III. HEIMOLAISKANSAN LUONA.
Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista itää, ja kauas kaikkosi jänis ja peura polkutien varrelta, jossa erämaan rauhaa häiritsi matkamiesten meluava lauma. Siimekseen peittivät päivän korven korkeat petäjät, mutta se läntinen pilvenlonka ei toki sadetta nostanut, se vaipui kuivana alas, kertoen kauas taaksepäin jääneen Karmalan Erä-ukolle piispan luontoakin hallitsevasta mahdista.
Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon Vahvajärvelle ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan. Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä, roihuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat, mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen hiillokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä kevätkesän valjuun yöhön.
Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin. Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat heidän aikaisiltaan ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi nuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon miehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoillaan tervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet muualla kuin sotaisissa kahakoissa erämailla. Heimojen välit olivat perin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat toisiaan milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti, kulki tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.
— Eipä liene näin lukuisaa matkuetta koskaan tämän taipaleen kautta kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen öiselle selälle, johon kelmeä taivas kuvastui.
— Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan, vastasi verkalleen Suopellon Sipi. — Mutta ennen aikaan ovat näitä välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä taida vielä niin ylen paljon aikaakaan olla. Isävainajani ne vainon ajat vielä hyvin muisti.
— Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.
— Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne kulkeutunut. Mutta jo silloin ennen vanhaan, kun siellä suurten koskien takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat ollen sotaisia, viekkaita miehiä — ja niinpä ne ovat vieläkin —, nekun illan hämärässä kylän laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan … ja sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen… Niin, paljon niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja. Niin ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä Hämeestä, ja silloin ne ovat isoisät joukkoineen Sysikorpeen muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden samain salotaipaleiden taa.
— Mistä niillä oikein oli ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus vaikeni. Ja tämä huudahti:
— Mistä! — ne oli ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hänkin puolestaan ja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat silloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.
— Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli
Karjalaan?
— Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässään, hirvennahkaiset kilvet kädessään. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin ja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki elävät, ja tavaraa paljon kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.
Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä valju taivas ja tumma vesi sulivat yhteen. Mutta taas Laurin mielessä virisi uusi kysymys:
— Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?
— Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, — hyvin me heidän kielensä ymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat heimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä suurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen törmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset ja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves puusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan, monta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet vasta vähitellen ja pakolla sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät hämäläiset että myöskin savolaiset.
— Niin, Ruotsin miehet.
— Niinpä niin, heidän soturinsa ja herransa, heidän pappinsa, heidän voutinsa. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, joka nytkin melkein joka vuosi kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen vihojen peruja.
— Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.
— Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha, eikä se ole lauhtunut koskaan.
Lauri oli kuunnellessaan noita tarinoita heimonsa vanhoista taisteluista ja kärsimyksistä mielikuvituksessaan muodostellut niistä jo kirjavia taistelukuvia. Hän näki heimonsa ja isänsukunsa vuoroin maahan masentuneena, vuoroin koston tuleen tuprahtaneena. Ja hän ajatteli jännityksellä, että hän nyt juuri oli kulkemassa noiden ikivanhain vainolaisten kotoisille kylille, näkemään läheltä nuo samat vihatut miehet, jotka olivat niin paljon surua hämäläisten koteihin miespolvien varrella tuottaneet ja joista hän lapsuudestaan asti oli vain hirmujuttuja kuullut.
Mutta hänen toverinsa nousi:
— Katso, tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiilloksen vieressä loikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa lähtee taipaleelle.
Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja katseli, miten aamutuulen ensimmäiset väreet lahden pintaa elpymään herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä, metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän ajatteli, että vielä on kerran hänenkin aikansa, kerran se kostaa hänkin sukunsa surmat ja surut…
Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino nyt vuorostaan hoiti vartian virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä, näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin, siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.
Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli hänen itsekseen virkahtavan:
— Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa valmis valkama!
Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:
— Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?
Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:
— Taitaa olla melkein siltä väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina on luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät työntymään meidän erämaille ja vesille.
Piispa hymähti. Taas sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli Hämeen rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Saattoihan hän jo arvata kuulevansa sen tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin, jolla kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta takamaariidoista. Ja piispa kysäisi äkkiä:
— Vihaatko sinäkin jo savolaisia?
Veret kohosivat nuorukaisen ohimoille, olipa kovin äkkiä tullut se kysymys. Mutta äskenpä hän juuri oli sitä ajatellut, ja hetkeäkään empimättä hän nyt vastasi:
— Vihaan!
— Miksi, — mies sinun iälläsi jo?
— He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta isän tappoivat — ja äidin.
Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin sisälsi hyvin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.
— Vai tappoivat, milloin ja missä?
— Puolikymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.
Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.
— Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa — niinkuin isäsi aikoinaan?
Nuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, — niinpä tekisi hänen sijassaan joka mies.
Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, — milloin se talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta asti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain naapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein surren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:
— Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus, sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen välille.
Lauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään on pitempikin kuin eilen.
— Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt, katkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä syrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: — Ja sinä poika, käy herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas … etkö ole sinäkin Karmalasta, oletteko veljekset?
— Emme, vaan veljesten lapset.
— Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin kalajärville kostamaan?
— E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.
— Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä saattoväki aamumessuun!
Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.
Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua, muistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut. Savolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, — harvoinpa näille kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi tapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.
— Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!
— Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme kokemaan?
— Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!
Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin pitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.
Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunta vuotta sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Novgorodin venäläisten pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja siellä olivat siten sekä uudet yhteiskunta-olot että kirkolliset käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa. Ennen oli Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan katsottu kulkeneen juuri niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten ja hämäläisten, asuma-alat. Mutta senjälkeen kun Savon kihlakunta oli lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa, lohkaistuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään. Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Novgorodin, puolelle rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi, oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan kummallakin puolella rajasaloa.
Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaiseva tehtävä. Mutta murheekseen piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin vähäinen. Hän antoi sen vuoksi jo heti ensimmäisenä aamuna Suur-Savoon tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden pitäjän ja Juvan kappelin papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan. Näitä asioita hän aikoi saarnoissaan selitellä sille savolaiselle kansallekin, jota oli sangen lukuisasti piispankäräjille kokoontunut, kehoittaakseen sitä naapuruussovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.
Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuen seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa ja että siellä ilmikahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten välillä.
— Muuan mies on jo lyöty veriin ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee siellä miesten käsissä, — kuulkaa noita huutoja!
Säikähtynyt pappi repäisi oven auki, ja aivan oikein, sieltä naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa tempaisten.
— En sitä ymmärrä, vastasi pappi. — Pientä kahnausta oli aluksi ja yhtäkkiä se leimahti…
— Tulkaa, käykäämme tuon kiihoittuneen kansan luo!
Ja piispa lähti kiireisin askelin, mutta juhlallisen vakavana astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätientakaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta naisia ja lapsia ulisten juoksi pakoon. Papit ja munkit seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. —
Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä viettäneet?
Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin niin paljon, että vanha piispa näki, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli, jota hän oli aikonut juurruttaa mieliin, kuinka herkkä kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan nytkin, vaikka hän itse oli saapuvilla.
Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet. He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.
Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.
Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, — lyhyenläntä jurrikka, pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä, — ihan siihen aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta tutkimaan.
Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen kuvan. Vihdoin jo kysäisikin:
— Mistä sinulla tuo solki on?
Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle ja hän vastasi vähän tiukasti:
— Sitäkö himoitsisit, — omanipahan se on!
Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja uteliain, jonka hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse ärtyen ja ärsyttäen:
— Omahan se on ryöstettykin tavara, — tuttu on tuo vaski tässä talossa!
Ja toiset säestivät:
— Vai sillä soljella tulit Savoon rehentelemään!
Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli soljen saanut lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta ukko ei ollut hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän soljen oli saanut, oli vain käskenyt Laurin sitä tarkoin säilyttää. Varmaankin solki oli sodasta saatu, varmaankin nyt savolaiset sen tunsivat jonkun kaatuneen heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kuin se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin silmäin kiukun. Toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:
— Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.
Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:
— Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.
Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena karahti silloin nuori hämäläinen pystyyn, viskasi ärhentäjän luotaan, niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:
— Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia kopeloi!
Se oli kahakan alku. Pystyyn olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva, päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo, — siitä ja miehen ryhdistä saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:
— Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.
Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan leiskautti uuteen tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten virkahti savolaisista yksi:
— Niitä penikoita on vähän nokitettava!
Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä kiukkuaan, hän huudahti:
— Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin ukkokin, jonka hampaat tunnutte tuntevan!
— Purepas, maitohammas, karjaisi siihen tuo lähinnä seisova riidan aloittaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.
— Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. — Ja tulkaapa vielä kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!
Toisetkin savolaiset kävivät kiihoittuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet ja Suopellon Sipi astui esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:
— Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon miehiä siihen, mihin meitä yksi!
Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä kirveitään, — kaikki huusivat ja melusivat.
Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan nähnyt ja kiiruhtanut siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillä välin kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin, verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen, joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu vallitsi taloissa ja kylätiellä.
Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden ja hänen voimakas ääneni jyrähti yli metelin:
— Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!
Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittaen, jäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:
— Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne miehet, polvillenne pyhän ristin eteen!
Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen puhui:
— Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin juurella käytte tappelemaan toistenne verta vuodattamaan! Veljinä teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että pyhä Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!
Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; kaikki tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluisa joukko, miehet, naiset ja lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jäljestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään ja järvelle saakka.
Mutta jo piispan puheen aikana oli Lauri nostanut nurmelta nuoren orpanansa, jonka verinen pää hervottomana retkotti, ja kantanut hänet rantaan, jossa hän Heinoa valellen virotti ja pesi hänen paksuiksi turvonneita huuliaan. Pian siellä poika virkosikin, ja syljeskeli vain ja sadatteli, kun olivat häneltä kurkkuun asti etuhampaan iskeneet.
Mutta hetken kuluttua astui orpanusten luo siihen venhevalkamalle ääneti ja varpaillaan nuori tyttö, joka toi saunasta liinasen, millä Heinon kasvoja kuivata. Se oli solakka ja hento tyttö, lapselta hän vielä etäämpää katsoen näytti, mutta kun hän siitä oikaisihe ja silmille valahtaneen keltaisen tukkansa päälaelle sitoi, niin jo näki, että siinä oli tyttö naisen ikään ehtimässä. Pehmeät olivat hänen hienosti ahavoituneet poskensa, ja säälivä veitikkamaisuus näytti väikkyvän tytön silmässä, kun hän vieraan virkoamista katseli. Hän oli hänkin ikäänkuin säikähdyksistään tointunut ja iloitsi siitä itse.
Sanaakaan siinä ei puhuttu. Vasta kun tyttö, liinansa kivelle jätettyään, lähti astumaan poispäin rannasta, virkahti hänelle Lauri, jonka mieli jo äskeisestä kahakasta oli aika lailla rauhoittunut:
— Oletko tämän talon väkeä, tyttö?
— Olenpa kyllä, miksi niin?
— Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, — kuin veljesi äsken.
Tyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon vainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää puhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö pysähtyi ja vastasi:
— Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan soljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka muutenkin on kärkäs tappeluun.
Kummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä hiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:
— En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut lahjaksi.
— Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin aamulla, kun sen rinnassasi näin, — anna minulle se solki!
Lauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän jäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa tuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo kirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi puhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.
— No, annatko? — Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin viivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle soikea antaessaan.
Nyt Laurikin jo naurahti ystävällisesti:
— Veljesi olisi solkeni väkisin vienyt, mutta väkisin sitä ei tuosta ota kukaan, jos minussa henki lie. Mutta sinä, tyttö, sinä sitä pyydät — ota!
Ja hän rupesi solkea kauluksestaan irroittamaan. Mutta hän ei sitä vielä irroittanutkaan, vaan virkkoi:
— Entä sinä, mitä annat minulle sijaan, jos sinulle solkeni jätän?
Miksipä sen palkkiotta sinulle antaisin!
Punaiseksi karahti nyt tyttö. Hän mietti taas pakoon juosta — eipä tiedä, vaikka tuo mies hänet syliinsä koppaisi! Mutta hän ei kuitenkaan juossut pakoon, paikoiltaan vain vastasi:
— Saat toisen soljen sijaan…
Ja tyttö pistihe saunaan ja tuli sieltä tuokion kuluttua pieni valkoinen solki kädessään.
— Vaihdatko?
— Näytäs, virkkoi Lauri viivytellen. — Minun solkeni on sodasta tuotu…
— Mutta tämä on hopeainen, eikä siitä tappelua synny.
— Vaikka se on saatukin savottarelta! Oli menneeksi, kädestä käteen, noin!
Se oli silmänräpäyksen kädenvaihto, mutta Laurista tuntui, kuin se pikainen hipaus olisi sytyttänyt tuleen hänen verensä, niinkuin taulaan hipasemalla tuluksesta kipuna lentää. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua tuohon pehmeään kämmeneen … mutta seuraavassa tuokiossapa juoksi jo tyttö ahdetta ylös taloa kohti. Siellä törmällä hän pysähtyi kumminkin vielä hetkeksi ja virkkoi ilkkua äänessään:
— Nyt luullaan Karmalan poikaa pelkuriksi, kun hän uhattuna heitti pois voittosolkensa.
Hetkeksi Lauri säpsähti, hänen mieleensä vilahti ajatus, että oliko tuolla velholla todellakin petos mielessä… Ei, hän naurahti jo samassa omalle epäilykselleen, katsellessaan törmällä seisovaa tyttöä. Velho hän on, onpa totta tosiaankin, mutta hänellä on toinen mahti, ei viekkauden. Ja hän vastasi:
— Onpa minulla toinen voittosolki sijassa, näytänpä sen soimaajille.
Ja jos sittenkin viekastat, tulen hakemaan omani pois.
Silloin törmällä seisova impi ojentautui suoraksi, miltei ylpeäksi, ja uhmaa oli hänen äänessään, kun hän huudahti:
— Tule, mutta väkisin ei Hilpan solki enää täältäkään lähde.
— Entä pyytämällä, lähteekö?
— Koeta!
Sulaksi oli taas heltynyt tytön ääni, kun hän sen viimeisen sanansa virkkoi, mutta samassa hän juoksikin jo törmältä pois ja hävisi asumusten taa. Nuorukainen seisoi yhä rannalla, pieni hopeasolki kouransilmässään ja katseli ylös ahteelle, jonne tuo kirkas ilmestys oli kadonnut. Se oli poissa, mutta hänen oli vaikeata siirtää silmiään siltä paikalta, josta äsken oli kajahtanut tuo heleä ääni: "Koeta!"
Tuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot nuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä istuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia veriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta ihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:
— Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?
— Niin kuka?
— Tuo tyttö, joka liinan toi, — tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan minä, kun se nauroi.
— Nauroiko, — lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo taloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?
— Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä, ennenkuin täältä lähdetään.
— Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää olekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.
He olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä äsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet harhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi vielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät Savilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla, ei kujalla, ei ovien takana.
— Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.
— Haenko — en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään mekin.
Nuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan piispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.
Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, — sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon, niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat…
Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet sulamaan, — niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata siunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet vielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan ohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi oven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan tyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen pihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa hartaudessa taikurin ympärillä, — sama väki, joka äsken kirkossa niin nöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä varotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi poppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on taas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään… Se on toivotonta…
Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa, nousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta!
Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli mukaansa ottanut, isä Klemetin, — hänet hän tiesi sekä kansan elämään ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään oli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi havaitsi.
Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti kumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:
— Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan tyydytystä?
— Mitä käskette, piispa?
— Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin käsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, — tahdotko jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?
— Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä on kirkkovenheitä rannassa.
Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen tehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja yhden miehen voima on vähäinen…!
Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä hänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.
Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:
— Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?
— Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. — Hevoset ovat jo levänneet.
— Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?
Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen kysymykseen ja virkkoi sitten:
— Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei tervehdittykään.
Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta, aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat vihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:
— Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! — Mutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen saattajanaan oli runnelluksi tullut:
— Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajankaan. Mikä olikaan nimesi?
— Heino.
— Heino, — ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin nimeksi, eikö niin?
Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa huomasi hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:
— Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.
Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet ja piispakin hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas heille jäähyväisiksi lausui:
— Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!
Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka äärillä he eivät tunteneet matkaansa turvalliseksi. Niin, syvällä, syvällä asuu heimoviha! —
Vasta pitkän matkaa saloa ratsastettuaan asettuivat hämäläiset saattomiehet illan hämärässä käyden peräkkäin ajamaan metsän kapeita karjapolkuja pitkin.
Viimeisenä joukossa ratsasti tällä kertaa Karmalan miehevä Lauri. Matalat olivat toisten ratsastajain mielet ja ilottomat heidän mietteensä, — hänen mielessään sitävastoin vain risteilivät tällä erämaantaipaleella valoisat kuvat, jotka karkoittivat kaikki kaunan ja tappelun muistot. Ja niistä liehuvista mietteistä muodostui pian yksi ainoa kirkas kuva, joka painui sitä selväpiirteisemmäksi hänen mieleensä, kuta kauemmin hän sitä muistoissaan hiveli. Se oli kuva keltatukkaisen immen, joka seisoi törmällä ja helakasti nauroi. Ratsastaessaan siinä varjoisia metsäpolkuja pitkin pujotti hän nyt mekkonsa rinnukseen sen pienen hopeasoljen, jota hän siihen asti oli kouransa silmässä pitänyt, eikä hän luullut kenenkään sitä huomaavan. Mutta hänen edellään ratsastava toveri älysikin hänen mekostaan hopeasoljen ja kysäisi:
— Vaihdoitko savolaisilta itsellesi uuden soljen?
— Vaihdoin.
— Katsoppas vain, taitaa olla hopeainen. Annoitko mitä väliä?
— En, kädestä käteen vain, vastasi Lauri verkalleen.
Mutta itsekseen hänen teki mielensä lisätä: Eipä tiedä, ehkä annoin, ehkä otinkin jotakin väliä.