Erämaan taistelu: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

V. ERÄMAAN TAISTELU.

Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukia, jotka kuivuivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja — kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan nahkoja — piiloaittaansa korven laitaan. Tehonneet olivat ukkojen loitsut, riistaa riitti sekä järvessä että salolla, vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.

Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja noustiin maihin oudoissakin salmissa, — eipä ollut vainolaista kuulunut eikä enää sinä suvena paljon odotettavissakaan.

Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he, katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat vasta maihin järven pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä pyyntimaita he nousivat tutkimaan, — Tuiran Vilppu, tuo levoton sielu, joka aina uutta haikaili, hän se tänne Laurinkin vietteli, vaikka jo iltapäivä oli käsissä, kun he perille ehtivät.

Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa. Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä etäältä katsoen siltä, kuin olisi suonlaita heilahdellut, kun siinä porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen, aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystyyn heristivät peurat päänsä ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkisen vain kuului sieltä vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.

Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen, lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä innostanut.

— Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi
Lauri.

— Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi Vilppukin. — Mutta eikö liene lappalaiskota täällä lähellä, sillä lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, — mitähän jos käytäisiin korvenpoikaa katsomassa?

— Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.

— Ei näy, palataan venheelle.

Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia, itäisempiä selkiä soudellen.

Liikkumatonna päilyi järvi, tuskin värettä sen pinnalla heilahti. Ainoastaan lokki, joka vesirajassa liiteli ja aina väliin siipensä kasteli, särki joskus tuon kirkkaan kalvon, josta heijastava kilo melkein sokaisi soutajain silmät. Auerta oli etäämpänä taivaanrannalla, ja sen hämärästä kuumottivat kaukaa itäisen rannan loivat harjut. Painostavan äänetöntä oli luonnossa kaikki, tuntui melkein helpotukselta, kun joskus kuului jostakin kaukaa edes kaakkurin surunvoittoinen valitushuuto.

Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen kävi selväpiirteisemmäksi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta eipä ole heitä nyt kuulunut … ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta takalistosta.

Mutta tuon uupumuksen keskellä vilkastui kuitenkin vähitellen perässä istuvan Laurin katse. Hän oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka sen vuoksi selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään. Pitkään aikaan hän ei puhunut mitään, mutta ei myöskään silmäänsä toisaalle kääntänyt. Vihdoin hän Vilpulle virkkoi:

— Katsopas tuota kalliota, tuota lehdon laidassa olevaa töyrästä, on kuin siinä joku elävä liikkuisi.

Tuira pyörähti katsomaan.

— En näe mitään. — Mutta miten olikaan, sinne takertui hänenkin katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen, katsoi, vilkastui:

— Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peurain isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli heiluttaa.

Kului pitkä hetki.

— Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, — soudetaanko lähemmäs katsomaan?

Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään ilmaisemaan, — sehän on erämiesten ensimmäinen sääntö. Mutta sittenkin, — uteliaisuus ja seikkailuhalu oli jo ehtinyt herätä nuorissa mielissä, ja se kävi niissä heti ylivoimaiseksi — se on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen kysymyksen ratkaisivat.

— Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi, soudetaan kohti! — niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.

— Anna huhkia siis!

Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmestyen päivänpaisteiselle törmälle.

— Se on nainen, — kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.

— Vierasta väkeä on siis täällä, — nyt kiireesti eräjoukkoa varoittamaan!

Tämä oli toki Tuirankin ensimmäinen ajatus, vaikka hän kyllä olikin lietomielinen hetken lapsi. Mutta kumma kyllä meloi Lauri pysähtymättä, arkailematta, edelleen ja taas rupesi Vilppukin soutamaan, pyörähtäen kuitenkin alinomaa katsomaan tuota utuista ilmiötä.

Se oli nainen, sinihelmainen, keltatukkainen, selvään sen jo näki, ja pian oli hänkin venheen keksinyt. Hän seisahtui työstään jyrkälle törmälle ja katseli liikahtamatta selälle. Tuiraa vieläkin epäilytti mennä kovin lähelle tuota rantaa, jossa nyt siis oli arveluttava asutus, ja hän nosti aironsa vedestä; mutta Lauri yhä huopasi rannemmas, toverin ymmärtämättä, mikä outo yty hänet oli vallannut. Eipä tiennyt Tuira, että Lauri jo kaukaa oli ollut erottavinaan vartalon ja liikkeet, jotka hän entuudestaan tunsi, ja että hän noin arvelematta huopasi siksi, että hän tahtoi varmasti nähdä, oliko rannalta katselija todella se, joksi se hänen silmäänsä kaukaa kuvastui, vai oliko tämä hänen oman mielikuvituksensa kepposia.

Se se oli, — Savilahden impi. Silmiä varjostavan käden alta tunsi Lauri jo varmasti nuo ruskahtavat, pehmeät lapsenkasvot, joita reunusti ohrankeltainen hius. Eikä hän aprikoinut, miten tyttö oli tänne ilmestynyt, ei ajatellut, ettei se tietysti yksin ollut tällä autiolla rannalla, yhä vain lähemmäs hän huopaili. Mutta jo virkahti Tuira:

— Älä melo, — mertaan joudutaan!

— Maltahan, ei ole vielä vaaraa, — tunnen tuon tytön, vastasi Lauri verkalleen.

— Tunnet! — velhonnut lienee sinut veden neito!

— Ei ole veden väkeä, Savilahdesta hän on kotoisin.

— Siis savotar sittenkin, savijoukko on täällä!

Tyttö seisoi liikahtamatta kalliolla ja sulavana hänen nuortea vartalonsa kuvastui vesakon vihantaa taustaa vastaan. Pianpa silloin Tuirankin epäilykset voitti uteliaisuus ja kisailunhalu ja hän antoi kepeän haapion soljua vanhalla vauhdillaan ihan kallion reunaan asti, jonka siimekseen se pian peittyi. Siinä he nyt toisiaan vastakkain katsoivat, eikä kotvaan aikaan sanaakaan vaihdettu venheen ja rannan välillä. Tyttö se kuitenkin ensimmäisenä virkkoi:

— Mistä soudatte, Hämeen miehet?

— Täällähän me on kesäkausi soudeltu, vastasi Tuira. — Mutta mitä väkeä olet sinä?

Tyttö naurahti, Lauriin katsoi:

— Etkö tunne enää?

— Tunnenpa soljenvaihtajan Savilahden rannalta. Mutta…

— Mutta mitä, — peloittaako?

— Enpä olisi suonut sinua täällä näkeväni, — milloin tulitte?

— Vasta eilen valmistui sauna, ensi kylpyyn haen nyt vastoja. Vai et olisi suonut minua näkeväsi!

— En täällä, — tulitte hämäläisten vanhoille erävesille, täällä ei sovinto säily.

— Miksei säily, onhan täällä vettä useammillekin!

Siihen tytön kysymykseen eivät Hämeen miehet vastaamaan käyneet, ne asiat eivät naisille kuuluneet. Ja keveämmäksi käänsikin heti Vilppu-veitikka keskustelun:

— Tule venheeseen, tyttö, tuttujasi tapaamaan!

Tyttö nauroi.

— Veisitte ehkä väkisin mukaanne!

— Tokkopa pahoin vikiseisit?

— Tulkaapas koettamaan, nouskaa törmälle!

Laurin veret olivat ruvenneet kuumenemaan, hän meloi venheensä kallioon kiinni ja tarttui sen halkeamassa kasvavaan rantakoivuun, virkkaen:

— Jospa tulisin, huudonko päästäisit, tyttö, vai pakoonko juoksisit, — niin, mikä olikaan nimesi?

— Anja.

— Vai suostuisitko sulhasiin, tulisitko Hämeeseen emännäksi?

Tyttö punastui, peräytyi vähän, ja viskaisi ylpeästi niskaansa taapäin. Hän oli ihana siinä kalliolla seistessään, posket hohteissaan, käsi puuskassa, lehtikerppu kainalossa. Hetkeksi hän näytti suutahtaneen, mutta suli taas leikkisäksi, vastaten:

— Ei tulla sillä tavoin, ei lähde tämä tyttö karkaamalla sulhasille, eikä ryöstämälläkään!

— Mutta miten?

— Käy, kysy Savilahdesta, jos tietää tahdot!

Vilppu oli sen keskustelun ajan seisonut keulateljolla ja kummissaan kuunnellut toisten outoa lemmenkiistaa. Ja hänen lieto mielensä oli siinä heti vainunnut seikkailun tilaisuutta, — tässähän voisi savolaisille kepposet tehdä! Tämä oli juuri sitä, jota hän rakasti ja jota hän jo eräretkellä oli kaivannutkin, — tuossa tuokiossa syttyi hänen herkässä mielessään rohkea tuuma! Enempiä miettimättä hän tarrasi kiinni rantakoivun runkoon, viskautui voimakkaalla nykäyksellä kallion alimmalle särmälle ja kapusi siitä kuin orava tytön luo törmälle.

— Nyt tulet kuitenkin hämäläisten haapioon, — huudahti hän kiivetessään ja yritti tyttöä syliinsä koppaamaan.

Mutta Anja oli kohta nähnyt soutomiehen liikkeen ja arvannut hänen aikeensa. Notkeana kuin kärppä pyörähti hän kalliolta alas lehdon puolelle, heitti sieltä vielä helakan naurun taakseen, ja hupeni kuin metsänpiika vehmaaseen vesakkoon. Tuira kahmaisi tyhjää käsivarteensa, suuttui, loikkasi tytön jäljestä lehtoon, mutta otusta ei ollut enää kuuluvissakaan. Ja seuraavassa tuokiossa törähti jo koivikosta, lahden partaalta, tuohitorven kimeä ääni, — tyttö varoitti sieltä omaisiaan.

Turhiin oli huvennut Tuiran hurja tuuma kaapata kassapää savolaisten rannalta ja viedä se saaliinaan toverilleen kainaloiseksi kanaksi. Tyhjänä hän lehdosta palasi ja laskeusi nolona kalliolta venheeseen, jossa Lauri yhä liikahtamatta seisoi ja moittien palaavaa toveriaan katseli:

— Tuhmasti teit nyt, Tuira, taitamaton oli ryöstöyrityksesi.

Ei käynyt Vilppu tekoaan puolustamaan, airoihin hän vain rivakasti asettui, veteli voimakkaasti pois selälle ja viittasi Laurille, että tämä viilettäisi lähimmän niemen taa, josta ei haapio savolaisten lahteen näy, jos he torvenäänen kuultuaan lähtisivät nuorukaisia takaa-ajamaan. Ääneti he soutivat. Vasta niemen kärjen sivuutettuaan pysähtyivät he rantapehkojen lomitse katsomaan taakseen. Ei näkynyt venhettä tulevaksi. Mutta siihen kallionkielekkeelle, josta Tuira äsken oli koettanut sinihelmaisen tytön haapioonsa siepata, siihen ilmestyi kohta laihaluinen, harvapartainen äijä, jonka Lauri heti tunsi Savilahden Tarvaisen isännäksi, ja hänen perästään pari muutakin miestä. Siinä he seisoivat hetkisen, näkyivät keskustelevan vilkkain liikkein, mutta kotvan kuluttua he painuivat takaisin lehtoon samoja jälkiä kuin tyttö äsken.

Lauri siirtyi nyt airoihin, soutamaan kaukaista kotirantaa kohti, ja hän vetelikin niin hartiaväellä, että hauraan haapion laidat notkuivat ja piukkivat pihlajaiset airot. Vakava oli hän katseiltaan. Olihan tällä heidän soudullaan tapahtunut jotakin ratkaisevaa, toteutunut oli juuri se, jota hämäläiset kevätkauden olivat varoneet: vihollinen tavattiin näiltä samoilta vesiltä, ja sille nuorukaiset nyt olivat itsensä ilmaisseet. Pyynnin rauha oli nyt poissa, taas oli soudettava sotavesiä… Mutta vielä olivat Laurin mietteet vakavat muistakin syistä: Savilahden leppymätön vainomies on täällä, koston tilaisuus on auennut, miehen tehtävät ovat edessä… Mutta täällä on myöskin tyttö Savilahden rannalta. Ristiriitaisina, sekavina risteilivät taas tunteet nuoren miehen povessa ja hänen oli vaikea itselleen selittää, mikä tunne oli voimakkain.

Kotvanen oli soudettu, kun Tuira huovatessaan puhui:

— No, nyt sitä ehkä saadaan näillä järvillä tapellakin, savolaiset tulivat sittenkin tarjolle!

Niin, siihen sitä kai nyt on varustauduttava, ajatteli Lauri, palautellen muistoihinsa ne pyhät päätökset, jotka hän eriin kulkiessaan oli tehnyt, kun kuuli kuvaukset isänsä kuolemasta näillä vesillä. Mutta se ajatus ei ollut enää puhdas, ei iloinen … eikä hän toverinsa puheeseen mitään vastannut. Mutta Tuiran Vilppu jatkoi, ikäänkuin äskeistä varomattomuuttaan nyt puolustellen:

— Olisivat ne meidät kuitenkin keksineet, kun kerran täällä ovat, jos eivät tänään, niin huomenna. Saattoipa olla hyväkin, että me savakoista selon otimme ennenkuin he meistä. Nythän tiedämme minkä teemme.

Lauri myönsi mietteissään toverinsa tosia puhuvan, vaikka hän juuri äsken vielä oli nuhdellut, kun Tuira pakotti tytön torveensa turvautumaan ja savolaisten huomion herättämään. Mutta kun Lauri yhä ääneti souti, heittäysi Tuira jo hilpeäksi:

— Vai etkö olisi suonut minun tyttöä säikäyttävän? Mistä minä tiesin sinulla niin tosia lemmenkisoja olevan savottarien kanssa! Kun sinun kuhertavan kuulin ja tyttö vieressä viserteli, arvelin, että mitäs tässä pitkistä puheista, otetaan neito mukaan, koska siinä turhia kainostelee, — niinhän ne ennen vanhaankin hämäläiset tekivät ja hyviä emäntiä saivat. Ja niistä sitten tapeltiin…

Lauri souti edelleen äänettömänä omissa mietteissään. Tuira sai aina vain yksin olla äänessä, ja hän kysyi nyt suoraan:

— Olisit kai tytön ottanut, jos hänet venheeseen olisin saanut?

Lauri katseli sivulleen lehteviä rantoja, joiden ohi haapio liukui, ja vastasi nyt harvakseen:

— En tiedä mitä olisin tehnyt — tuskin olisin häntä Saunarantaan tuonut… Tarvaisen tyttäriä se on, vainolaisen perhettä. Näin hänet tuonoin Savilahdessa, kun piispaa kyyditsin, puhuttelin kerran … en tiennyt, mikä hän oli … ja minusta tuntui, että mieluisempaa impeä en osaisi kainaloisekseni löytää, — en sitä kiellä. Mutta ne ovat turhia ne kuvittelut. Hänen isänsähän isäni tappoi, sitä pesuutta ukkoja koko eräväkemme eniten vihaa, sukuni surmanheimoa hän on, ja kostamatta ovat vielä sen heimon viimeiset kolttoset. Ei ole tässä aika lemmenhoureita hautoa! Kostoon minua haastaa isäni surma, kostoa olen vannonut koko suvulle — ja sitähän sille lupasit sinäkin…

— Niin lupasin, ja nyt onkin koston aika käsissä.

— Nyt olkoon! — Lauri huudahti sen melkein kiljaisten, mutta samalla oli surua hänen äänessään, kun hän matalammin jatkoi:

— Säpäleiksi särkykööt siis kaikki hempeät mietteet, kunis on kostettu isäni kumpu. Ja siksi olkoon meidän keskeinen koko tuo kallioniemen tarina, sehän ei kuulu kotisaunan väelle…

Lauri kiskoi oikein olan takaa, ikäänkuin ajaakseen airoihin sen mielensä kiusan, joka hänen mietteitään velloi, ja vaahdoten halkoi haapion keula selkävesiä. Mutta hän ei saanut sillä tasaantumaan niitä voimia, jotka hänen sisässään kamppailivat, ja hänen äänensä kähisi katkerana, kun hän tuokion kuluttua tiuskaisi:

— Sukuni kirotko vai velhojen luotteet minut lienevät ajaneet jo kahdesti tuon naisen pariin! Mutta pois hänet mielestäni kitken ja kostettu pitää olla oma sukuni, ennenkuin hänet kolmannen kerran näen! —

Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät, sillä olipa kuin satua se, mitä heillä oli tältä retkeltään kerrottavana, — eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he tiesivät. Ukko tuli ensimmäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän viipymistään, — eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet. Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja, urahti ukko:

— Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!

Silloin se oli heti tosi tunnustettava.

— Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan rannalla.

Lauri ei, kumma kyllä, kertonut sitä sillä kiireellä, jota asian merkitys edellytti, ja siksi ukko vielä epäilevänä kysyi:

— Mitä olette tavanneet ja missä?

Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle, jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta ukko tiukkasi aivan ankarasti:

— Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?

— Järven itärannalla.

— Kertokaa!

Tuira viskeli ääneti haapiosta saaliitaan rannalle ja kävi sitten siitä vettä äyskäröimään, — hän antoi Laurin kertoa juttunsa mitä myöten halusi. Ja Lauri kertoikin tarkalleen koko heidän retkensä, kertoi, kuinka he kallioniemen ohi soutaessaan näkivät vastoja taittavan naisen, — sen lahden pohjassa oli nähtävästi savolaisten sauna.

— Jospa lie ollut lappalainen, epäili ukko vieläkin.

— Savotar oli, puvusta hänet tunsimme ja puheestakin ymmärsimme…

Erä-ukko vilkastui, mutta miehistä toiset säpsähtäen huudahtivat:

— Puheesta, — puhuttelitteko vainolaisen akkaa? Olisitte väistäneet katalaa!

Lauri keskeytti kertomuksensa, kun hän Tuiran hymyilevän näki, ja lisäsi lyhyesti:

— Hän keksi venheemme jo kaukaa. Ja pois soutaessamme näimme miehiäkin samalla törmällä. — Ja hän lisäsi vielä vakavana ukkonsa puoleen kääntyen: — Yksi niistä oli Suursavon Tarvainen!

— Sen jo arvasin, virkahti Suopelto, joka jo hänkin oli rantaan ehtinyt uutisia kuulemaan. — He uhkasivat tulla, syyskalalle tulivatkin!

Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri pyynniltään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin. Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:

— Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja lähtee soutamaan kotiin päin!

Miehet hymähtivät ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:

— Eihän vielä niin kiirettä … tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!

Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen parroittuneita kasvojaan. Olipa niinkuin hän juuri tätä uutista olisi odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.

Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he kokoontuivat kaikki ukon ympärille, johon olivat tottuneet turvautumaan, — hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä. Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savakot pois, Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja virkkoi sitten:

— Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.

Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus levotonta joukkoaan tyynnyttäen:

— Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki nukkumaan, — sittenpähän nähdään, mihin täällä ryhdytään! —

Mutta seuraavana iltana eivät olleet tiedustajat vielä palanneet, ja yöksi jäi silloin nuotio palamaan pihlajan alle hämäläisten pihalle. Sen ääressä valvoi vakavia miehiä, odottaen malttamattomina tiedustajain paluuta, valvoi vielä, kun syyskesän aamu kylmänä ja kelmeänä valkeni. Vakavana nousi vihdoin päivän rusko itäisen vaaran takaa ja kirkasti ensiksi lahden läntisen rinteen ylimmät lehdot, jotka näyttivät palavan punaisena tulena. Mutta kylmää oli se tuli, ja lahden peittävä usva tuntui sen valossa sitä paksummalta, jäätyneeltä, — melkein puistatti valvoneita miehiä. Vasta kun päivänsäteet lahteen ulottuivat ja vähitellen ajoivat sieltä sakeat, itsepäiset, hitaat sumupilvet pakosalle, vasta silloin tuntui elämän lehahdusta luonnossa, vasta silloin kuului myös selältä airojen loisketta. Ja silloin nousivat miehet nuotion äärestä vastaanottamaan yökunnista palaavia tovereitaan.

Nämä kertoivat päiväkauden kuljeskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolikymmentä miestä, eikö liene urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, — niin kertoivat vakoojat.

— He tietävät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti innoissaan, — odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!

— Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on matkassa, — vastaili Pilvenperä päätään punoen.

Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat erämiehet ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvonjuonteita, ymmärtääkseen, mitä mietteitä hänessä liikkui, — hän ne kyllä aavisti, mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein kuin ainakin puhui johtaja vanhus verkalleen:

— Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän takamaillemme taas lähteneet, — jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä jo keväällä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei takamaita jätetä, — sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan, syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.

Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin kaikkien puolesta Suopelto kysyi:

— Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, — sydämikköjä he ovat, vaikka olisivat harvalukuisempiakin.

Niin, siihenpä juuri olisi Laurikin tahtonut vastauksen kuulla. Ja kun hän huomasi vanhuksen sitä vältellen kiertävän, niin hän jo yskän älysi. Kaikki tiesivät useimpain vastustavan tahallista verityöhön käymistä, mutta pitkän kostonsa aietta ei ukko silti tahtonut uhrata. Sen Lauri nyt oivalsi, kun vanhus vastasi:

— Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon silloin Tarvainen, jos tahtoo! Huolellisesti on kesän saaliit kätkettävä, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.

— Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto vielä epäilevänä.

— Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaat savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.

Ukko pääsi siihen, mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien mieli. Saaliit kätkettiin nyt salommas, venheisiin varattiin aseet ja eväät ja joukolla vesille lähdettiin. Ja turvan tunne voitti siten taas vähitellen huolestuneetkin retkeläiset. Mutta entistä rauhan elämätä ei ollut enää erämiesten elämä takamailla. Milloin vain metsästäjä kuuli oksan risahtavan tai otuksen loikkaavan kaukana näreikössä, silloin oli hänen aina kyyristyttävä varomaan vaanivaa vihollista. Kalamiesten oli joka salmen suussa pälyttävä eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle, eikä ollut yöunella koskaan täyttä lepoaan. Kukapa sen tiesi, milloin kyyryselkä kyttä nukkuvain nuotiota kiersi. Mutta pyyntiä sittenkin jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja painuneet takaisin omille järvilleen, — niin jo naisia lohdutettiin. Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin rauhoitti ja rohkaisi.

— Pian se koittaa Leenankin päivä, niin vakuutti Suopellon emäntä ilolla matkueelleen.

Eikä sitä voinut Erä-ukkokaan kieltää, vaikka hän vielä tavallisesti vastasi:

— Vielä ei puhuta kotiinlähdöstä mitään, tänä vuonna viivytään erissä niin kauan kuin vain syyspyyntiä kestää.

Hänellä oli se tuntu, että vielä sitä sittenkin jotain tapahtuu, ennenkuin "Leenan päivä" koittaa, ja hän tiesi toistenkin aina vain vaistomaisesti sitä tapausta odottavan, — muutamain toivovan, toisten varovan.

Ja se, mitä hän odotti, se tapahtuikin.

Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta, jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe ja siitä kuului hiljainen huudahdus…

Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, — vasta silloin kun muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi, ilmoittaen:

— Siinä on vieras!

Käskemättä seisahtui nyt soutu toisissakin venheissä, ja kun ne hiljaa etumaisen tasalle lipuivat, jäivät kaikki sanattomina katsomaan edessä olevalle rannalle. Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolikymmentä kalavenhettä, ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.

Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida, ennenkuin uudelle lähtevät.

Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheissään. Vasta kotvasen kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehoittavan:

— Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!

Mutta miesääni vastasi samalla:

— Jo ne meidät ovat nähneet!

Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa ukkoa, hakien hänen katsettaan. Uuden, kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan. Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan keskustelun katkaisi ja vihaisesti virkkoi:

— Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä pyörrällettäisiin. Eteenpäin!

Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he arvasivat nyt sen ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti vihollistensa lukumäärän. Ja ensimmäisenä Tuira laskuistaan tuloksena lausui:

— Soudetaan kohti — pidämme me noille puolemme!

Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä eivät soutajat tienneet. Mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti. Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää odottaneet.

Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet, — siinä he silmästä silmään toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet, vaan sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipuna oli herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko iskettävä se tuhoisa kipuna?

Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan ukko karkealla äänellä, jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:

— Taas lähditte Savon miehet hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö teillä ole järviä omilla takamaillanne?

Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin ukon, mutta kiihkoisampi, oli Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:

— Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle soudatte.

Vastaus venheestä tuli viipymättä:

— Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimmäiset saunat ja katiskat, nämä maat ovat meidän veromaitamme.

— Näytäpäs, mistä veromaasi alkaa, — suden ovat nämä maat mittaamat! Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat rintamaihin kuuluvat.

— Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä kävimme, — työnnyitte tänne sitten jäljestä kuin varkaat toisen halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.

Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:

— Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole täällä näkynytkään.

Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:

— Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä lähteneet, — hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja hiiloksiksi jäävät vastakin, jollette sovinnolla näiltä rannoilta suoria.

— Nähtäneen, kuka täältä ensiksi suoriaa!

Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt, kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa istuvat hämäläiset odottivat taas jännittyneinä ukon enempiä käskyjä.

Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin tasoitellakseen äskeistä kiivautta:

— Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo erissä kulkee, mitä myöten Häme, — vettä riittää vielä molemmille.

Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä, Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enimmin miellytti.

— Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. — Raja olisi käytävä takamaitten välille, sittenpä vasta kukin omansa tietäisi ja saisi rauhassa raataa ja pyytää. Ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.

Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen kuultiin siellä terävästi väittävän.

— Joko pehmeni taikoja-rautio. Rajan me panemme siihen mihin soudamme ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!

Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:

— Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.

Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi. Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli syntynyt aina, kun oli tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu. Mutta tuo ajatus, että piti määrätä rajankäynnillä varmoiksi molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-iän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin alullekin pannut, yksi sen ajan rajapyykki — Tähkäveden Naulasaaressa — oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljon vastakaikua sai. Itse hän siitä rohkaistuna jatkoi:

— Eihän yrittänyttä laiteta, — saisihan asiasta miesten kesken puhua.

Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää ukkoa, joka viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut. Hyvästi he tiesivät, ettei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän luki sen inhon nytkin ukon tyytymättömistä katseista. Liian syvät olivat ne haavat, joita savolaiset olivat hänen pitkän ikänsä varrella hänen sydämeensä iskeneet; heidän kanssaan hän ei voinut sovitella koskaan. Hänen lyhyt oppinsahan oli aina ollut: vainolainen on kostettava, tungettelija on ajettava tiehensä! Sen Lauri tiesi, ja juuri sen vuoksi hän ihmetteli, että ukko niin kauan ääneti istui, lausumatta sitä repäisevää, ratkaisevaa sanaa, jota nuoret miehet häneltä odottivat ja joka oli tekevä lopun turhasta haastelusta.

— En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään kystä syntyvän, — uhmalla he nytkin tänne tulivat…

Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista, ja rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:

— Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!

Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:

— Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!

Mutta kaikkien ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:

— Mutta kun lienee savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista puhuttavana, kun lienee heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.

Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, kun he sydän ahdistuksessa soutoteljoillaan istuivat ja tuskaisina odottivat, mihin tämä väittely päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä ja turhaan koetti Laurikin ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa, väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas ja huusi:

— Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa selvittää. Jos lienee teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa maihin — puhutaan!

Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän antoi merkin soutajilleen ja samassa hänen venheensä aallokosta laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten valkamasta. Vielä viipyi salmella ukon venhe, ja sen liikkeitä ne toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja lausui elpyen:

— No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!

Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla, jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta Suopelto, Pilvenperä ja muutamat muut sovinnon miehet nousivat ylemmäs törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.

Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan ja kysyi:

— Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?

— Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi
Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.

— Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? — Tällaisen kekäleen heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja jatkoi sitten itse: — Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?

Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto virkahti melkein moittivasti:

— Siitähän nyt juuri olisi sovittava.

Mutta silloin ukko kiivastui:

— Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani — minä sen pidän. Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!

Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:

— Ehkä lähdet, jos lähetetään!

— Ka, jompikumpi lähtenee!

Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet. Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili ivailijalle:

— Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!

Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:

— Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!

Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:

— Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!

Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi: rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.

Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan. Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian määrätön hälinä.

Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut. Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla äänellä:

— Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen! Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!

Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja rynnätessään huusivat Hämeen miehet:

— Erä-ukkoa ampuivat, katalat!

— Sitä varten ne meidät tänne hakivat!

Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia vastaan, karjuen:

— Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!

Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen. Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan ukon riemahteleva yllytysääni:

— Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille, mistä raja kulkee…!

Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu, leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, — häntä tavoitti nälkäisenä Laurin isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen. Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen… Mutta hän ei tahtonut kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä … ja juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan. Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi rantaveden…

Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä huimasi, — tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, — hervonnut oli ottelussa polven jänne… Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen. Savolaiset juoksivat häntä kohti, — mutta perille asti eivät ehtineet, se isku ei tullut…

Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi kehoittaa:

— Venheille, Savon miehet, soutamaan!

Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi ilkkuen:

— Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, — älkääkä palatkokaan enää!

Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.

Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet, tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten rannasta loittonevain venheittensä perään…

Pakenevain kintereillä olivat Hämeen miehet voittonsa hurmaamina juosseet rantahiekalle asti ja survoivat sieltä vielä keihäitään pakoon ehättäviin venheisiin, joissa vallitsi sanomaton sekasorto ja joita johdotta jääneet savolaiset koettivat henkensä hinnalla vasta-aallokkoon soutaa. Mutta vesille eivät hämäläiset enää lähteneet pakenevia tavoittamaan, siksi uupuneita jo olivat hekin, siksi syrjässä olivat heidän omat venheensä. He vain riemulla tuota pakoa katsoivat ja aina väliin vielä nuolen lennättivät loittoneviin aluksiin.

Tässä miesjoukossa seisoi Laurikin, vielä taistelun huumaus korvissaan. Mutta hänen huuliltaan ei riemun huutoa lähtenyt. Erään venheen keulateljolle kyyristyneenä näki hän nuoren tytön, jota hän ei tuoksinan aikana ollut hetkeäkään muistanut. Nyt vasta palasivat muistot. Se ei itkenyt, tuo kalpea tyttö, ei ulissut toisten naisten tavoin eikä käsiään väännellyt, mutta sitä raskaammalta näytti hänen äänetön surunsa. Verkalleen käänsi hän päänsä venheestä rannalle päin ja hänen kauhua kertovat katseensa sattuivat Laurin tähystävään silmään. Vedetön, mutta valittava, murheen murtama, oli se jäähyväissilmäys, ja sellaiseksi se, kun venhe samassa salmesta kääntyi saaren taa, nuorukaisen sydämeen painui.

Jotakin särkynyttä tunsi Lauri rinnassaan, kun hän riemuavain toveriensa keskeltä taas saareen päin kääntyi. Mutta suruksipa muuttui siellä ahteella toistenkin riemu. Melkein joka talon miehiä makasi siellä vainajina taikka haavojaan valitellen. Hengettömänä lepäsi siellä Olkkolan isäntä, nuolenpää vieressään, viimeisiä henkäyksiään veti Voipalan nuori perijä, ja Koskipää oli kaatunut katajikkoon, johon hän vihollisen oli ajanut ja iskenyt. Surun sortamina seisoivat omaiset näiden jäykistyneiden ruumiiden luona, ja valitellen koettivat naiset nurmella lepääväin verihaavoja tukkia. Haavoitettunsa olivat viholliset toki saaneet mukaansa, mutta montapa makasi heitäkin kuolleina rinteellä.

Mutta sen hävityksen keskellä istui Karmalan vanhus, vielä tappara kädessään, kivellä Tarvaisen luisevan ruumiin vieressä, jonka kangistuneista suupielistä vielä tursui verensekainen vihan vaahto, ja onnellinen hymy kirkasti Erä-ukon partaiset kasvot. Mutta kalpealtapa hän sentään näytti itsekin ja voipuneelta, ja huolestuneena Lauri, rannasta hänen luokseen astuessaan, kysyi:

— Miten on laitanne, ukko, onko haavanne tukottu?

— Ei se mikään haava ole, nuolen naarmu vain, ei se tukkoja kaipaa, vastasi vanhus halveksuen.

— Mutta katso, mekkosi on paksussa hurmeessa, vieläkin vuotaa verta!

Nyt sen vasta ukko itsekin huomasi, ja pian siihen kertyi muitakin avaamaan hurstista paitaa. Sieltä löytyi karvaisen rinnan kupeelta ruosteisten nuolensärmäin repimä haava, syvä ja sälöinen. Mutta vanhus ei vieläkään sitä tosiasiaksi arvannut. Ja sillaikaa kuin hänen haavaansa tukettiin, puhui hän lepokiveltään rohkaisevia lohdutuksen sanoja sureville, masentuneille erämiehille:

— Älkää itkekö kaatuneita, sulo on sotahan kuolla. Raskaalta tuntuu kyllä vainajia nähdä, mutta se hinta meidän oli maksettava, jotta savolaiset kerrankin saataisiin älyämään, ettei heidän ole näille vesille pyrittävä. Nyt on erämaa taas meidän ja meillä se pysyy, jos vain huolellisesti apajoitamme varjelemme…

Mutta Ukon rohkea riemu ei muuhun eräväkeen tarttunut. Surevina suorittivat Hämeen miehet viimeiset tehtävänsä tällä taistelun anteella: korjasivat venheisiin haavoittuneet ja hautasivat vainajansa, — kaatuneet viholliset he jättivät maan päälle makaamaan. Sitten he kiireisesti lähtivät soutamaan pois tästä kalman saaresta, jota he nyt Sotasaareksi sanoivat, soutamaan samoja salmia, joita savolaiset äsken olivat kulkeneet. Tuuli oli illaksi tyyntynyt, autiona siinsi taas kellervälehtoinen hiekkarantasaari suuren eräjärven keskessä, ja ensimmäinen kaarne laskeusi pian lennostaan tuolle hiljaiselle rannalle, jossa äsken oli soinut intohimojen mylvivä pyörre.

Etuvenheen perässä, vanhalla kunniapaikallaan, tahtoi Erä-ukko nytkin, voitosta palatessaan, istua, vaikka hän olikin verenvuodosta kalpea ja vaikka vihavoimaan ruvennut haava estikin häntä muuta kuin yhdellä kädellä perää pitämästä. Sairaaksi hän ei tahtonut heittäytyä, ei, suoraksi hän selkänsä oikaisi, kun hän siinä uupumusta tunsi, ja suorana hän venhekuntansa kotilahteen viiletti. Mutta ennenkuin rantaan ehdittiin, niin jopa putosi huopari hervonneesta kädestä, vilun väreet vanhusta puistattivat ja taluttamalla oli ukko vietävä saunaan, nahkaselle vuoteelleen.

Huolestuneina valvoivat monet väsyneet, murheiset Hämeen miehet tänä iltana rantanuotiolla. Jokohan sittenkin teki pillojaan viholaisen lemmonnuoli, mistä sitten apu saadaan, jos auttaja kaatuu? — niin he toisiltaan kyselivät. Aamuyöstä kutsui ukko Laurin ja Suopellon luokseen. Nämä näkivät heti, että haavakuume oli yöllä yltynyt ja nopeasti myrkyttänyt vanhat veret; hämäräksi oli jo käynyt johtajavanhuksen silmän kiilto, ja heikentyneellä äänellä hän heille puhui. Mutta mieli oli vanhuksella terve.

— Minun aikani on kypsi, sanoi hän, — kostettu on sukuni surma, voitettu vainon mies, joudan pois. — Hän kääntyi sitten pojanpoikansa puoleen ja virkkoi lempeästi: — Kostoa neuvoin tuonoin sinullekin, kostoa ja vihaa, siihen olen kasvanut. Mutta sinulla on nousuaika edessäsi … sitä olen yökauden ajatellut … tuota eilistä muistellessani. Niin, ehkä olet, Sipi, oikeassa, ehkei tämä ainainen tora lopultakaan elätä. Punnitkaa itse, onko rauha parempi kuin sota; minä en voinut sopia, ehkä voitte te…

Hänen raukea silmänsä pysähtyi taas pitkäksi hetkeksi Lauriin. Ja hän jatkoi:

— Katselen sinua, Lauri: sinussa on vartta, on mieltä, on miestä, erän kovat kestät, tapellakin osaat… Mutta ei ole sinussa sittenkään samaa sisua kuin oli isässäsi ja minussa. Toinen aika voi vaatia toista miestä. Sinun ajettavaksesi jää kerran meikäläisten asia; aja se heimosi onneksi, vaikkapa rauhan teitäkin. Mutta muista: niitä maita, jotka ovat ostetut heimosi verellä, niitä älä heimolta hinnatta heitä!

Niin hän puhui, ja taas valaisi nuortean auvon ilme hänen kasvonsa, joilta jo kuumeen hehkukin kelmeni. Vielä hän kuitenkin riemahtaen virkkoi:

— Kostamatta en kuitenkaan katoa … kostin jo itse!

Ja se ilon ilme jäi hänen kasvoilleen, kun hän siinä hiljaa, valittamatta, makasi ja aamun valetessa hiljaa kuoli. —

Muutamia päiviä myöhemmin souti hämäläinen erämatkue jo myödyttäviä vesiä kaukaisilta haukijärviltään etelää kohti. Myrskyisiksi kiihtyivät syystuulet suurilla selillä, ne repivät puut rannoilta lehdettömiksi, ne kaatoivat honkia palolla ja läikyttivät laineita lastissa olevain venheiden varpelaitojen ylitse. Mutta väsymättä kiskoivat kovettuneet kourat aluksia aallokon halki, ja kun virtavesille saavuttiin, niin levähtämättä laskettiin kohisevat kosket ja suvannoilla nostettiin lehtipurje avuksi.

Kotikyliin paloi näet mieli syksynpimeiltä saloilta. Kotimatkalle olivat hämäläiset — vanhalle johtajalleen saunarantaan kummun luotuaan — lähteneet heti kun haavoittuneet suinkin jaksoivat taivalta tehdä. Savolaisten pelko ei heitä siihen enää ajanut, nämä olivat näet sota-illan jälkeen kiireesti paenneet soittensa taa. Mutta avuttomiksi Hämeen erämiehet sittenkin itsensä tunsivat ja alakuloisiksi: paljon verta, monta uhria oli taas tämä kalaretki vaatinut, suru asui kotiinpäin soutavain miesten mielissä.

Mutta yhtä painoa he eivät vieläkään päässeet kulkemaan rintamaankyliinsä asti. Kun he saapuivat Venheheittoon, jossa tavallisuuden mukaan saaliista suurin osa kätkettiin rotkoihin, sieltä suksimiesten talvikelillä haettaviksi, niin huomattiin, että Tuirassa ei ole vielä miestä pitkien metsätaipaleiden poikki kotiinsa kävelemään. Muut haavoittuneet olivat jo kutakuinkin kostuneet, hänen reidessään oli vielä tuuranreikä auki, ja huonoksi se oli vienytkin verevän miehen. Sairasta ei tietysti voitu yksin salolle jättää, mutta pitempään ei erämatkue myöskään malttanut sinne jäädä. Siitä pulmasta kauan neuvoteltiin miesten kesken. Vihdoin virkahti Suopelto:

— Jonkun on jäätävä Vilpun kanssa tänne, kunnes talvella täältä saaliit haetaan. Kuka jää Jämsän miehelle kumppaniksi?

Lauri oli jo aiemmin tarjoutunut jäämään henkensäpelastajan toveriksi salolle, mutta siitä tarjouksesta ei Vilppu huolinut; hän tiesi, että Lauria tarvittiin viemään suruviestiä Karmalaan ja hoitamaan Erä-ukon hänelle jättämiä tehtäviä. Poissa oli vanha leikkiluonto nyt veitikalta, siinä hän lepäsi avutonna lehtivuoteella Kihosjoen partaalla ja virkkoi katkerasti neuvottomina ääneti seisoville miehille:

— Ei tarvitse jäädä kenenkään, jo joudan tästä yksin kuolemaan!

Mutta silloin kuului neuvottelevain miesten kehään arka naisääni, joka sivulta kuiskasi:

— Minä jään.

Miehet kääntyivät katsomaan. Se oli Karmalan nuori Enni, joka oli sydäntään pidellen kuunnellut miesten puheita sen kulkijapojan kohtalosta, jota hän kenenkään tietämättä mielessään rakkaana piti. Ihmetellen huudahti Lauri:

— Sinäkö, Enni, jättäytyisit salolle?

Punaisiksi olivat karahtaneet neitosen kasvot, kun kaikki olivat häntä katsomaan kääntyneet, — hän ujosteli nyt havaitessaan, että oli näin yhtäkkiä salaiset tunteensa toisille ilmaissut. Mutta Tuiran Vilppu, joka oli maannut väsyneenä ja välinpitämättömänä, hän nyt kuin elpyen istualleen kimmahti, hänen raukea katseensa kirkastui ja vanhaan tapaansa hän taas iloiten virkkoi:

— Jäisitkö Enni, jäisitkö todella toverikseni salolle talvikaudeksi, — me kahden vain!

Nyt voitti tyttökin ujoutensa, ja rohkeana hän astui haavoitetun viereen:

— Jäänpä vaikka moneksikin talveksi, — etkö sitä arvannut?

— Enpä uskaltanut, mutta nyt en joudakaan kuolemaan! Tule, jäädään tänne takamaille elämään, tänne sauna saakaamme! Nyt kyllä pian haavani paranee enkä ikävöi enää Jämsänjoelle!

Miehet katselivat iloisesti hymyillen tätä kohtausta autiolla jokirannalla, ja pian virkkoi Pilvenperä:

— Taitaa olla lemmen liitto siinä tekeillä, perhekunnan alku takamaille, eipä sitä apua arvattukaan!

Mutta Suopelto puhui innostuen:

— Se on oikein, koskapa yhteen kuulutte, niin perustakaa vain kotinne tänne takamaille. Me kyllä teille tänne jykevän pirtin rakennamme ja eväitä heitämme, ettei hätä heti heiluttele. Ja vaikkei ole pappia aviotanne vihkimään, niin yhtä pyhä se liittonne silti on, kun sen koko erämatkue vahvistaa, — voittehan sitten joskus tulla papinkin luo, samalla kuin lapsenne ristitte, silloin on yksi tie ja kaksi asiaa.

Siinä oli Kihoskosken kupeella komea kuusikko ja sen rinteellä tiheä lehto, johon hyvästi saattoi saunan kätkeä, — siihen eräjoukko kävi yhteisvoimin nuorelle väelle salopirttiä rakentamaan, ja parissa päivässä se oli jo valmis. Ensi tuli tehtiin uuden tuvan uuniin, sen valossa Leena-muori nuorikolle ensi taikinan vastasi ja hilpeät hääjuhlat siinä joukolla vietettiin.

Mutta erojuhlat samalla. Sillä seuraavana aamuna läksi hämäläisten erämatkue painumaan lounaisille metsäpoluille, jättäen kaksi nuorta ihmistä pitkän talven ajaksi yksinäiselle salolle, missä ei kymmenien peninkulmain kuuluvilla muuta ihmistä asunut. Mutta rohkeina jäävät lähteville hyvästinsä lausuivat, ja iloisina he sulkivat ovensa syysmärkään poistuneiden jälkeen, kätkeytyen niin kahden oman tupansa lämpimään.

Hetkeksi pysähtyi vielä erämatkue Kihoskosken harjulle katsomaan, kuinka Tuiran salopirtistä nouseva savu hienona hiveli syysmetsän märkiä latvoja, ja kyynel silmissään virkahti Leena-muori:

— Ei ole niillä raukoilla mihin turvautua, jos tulee vieraaksi tauti tai korven kontio.

Mutta vakavana vastasi Sipi:

— Toisiinsa turvautuvat. Rohkeutta siltä kysytään, joka noinikään salolle pirttinsä perustaa. Mutta niin ne ovat erämaat asutettavat, niin ne ovat asutetut ennenkin, ja ehkä on eletty onnellisempinakin silloin kuin nyt rintamailla!

Mutta syrjemmässä muista seisoi Karmalan Lauri ääneti katsellen tuota erämaan keskeltä hienosti kiemurtelevaa savua, ja kaihoten, kadehtien hän ajatteli ystävänsä onnea. Noin olisi hänkin tahtonut saada kerran mielittynsä keralla jäädä sydänmaan saunaan, kahden vain, syrjään ihmisten kiistoista ja kilvoituksista. Mutta se hänen hiljainen unelmansa, se oli kostoon särkynyt. —

Usein oli suru erämiesten matkassa kotosalle kulkenut ennenkin, mutta harvoin olivat suruviestit niin suuret olleet kuin tänä syksynä. Niitä kulki nyt joka kylään niiden matkueiden mukana, jotka rintamaan laidassa eri tahoille haaraantuivat.

Mutta raskain viesti oli Laurilla vietävänä, hänen yksin astellessaan lehtoa pitkin Karmalan lahteen. Etäältä vaarojen takaa kumahteli kuin haudasta kirkonkellojen soitto, — oli lauantai, pyhäksi soitettiin, — ja hän ajatteli, että saavat ne nyt pitempäänkin soida, kuolinkellot. Penikin käveli siinä vakavana hänen rinnallaan, ikäänkuin sekin tuntien raskaaksi sen viestin, joka heillä oli kotiin vietävänään.

Mutta kun Lauri kotipihalle saapui ja tarinaansa kertomaan kävi, niin tunsi hän mielessään kylmän puistatuksen. Kenenkään silmä ei siellä itkuun sulanut, harvan sanan sai hän vastauksekseen, — tuntui melkein kuin se hänen tuomansa tuonenviesti jo olisi ollut tuvassa tunnettu. Ja niinpä hänelle emäntä jo ennen kuin Lauri suunsa avasi virkkoikin:

— Taasko tappelitte, veriin miehiä menetitte, vaarinkin sinne jätitte.
— Niin, jo sen tiedän, nähnyt sen olen, nähnyt vihanvenheitä
vierekkäin rannalla ja ruumiita olen nähnyt hautoihin laskettavan.
Mutta missä on Enni, vihkimättä lapsen salolla naititte…

Lauri tiesi kyllä, että tuo sairaalloinen emäntä Mustanahon karsikossa usein loveen lankeili ja kaukaisia asioita katseli, — olihan se ennakolta nähnyt senkin tappelun, johon häneltä mies ja lanko oli kaatunut, ja siitä asti se olikin noin kummaksi käynyt. Mutta kaameata oli Laurista sittenkin kertoa sanomiaan tuolle kylmälle tietäjälle, joka jo salatkin tunsi. Eikä lämpimämpi ollut sedänkään vastaus, kun Lauri tälle vaarin kuolemanviestiä kertoi. Tylysti Tuomas vain virkkoi:

— Surmaansa kai se isä ikäloppuna läksikin sieltä savolaisten tappeluista hakemaan, eihän se malttanut lähtemättä olla. Sen siitä nyt taas näitte!

Laurilla hyyti sydäntä; nyt hän vasta oikein tunsi orpona liikkuvansa näillä setänsä pihoilla, joista äänetön kylmyys häntä vastaan huokui. Painostavalta hänestä oli siellä kyllä ennenkin tuntunut. Raskasmielisenä oli setä aina ahertanut siinä ilottomassa raadannassaan, ja kuin haamu oli tuo kärsivännäköinen emäntä siellä ennenkin liikkunut umpisuisena ja umpimielisenä. Mutta nuoresta erämiehestä tuntui sittenkin siltä, kuin joku erityinen, äänetön, salaa jäytävä suru ja entistä raskaampi apeus olisi nyt näillä kotituvilla asunut ja häntä vastaan lehahtanut. Se ikäänkuin puristi kokoon Laurinkin nuoren sydämen, hänet valtasi melkein pakko saada edes jonkun kanssa puhua, kertoa ja kuulla. Hetken tuvassa levättyään käveli hän senvuoksi ulos tanhualle, mistä kuului havukirveen yksitoikkoinen nakutus. Poika-Tuomas siellä pölkyn ääressä heilui ja häneltä Lauri kysyi:

— Missä on Heino? — Hän tahtoi toki saada tarinoida nuorimman orpanansa kanssa, joka ei mikään tuppisuu ollut.

Mutta Tuomas ei vastannut, nakutti vain ääneti poikki pieniä kuusenoksia. Vasta kun Lauri uudisti kysymyksensä, ärähti juro raataja melkein äkäisesti:

— Heinoko… Karannut!

— Mitä puhut, karannutko kotoaan, uteli Lauri hämmästyneenä. — Miksi ja minne?

— Maailmalle, minne lienee livistänyt, helpompia päiviä hakemaan kai!

Laurin täytyi hämmästyksensä kesken hymyillä, sillä hän tunsi noista sanoista niin hyvin isä-Tuomaan lyhyet puheenparret, jotka jo olivat hänen kuvaansakin syöpyneet.

Mutta vielä hän kysyi:

— Milloin se lähti?

— Tässä kesällä, yöllä livisti, jälkiään ei jättänyt…

Enempää ei Tuomas tiennyt kertoa. Mutta Lauri ymmärsi jo siitäkin tuon tuvassa vallitsevan mielialan, isännän ärtyisän äänen, emännän laihtuneen hahmon. On siis surua täälläkin, jäytävää surua ja soimuuta. Ja hän istahti hetkeksi tanhuan aidalle havumiehen viereen, katseli rantakedon yli järvelle, missä syysmyrsky vesiä myllersi ja vaahtopäisiksi särki aallonharjoja, ja hän ajatteli, että eipä ole oikeastaan ihmekään, jos Heino kotoaan karkasi. Sillä itsestäänkin hänestä tuntui, että hauskempi kuin täällä on sittenkin siellä syyssateisella salolla, — ilman tovereitaan, joustaan ja Peniään, hänkin tänne menehtyisi!

Samassa hänen silmänsä sattuivat siihen aituuksen nurkkaan, missä Ukon Ennille kasvatiksi tuoma tevana vielä vankina kohotteli korkeata kaulaansa korkean aidan tasalle. Poissa on nyt Ennikin, Karmalan ainoa ilolintu; kesykki on yksin jätetty siihen, eikä hoitajaa ole enää odotettavissakaan. Lauri käveli aituuksen luo, purki veräjän ja astui taputtamaan arkaa hirvenvasaa, joka suurilla silmillään tätä outoa lempeyttä katseli. Mutta kun hirvi tuokion kuluttua aukinaisesta veräjästä astui nurmelle ja sieltä pitkin harppauksin loikkasi lehtoon päin, niin eipä Lauri sitä pidättämään käynyt, vaan ajatteli:

— Mene vapauteesi, ilotontahan täällä on sinunkin!