XIV.
Kamreeri Holm oli tilapäisesti joutunut viikon ajaksi leskimieheksi ja olipa oikein merkillistä, miten ikäväksi ja pitkäksi aika näin yksin eläen saattoi käydä. Rouva oli lähtenyt muutamaksi viikoksi käymään Hämeessä vanhempainsa maatilalla, jossa hänen äitinsä makasi sairaana, ja Holm oli saanut kuluttaa aikaansa yksikseen miten paraiten osasi, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Kyllähän se kesäaikana aina meni mukiin tämä elävän leskenä olo, mutta näin syksyseen aikaan, sen pitkinä, pimeinä puhteina, — ei, se kävi kuivaksi ja ikäväksi.
— Huu-uh! — Eemeli haukotteli venytellessään jäseniään sohvalla, johon hän aamiaisen syötyään oli viskautunut pitkäkseen. Oli sunnuntaipäivä, joten ei ollut virastoonkaan menoa. Kotityötähän sitä kyllä olisi ollut, mutta eipä nyt viitsinyt istua kirjoittamaankaan, raukasi niin kovasti ja pää oli paksuna. Kauan tuli istutuksi illalla siellä klubissa, mutta sieltä kun ei ollut kotiinkaan kiirettä … ja siellä oli niin paljo väkeä ja niin vilkkaat keskustelut. Saakeli, kuinka siellä lopulta oteltiinkin kuumasti, ne haukkuivat toisiaan niinkuin turkkilaiset, sitä oli oikein ilo kuunnella. Vaan hyvää se teki asianomaisille, malttaisivat pysyä kiltisti alallaan ja mukautua yleisen mielipiteen mukaan eikä ruveta arvostelemaan olevia oloja ja niiden edustajia. Kaikki pikkuherrat ne nyt tahtovatkin olla itsenäisiä ja esiintyä johtajina jonkun mielipiteen nimessä. Höpsistä! Ikäänkuin tässä ei olisi yksi yhtä hyvä johtaja kuin toinenkin — ja välistä vähän parempikin, niinkuin Rysä-ukon ennenvanhaan oli tapana syvämietteisesti sanoa. Heikki huomauttikin, kun sieltä vihdoin kotiin käveltiin, että näihin asti on puolueessa ollut verrattain tasaista väkeä, vaan jos nyt joku rupee kohotteleimaan ikäänkuin omatakeiseen asemaan ja keräämään joukkoa ympärilleen, niin se on kohta nuijittava alas. Ja se on totta. Vaan onneksi ne näkyvät nuijivan toisiaan, nuo muka »oppositioonimiehet.»
— Huu-uu-uh! kylläpä nyt haukottaa. Eikä tästä loikomisestakaan ole, lähtenen ulos. Niin tottakin, voinpa pistäytyä Heikin luona hänen uudessa asunnossaan, katsomassa kuinka »tirehtööri» siellä nyt elää.
Kamreeri viskasi takin päälleen ja lähti ulos. Oli kylmä syyspäivä, syksyn ensimmäinen pakkaspäivä, ensi hieno lumi maassa ja ensi jää satamissa ja lahdissa. Holm käveli verkalleen kuuraista katua pitkin Heikin uutta asuntoa kohden.
Heikin yhtiö oli, sittenkuin sitä talvikauden oli valmisteltu, kesällä alkanut vaikutuksensa. Silloin oli Heikki myöskin astunut uuteen asemaansa ja samalla myös muuttanut uuteen huoneustoonsa, arvonsa ja asemansa mukaiseen. Ja hän oli nyt jo molempiin varmistunut ja perehtynyt. Mitä asuntoonkin tuli, niin pitihän sen, herra jumala, olla toki ihmisasunnon näkönen, kun häntä kerran oli ihmisten kanssa tekemisissä. Heikki olikin syksyn tultua saatuaan kalustuksensa valmiiksi erityisesti käskenyt Holmia luokseen katselemaan kotiaan, hänellä oli erityinen mielihyvä näytellä sitä juuri hänelle, sillä hän muisti niin selvästi, kuinka hän kerran moniaita vuosia sitten oli Holmin uudessa kodissa käydessään ihaillut ja kadehtinut sitä asemaa ja onnea, minkä tämä jo niin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt oli hän jo itse samoilla mailla, oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman yhtä arvokkaan ja tukevan ja pikemmin, kuin itsekään oli uskaltanut toivoa. Ja hän mainitsikin tuosta muistostaan Holmille, kun tämä nyt tuli hänen luokseen ja taas hän vuorostaan ihaili Heikin kaunista, tilavaa kotia. Holm myhähti myönnyttäen:
— Niin, nopeasti sinä kiipesit ylöspäin, nousit kuin raketti. Mutta sen minä jo arvasin kauan aikaa sitten. Juuri tuossa samassa tilaisuudessa, josta mainitsit, ajattelin itsekseni, että siinä on mies, joka puolensa pitää, — huomasin koko esiintymisestäsi, että sulla on erityinen taipumus tunnustella eteesi ja ymmärtää käyttää kunkin hetken hyödyksesi.
— Sinä tarkotat, että mulla jo silloin oli makua peukalon päissä.
— Niin, olit juuri semmoinen, kuin tulee olla aikansa lapsen. — He kävelivät keskustellen huoneesta toiseen ja Holm huomautti leikillisesti: Vaan tämä on yksinäiselle miehelle sangen suuri asunto, sinulla lieneekin kai aikomus aivan piakkoin perustaa perhe — eikö niin?
— No, tarvittanee se kai aikoinaan talossa emäntäkin.
— Jaa, jaa, oikeat tuumat. Ilmankos sinua tässä viime suven kuluessa on nähnytkin niin usein yksissä arkkitehti Alholmin tyttären kanssa. Vai sitä tietä, — hyvät merkit!
— Ei, ei, ei, se seurustelu oli aivan satunnaista.
— Miksi niin? Useita kivitaloja, saisit ehkä kerran asua oman talosi viidennessä kerroksessa, — se ei ole huonoa. Ja näppärä tyttö.
— Ei, yhdellä kertaa ei. Mulla ei ole vielä ketään katsottuna, mutta siltä en ole ensinkään epätoivossa, kai sitä aina jonkun saa.
— Epäilemättä.
Heikki ei näkynyt tahtovan siitä enempää puhuttavan ja käänsikin pian keskustelun toisiin asioihin. Hän kertoi, että hänellä jo sinä aamuna oli ollut muitakin vieraita, olipa ollut oikein naisvieraita… Ei, ainoastaan vanha leskirouva se oli ollut, rouva Alm oli kunnioittanut häntä käynnillään aamupuhteella.
— No mitä hän, eihän hänellä enää ole toista tytärtä?
— Ei, vaan sillä tuntuu olevaa huolta kyllin siitä yhdestäkin ja siitä se olikin puhumassa. Eikä tuo ole kummakaan, sillä on se Juuso siksi merkillinen mies, että se hankkisi huolta mille anopille tahansa. Muori kertoi jo koko viime talven huolta kantaneensa ja oli nyt viimein päättänyt lähteä muitakin puhuttelemaan.
— Muori suree kai rahojaan, kun niitä vuosikausia syödään, eikä Juuso hanki itselleen vakinaista tointa eikä tuloja perheelleen. Arvaa sen, se on aina ollutkin kitsas muori.
— Sekin seikka sillä kyllä näkyi olevan suurena huolena, ja vaikeroi se mullekin, että mikähän tuosta lopuksi tulee. Vaan toiset asiat muorilla kumminkin olivat tärkeämmät. Hän tahtoi, että minä vanhana toverina koettaisin vaikuttaa Juusoon, herättää häntä unteloisuudestaan ja puhua hänelle järkeä, — sitä kuuluisi olevan tarvis, mutta se on saakelin epäkiitollinen tehtävä.
— Hoo, eikö Juuson ja hänen vaimonsakaan välit sitten ole oikein eheät?
— Eivät kuulu olevan; Juuson luonteen kun tuntee, niin sen kyllä ymmärtää ja olihan tytössäkin ennen aina pippuria. Jotain kinaa ja kylmyyttä siinä kuuluu olleen jo pitemmän ajan, — eikä se sekään sentään taida olla varsin vaarallista eikä kaikkein pahinta. Mutta Juuson omituinen, sairaloinen ja kaikkea tositoimintaa puuttuva koko olemus se etenkin näyttää muoria huolettavan ja hän kertoi mulle, kuinka juuri se äärettömästi vaivaa ja masentaa Hildaa ja voihan sen ymmärtääkin. Se on Juuso itse, joka ei ole oikein ehyt.
— Soo! Niin, olenhan minä kuullut jotain semmoista huhuttavan jo viime talvena ja olihan se tässä vuosi sitten joku erityinen tapaus, jossa hän omituisesti esiintyi.
— Tarkotat kai hänen hullunkurista protestiaan viime syystalvena »Kyntäjä»-vainajan suuntaa vastaan, jota hänen suuruutensa ei voinut hyväksyä. No, lehden se tappoi, sen verran hän sen sai epäilyksen alaiseksi — joutipa mennäkin. Mutta juuri se tapaus oli jo varsin epäilyttävä enne, se osotti, että miehen ajatukset jo silloin liikkuivat aivan yksipuolisissa ja epäterveissä piireissä ja että koko hänen olemuksensa oli aivan ikäänkuin painunut sisäänpäin. Mutta sen jälkeen on hän vielä paljo kehittynyt samaan suuntaan. Hän on entuudestaan aivan jyrkästi muuttunut, niin ettei häntä enää voisi tuntea samaksi mieheksikään. Hän, joka ennen avomielisenä touhusi ja intoili aatteineen, hän on nyt aivan vaipunut itseensä, elää nyt aivan omissa suljetuissa tuumissaan ja tunteissaan, joista hän ei enää puhu kellekään. Hänen anopillaan näkyi olevan tarkoituksena, että mies olisi saatava niistä heräämään, kiintymään enemmän elämän todellisiin kysymyksiin, hän näkyi pelkäävän tuota vävynsä sairaloista sulkeutumista.
— Vai sinne hänen kehityksensä kulkikin, — ja näin väleen!
— No niin, kun tahallaan asettuu sellaiselle kannalle kuin hän, pois elämän todellisuudesta, — johonkinhan se vie. Kolauksia tuli ja ne otti sitten mies kaikki niin tuiki syvästi sydämmelleen ja niitä pettymyksiään kai se nyt märehtii itsekseen.
— Olisiko tuo toki ylimenevää raskasmielisyyttä, arveli Holm, — Juuso kärsii kenties riippuvasta asemastaan ja suree suurten unelmainsa hukkumista, mutta voi ehkä vielä parantua.
— Saa nähdä. Pitää sitä käydä katsomassa, mutta aivan paljoa en toivo.
He olivat molemmat yksimieliset siitä, että Juuson alkuperäinen onnettomuus oli ollut se, että hän alkujaan liian syvästi oli sielultaan ja mieleltään kiintynyt noihin vanhoihin intoiluaikoihin, joiden kuvat, käsitteet ja ajatustavat häntä yhä vieläkin hallitsivat. Ne olivat häntä estäneet ymmärtämästä aikansa vaatimuksia ja seuraamasta sen kehitystä ja kun hänen heikot ponnistuksensa toteuttaa unelmiaan ja vetää vastaköyttä ajalleen olivat menneet myttyyn, oli hän vihdoin masentunut, vaipunut erakoksi ja omien unelmainsa palvelijaksi. Kyllä sitä miestä neuvottu oli ja vielä viime syyssä oli Heikki todellakin tuuminut uuteen liikkeeseen valmistaa Juusolle jonkun sopivan toimen, vetääkseen hänet siten ihmiseksi ihmisten joukkoon, vaan mitäs tämä, ei kuunnellut neuvoja, teki vain tuhmuuksia. Minkä sille semmoiselle?
— Hoitakoon itsensä! virkkoi kamreeri Holm kyllästyneesti ja nousi lepotuolista pystöön ravistellen ruumistaan. Nämä tällaiset keskustelut eivät tosiaankaan olleet omiaan poistamaan sitä pahantuntemusta, joka hänessä vielä oli jälellä eilisestä klubissa olosta. Hän tarvitsi raitista ilmaa ja liikettä, Heikki tarvitsi juuri samaa, ja he lähtivät siitä syystä tekemään kävelykierroksen Eläintarhan ympäri katsellakseen sen vilkasta sunnuntailiikettä. Siinä menikin aika päivällisiin asti ja sepä kävely raittiissa talviluonnossa vasta nälän antoi. Mitähän jos tämän päälle syötäisiin päivällinen Seurahuoneella, ei ole mikään ilo mennä kotiinkaan yksin ruokapöytään, ehdotti Holm, kun he kävelyltään taas laskeusivat keskikaupungille; ja kun Heikki suostui, telefoneerasi hän kotiin poisjäännistään, — pitäähän sitä näin leskimiehenä vähän edes huvitella.
Tällainen pieni, maukas, kahdenkeskeinen juhlapäivällinen teki harvaksestaan oikein hyvää, se vilkastutti ja virkisti mieltä, — viinitkin olivat aivan erinomaisia. Ja he sopivat, Heikki ja Eemeli, niin hyvin yhteen, heillä oli useita samanlaisia harrastuksia ja näkökohtia ja heidän elämänsä oli monessa suhteessa ollut niin yhdenmukainen. Ja niinkuin usein ennen, joutuivat he siitä syystä nytkin puhumaan siitä, kuinka he sentään elämänsä taipaleella olivatkin osanneet taitavasti välttää kareja ja luovia luotojen lomitse, sillävälin kuin muut heidän aikuiset, sekin ja se, olivat vähäväliä käyneet matalassa ja repineeet purjeensa, taikka kokonaan purjehtineet kumoon. Ja Eemeli kehotti Heikkiä pian täydentämään elämänsä voitetun tarkotusperän, hankkimaan itselleen vaimon ensi tilassa, muuten on elämä puolinaista ja, mikä myöskin varsin tärkeää, perheellinen asema lujittaa ja vakaannuttaa miehen yhteiskunnallistakin asemaa. Ja siitä johtui Holm yht'äkkiä kyselemään:
— Kuule, miksi sinä salaat sitä suhdettasi arkkitehdin tyttäreen … niin, niin, oli siinä sittenkin jotakin, minua elä petä. Ettekö sopineet hyvin toisillenne?
— Ei asia toki niin pitkälle ehtinytkään, — jumalankiitos! Mutta, totuuden tunnustaakseni, likeltä se jo piteli, peijakas soi!
— Yhyy, eikö ukko sitten olekaan niin tukeva kuin on luultu?
— Ukko on ollut tukevampikin kuin on luultukaan, nyt tekee hän vararikon parin, kolmen viikon perästä.
Se oli suuri uutinen Holmille ja hänen kysymystensä johdosta rupesi Heikki siinä kahvia hörpittäissä aivan juurta jaksain kertomaan, miten sen tukevuuden oli ollut laita, sekä sen tulon että menon.
Alholm oli vielä moniaita vuosia sitten tavallinen kättensä tuloista niukasti elävä arkkitehti, joka laitteli piirustuksia enimmäkseen laitakaupunkien uusiin kivitaloihin. Mutta sitten rupesi hän ottamaan urakalle rakennusten teettoa ja vihdoin teettämään itse kivitaloja. Pääomia ei ollut nimeksikään, mutta vuokrista sai 4 ja 5 prosenttia enemmän kuin itse maksoi pankkiin, — se kannatti mainiosti. Ja pian nousi arkkitehti Alholmilla toinen ja kolmas kivitalo ja muutamain suurten onnistuneiden tiilikauppain ja tonttiluovutusten avulla pääsi hän arvaamattoman nopeasti niin pitkälle, että ensi talo alkoi olla velaton ja miehen nimi käydä rikkaasta. Ja rikkaasti elettiin; perhe tottui komeihin oloihin, rahasta ei ollut puutetta.
Mutta nousuunsa oli arkkitehti tarvinnut muitten apua, tyhjänä kuin alkoi, menivät asiat aluksi aivan luottopapereissa, joissa nimiä tarvittiin. Mutta nimiä saikin noina edullisina raha-aikoina. Sittemmin, päästyään jaloilleen, täytyi arkkitehdin taas vuorostaan kirjoittaa muille, joilta hän oli apua saanut ja joilla myöskin oli nopea nousu mielessä. Hänen takuusitoumuksensa nousivat suuriin summiin, vaan eipä ollut hätää, miehet olivat varmoja. Silloin rupesi kaukana maaseudulla muutamia uusia toiminimiä ja liikkeitä romahtelemaan. Suoranaisesti nuo asiat eivät häneen koskeneet, vaan kyllä muutamiin niistä, joille hän oli takuussa; nämä tarvitsivat uutta luottoa pystössä pysyäkseen. Piti kirjoittaa lisää. Vaan sittenkin niistä kaatui pari, se tapahtui juuri viime syksynä, jolloin kivitalojen vuokratkin rupesivat isosti alenemaan. Pankit vetäysivät varovaisiksi, kävi vaikeaksi sioittaa uusia sitoumuksia, kun vanhat nimet eivät enää kelvanneet… No, se meni kaikessa hiljaisuudessa, ei kukaan tiennyt, missä määrin tuo rikas talonomistaja oli noihin selkkauksiin sekaantuneena ja vielä kai hän kevätpuoleen itsekin luuli selviävänsä. Vaan pankit, joissa hänen paperinsa näihin asti olivat menneet puhtaasta kullasta, luulivat toista, rupesivat tiukkaamaan kohteliaassa muodossa… Ja niin lankesi tässä syyskesällä muutamia papereita — ei mistä uutta ottaa…
— No entä sinä, milloin sinä tutustuit perheessä? kysyi Holm, kun tätä myöten ymmärsi asian.
— Juuri ulkomailta palatessani viime joulun alla, sattumalta eräässä seurassa. Minä katselin vähän sitä tyttöä ja se katseli minua. No, ei siinä sen enempää ollut, tavattiin vain sen jälkeen tavallista tiheämmin. Näkyi tytöllä olevan muitakin hienostelijoita, vaan se ikäänkuin turvautui minuun; käskettiin käymään perheessä… Tyttö oli viaton, hän ei tiennyt isänsä asioista mitään, tuskin tiennee vieläkään — onneksi hänelle ja minullekin. Vaan minä sain, juuri kuin aloin olla lämpimimmilläni, yht'äkkiä silmäni auki…
— Ja vetäysit pois?
— No niin. Mitäpä varten juuri suotta, pakotta sekaantuisin semmoiseen vyyhtiin, — johan mulle ihmiset nauraisivat.
— Jaa, jaa, ne tuntosarvet, ne ovat sulla paikallaan.
— Ovat jumalankiitos vielä, vaikka jo vähän säpsähdin. Täytyy vasta tunnustella syvemmältä.
He olivat näitä tarinoiden istuneet kauan Seurahuoneella, muut päivällisvieraat olivat jo enimmät menneet ja huone tuntui kuumalta ja savuiselta. Teki hyvää taas päästä ulkoilmaan, ja he nakkasivat pienen mutkan »espikselle», katsellakseen kuinka siellä kaartilaiset kilvan liehakoivat kaupungin piikoja ja kaikkinainen kutu kävi kuumimmillaan. Vaan kun he taas olivat ehtineet torin laitaan, niin he erosivat. Holm muisti, että hänellä oli tekemättömiä töitä ja Heikki päätti vielä sinä iltana ajaa Kaivopuistoon, pistäytyä Juuson luona, muorille mieliksi jos ei muun vuoksi, arkena sitä ei niinkään jouda.
Juuso asui näet yhä vielä siellä vanhassa asunnossaan, jonne hän oli tottunut hautautumaan kuin mäyrä pesäänsä ja jossa hän päivät pitkät istuskeli työpöytänsä luona papereittensa ääressä, joista ei koskaan näyttänyt valmista kalua syntyvän. Sieltä hän ei lähtenyt juuri muuta kuin aamupäivillä kouluunsa, ei seurustellut paljo kenenkään kanssa eikä liikkunut missään. Siellä hän istuskeli nytkin, kun Heikki tuli hänen luokseen eikä noussut hän paikaltaan, vaikka kuuli ovikellon soivan.
Hilda tuli eteisessä Heikkiä vastaan ja näytti käyvän erittäin iloiseksi hänen tulostaan, ikäänkuin olisi sitä odottanutkin; hän tiesi äitinsä käyneen Heikin luona. Hän puristi kättä innokkaasti ja toivotti tervetulleeksi. Heikki yritti jo siinä eteisessä kyselemään, mitenkä talossa jaksettiin, vaan Hilda veti hänet kohta sisään Juuson huoneeseen. Tämä kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, kun kuuli jonkun tulevan, katsoi ensiksi pitkään ja oudoksuen, mutta säpsähti sitten, ikäänkuin olisi hän nähnyt jotakin pelottavaa ja tuttua. Hetkisen niin tuijotettuaan nousi hän ja tervehti Heikkiä kohteliaasti.
— Ah, sinuapa en ole tavannutkaan melkein koko tällä vuosiluvulla.
— Niin, itseäsi ei ole näkynyt missään, olet kovin ahkerasti istunut täällä kotona töittesi seurassa.
Juuso myönsi sen, sanoi tehneensä sen tahallaan, hänestä kun ei tähän maailman aikaan enää ollut juuri julkiseen elämään; eihän ollut hänellä siellä mitään vaikuttamista ja sitäpaitse hermostuttikin se häntä. Siksi oli hän vetäytynyt aivan syrjään ja yksinäisyyteen.
— Et löydä huoneestani yhtään sanomalehteä, sanoi hän, en välitä seurata näitä päivän tapahtumia, ne ovat mulle aivan kuin vieraita. Minusta teillä nykyajan politikoitsijoilla ei siis enää tule olemaan vastusta, lisäsi hän katkerasti hymähdellen.
Heikki ei ollut tuota pistoa ymmärtävinään, puhui vain ikään kuin neuvoen:
— Miksi teet noin jyrkkiä käänteitä, mitä syytä sulla on noin täydellisesti sulkeutua kuoreesi?
— Onhan syytä, kun kerran on mies vaakalla punnittu ja köykäseksi löytty. Ja minun mielipiteeni ja maailmankatsantoni ei nyt kerran kulje tämän ajan saranoissa enkä tahdo enää päästää omia vanhoja mielitekojanikaan valloilleen.
— Mutta sinä teet siinä väärin itseäsikin kohtaan. Eihän tuollainen tuppeensa sulkeutuminen ole terveellistäkään, siinä käy mies juroksi ja erakoksi ja kuoleupi pois.
— Sepä mulle taitaa ollakin parasta, se asema on juuri minua varten.
Hilda johti keskustelun jokapäiväisempiin tapauksiin ja otti Juusokin siihen osaa. Heikki koetti huomaamatta tarkastaa hänen käytöstään ja puhettaan. Ei siinä voinut huomata mitään muuta merkillistä kuin sen, että vanha vilkkaus ja tuli oli kerrassaan poissa, välinpitämättömyyttä ja väsynyttä katkeruutta kuvastui sen sijaan hänen puheistaan; koko olennossa oli jotakin masentunutta ja kyllästynyttä, aivan kuin jonkun suuren ruumiinponnistuksen jälkeen taikka kun puhutaan asioista, jotka eivät ensinkään huvita eikä innosta. Heikki nosti tahallaan puheen »Kyntäjä»-vainajasta, mainitsi sen kuolemasta, huomauttaen ettei kukaan enää tahtonut ottaa sitä hoitoonsa. Vaan silloinkin pysyi Juuso aivan kylmänä ja välinpitämättömänä, hän ei näyttänyt tuon kysymyksen vuoksi enää viitsivän kiihoittaa mieltään, hänestä oli yhdentekevää, elipä tuo eli kuoli, senkin kanssa hän oli jo tehnyt suorituksensa.
Mikähän se sitten mahtaa olla, jota mies itsekseen hautoilee ja yksinäisyydessään tuumii? mietti Heikki epäillen. Siinä salaisuudessa se sairas kohta juuri mahtoi ollakin.
Juuson ja Hildan väleistä ei vieras kerran käymällä voinut nähdä eikä päättää mitään varmaa, mutta Heikki saattoi mielessään kuvailla, että syynä rikkoumiseen juuri mahtoi olla tuo samanen Juuson tyly välinpitämättömyys ja hermostuttava raskasmielisyys, jota ei Hilda, vilkas ja elävä nainen, voinut ymmärtää eikä kestää. Nuo ominaisuudet näyttivätkin nyt aivan täydelleen hallitsevan Juuson luonnetta, niinkuin sitä ennen hallitsi kaikenmoisia asioita kohtaan liekkiin leimahtava innostus ja kiihko, — Juuso oli luonteeltaan aina ollut hillitön äärimmäisyyksien mies ja siksipä hän aina olikin esiintynyt niin liioittelevasti ja epäonnistuneesti. Nyt oli hän keikahtanut syvään raskasmielisyyteen, melankkoliiaan, ja se oli hyvin arveluttava merkki.
Heikillä ei ollut aikaa kauan viipyä — mitäpä hän siellä kulutti aikaansa. Lähtiessään kehotti hän Juusoa käymään luonaan, olihan heillä paljo yhteisiä muistoja nuoruutensa ajoilta, joita näin miehinä oli hauska muistella. Ja hän kehotti Juusoa käymään klubissakin, siellä oli taas uutta elämää ja uusia virtauksia, siellä tapasi tuttavia ja sai tarinoida päivän tapauksista, joissa myötään saattoi huomata uusia ilmeitä; ne voisivat kyllä huvittaa Juusonkin mieltä.
Tämä kiitti ystävyydestä, vaan hän ei voinut olla huomaamatta koko tässä käynnissä jotain tarkotettua ja epäiltävää, jotakin vehkettä. Ja hän vastasi välinpitämättömästi, että nuo tapauksethan eivät häneen kuulu, hän oli nyt onneksi päässyt talttumaan eikä tahtonut enää rasittaa itseään eikä muita.
Heikki tapasi hevosen kohta ulos tultuaan, istui kärryihin ja ajaa karautti takasin kaupunkiin. Jonkinlaisilla asioilla tässä täytyy ajella! nurkuili hän itsekseen, — pian ne sinne saavat hakea apumiehen, joka on tutkinut tiedettä toisessa tiedekunnassa kuin hän. Ei tule enää tuohesta lakkia, — tietäähän sen syyn tuohon löyhämielisyyteen. Se on aina vain se vanha hapatus, joka nyt on pukeutunut uuteen ilmestysmuotoon, se Juuson vanha naismainen tunteellisuus, joka ei ole koskaan antanut hänen järkensä tehdä tarpeellista tehtävätään. Ja siitä hänen näkyy olevan mahdoton päästä, nyt se on mahdottomampi kuin koskaan. Eipä kumma, jos muori on huolissaan ja Hilda murheissaan, sillä eihän hänessä ole enää ollenkaan jälellä järkevää miestä. — Hm! Jos kerran vielä tulevat multa neuvoa kysymään, niin annan totisesti minä tepsivän neuvon: Koettakoot päästä hänestä eroon! Sillä siitä miehestä ei tottatosiaan enää koskaan tule ehyttä.