IV. KALAJÄRVILLE.
Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan asti, vilvoittaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä kuusten lomitse nopeasti astuivat. Mutta laaksoissa ei latvakaan heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.
Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse näihin esteisiin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä auttanut jonon viimeistenkään jäljemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt jalka taikka raskaalta tuntunut taakka hartioilla; ei varsinkaan tällä louhisella Matokankaalla, jossa kerrottiin kolmen tangon pituisen erämaan käärmeen nielaisevan kitaansa yksinäisen erämiehen kuin itikan, vieläpä suksineen, sompineenkin. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli lepytetty erämaan haltia.
Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti könttinsä viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle kalliolle; toiset, sitä mukaa kuin perille joutuivat, tekivät samoin. He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa. Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa sidottuina oli useammilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät, että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat; ja nahkaiset olivat heillä kapeat kaatiotkin, jotka ruojukenkäin pulteilla olivat tiukasti pohkeille sidotut. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.
Tämä hämäläisten erämatkue oli nyt kulussa kalajärville suuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se oli jo näinikään saloa astunut muutaman päivätaipaleen ja läheni nyt vanhojen takamaittensa ensimmäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.
Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin — siksi riippui miehen vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio — ja naiset kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu, nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti tuossa monipäisessä joukossa.
— Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Venheheittoon, niin virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä taipaleet kulkenut.
— Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.
Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet. Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut. Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin kesät erissä viipyä.
— Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään, iloitsi Leena-muori edelleen.
Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä kesänä jäädäkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti, missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kuljettu. Ja Pilvenperän vanha, vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:
— Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!
— Niin, no mitä vitkasteltaisiin?
Taas miehet toisiinsa katsoivat. Oli kai nyt jo parasta ilmaista koko eräjoukolle se kotona keväällä tehty, mutta miesten kesken salassa pidetty päätös, jolla oli omat tarkoituksensa, — niin arveli Karmalan kookas Erä-ukko, jonon johtomies, joka siinä padan ääressä ääneti linnunluuta nakersi. Ja hän virkahti nyt rauhallisesti:
— Ei, akat, ei tänä kesänä Venheheitossa verkkoja kastella, sieltä on meillä vielä pitkä soutu edessä.
Äänettömästi se tieto erämatkueessa vastaanotettiin. Taisipa siitä useimmilla jo ollakin aavistus, mutta nuorten miesten mielissä se ilmoitus sittenkin riemua herätti. He nyt vain ikäänkuin odottivat lähempiä tietoja niistä aikeista, joiden pääsisällön ukko näin oli ilmaissut. Mutta levotonna kysyi Leena:
— Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan. Lienevätköhän siellä apajat sen antavampia?
Ukko rykäisi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä kitkettävä. Siksi hän rykäisi ja vastasi:
— Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä pohjoisemmilla haukivesillä.
Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:
— Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut suotuisampi kuin näillä lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä — muukaan onni.
Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimmahtaen hän vastasi:
— Kyllä täällä kalaonnesta vastataan ja juuri nyt on meidän huolta pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. — Hän viskasi jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi: — Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset riistasta välitä, kun se on haettava, vasta silloin, kun sitä ei enää aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä majavia sieltä — eikä pian lähempääkään!
Ukon puhetta kuunteli innostuneena koko miehinen joukko, joka sen ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi, kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin selitti nyt päättäväisenä:
— Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät, vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätä riittäisikin. Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja suojeltava heidänkin oikeuttaan.
Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautunein iloisin mielin:
— Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, että
Maanselkä vastaan töksähtää!
Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:
— Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa tappelemaan käydä.
Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle, kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut. Tyttö virkahti sen ikäänkuin ilkamoiden, mutta tuntuipa vähän värähtävää levottomuuttakin hänen äänestään, — kuvaukset Savilahden kirkolla tapahtuneesta tappelusta olivat häntä niinkuin monta muutakin taas säikähdyttäneet. Ja ehkäpä värähti nuoren neidon äänessä pelkoa siitäkin, että tuo kaukainen retki voisi tuottaa vaaran jollekin, joka oli hänen mielelleen erikoisesti rakas.
Mutta heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi ääneensä Tiuran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:
— Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste tule.
— Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen nyt, veriset apajat se nyt Nilakasta vetää! — Niin säesti Ilvesmäen sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. — Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella saadaan!
Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:
— Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.
Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin pudistelemaan päätään.
— Ei ne pysy, siihen älä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.
Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti hän vain:
— Siellä perilläpähän se nähtäneen, ovatko savimiehet siellä, vai eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin siellä olla!
Se oli kuin päätöslauselma ja siihen katkesi keskustelu Jumalanmäellä. Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen tukahdutettu huokaus, kertoen siitä tuskasta ja niistä kärsimyksistä, joita äidit ja puolisot niin usein ja niin syvästi olivat saaneet tuntea noiden miehiä syöväin erämaakahakkain johdosta.
— Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!
Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:
— Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa se vielä kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat on loppuun saatava. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt, kun savolaiset näkevät, että me emme omastamme hellitä…
Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin entiset Lapinkorven riidat, siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja kysäisi:
— Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne ovat meidän?
— Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut, innostui hän pian kertomaan: — Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Missä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme, ja nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty… Kerran sitten osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, — mikä heidät lieneekin tänne opastanut! Ja sen kerran perästä ne ovat tänne useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset ovat arkailleet ja veltostuneet.
— Sinä muistat siis, ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi kerran takamaillemme tulivat?
— Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat! Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, — luulimme näet tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä … niin, silloin me nähtiin ensi kerran savolaiset.
— Hyökkäsivätkö yöllä?
— Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet, ja kun oli menty maata, syöksyivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia, haavoitettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, — suurta matkuetta ei meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme polttivat…
— Entä te?
— Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen rintamaa. Emme älynneet aluksi, mistä niitä sellaisia raatelevia eläjiä oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille — ja jo loimusivat tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!
Sen kiitoksensa ukko singautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä lisäsi:
— Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta nuo ensi tiensä he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takana, yksinäistä jousimiestä metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet — siihen ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä tavanneet. Toisilta ovat he silponeet jäsenet ja syöttäneet ne koirillaan, — raaka, raaka on niillä luonto!
Siihen ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja vihasta pingoittuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:
— Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin meidän talon väki sinne järville jäi?
Mutta Karmalan ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:
— Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja — taipaleelle!
Mielellään olisivat miehet siinä syönnin päälle vielä hetkisen levänneet, kernaasti olisivat ukon kertomuksiakin kuunnelleet. Mutta ei auttanut, kankein jäsenin siitä täytyi pystyyn kavuta ja taas taakkain alle paneutua; pitkiä ettoneita ei ukko koskaan suonut eräjoukolleen. Tuokion kuluttua tuo pitkä jono olikin taas liikkeellä, uutta laaksoa myöten kiemurtelemassa uudelle kankaalle ja siitä alas suonlaitaan, aina vain kauemmas pohjoiseen. Pian oli leiripaikka tyhjä, tulet sammutetut ja ainoastaan koirat siellä vielä hetkisen jyrsivät niille heitettyjä luita ja lähtivät sitten nekin kiireen vilkkaa oikaisemaan miesten jäljille kostean notkon läpi. Sieltä eräkulkueelle tuontuostakin haukuntaa kuului, kun pystykorvat juostessaan olivat yhyttäneet jäniksen taikka hongan latvassa kyyhöttävän mustan metson, jolle ohimennessään äkäisesti ärähtivät.
Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta kun oli pari kangasta kuljettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taempana nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella, matalalla äänellä:
— Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi — isäsi, setäsi ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä paljon muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on näinä vuosina lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on näet mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun.
Ukko käveli hetken ääneti, tarkkasi vanhoja tiemerkkejä ja survoi keihäänvarrellaan suosammalta. Sitä tehdessään vilkaisi hän tuontuostakin pojanpoikaansa, joka leveärintaisena ja rotevana hänen jäljessään astui, vilkaisi hellin ja samalla ylpein mielin. Tästä pojasta oli hän kasvattanut seuralaistaan erämiehenä, hänessä hän toivoi hämäläisten vanhojen sukumuistojen elävän ja elpyvän, tuohon voimakkaaseen vesaan hän tahtoi valaa vanhan tammen mehua, istuttaa miehuutensa avut, rohkeuden ja raudan ja sukunsa perinnäisen koston.
Verkalleen alkoi hän kertoa, aluksi katkonaisesti, joskus pysähtyen muistoissaan, mutta sitten taas pian vilkastuen, kiihtyen, ääntään koventaen, niin että Laurin jäljestä kulkijatkin toistensa kintereille kiirehtivät ukon tarinaa paremmin kuullakseen, vaikka hän luuli yksin pojanpojalleen puhuvansa.
— Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kuljettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, — ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.
Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäisi synkästi, ennenkuin jatkoi:
— Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme karkoitettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti. Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen hylkäsivät…
— Hänkö vainolaiset saunallenne toi ja yölläkö taas? — kysyi Lauri jännittyneenä.
— Ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken havaitsivat otolliseksi ryöstölleen; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, — aikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, — kunpa olisivat ehtineetkin!
— Miksi niin?
— Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän ilveksenajajat palasivat salolta, — heitä oli puolikymmentä miestä, isäsi ja setäsi niiden joukossa, — kun törmällä yhdyttivät oudolla asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa, eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat keihäisiinsä ja tappelu syntyi… Me kalamiehet kuulimme majarannasta tuohitorven töräyksen, — se oli sovittu hätämerkki — ja arvasimme, että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista lähti, avuksi koetimme ehättää, ja ensimmäisenä meidän venhe lahden suulle saapuikin.
Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään korpikuusia kohti, ikäänkuin osoittaakseen, miten hän venheensä perästä suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.
— Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhunkeihäs oli sedälläsi kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti…
Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:
— Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen mennä saaliinensa tiehensä, mutta heidät näkyi vallanneen petomainen murhainto. Miesjoukolla he keräytyivät setäsi ja isäsi ympärille, kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan piteli, vaikka hän nähtävästi jo haavoitettu olikin. Muistat isäsi, mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän horjahti…
Ukon ääni, joka taas oli sitä mukaa kovemmaksi paisunut, kuta enemmän hän kertoessaan innostui, sortui nyt käheäksi. Hänen kasvojensa lihakset olivat jähmettyneet koviksi jäntereiksi, hän puri leveitä leukojaan vastakkain, niin että narskuivat vanhat hampaat, hän oli kamala nähdä, kun hän hetkeksi taapäin seuralaisiinsa kääntyi. Mutta olipa taas entistä enemmän terästä hänen äänessään, kun hän tuokion kuluttua kertomustaan jatkoi:
— Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta kapsahtanut minua ennen veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdimme, survasi vihamies keihäänsä haavoitetun rintaan — ja kääntyi samalla pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkaisi ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään… Minä tempasin aseen jonkun kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat jo kupeillani ja miehiä viittasin perästäni rientämään…
Melkein juoksuun oli ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka taas rämähti särkyneeltä. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen olivat ehtineet:
— Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jäljen se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli nostettu. Mutta kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, — miehen mukana asekin kuopattiin.
Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysäistäkseen:
— Entä äitini … niinhän olette kertonut, että hän joutui samaan hautaan?
— Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta jatkamaan. — Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi ja aamulla hän oli vainaja. Lieneekö vainolainen häntä niin pahasti potkassut, vai sattuiko tuo kamala näky ja puolison kuolema häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, — ei! Kaikki kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun, joka iältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, — ei se ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi haavoitettua rintaa … ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut ehtiä apuun…
Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt ukko salotietä eteenpäin. Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.
Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykki hänen suonensa ja koston muikeat myrkyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.
— Ukko, sanokaa — niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, — sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä ajoitte takaa?
Hiljaisella äänellä ukkokin vastasi:
— Tapasimmehan osan heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa haavoittuneet ja haavat viivyttivät heidän pakoaan. Pari heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta…
— Mutta?
— Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, — niin en olisi minä koskaan tehnyt.
Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:
— Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?
Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:
— Oli.
— Sama, joka isäni kuoliaaksi survaisi?
— Sama.
— Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?
— Niin lienee ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen soljen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?
Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:
— Tallessa on.
— Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, — nyt sen ymmärrät jo sinäkin, että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun, jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt on meille uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee siitä suvulle vastata. — Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä, kuinka raskas se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.
Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin ukko, olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä suuren tehtävän.
Mutta Laurin niissä mietteissä luoviessa puhui ukko vielä, ikäänkuin noita koston mietteitä yhä säestäen:
— Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti kuljettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta. Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat, joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljonkin verta ja miesten surmaa.
Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa mielessä jo syttyneen tiesi.
Mutta tuo kipuna, jonka Erä-ukko näin sytytti kasvattipoikansa mieleen, viritti tulta monen muunkin nuoren miehen rintaan, niiden, jotka olivat ehdättäneet jonon päähän Erä-ukon kertomuksia kuulemaan. He polkivat tunnin tuntinsa perästä aavoja suomaita, jotka kävivät sitä vetisemmiksi, kuta kauemmas pohjoiseen ehdittiin, ja heidän mielessään kävi vähitellen kirkkaaksi tajunta siitä, että he eivät kulkeneetkaan nyt vain pyyntiretkelle, mutta myöskin kostoretkelle. Ja kun miehet vihdoin illan suussa väsyneinä retkahtivat kosteille havuille yönuotion ääreen, silloin tunsi Lauri, jonka silmästä sakeat mietteet karkoittivat unen, käden, joka hänen kouraansa puristi. Hän kohosi ryntäilleen konttinsa päälle, joka hänellä päänalaisenaan oli, katsoi vierustoveriaan: Se oli Tuira, Jämsän erämiesten verevä veitikka, joka hänkin posket pohteissa istualleen nousi ja hiljaa kuiskasi:
— Lauri, me kostamme isäsi! Leimuamaan oli näet ukon taipaletarina saanut Tuiran Vilpunkin herkästi syttyvän sydämen ja hänellä oli tarve jo tuoreeltaan ilmaista se intonsa toverilleen, jonka rinnassa hän tiesi saman tulen palavan. Ja hän lisäsi:
— Tuntea saakoon vielä tänä suvena Tarvaisen joukko, jos se eriin tulee, että viha elää Hämeen miehissä. Tuohon käteen!
— Niin, Tuira, me kostamme.
Herkkämielinen toveri nukahti samassa siihen päätökseensä. Mutta Laurin mielessä risteilivät kirjavat kuvat, jotka nopeina toisiaan ajoivat. Ja yhtäkkiä välähti silloin muita kirkkaammaksi uusi kuva, joka, mistä lieneekin mieleen tullut, hetkiseksi karkoitti siimekseen kaikki Laurin suuret aikeet ja suunnitelmat. Se oli törmällä seisova tyttö, joka punanauhaa kutriinsa sitoi…
Lauri säpsähti. Kuinka pääsi tuo melto muisto juuri nyt himmentämään hänen mieheviä mietteitään…? Tarvaisen tyttö, verivihollisen sikiö, joka hänet hetkeksi oli hempeillä silmillään lumonnut, — pois mokoma muisto! Tuo tytön isähän se juuri teurasti haavoitetun miehen ja aseettoman naisenkin surmasi, äidin armaan, ja syöksi koko suvun pitkään suruun, — juuri siihen mieheen, siihen sukuun, oli Laurin koottava vihansa armottomin kosto! Kosto hänelle, kosto koko heimolle, — ei armon ajatusta kenellekään!
Niin päätteli nuotion luona lepäävä nuorukainen ja se päätös oli luja ja pyhä. Mutta vielä ennenkuin pehmeäsiipinen unetar oli ehtinyt hänen luomensa kokonaan ummistaa, loihti se hänen hallavalle taivaalle tähystäväin silmiensä eteen taaskin uusia, liiteleviä, nopeasti vaihtuvia kuvia: Mustapintaisia miehiä, jotka ikenet irvissä puremaan työntyivät ja joita hän henkensä hinnalla luotaan hosui, niinkuin kerran hosui kontiota, joka Mustanahon laidassa oli talon hiehoa ahdistellut. Mutta näitäkin mielikuvia ylempänä liiteli yhä, kaikista kielloista huolimatta, ilkamoiva immyt, joka kädellään viittoi ja kuiski:
— Tule, koeta!
Ja siihen mielikuvaan hän lopultakin nukahti.
Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaisiin peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille ja niihin nyt pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.
Venheet olivat lujat ja hankavat, soutajat piipivoja. Soudettiin päivä ja soudettiin toinen, ohi soudettiin monen tunnetun verkkomatalan ja nuotta-apajan, ja vaikka Iisveden aavoja viiletettäessä monen soutajan silmä kaihoillen katseli tuttuja saunarantoja ja vanhoja kaskiaukeita, niin ohi niidenkin huopasi Erä-ukko, joka etumaisen venheen perässä istui ja väylät selvitti autioiden saarien lomitse.
Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös Nilakan päähän ja erään lahden suulla seisautti ukko selällä venheensä ja viittasi melalla lahdenpohjaan, missä petäjäin siimeksessä helotti sievoinen nurmikkoranta:
— Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat saunat vieressä.
Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystyyn jääneet, sen jälkeen olivat savolaiset käyneet nekin polttamassa.
Mutta ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan soutuaan ja virkkoi:
— Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa, nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.
Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän etempänä vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt venheet laski.
Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen ukko venheestä astui ja virkkoi:
— Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.
— Mutta ei tässä muuten ole paljon sateelta suojaa, virkkoi vähän pisteliäästi Suopellon Leena, katsellen törmällä kasvavaa katajaista ryteikköä. Hän olisi tahtonut pysähtyä lähemmäs vanhoille, valmiille saunoille eikä malttanut nyt olla sitä tyytymättömyyttään ilmipurkamatta.
— Ei, muori kulta, vastasi ukko leikkisästi. — Mutta ne saadaan, saadaan!
Mutta nuori väki oli uuteen majarantaan ihastunut ja joku liuhuparta sieltä jo huudahti:
— Heti nyt pojat rantakalan pyyntiin!
— Hei, verkkoja kastelemaan! intoili toinen, purkaen jo kontistaan talvella kudottuja verkkoja.
Mutta ukko pysähdytti vinhalla kädenliikkeellä heidän ennenaikaisen innostuksensa, urahtaen:
— Ei, pojat, verkkoihin ei saa koskea, pyyntipaikkoihin ei vielä kajota! Näillä rannoilla asuvat vielä vainolaisten vihat, he täällä viimeksi ovat rähjänneet; lehdot ovat lumotut, vedet ovat pilatut. Ensiksi on karkoitettava kateen kirot!
Uteliaana odotti erämiesten nuori väki saadakseen nähdä noita haltijain lepyttäjäisiä. Kotona, rintamaan laidassa, jossa valta jo oli papeilla ja uskovaisilla, ei niitä enää monesti toimitettu. Mutta Erä-ukko ei hätäillyt. Vasta kun konteista pala oli haukattu uudella kalarannalla, rupesi hän antamaan määräyksiään.
Kahden venheen tuli ensi töiksi lähteä soutamaan järven rantoja, toisen
itään, toisen länteen, tutkimaan, oliko vainolaisista vaaraa.
Vanhoille, kokeneille erämiehille, Suopellon Sipille ja Rapalan
Kaapolle, se tehtävä uskottiin, ja heille naiset soutajiksi lähtivät.
— Pelutkaa joka lahden perukka, joka salmi soutakaa! varoitti Erä-ukko, — sillä vasta silloin tiedetään, voidaanko täällä rauhassa pyytämään ruveta.
Mutta nuorten miesten tuli lähteä pienissä parvissa jousineen ja koirineen metsään, katselemaan Mielikin maita, ja joka ryhmään lähti mukaan vanhempi metsänkävijä, joka tunsi pyyntimiehen luvut ja tiesi, miten riistan oikullinen haltija on suositeltava.
— Eri kulmilta te metsä kiertäkää, Olkkola ja Voipala ja Raskula ja Pohjola ja Koskipää. Ja muistakaa, Tapiota ei taivuteta kovalla äänellä, vaan sievällä kululla, kauniisti pyytäen…
Mutta Erä-ukko itse jäi Pilvenperän, taitavan kalamiehen, kanssa uudelle valkamalle puhdistamaan pyydyksiä ja pyyntivesiä, niinkuin vaati erämiesten peritty tapa.
Kaikki läksivät iloiten tehtäviinsä ja reippaana sieppasi Laurikin luupäisen jousensa metsämiehiin yhtyäkseen. Mutta hänet isoisä pysähdytti, virkkaen:
— Sinä jää tähän, jonkun ne täytyy pyyntiluvutkin oppia, kun me vanhat edestä kaadumme.
Ja kohta seisoi pihlajan juurella ainoastaan kaksi vanhusta ja liuhupartainen nuorukainen, joka loi kateellisia katseita metsään painuvain pyyntimiesten jälkeen. Mutta pitkään ei Karmalan ukko vitkastellut käydessään käsiksi pyhiin tehtäviinsä. Nuotan hän nurmelle oikaisi, verkot viritti vesileppiin, rysät rannalle sovitti ja itse souti hän mutkan lahdelle, jonne heitti puisen kalankuvan, — niin hän Veteistä lepytteli ja sulatteli vihan kiroja, ankaralla äänellä hokien:
Lähde nyt hiisi hiihtämähän,
Painainen pakenemahan,
Veden lempo lentämähän…
Lauri katseli kummissaan ukkojen temppuja, katseli tarkoin, näkisikö todella pahasuisen Ikiturson taikojen pakosta nousevan vedestä ja lentämään lähtevän. Mutta Vesihiiden manattuaan pitkällä loitsulla vastaisilta apajoiltaan sulattivat vaarit sanansa lempeämmiksi ja kauniisti pyyteli Pilvenperä:
Ve'en Ahti ruohorinta,
Satahauan hallitsija,
Anna meille antimesi,
Vetisen pihan väkeä…
— Kuunteletko tarkasti, kysyi Erä-ukko rantaan soutaessaan Laurilta, jonka silmästä hän ehkä luki epäilyksen itua. — Loitsuun täytyy antautua ehyeltään, vasta silloin se tehoo.
Mutta kun pyydyksiä käytiin puhdistamaan, niin jo tarvittiin Laurinkin apua. Vaari löysi pian katajikosta mitä haki, — muurahaispesän, ja sen läpi pyydykset lapettiin kuin vedestä, karistettiin sitten puhtaiksi ja haudottiin hetkinen vielä nuotion savussa. Se oli hidasta työtä, mutta kun se oli tehty ja viisikanta viilletty nuotan uuteen perälautaan, silloin olivatkin verkot valmiit kasteltaviksi lepytetyissä vesissä, silloin käytiin hakemaan kevätkalaa. Saunalahdelle verkot laskettiin, eikä raskasta nuottaa ollut kolmen miehen helppo saada veteen potketuksi eikä sieltä nostetuksi, mutta tulihan kuitenkin se yksi apaja vedetyksi, satalauta kastelluksi. Illan suussa jo verkotkin koettiin, ja jo oli Laurinkin into herännyt. Sillä antava oli veden haltija, runsas rantakala kannettiin törmälle patoihin pantavaksi, juhla-ateriaksi erämiehille, joita jo kohta odotettiin retkiltään palaaviksi. Iltaan oli näet jo ehditty, päivän pyörä läheni lahden läntistä, korkeavaaraista rinnettä ja lehdon linnut lopettelivat viserryksiään yöoksilleen hankkiutuen.
Aimo tuli loimusi kalapatain alla, joihin ukot vielä varistivat pihapihlajasta muutamia lehtiä, ja tyytyväisinä vanhat arpojat niiden ääressä lepäilivät, varmassa uskossa, että he nyt tehokkailla taioillaan olivat hankkineet eräjoukolleen hyvän pyyntionnen.
Jo palasivat metsämiehet retkiltään ja pian venheetkin rantaan laskivat. Ja hyviä viestejä ne toivat tullessaan. Ei näkynyt savua kaukaisillakaan rannoilla, ei ollut venheen keula mistään taittanut kaislikoita, ei missään näkynyt verestä nuotionpohjaa eikä ruotokasaa. Viljalti saalista olivat taas metsämiehet tavanneet, suopeaksi oli keksitty metsän hippa, havuhattu. He toivat jo tullessaan koppeloita ja teiriä ensi päiväin eväiksi ja tiesivät jo salot, missä asui peura, ja savikkorannat, joissa pesi majava.
Keitto nostettiin tulelta, nälkäisinä kertyivät miehet sen ympärille. Mutta ensiksi ammensi kuitenkin Erä-ukko rasvaista rokkaa kauhallisen pieneen tuohiseen, jonka hän rannasta työnsi veden varaan kellumaan. Ja eräjoukon katsellessa, kuinka siellä aalto keinutti haurasta astiaa, luki vanhus vielä viimeisen lukunsa:
Veden kultainen kuningas,
Veden ukko, vaahtoparta,
Tule, syö kevätkaloa…
Nyt oli haltija lepytetty, vihan luotteet olivat lumotut, ja hilpeästi virkahti johtaja, itse lusikan vyöltään sivaltaen:
— Nyt miehet mekin syömään kevätkaloja! Huomenna saunoja salvamaan!
Melkein juhlallisen hartaasti se järven ensi saalis nautittiin, niinkuin kirkossa pyhä leipä, — tämäpä olikin kalamiesten sakramentti. Harvakseen puhuttiin, hiljaa puhuttiin siitä, mihin ensi katiskat oli rakennettava ja mistä löytyvät lähimmät apajat. Rauhallisesti istuttiin vielä illallisen jälkeenkin hetkinen rantapenkereellä, vaikka päivä jo oli painunut läntisten vuorten taa. Lämmin oli poutapäivän ilta, leppoisan vihannat olivat rannat, rauhaa tuntui henkivän luonto, eikä eränkävijäin mieleen tällä hetkellä johtunut, että näillä samoilla rannoilla niin usein olivat riehuneet vihan kirot ja veriset kiistat. Jos olivat ennen riehuneetkin, nyt oli ainakin näille rannoille loihdittu lempeä haltija, suopeus ja onni!
Niin heistä tuntui. Mutta siinä istuessaan he näkivät, kuinka korvesta päin lahden suulle yhtäkkiä liiteli mustasiipinen kokko, joka hetkisen ilmassa yhdessä kohden siipiään lepatti ja sitten vasamana iski alas tyynipintaisen järven rantaan, niin että vesi laajalti porskui. Mahtoi iskeä ruohokossa lepäävää haukea, päättelivät rannalta katsojat. Mutta eipä se nousekaan sieltä heti … taisi olla ukkohauki, jonka selkään se kyntensä upotti. Niinpä oli… Siellä riehui vedessä tuima taistelu, kokko koetti kohota siipiensä varaan, iski nokallaan, ja pieksi vettä niin, että höyhenet pölähtivät laajalle sen kupeilta. Vesi porisi, kun sitä hauki pyrstöllään takoi, pyrkien syvemmälle, vetääkseen sinne iskijänsäkin…
Vihdoin kokko verkalleen kohosi vesirajasta ja liiteli läheistä vuorenrinnettä kohden, kohosi sinne ilman saalista, kynsiään räpytellen ja vaivalloisesti siipiään lekuttaen, ja katosi yöharmaan vaaran taa.