XIII.
Juuson pienessä kodissa Kaivopuistossa oli elämä aina äärettömän hiljaista; tuskin ääntä kuului päivän pitkään, ei koskaan kajahtanut nauru, ei kuulunut kotielämän tavallista touhuntaa eikä perhe-elämän vilkasta, puuhaavaa liikettä. Naapurit, jotka asuivat ohkasten puuseinäin takana, olisivat voineet luulla vierusta-asuntonsa autioksi taikka sen eläjiä mykiksi tai erakoiksi. Milloin siellä puhuttiin, puhuttiin kuin arkaillen matalalla äänellä, milloin liikuttiin, liikuttiin kuulumattomin askelin; ovetkin, joissa harvoin kuljettiin, kääntyivät äänettömästi saranoillaan ja yksin lapsikin, joka kehdossaan lepäsi, lepäsi siinä niin hiljaisena ja äänettömänä, ettei sekään kuin joskus ihmeeksi ilmaissut eläväin olentojen olemassaoloa.
Siellä hyöri Hilda hiljaa pienissä taloudellisissa askareissaan taikka istui kehdon ääressä sitä verkalleen liekutellen. Hän oli enimmäkseen yksin kaiket päivät; palvelustyttö puuhasi keittiössä, milloin häntä ei tarvittu lapsen ääressä, ja itse isäntä, — niin, hän istuskeli melkein liikkumatta huoneessaan kirjoituspöytänsä edessä työnsä ääressä. Siellä selaili Juuso papereitaan ja käänteli kirjanlehtiä aina kun Hilda tuli huoneeseen, mutta Hilda oli kyllä huomannut, että hän sillävälin usein saattoi istua pitkät ajat, tuntikausia, tekemättä mitään, siirtämättä jäsentäkään, istua vain yhdessä kohden mietteihinsä vaipuneena.
Ja seinän takana istui Hilda yksin yhtä äänettömänä eikä hänenkään mietteensä pysyneet iloisina. Hänen mielessään liikkui tähän aikaan myötään hiljaista, sanatonta taistelua, mutta siltä hyvinkin kiihkeää ja tuskallista. Tämä ura, johon hänen elämänsä nyt oli ohjautunut, oli aivan vasten hänen luontoaan ja synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän oli luonteeltaan vilkas, olipa intohimoinenkin; Hilda Almia oli nuorena tyttönä aina pidetty pikaisena ja tuittupäisenä ja naistuttavain piireissä oli tätä hänen luonteensa ilmettä juuri sanottu syyksi, miksi hän, kaikista muista etuuksistaan huolimatta, oli ollut vähällä jäädä vanhaksipiiaksi. Myöhemmin oli hän tosin talttunut ja kesyttynyt, mutta pohjalla kyti kumminkin vielä tuota vanhaa kiihkoa, intohimoa, joka toisinaan tuntui melkein väkisin tarvitsevan purkautua ilmi ja joka vaivausi toimettomuudessaan, kun ei löytänyt riittävää vastakaikua. Samalla oli Hildalla kumminkin lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan ja minkä hän kerran oli ottanut tavoittelevan kiihkonsa esineeksi, sen hän myös tavallisesti ajoi läpi.
Tämä se oli ollut syy, miksi hän kaikista epäävistä merkeistä huolimatta niin ilmeisellä innolla oli tavotellut omakseen Juusoa, johon hän kerran, tämän vielä ollessa melkein nuori poika, niin syvästi oli kiintynyt; siinä oli myöskin syy, miksi hänestä oli aivan luonnollista, että Juuso vihdoinkin hänelle joutui, — olihan hän sen tahtonut. Hilda oli kihloihin mennessään kyllä varsin selvästi käsittänyt, ettei hän omistanut Juusoa täydelleen eikä sydäntä myöten. Se tyttö, Elna, jonka hän varomattomuudessaan kerran oli Juuson tuttavuuteen saattanut, oli liian syvälle painunut miehen mieleen, sen hän tiesi, ja se häntä jo alkujaankin nöyryytti. Mutta hän toivoi tuon muiston kalpenevan ja kuluvan pois, hän tahtoi, että se häviäisi. Ankarasti oli häneen sattunut, kun hän Juuson sairauden aikana huomasi, kuinka syvällä nuo juuret olivat, vaan ei hän silloinkaan hetkeäkään epäillyt toteuttaa pitkää toivoaan, hän päätti koettaa kaikkea, voittaakseen miehensä omakseen. Ja hän oli koettanut; koko intohimoisen sielunsa voimalla oli hän kokenut tunkeutua Juuson sydämeen ja tunkea sieltä kilpailijan pois. Toisinaan se oli näyttänyt onnistuvankin, hän luulotteli monasti pitkät ajat jo täydelleen voittaneensa. Vaan juuri kun hän luuli olevansa varmimmillaan, oli hän aina yhtäkkiä huomannut voittonsa luiskahtavan niinkuin elohopeapisaran sormiensa lomitse; koko hänen vaikutuksensa oli siunaamassa tuokiossa pois puhallettu, koko taistelu osottautui turhaksi. Hän alotti silloin taistelun alusta. Ja semmoista se oli hänellä ollut äänetöntä mutta kiivasta kamppailua omistusoikeutensa puolesta, lakkaamatonta taistelua alusta pitäin, ja kumminkin se oli yhä vieläkin turhaa. Ja hän oli toisinaan tuntenut aivan väsähtävänsä ja masentuvansa siihen puolettomaan taisteluun, siinä oli hänestä jotakin niin sairaloista, niin epätoivoista…
Mutta toivo oli kumminkin aina palannut takasin. Olihan Juuso luonteeltaan niin taipuva, niin mukautuva, niin luonnostaan ystävällinen. Kunhan vain saisi temmastuksi hänet kerran oikein mukaansa, saisi hänet herätetyksi ja vierotetuksi noista unelmista, joita Hilda vihasi ja kadehti. Ulkomailla jäi niin paljo aikaa mietteisiin, vaan kotiin palattua, säännöllisessä työssä ja arkielämän touhussa, siellä uskoi Hilda Juuson vetäytyvän lähemmäs nykyisyyttä; lapsen synnyttyä uskoi hän sitä vielä varmemmin. Vaan sittenkin: hän ei saanut Juusossa vireille sitä lämpöä, jota olisi toivonut, ei sitä luottamusta eikä avomielisyyttä, joka olisi tehnyt heidän välinsä sydämmelliseksi ja eheäksi. Ja nyt taas viime aikoina olivat nuo »Kyntäjää» koskevat tapaukset, jotka olivat siirtäneet Juuson ajatukset entisiin kiertokehiin, tehneet hänet tavallistakin suljetummaksi ja hajamielisemmäksi. Hilda rupesi jo hermostumaan pitkässä taistelussaan, rupesi tuskastumaan, oli toisin ajoin tarpeettoman kärtynen ja pistelijäs ja vaipui taas väleen ylen surumieliseksi ja masentuneeksi.
Tässä oli jotain epätervettä, jotain rikkinäistä, joka sanomattomasti kiusasi ja painosti Hildan vilkasta, vaihtelua hakevaa mieltä. Sen huomasi Hildan äitikin, joka paljo oleskeli siellä heidän luonaan järjestellen heidän kotiaan ja valvoen heidän talouttaan. Hän tarkkasi sitä ensin salaa syrjästä, ollen aivan kuin mistään tietämättä, ja koetti saada selville missä vika oli. Rouva Alm ei ollut tätä liittoa koskaan oikein suosinut; hän oli säälinyt rahojaan, jotka siinä jo kohta alussa joutuivat likoon, eikä ollut hän paljo luottanut Juuson toimeliaisuuteen. Ajan kuluessa olivat hänen epäilyksensä varmistuneet ja hän oli itsekseen nureksinut, ettei vävymies heti hankkinut itselleen vakinaista tointa, — elettiin noin vain Jumalan armolla ja Hildan rahoilla. Ei hän siitä kumminkaan ollut nuorelle parille vielä sanaakaan virkkanut. Vaan kun hän nyt syksyn kuluessa rupesi huomaamaan, ettei heidän välinsäkään ollut aivan ehyt, päätti hän puuttua asiaan kiini. Hän tuli eräänä talvipäivänä nuorten luo ja tapasi siellä Hildan tavallista alakuloisempana.
— Mitä tämä on, kysyi hän silloin, mitä vehkeitä teillä on välillänne? Jotain siinä on, elä kieltelekään, olenhan nähnyt sen ennen ja näen nytkin sinun kasvoistasi. Mikä teillä on tullut rattaisiin?
Hilda kierteli vastatessaan, väitti ettei ollut tullut rattaisiin mitään, näin on ollut koko ajan ja tulisi kai olemaan vastakin, eihän sitä nyt ole aina syytä olla erittäin iloisenakaan.
— Elä kiertele, jotain on välissä. Oletteko riidelleet vai onko Juuso ollut tyly? Hänen käytöksensä on viime aikoina ollut omituisen juro ja jäykkä, — ennen nuorempana hän toki osasi pitää ihmisiä hyvällä tuulella, jos ei muuta osannutkaan.
Ei myöntänyt Hilda Juuson olleen tylynkään, tasanen ja hiljainen se oli ollut kuten tavallisesti. Vaan kun äiti vielä uteli ja hieroskeli, suli Hildakin vihdoin sanakkaammaksi ja rupesi vähin kertomaan huolistaan ja taisteluistaan. Ei hän Juusoa tahtonut moittia, ehkä oli vikaa hänessäkin, hän kuvaili vain minkälaista se heidän elämänsä oli.
— Me pysymme niin vieraina toisillemme, ei ole molemminpuolista luottamusta eikä avomielisyyttä. Hän istuu huoneessaan ja unelmoipi puhumatta mulle tuumistaan ja minä istun täällä, — me olemme kuin kaukana toisistamme.
— Sen olen nähnyt. Hän haaveksii, eikä ole hänessä riittävää toimintatarmoa. Vaan sinun pitäisi koettaa häntä ravistaa ja herättää.
— Olenhan koettanutkin, sitä juuri olen tehnytkin, vaan turhaan. Kun puhun hänelle, myöntää hän kaikki, mutta on niin surumielisen näköinen ja vetäypi taas yksinäisyyteensä vaipuakseen mietteihinsä. Ja minä jään aivan ulkopuolelle hänen tuumiaan.
— Hänen tuumiaan! — hän tuumii tyhjää, taikka tuhmuuksia, niinkuin tässä tuonaankin… Vaan minä otan hänet joskus puheilleni minä, ja veisaan selvän virren. Hänen täytyy ruveta virkeämmäksi, onko tämä muuten laitaa? Miehellä on muuan kymmenkunta opetustuntia viikossa ja niistä hän ansaitsee pari vaivaista tuhatta, jotka teidän taloudessa eivät riitä mihinkään. Lopusta lioitetaan sinun pientä pääomaasi, — mikä siitä sitten vihdoin tulee?
Oli Hilda sitäkin puolta ajatellut, hänellä oli paljo käytännöllistä älyä ja hän oli monasti huolehtinut, miten tämä meno päättyisi. Vaan täytyy odottaa, sanoi hän, Juuso valmistelee tieteellisiä töitään ja kunhan niistä joskus valmista tulisi, niin kyllähän sitten näköalat paraneisivat.
— Niin »kunhan»! Hänen pitäisi heti hankkia tulokasta työtä, niin on moni muu saanut ja saa hankkia, tehköön tieteellistään siinä sivussa. Ja kovassa työssä unehtuvat joutavat unelmatkin ja hän pääsee palaamaan arkielämän todellisuuteen, jossa te kyllä ymmärrätte toisenne. Toden totta, minä herätän hänet, minä.
— Jos puhut hänelle, äiti, niin puhu varovasti, hän on niin tunteellinen ja herkkä.
— Varovasti, mutta suoraan.
Muori oli siinä puhuessaan vävyvetelyksestään kiihoittanut mielensä aivan vihaseksi ja kun hän lähti tyttärensä luota niin hän kävellessään vielä itsekseen hienosittain toraili. Silloin juuri sattuikin siellä Kaivopuistotiellä Juuso koulusta palatessaan tulemaan häntä vastaan.
— Tuletko Juuso saattamaan minua kappaleen matkaa kaupunkiin päin, minulla on sulle vähän puhuttavaa, virkkoi muori ja alkoi kohta kursailematta kertoa vävylleen, mitä hänellä nyt tuoreimmiltaan oli sydämmellään. Hän huomautti ensin, miten Hilda on käynyt alakuloiseksi ja, vaikk'ei tämä mitään valitellut, oli hän kyllä nähnyt, että kaikki ei ole aivan ehyttä. Juuson on velvollisuus pitää huolta vaimonsakin hauskuudesta, olla avomielisempi ja reippaampi, ei saa vetäytyä yksin omia tuumiaan hautomaan. Eihän se kelpaa, että välit turhan takia vieraantuvat, siitähän molemmat kärsivät.
— Ja mihin olet menettänyt yritteliäisyytesi, »ruffisi», jota sulla ennen oli? Sinä olet käynyt niin haluttomaksi ja noloksi. Sinun pitää repästä itsesi virkeämpään toimintaan ja elämään, muutenhan uinailet aikasi pois. Tämä teidän nykyinen elämänne on niin puolinaista ja ontuvaa, koeta toki hankkia itsellesi tukevampi pohja. Ajatteles nyt, — Hildan varat hupenevat joka päivä…
Juuso kuunteli ääneti ja myönnytteli kiltisti anoppinsa nuhteet oikeiksi ja kun tämä hänestä erosi, ei hän voinut muuta, kuin itsekseen katkerasti hymähtää. Nehän olivat juuri nuo asiat, jotka olivat viime aikoina hänen mieltään niin painaneet ja joita hän hiljaisissa tuumissaan oli alinomaa haudoskellut ja jotka olivat käyneet sitä rasittavammiksi, kuta enemmän aika kului. Varsinkin oli tuo suhde Hildaan melkein tuskana häntä vaivannut ja hän tunsi ja tunnusti, että vika oli juuri hänessä, hän vieroitti myötään vaimonsa luotaan. Miksi olikin hän käynyt sellaiseksi, kylmäksi ja tylyksi…? Mutta anoppi oli oikeassa, tällaisena ei voi heidän välinsä jatkua, siinä täytyy tulla muutos. Voi, jos se muutos voisi kääntyä onnellisuuteen päin, oi jospa heidän väliinsä voisi kasvaa luottamusta ja lämpöä! Vaan miten? — siihen vaadittaisiin, että hän itse kävisi helläksi, lämpimäksi, iloiseksi ja reippaaksi, eikä hänellä siihen ollut voimaa … ei, hän ei jaksanut ponnistaa tahtoaan, ei voinut sytyttää itsessään sitä elinvoiman kipinää, joka jo oli tupsahtanut ja sammunut…
Juuso tuli kotiinsa. Hilda näkyi olevan etuhuoneessa, lapsi sylissään; Juuso yritti ensin menemään sinne, vaan pysähtyi ovella, kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Tässähän se nyt hänellä oli tuo oma koti, jota hän niin kauan oli kaivannut ja haaveksinut, — mutta sitä lämpöä, sitä virkistystä, jota hän siihen aina oli ajatellut, sitä ei siellä lehahtanut häntä vastaan, sielläkin sai hän hiipiä kylmään yksinäisyyteensä, jota hän enin pelkäsi. Olihan hänellä nyt kotinsa, mutta sittenkin hän tunsi itsensä siinä vieraaksi. Miksi? Niin, — oma syy, ainoastaan hänen oma syynsä. Hänen sairaloinen luonteensa ja masentunut mielensä se oli, joka esti häntä nauttimasta siitä kodin onnesta, joka olisi ollut riittävä kelle muulle tahansa, sehän se pani hänet riistämään ansaitun kodin onnen toiseltakin… Hän oli niin läpeensä epäonnistunut, niin tarmoton, niin rikkinäinen…
Juuso oli monasti, varsinkin tuon jäähyväiskirjeensä jälkeen, aivan tahtomattaan tullut verranneeksi itseään metsässä taitettuun näreeseen, joka vielä puolella rungollaan imee mehua ja ravintoa maasta ja sen nojalla kitkuttamalla eläen pysyy kelmeässä, kituvassa vehreässä; mutta toinen puoli potee katkenneita säikeitään, kuivuu ja kuihtuu kuihtumistaan. Häntäkin oli maailman tuuli sujutellut ja retuutellut, hänessä ei ollut kestävyyttä kylliksi seistäkseen tanakkana, hän oli taipunut, notkistunut ja vihdoin raukkana katketa rapsahtanut, — puolella rungollaan saattoi hän vain enää imeä elämän voimaa ja mehua. Katkenneelta oli elämänintokin hervahtanut, tahdon voima oli kuin lamassa ja jälellä oli hänellä ainoastaan kiduttava epäilys omasta kyvystään ja kalvava katumuksen tunne siitä, että hän oli kesken taistelua taipunut, pettänyt ihanteensa ja itsensä, kieltänyt elämäntyönsä. Siitä hän oli niin runnistuneena, oli kuin omatunto olisi häntä soimannut ja alinomaa hokenut: näet nyt, elämä ei voi sinua enää tyydyttää etkä sinä hyödyttää itseäsi etkä muita…
Vaan täytyyhän koettaa jos puolellakin voimalla! Juuso istahti taas työpöytänsä ääreen, nosti esiin papereitaan ruvetakseen jatkamaan kirjoituksiaan. Siellä oli hänellä laatikossa useampiakin Pariisissa alullepantuja suunnitelmia; ulkomailla ollessaan hän sentään vielä oli tuntenut työhaluakin ja vaikutusintoa, sieltä oli kotimaa kajastanut niin rauhalliselta ja rakkaalta, hän oli siellä ajatellut, kuinka hän vielä tulisi työskentelemään sen hyväksi ja ottamaan tarmolla osaa sen erilaisiin rientoihin. Kotiin tultua ne kauniit aikeet taas olivat huvenneet, ja hän oli pettyneen epätoivoisella innolla antautunut yksinomaa noihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, jotka hän jo kohta tutkintonsa suoritettuaan oli pannut alulle. Ja se oli kylläkin tarjonnut hänelle tyydytystä. Olihan tähän työhönkin alkujaan ollut yhdistyneenä niin kaunis toive, toive kaivaa esiin ja jalostuttaa kotikielen rikkaita aarteita ja auttaa hiukan eteenpäin kansallista tutkimusta. Se oli hänellä vielä ikäänkuin viimeisenä ihanteena jälellä noilta suurten aikeitten ajoilta ja siksi se häntä toisinaan vielä innostikin ja lämmitti.
Vaan samalla sekin pelotti ja huoletti. Se edistyi niin hitaasti, hän ei saanut mitään valmista käsistään, eipä päässyt oikein varmalle tolallekaan. Hän oli valinnut liian laajan ja vaikean aineen, työskennellyt aluksi ilman suunnitelmaa vähän sieltä ja vähän täältä, eksynyt pikkuseikkoihin ja joutunut pois pääasiasta, aineksia oli keräytynyt ääretön joukko ja siksi niistä olikin niin vaikea saada toimeen järjestettyä kokonaista. Eikä hänellä ollut entistä työintoaan jälellä, puuttui itseluottamusta, kaikki tuntui niin tuiki toivottomalta. Hän epäili omaa kykyään ja häntä vaivasi muutenkin epäluulo, että häntä ikäänkuin tahdottiin painaa alaspäin, jos hän vähänkään lähti nousemaan. Olihan se oikeastaan hyvin hullunkurinen tuo epäluulo, kukapa häntä nyt olisi tahtonut sortaa, häntä, noin vähäpätöistä ja vaaratonta henkilöä… Mutta hän epäili sittenkin, hänellä oli entuudestaan kokemusta ja nyt oli itseluottamus poissa…
Juuso siirrähteli rauhattomana tuolillaan ja koetti painautua kiinteämmin työhönsä. Noin hänen aina kävi, hän nuherti työnsä ääressä pitkät rupeamat, vaan jälkeä jäi vähän, ajatukset liitelivät valloillaan ja tahto oli ikäänkuin sairas, hän ei jaksanut sitä pinnistää täyteen toimintaan.
Ja kumminkin tuosta työstä olisi pitänyt jotakin tulla ja tulla pian, sillä siihen hän oli perustanut niin paljo. Tieteellisten ansioittensa avulla oli hän toivonut voivansa perustaa taloudellisen asemansakin tukevammalle pohjalle. Sillä sanomattomasti kiusasi Juusoa juuri se, että hänen näihin asti oli täytynyt elää enimmäksi osaksi vaimonsa perinnöillä, jotka tietysti suuressa määrin hupenivat. Olihan hänellä nyt kielitunneistaan vähän tuloja, vaan kovin vähän, ja lukemattomia kertoja oli hän mielessään märehtynyt juuri sitä, mistä anoppi oli huomauttanut: olisi ryhdyttävä tepsivämpään tulotyöhön. Vaan mistä sen ottaa? Nämä keskeneräiset työt olisivat myös saatavat käsistä pois, muutenhan hänet vielä leimattaisiin tyhjäntoimittajaksi…
Siitä täytyy tulla jotakin! Juuso painautui taas papereihinsa, koetti koota ajatuksiaan ja pinnistää työkykyään.
Hilda kuului hiljaa kulkevan viereisessä huoneessa ja Juuson ajatukset olivat kohta poissa työstä. Hänen pitäisi oikeastaan puhua Hildalle kaikista näistä huolistaan ja aikeistaan, puhua avonaisesti, suoraan. Monasti oli hän sitä aikonut, mutta ei saanut sanotuksi, oli kuin seinä olisi kohonnut väliin; koko heidän suhteensa oli tähän asti ollut niin pintapuolista, niin vailla syvempää luottamusta, oli mahdoton yhtäkkiä hypätä tuon juovan yli, joka myötään tuntui suurenevan. Juuso ei voinut koskaan puhua aivan avosydämmisesti Hildalle. Ja kumminkin se olisi heidän hyvän välinsä vuoksi ollut välttämättömän tarpeellista, Juuso tunsi ihan selvästi, että nyt juuri se oli välttämätöntä, juopa leviää liian suureksi. Vaan hän ei voinut…
Tavallista sanattomimpina tapasivat Juuso ja Hilda tänään toisensa, ruokapöydässä tuskin kuului ääntäkään, mieliala oli molemmilla entistäänkin raskaampi. Juusosta tuntui kuin joku suoritus sittenkin olisi ollut tulossa, hän toivoi sitä, mutta pelkäsi samalla ja vetäysi arkana huoneeseensa.
Hämärissä kuuli hän Hildan lähtevän ulos. Työ ei luistanut Juusolta tänään ollenkaan, hän käveli levotonna edestakaisin huoneessaan. Poika äännähti kehdossaan ja ikäänkuin viihdyttääkseen ajatuksiaan meni Juuso sen kanssa leikkimään, nosti sen käsivarrelleen ja hyppyytti sitä polvellaan. Ja siitä lähti ikäänkuin pieni valon välähdys hänen murheelliseen mieleensä. Olihan hänellä sentään yksi aarre, joka täytti hänen sydämmensä riemulla ja onnella ja johon hän vielä saattoi kiinnittää murtuneet toiveensa. Ehkä on sinussa, pieni peipposeni — niin mietti hän siinä itsekseen — alkua pontevamman miehen, miehen, joka paremmin kuin heikko isäsi jaksat kestää tuulien sujutusta ja ajaa perille sitä, mitä pidät oikeana ja hyvänä. Vaikka olkoonkin minun merkitykseni ja vaikutukseni mennyttä, sinua voin ehkä siltä opettaa rakentamaan onnesi perusteet lujemmalle pohjalle kuin minä, oikeudentuntosi ja puhtaan omantuntosi perusteille. Jospa voisinkin antaa sulle sen luottamuksen hyvän voimaan, johon itse niin elävästi olen uskonut. Sitä olen koettava. Sinä varttusit mieheksi, murtasit tokeet edestäsi, seisoisit jäykkänä myrskyssä ja voittaisit. Niin, sinussa on vielä toivoa jos minussa ei olekaan. Ille faciet…
Juuso vilkastui noissa mietteissään ja hyräili siinä iloisena kun Hilda tuli kaupungilta. Tämäkin oli nyt hilpeämmällä mielellä ja lausui leikillisesti huoneeseen astuessaan:
— No, siinähän te Juusot nyt istutte niin hauskassa ryhmässä ja iloisen näköisinä, — minäpä tulen kolmanneksi.
— Tule, Hilda.
Hilda kertoi käyneensä poikaa varten katselemassa lastenvaunuja, — Juuso oli luvannut tehdä sen, mutta oli tietysti unhottanut, se parantumaton uneksija.
— Niin, minä olen parantumaton uneksija.
Juuson teki mieli jatkaa puhetta siltä paikalta, kertoa enemmän itsestään, kertoa kuinka se juuri häntä rasitti, että hän oli sellainen saamaton uinailija. Hän tapaili sanoja, lause oli jo valmis … vaan hän ei voinut, ääni tarttui kurkkuun ja sanat jäivät sanomatta. Hilda katseli häntä ja saattoi melkein lukea mitä hänen mielessään liikkui, ja hän toivoi niin hartaasti, että tuo vapauttava ääni, joka oli tulossa ja joka olisi voinut lähennellä heitä toisiinsa, olisi päässyt huulien ohi. Hän olisi ollut niin valmis jatkamaan, olisi kertonut, ettei hän toivonut mitään muuta, kuin rahtusen avomielisyyttä ja kipeneen hellyyttä ja että hän kyllä, päinvastoin kuin äitinsä, luotti Juuson voimaan herätä ja reipastua ja vaikuttaa… Hänellä olisi mielestään ollut niin paljo kertomista, se keskustelu olisi kantanut niin hyviä hedelmiä, kaikki olisi taas kääntynyt hyvin päin. — Vaan tuo ääni, se ei päässyt esiin, se kuoli pois hampaiden taakse ja he istuivat siinä taas äänettöminä vastakkain.
Mutta vielä päätti Hilda tehdä yrityksen, vastustus oli hänestä nyt tavallista heikompi, hän tahtoi voittaa sen. Hän tahtoi koettaa särkeä kuoren, saada Juuson vilkastumaan, herättää hänet puheliaammaksi ja avomielisemmäksi — siitähän kaikki paraneisi. Ja hän nousi reippaana ja lausui iloisesti:
— Sinä olet ollut koko illan sisässä, Juuso, tule, lähdemme vielä vähän kävelemään, siellä on ilma niin raikas ja terve.
— Lähdemme vain.
He kävelivät rinnakkain Kaivopuistotietä merelle päin ja seurasivat kahden illan hiljaisuudessa ajotien kierrosta rannikkoa pitkin. Kuu valoi kalpeaa hohdettaan lumiselle rannalle kimallellen vasten valkosta hankea. Vaan meri aaltoili vapaana rannan jäisiä kallioita vastaan, loiski siellä levottomana, synkän mustana ja humisevana. Ulappa oli jo ollut monta kertaa jäässä, vaan merinen myrsky oli taas keskellä talvea repinyt sen auki, musertanut jäät kallioita vastaan häiriten Vellamon talvisen unen. Ja siitä se nyt oli vihassa, hyrskyili raskaana ja uhkaavana, hyrskyili sulana, mutta jäistä kylmää huokuvana, kangistavana, hyydyttävänä. Laine loiskahti ikäänkuin syleilyyn lumista rantaa vastaan, vaan se syleily oli niin kylmä, niin puistattavan kylmä ja tunteeton, joten aaltokin ikäänkuin väristen kiireesti vetäytyi siitä takasin, — koettaakseen kotvasen kuluttua uudelleen ja palatakseen aina yhtä toivottomana ja masentuneena.
Kahden kävelivät Juuso ja Hilda autiota rantatietä meren äyrästä pitkin, molemmilla mielessä samat mietteet, samat huolet ja samat toiveet. Melkein äänettöminä he kävelivät. Hilda oli kyllä tehnyt pari yritystä saadakseen toivomansa keskustelun vireille, vaan se loppui aina alkuunsa. Juuso vastasi ystävällisesti, mutta he ikäänkuin karttelivat niitä aloja, joihin he juuri olisivat toivoneet tulevansa.
Juusokin tunsi kyllä tuossa kävellessään syvän tarpeen lähestyä vaimoaan, parantaa rikkoumaisillaan olevan välin ja täyttää jo avautuneen aukon. Nyt se olisi tehtävä, vielä on aikaa. Jos ei sitä aukkoa nyt täytetä, niin ei sitä täytetä koskaan… Ja hän koetti pakottaa itseään astumaan askeleen lähemmäs. Vaan hän ei voinut, ei hievahtanut paikaltaan, oli kuin kylmä jäävyöhyke olisi ollut edessä ja hän vaipui kuin hukkuva turhaan ponnisteltuaan takasin. Hän koetti väkisinkin, epätoivoisen hurjuudella, avata sylinsä sulkeakseen vaimonsa siihen. Vaan hän peräytyi, hänen povensa tuntui hänestä itsestäänkin niin hyytävän kylmältä, niinkuin tuo lumisen rannan äyräs, jonka syliin aalto pyrki loiskahtamaan, — hän ei voinut painaa vaimoaan sitä vastaan.
Ja kierroksen käveltyään palasivat puolisot sanan puhumattomina kotiinsa.