuso oli käyttänyt »maanpakolaisuusaikansa» hyvin, pääaineet olivat jo suoritetut ja suoritetut loistolla, hän tuli saamaan hyvän tutkinnon. Ja ensi työkseen aikoi hän nyt koettaa hommata itselleen jonkun pienen viran, pitää saada ankkuripaikka, jossa on tuulilta turva ja josta voi vaikuttaa. Ja hän tahtoi vaikuttaa, ei aikonut raukkana kätkeytyä kuoreensa. Oman yksityisen onnensakin vuoksi tahtoi hän nyt hankkia itselleen tuon ankkuripaikan, hän kaipasi niin haikeasti kodin lämpöä ja aikoi valmistaa sen itselleen.
»Tule takasin», nuo jäähyväissanat Helsingin asemalta olivat koko ajan yllyttävinä ja rohkaisevina soineet Juuson korvissa ja hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista täyttää lupauksensa ja mennä sanomaan sille lempeälle tytölle: »nyt olen tullut». Juuso oli työnsä lomitse niin monasti nostanut silmänsä katsomaan sitä kuivunutta kukkaisvihkoa, jonka hän oli kiinnittänyt lukupöytänsä viereen uutimen reunaan ja ikävinä hetkinä, jolloin työ väsytti ja tahto tuntui lamautuneelta, oli hän mielikuvituksessaan aina paennut Elnan seuraan, noiden heidän yhteisten unelmahetkiensä muistoihin, ja levännyt niissä. Monasti oli hän aikonut kirjoittaa tytölleen, mutta oli voittanut halunsa: ei vielä, vasta sitten kun aika on tullut…
Nyt läheni aika. Hänen vapaaehtoinen maanpakolaisuutensa oli lopussa ja mielihyvissään ilmoitti hän Helsinkiin vanhaan kortteliinsa tulostaan.
Otto oli asemalla vastassa.
— Kadotettu ja jälleen löytty! huudahti tämä tervehtiessään. — Terve tuloa uudelleen elävien ilmoille!
— Niin, tuntuuhan tämä vähän ylösnousemukselta. No, miten sinä elät?
— Ka, niinkuin medisiinari elää. Toinen päivä toistaan hauskempi.
— Entä muut siellä teillä?
— Äiti ja Hilda odottavat terveinä tuloasi; muita siellä meillä ei nyt olekaan.
— Elna ei tule enää Helsinkiin?
— Ei, hänestä ei ole kuulunut mitään.
Vanhassa huoneessaan järjestellessään kirjojaan ja tavaroitaan oli Juusosta taas niin kodikasta ja tuttavallista — tuntuipa melkein kuin olisi tuo ensi vaikutus tahdottu tehdä entistään kodikkaammaksi. Uusi matto oli ilmestynyt hänen keinutuoliinsa, seinälle, tuohon hänen Ahlqvistin ja Snellmanin kuviensa yläpuolelle, oli ripustettu pieni maisemataulu — sen kuului Hilda voittaneen taiteilijain arpajaisista — ja hänen kirjoituspöydällään oli tuores kukkavihko. Se oli kai kaikki Hildan käsialaa, hän on sentään hyvin ystävällinen tyttö, tuo Hilda… Vähän ajan perästä tulikin hän itse juttelemaan Juuson kanssa, ollen hilpeä ja avomielinen kuten aina ennenkin. Ja kun Juuso kertoi iltapäivällä menevänsä sairasta Vilhoa tervehtimään, tarjoutui Hilda tulemaan mukaan, — olihan hänkin Vilhon vanha ystävä, vaikkei nyt ollut nähnyt häntä koko syksynä.
Yhdessä he menivätkin Vilhon luo. Huoneeseen astuessaan tulivat he molemmat vaistomaisesti katsahtaneeksi toisiinsa: tuo mies heidän edessään oli jo niin kuihtuneen näköinen, sen kasvot niin kellertävät ja ruumis niin heikko, etteivät he olisi voineet häntä sellaiseksi kuvitellakaan. Hänen ennen niin ripeät liikkeensäkin olivat jo käyneet verkkasiksi ja väsyneiksi. Mutta silmissä oli hänellä vanha elonsa ja valppautensa jälellä ja vanhaa herttaisuutta ja iloisuutta oli vielä koko hänen käytöksessään kun hän tervehti vieraitaan.
— Hyväpä oli, että nyt jo tulit, virkkoi hän Juusolle. — Mulle tulikin äkimpi lähtö tästä maasta kuin olin luullutkaan.
— Siis lähdet todellakin ulkomaille, kysyi Hilda osanotolla.
— Jo tänä iltana menen laivaan. Kosteat syyssäät täällä eivät ole rinnalleni terveydeksi ja parastahan on joutua apua hakemaan niin kohta kuin mahdollista, — jos avun toiveita vielä lie.
— Tottahan toki, ovathan monet muutkin siellä paranneet.
— Toivotaan, minä ainakin toivon.
Juuso oli istunut ääneti syrjemmässä salaa tarkastellen ystäväänsä. Ville toivoi vielä, onni hänelle se, mutta siltä tuo melkein näytti, kuin olisi kalma jo painanut omistusleimansa noihin lempeihin, rehellisiin kasvoihin. Ja juuri sen miehen pitäisi kumminkin saada elää, sillä puhtaita luonteita kuten hänen, niitä on harvassa, ja niitä juuri nykyjään tarvittaisiin…
Vilho rupesi puhumaan »Kyntäjästä», joka nyt vuorostaan tuli jäämään yksin Juuson hoteille. Hän kehotti Juusoa hoitelemaan lapsukaista niin hyvin kuin taisi, helppo tehtävä se nykyoloissa ei ole, sillä vaikea on saada nykyistä polvea temmatuksi mukaan. Mikäli voimat riittävät lupasi Vilho auttaa ulkomailta.
— Matkusta rauhassa, kehotti Juuso, ryhdynhän työhön taas vereksenä miehenä. Ja minä arvelen, että on parasta työskennellä sen vanhan suunnitelmamme mukaan: hiljaisesti, rähisemättä.
— Vaikka valtioviisaat olisivatkin tyytymättömät, niin minustakin. Eihän ole meikäläisten luonteiden mukaista temmeltää tuossa hetken vivahdusten virrassa, vaan on siltä tärkeää, tärkeämpää kuin koskaan, koettaa pitää vanhaa »kartuusia vireillä».
He keskustelivat kauan niistä asioista Hildan istuessa äänettömänä kuuntelijana. Se heidän vanha ystävyytensä tuntui nyt olevan entistään lämpimämpi; merkillisen samaan tapaan olivat viime aikain tapahtumat ja ajanmerkit heihin vaikuttaneet ja ikäänkuin sulattaneet heidän luonteitaan vielä täydellisempään sopusointuun. Hildakin oikein lämpeni heidän puheitaan kuullessaan ja hän lausui melkein surunvoittoisesti, että olisi niin hauska olla mukana jotakin vaikuttamassa, jos johonkin kykeneisi…
— Ehkäpä sinä vielä ennen pitkää tulet olemaankin mukana näissä Juuson ja minun harrastuksissa, virkkoi Vilho veitikkamaisesti hymähdellen.
Hilda punastui ja Juuso käänsi puheen toisille tahoille. Vähän ajan perästä saapui Vilhon luo uusi vieras, Helmi, joka riensi sinne suoraan pankista päästyään. Hän tervehti sulhoaan äidillisen hellästi ja huolekkaasta, kyseli hänen voinnistaan, oliko tänään rykinyt pahasti ja oliko nauttinut lääkettä. Ja Vilhon matka-arkkua, joka oli puoleksi täytettynä laattialla, hän tarkasteli ja järjesti, kyseli mitä oli pantu mukaan ja mitä panematta, neuvoi, torui lempeästi, aivan kuin äiti maailmalle lähtevää poijuttaan. Olipa liikuttavaa nähdä heidän siinä yhdessä puuhailevan: tyttö terve, roteva, elinvoimainen ja hänen rinnallaan kuihtunut, kalvakas mies, — oli kuin elämä ja kuolema olisivat tuossa liittoutuneet ystäviksi. Ja elämästä ja kuolemasta siinä olikin kysymys. Helmi koetti olla rohkealla mielellä, vaan toisinaan lähti siltä kyynele väkisinkin kiertymään esiin luomen alta. Ja Vilhokin tekeytyi niin reippaaksi ja terveeksi kuin suinkin, mutta turhaa oli hänen koettaakaan tytöltä salata, kuinka sairas hän siltä oli.
Hetkisen katselivat Juuso ja Hilda tuota liikuttavaa suhdetta. Mutta he tajusivat samalla, että noiden on varmaankin tarve olla tänä iltana kahden, heidän täytyy saada nauttia häiritsemättä näitä yhdessäolonsa viimeisiä tunteja. Ja siksi he heittivät hellät jäähyväiset Vilholle toivottaen hänelle paljo hyötyä matkastaan.
— Ja tule tervennä takasin, virkkoi Juuso lähtiessään.
— Toivotaan, toivotaan. Ja sinä, pitele sinä täällä »kartuusia vireillä».