Erämaan taistelu: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

VI. MAAILMALLE.

Niin, Karmalan nuorin poika, Heino, oli karannut isänsä kodista.

Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan lahdelle saapunut outoja kulkijoita. Ne olivat olleet kuljeskelevia teinejä.

Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta olivat pian tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen kirjaimia piirustaneet.

Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut ja hänen sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä elämästä, olivat syöpyneet syvälle Heinon mieleen. Kun hän sitten aamusta iltaan raatoi isän kovan kurin alaisena halmeella ja heinärannassa, pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen mieleensä painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti hänen muistoihinsa aina väliin vanhan piispan mahtava olento kuin pilvien päällinen ilmestys. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä kehoittavia sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: "Kun tulet Turkuun…" Mutta kenellekään hän ei niistä mielikuvistaan saanut kertoa ja siksipä Heino, varsinkin erämiesten lähdettyä Pertunjuhlain jälkeen kalajärville, tunsikin Karmalassa entistä syvemmin ilottoman yksinäisyytensä.

Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuljeskelevat teinit ja virittivät jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä kysäisi:

— Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu olevan?

Mutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa päin kääntyi ja ärähti:

— Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!

Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljon papin alkua, virkkoi siihen isännälle melkein kiivastuen:

— Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?

— Pappiko, sanoit, — herra! huudahti isä.

— Niin, miksei pappi tai ruunun mies, — sitä tietä sinne kiivetään.
Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.

Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punoittamaan, hänen leukansa väkätti vähän aikaa ja sitten tulivat sanat:

— Jo olette te maailmankiertäjät tarpeeksi tässä talossa virkailleet, jo joudatte taipaleelle. Tämän talon poikia ei herroiksi opeteta eikä siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa, kun lienee minulla valta. Heino suorii viikatteineen heinänurmelle ja te laputatte matkoihinne, — saatte uskoa jo sillä sanalla!

Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä vasten he läksivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään. Mutta veräjälle kantoi heille Marketta-emäntä vielä eväiksi salaa juuston ja leivän, — jokaisesta teinialmusta oli kirkko luvannut jonkun päivän synninpäästön armeliaalle antajalle, sen tiesi hurskas emäntä.

Teinit läksivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut pystynyt karkoittamaan hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja ruvennut puukkonsa kärjellä tuoheen piirtelemään niitä samoja koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, — sitä hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita opin tielle, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä kuljeskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta kykkimästä, karjaisi ankara mies lähemmäs astuen:

— Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?

— Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa pergamenttipalastaan.

— Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!

Heino vastasi arasti:

— Se on kirjoitusta, isä!

— Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö liene niiden teinien kujeita, arvasinhan, vitsahousun koukeroita…!

Ja isä repäisi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi palat pensaaseen ja ärjäisi:

— Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, — mutta sen sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa ja mitä työ!

Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen hoki:

— Se jo riittää, nyt tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!

Sitä mielessään hokien souti nuorukainen tänä iltana raskasta nuottavenhettä; hänen sydämensä ympärille ikäänkuin kasvoi umpinainen kuori, joka sitä nopeammin kovettui, kun isä tuontuostakin vielä hänen voimattomuuttaan ivasi:

— Tuomas vetää hartiaväellä, hänen soutuaan nuotta tottelee, — mutta katsopas tämän vätystäjän näykkimistä!

Koetti harvapuheinen äiti toki nuorimpaansa puolustaa:

— Heino on heikompaa tekoa ja nuorempikin, vielä…

— Ja laiskempi, murahti isä. — Mutta tiedän minä rohdon sille taudille.

Mutta se uhkaus vain terästi Heinon sisua, se vain tuki hänen päätöstään.

Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan, hänessä painiskelivat pitkin yötä yhä mielen uhma ja kodin rakkaus. Äiti tuntui levottomasti nukkuvan; olipa kuin hän olisi aavistanut poikansa mietteet, ja kerran hän jo nousi, seisoi tuokion Heinon vuoteen vieressä ja viskasi raanun hänen peitokseen. Ja silloin horjahti pojan äskeinen, luja päätös. Mutta taas kuului isän kuorsaus uunilta, ikäänkuin toruvana sekin, ja silloin paatui jälleen nuori sydän. Niin hän taistellen makasi: ei ollut rauhaa nukkua, ei ollut tarmoa nousta.

Jo pilkisti päivä räppänän raosta ja valoi punaa päreorsille. Heino säpsähti: isä herää kohta, nousee, äskeinen päätös on mennyt, — suoria vain vanhan kurin alle, ilman iloa, ilman armoa…!

Ei, vielä on aikaa, vielä nukkuu perhe, vielä voi hän tavata etelään päin kulkeneet teinit… Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja seisoi hetkisen neuvotonna pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys: poika juoksi aittaan, otti sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja laskeusi rantaan, jossa ukon hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili pajukossa. Sen hän potkaisi irti vesikiviltä…

Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään kääntyi. Tuoreen metsän tuoksu lehahti rannoilta, raitista oli hengittää aamuinen ilma, kevyttä oli soutu nyt, ei työlästä, niinkuin iltayöstä nuottavenheessä.

Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä, ja hän souti senvuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan, ennenkuin väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.

Sikeään hän nukkui. Mutta se mielen levottomuus, joka häntä oli yökauden vellonut, se elpyi nyt unelmiin. Hän oli kulkevinaan Mustanahon rinnettä notkoon, mutta jyrkiksi kävivät rinteen seinät, eikä kohta näkynyt kapeasta laaksosta harjanteiden välitse muuta kuin kipene sinistä taivasta. Kolkkoa oli metsä, kalliot tuntuivat laskeutuvan vastakkain, kuin puristamaan yksinäistä vaeltajaa; hän olisi tahtonut palata, mutta ei voinut, eteenpäin piti hänen vain astua, kunnes hän seisoi jyrkkäreunaisen rotkon partaalla, jonka mustasta syvyydestä kohisi kumea ääni. Tuska valtasi vaeltajan, ja epätoivossaan läksi hän kiipeämään pystyjyrkkiä kalliosärmiä myöten ylöspäin, muualle ei hän enää päässyt. Kapusi, kapusi — jo aukeni ylimmän kallion laelta näkyviin laaja selkä ja sen takaa avara maisema. Ja hänen sydämensä täytti valtava riemu. Sillä vauras oli tuolla talo vihantain ketojen keskellä, kypsänä siellä lainehti vilja; veräjän suussa polki tannerta liinaharja-ratsu ja uhkuvautareisina kulkivat lehmät rantalaitumella. Se oli kuin onnen maa, joka kehoitteli: tule ja ota! ja hän ojensi kätensä tuota läheiseltä näyttävää rantaa kohden. Mutta se olikin kaukana, kaukana, ja hänen kupeillaan olivat kalliot pystyt ja alla oli musta vesi. Siellä oli kyllä kallion alla hänen pieni ruuhensa, mutta rinne oli liian jyrkkä. Sitäkö myöten hänen piti laskeutumaan lähteä … jalka livetti, se tuskin kalliota hipaisikaan. Hän putosi, solui syvälle ja tunsi jo kostean usvameren, johon hän upota uhkasi… Vielä pilkisti etäältä vihanta ranta, mutta itse hän siihen kylmään usmaan upposi ja käsillään hän hapuili, tavatakseen jotakin, johon tarrautua ja siten pelastua…

Heino seisoi jo pystyssä törmällä, kun säikähtyneenä unestaan heräsi… Siinähän oli venhe rannalla ja rauhallisna lainehti järvi. Mutta päivä oli jo painunut rantakoivikon taa, ja viileä iltatuuli hänen ruumistaan siimeksessä kylmi. Väleen hän nyt unen kuvat silmistään karisti, karkaisi mielensä ja souti taas eteenpäin outoja selkiä pitkin.

Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen itäisiin lahtiin teinituttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä kulkeneen, ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian loppuivat eväät ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin asutuille rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkaisin yhä vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita ja yhä vaikeammaksi kävi hänen sieltä tuttaviaan teinejä löytää.

Eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, suipot harjat, — sen hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsimään lähtenyt, ja hän käveli rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä häntä sinne sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen asiaansa, ja kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin keihäsniekka hänet muitta mutkitta pyörähdytti takaisin.

Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonoin unessa, tie pystyyn nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska niinkuin kallio rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, — jalatkin laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää eteenpäin kantavan, — ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, — tylyltä tuntui maailma ja kolkolta, ja hän muisti kaivaten, kuinka lämpöisenä tuli aamuisin kiilsi kotituvan tuhkasissa, joihin äiti kävi liekin puhaltamaan. Vai pitäisikö palata takaisin pohjoiseen, hakea venhe kätköstään ja katuvaisena kotirantaan soutaa, nöyrtyneenä, avutonna astua ankaran isän eteen ja hänen armoilleen antautua, — ei, minne tahansa muualle, sinne vain ei!

Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä, pensaan kupeelta, äänen:

— Poika hoi, tulepas tänne!

Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi. Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut, mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä keventää, — hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit, joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän yhtäkkiä virkkoi:

— Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo temput, joita siihen tarvitaan?

— Niin, lukemistako, — en vielä.

— Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?

Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:

— Sitä sinun täytyy oppia, jos mielesi maailmalla herrana menestyä. Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan, mitä tahdot, nimessä ja toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?

Ukko puhui aivan vakavissaan, melkein katkeralla äänellä, kuin syvää elämänviisauttaan sanellen, mutta olipa Heino sentään hänen ainoassa silmässään näkevinään edelleenkin hyväntahtoista veitikkaa. Siksi hän vastasi reippaammin:

— On kai.

— Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi takaisin! — No, mitä mietit? Minne aiot kävellä, tuostako itäänpäin, talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?

Jo oivalsi Heino, että pilkkanaan häntä verkkoukko piti, ja hän ajatteli itsekseen, että mikseipä hän kestäisi siinä missä muutkin ja oppisi sitä, mitä maailmalla tarvitaan. Päättävästi hän vastasi:

— Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.

— Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta kylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit, luultavasti samat, joita haet. Idästä päin ne äsken sinne kulkivat.

— Tätäkö valtatietä vain?

— Samaa leveää tietä. — Nyt hymähti verkkoukko jo ihan sulana, hän oli vain ajan kuluksi vähän poikaa viivytellyt, ja siksi hän ei ollut kysyjälle heti sanonut sitä, mitä tämä tietää tahtoi. Mutta vielä hän lisäsi: — Mene tervennä, mutta muista neuvoni, niitä maailman rannalla tarvitset!

Mutta Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana, järvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen Birgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen esikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin eli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan matkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja poissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat mietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.

Yhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, — pyhä Pietari ja Paavali ja pieni Henrikki-pyhimys oppipoikana matkassa, — niin he itse retkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat päivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät murkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei koskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies heille venhekyydin asemesta vitsakyytiä tarjosi; hän kiskaisi vain silloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan. Mutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä, palata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen voimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut koululaisille antaa, — ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat rankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukaisi, loikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle kasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren mutkan, irroitti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti matkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä omistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.

Ja toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui, että jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, minkä verkkoukko oli tarpeelliseksi väittänyt.

Mutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi taloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen pussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa tipahuttivat sinne räävelinkillinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän nahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka sattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi, vaikkei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta ollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen, — miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun tuskassa!

Taipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten talottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan kirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä siellä olevan ihmeitätekevän pyhimyskuvan juureen, ja heidän kanssaan teinit yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui paljon näitä pyhissäkävijöitä, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat kumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet taikka sille asialle menivät. Heillä oli mieli herkkä, ja almunsa he teineillekin antoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka näillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä sentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleat ne olivatkin nuo haarapussit ja aika painavat, kun nuoret pitäjänkiertäjät eräänä syyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen kulkivat kaupunginojan yli ja Hämeen tullin kautta saapuivat Turun kaupunkiin.

Siellä oli matkan määrä. Hölmistyneenä kaukaisen sydänmaan lapsi pysähtyi pussi selässään keskelle Hämeenkatua katsomaan siellä liehuvaa liikettä ja hurinaa. Oli juuri rälssimiesten vuotuinen aseidenkatselmus Turussa näinä päivinä, ja tavallisen kaupunkiliikkeen lisäksi liikkui sen vuoksi kaduilla nyt joukoittain aatelisia ja rälssimiehiä, ritareita ja knaappeja, asemiehiä ja vaakunankantajia, kaikki kiiltävimmissä kypäreissään ajellen parhailla ratsuillaan ja väläytellen kotoisissa pajoissa vasta karaistuja ja tahkottuja aseitaan. Sitä Heino katsomaan pysähtyi. Mutta hänen toverinsa häntä kiirehtivät.

— Kerkeät tähän komeuteen kyllästyäkin, — nyt joudu!

— Minne?

— Majapaikkaa hakemaan, niistä tulee tiukka, kun teinit kaikki kaupunkiin keräytyvät. Nyt vain hurskaaksi naama ja lipeväksi suu, niin sitä pyritään parhaiden porvarien pirtteihin!

* * * * *

Eräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia kohden. Tuuli puhalsi kylmästi joen jäätä pitkin, ja mekkosillaan kulkeva teini katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäällä ajavaa talonpoikaa, muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon rinteeltä viime talvena halkoja ajoi, — nyt ei ole lammasnahoista tietoa! Vielähän! Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja eineleivästä, mutta ilkeimmilleen oli nyt nälkä suolissa yltynyt, — eipä ollut teinille kankurin koukkuleuka akka enää tänä aamuna suupalaakaan antanut.

Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa teinien, "pyhän" Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse, heiltä pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin. Mutta vitkastellen ja vastahankaisesti Heino sinne käveli; hänen oli samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista pulaa ja paranematonta saamattomuutta.

— Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.
Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!

Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla, eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua, suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä yksitoikkoista uraansa kulkivat.

Yhtä vähin tavaroin ja tiedoin, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut — niinkauan kuin niitä riitti. Ynseäksi lienevät kyllä käyneet usein Turun porvarit ja käsityöläiset muillekin teineille, ja monesta syystä he kyllästyivätkin näihin kärkkyviin majamiehiinsä, jotka vallattomuuksissaan monesti tekivät porvareille kepposia. Mutta olipa sitten tainnut tavallista huonompi onni Heinolle sattua. Hän oli joutunut asumaan kaupungin laitaan pahasuisen kankurin akan mökkiin, joka häntä kyllä luonaan piti, niinkauan kuin pojan pussissa jotakin kalisi, ja aina väliin keitonkin laittoi, mutta sitten heti uhkasi ajaa teinin ulos pakkaseen, kun tältä leivät ja särpimet loppuivat. Niin se oli uhannut tehdä nytkin, eikä ollut padastaan kauhallistakaan Heinolle aamiaiseksi antanut.

Nuoren miehen täytyi kuitenkin hymyillä tuon alakuloisuutensa keskellä; Se muistutti paljon Suopellon Leenaa, tuo kankurin kipakka muija — yhtä sisukas ja topakka se oli. Ja tämä muisto sulatti taas hänen mielensä sovinnollisemmaksi, se toi mukanaan monet muutkin muistot suuremmistakin vaikeuksista, jotka hän oli voittanut, ja hän kääntyi taas rohkeammin matkaansa jatkamaan. Päiväkin pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valaisi kirkkaaksi Pyhän Gertrudin kiltan korkean, lumikattoisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuota matalaa, kinoksien keskelle painunutta kaupunkiyhteiskuntaa. Tottakai tässä kylässä on apua hänelle, koska on ollut niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ettei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt sunnuntaiaamuna olivat myymälätkin suljetut, niihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään; hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujasia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulautaiset ikkunat olivat suljetut ja joiden räppänistä kohosi vieri vierestään savupatsas, — tuuli heilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.

Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan astuessaan hetken kuluttua pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä kelpo teinit, jotka olivat Heinon monesta pulasta auttaneet, ne taas miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat — pitihän teinien toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:

— Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!

— Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, — olinhan minäkin muilta apua saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli mitä olin pussiini kerännyt, ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen, puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti kankurin akkakin ottanut.

— Niin, mikäpä siinä niinollen muu neuvoksi lienee kuin katkaise lukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.

— Niin täytynee, kun vain tarkenisi! huoahti Heino. Ja hän lisäsi vähän kateellisesti: — Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun porvarilta joka päivä keiton saatte, — olisipa minullakin sellainen suosija-porvari!

— Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän, lohdutti Pietari-teini. — Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi miestä porvarina tai muuna?

— E-ei, ei ketään.

Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille tuvassaan asunnon ja ruoan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän lisäsi:

— Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin rosoiseksi käy.

Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:

— Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se olikin, mutta hävitä pois se synti!

— Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.

— Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, — suuremmatkin synnit siellä kuitataan!

Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina kuljeskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret, aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään, sekä entisistä että vastaisista, — miksipä ei hänkin? Siellä oli nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika asiansa kertoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80 päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska hän katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toverinsa luo.

— Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!

Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:

— Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.

Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisellä eväällään ostanut itsensä irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, — uskoivat kai, koska heidän itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita myymään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui tunnon soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan tuntemansa jäytävä ikävä, hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta palasi kuin sinne meni.

Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.

— No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jäljellä, nyt ei muuta kuin aamulla hiihtämään!

Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painanut, ja lohduttaen huudahti nyt Paavali-teinikin:

— Älä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin. Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan. Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.

Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen.
Innostuen hän kysyi:

— Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?

— Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä avovedellä, vaikkei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän Heikin-messuksi Turkuun saapuu.

— Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen asti näkisin!

Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet saisi nähdä. — Hän on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa, jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia surkeasti särki tuo piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista, joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljon mitään tiedetty. Ja hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lienee ollut, ja jonka ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa johtajaansa Engelbrechtiä seuraten, ajaneet maastaan pois, valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, — siitä oli viime syksynä Turussa paljonkin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan, ja kaksi Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo Knuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.

Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut. Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä päästänyt kansaa kiusoittamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun, ja uusi hallitus oli kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi, jäävän sinne meren taakse, missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan nenässä. Kansa ei tänään tiennyt, kuka sitä taas huomenna hallitsee.

Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä palannut kotoiseen hiippakuntaansa, — niinhän teinitoverit nyt Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti, että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän oli karkaamisrikoksensa sovittanut. Taas virkosivat hänessä heti uuteen vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.

— Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten nälässä olisit? — ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin kävelivät. — Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, — lisäsi papinalku, — mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän se näet itse pyhät luut siunaa.

— Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljon pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.

Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän kertomuksiaan paljoa kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli, vieläköhän se piispavanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, — muistaa hän oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut astuessaan taas sillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä ja liesikin kylmänlainen, — häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille Heikin-markkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty; mistä voita ja viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia, mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla, selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai rautaisen padan. Koko Aurajoen suun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat, ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät kulkuset ja poronkellot, ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman oluttuopin voimalla toisiaan jutteluttivat.

Heikin-messua odotettaessa suoritettiin näin Heikin-markkinat. Se oli ilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tuliaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai palttinapaidan ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä ja toista kotipuolensakin asioista. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljon menetetty, että halla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin eniten itse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he nyt koulutuvassa iltaisin harjoittelivat, laulaen sekä latinaksi että suomeksi siitä, miten

Muinen upoksis pimeyden all'
Makais surkija Suomen maa.
Osuit sit' armas aurinko jäll'
Paistamaan pakanain maall'.
Iloidse siis Suomen maa
Tähden laupjan lahjan,
Et Christin kanssa yhteyden sait
Kautt' Herran sanan saarnan. —

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin korkean umpimuurin sisäpuolelta, jossa väki uskollisesti pakkasessa seisoi, odotellen saada kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua anoivat — ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella, vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia, kaniikkia ja tuomioherraa yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen nyt astui Kuusistosta Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui sieltä korkeakuorista ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoriin se sitten saarnan loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sen messupapit kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, — vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten teinien joukosta ja tungeskelevan väkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäältä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmajat kasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahdelle puolelle, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa piti…

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä, astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan koukkupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt… Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, — ei se häntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän … juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän…

Piispa oli tuntenut hänet! — riemu täytti Heinon kauan kaihonneen mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jäljestä juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelän teinin temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä avuton, — piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!

Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti, kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa koulutuvassa siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja korkealta istuimeltaan latinalaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineillä luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta tultuaan suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut armoa, selkänahkainsa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjoituksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet oli voitettu, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja, ja latinaksi heidän jo täytyi vastata latinalaisiin kysymyksiin, — menipä miten meni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja hänen vanha toivonsa kannusti…

Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan, heidän vanhempiaan, lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen sanankin.

— Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen karjaansa.

Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli, mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysäisten:

— Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?

Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:

— Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan saavun!

Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:

— Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan laidasta, — mikä olikaan taas isäsi talon nimi?

— Karmala, vastasi Heino arasti.

— Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan. Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta suusta, — näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin, siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi kuin tappelijaksi. — Saatko kotoasi mitään kouluapua?

— En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan karanneensa.

— Koti kaukana, koti köyhä, — tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta kouluapua hakemaan…

Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään, miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt, kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet teiniuralle oli työntänyt.

Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.

Eihän Heino jokaisen pikkupuutteensa sattuessa ilennyt kävellä piispan Piikkiön pitäjässä olevaan, muureilla varustettuun Kuusiston saarilinnaan, missä hän tunsi itsensä niin pieneksi lukuisan palvelijakunnan, asemiesten ja huovien keskellä. Taloudenpitäjät tuossa komeassa linnassa kohtelivat näitä kerjääviä teinejä, joita piispan suosituksella alituisesti sinne arkituvan ateriapöytään saapui, usein nyrpeästi ja vierovasti. Mutta kun oma eväs oli aivan lopussa, ja kankurin akka Heinoa tuvastaan hääteli, silloin hän talvisia jääteitä myöten aina Turusta Kuusistoon käveli, ja silloin oli hänellä siellä aina ruoka tiedossa ja lukueväs taas kaupunkiinkin muutamain viikkojen ajaksi.

Piispanlinnaan hän siten piankin kotiutui. Kun koululla oli juhlalomia ja toiset pojat hiihtivät teinipitäjiinsä täyttämään varastojaan, silloin viipyi Heino Kuusistossa päiviä ja viikkoja, ja pian häntä linnanherratkin siellä taloon kuuluvana kohtelivat, kun näkivät hänen piispan suosiossa olevan.

Maunu-piispan kirjasto varsinkin oli Heinolle kuin aarremaailma; siellä hän usein pitkään viipyi katsellen noita paksuihin, vaskitettuihin kansiin sidottuja jymykirjoja, joihin munkit olivat käsin piirustelleet kauniita kirjaimia ja värikkäitä kuvia ja jotka vitjoilla olivat pöytiin lukitut.

— Roomasta toin nämä suuret kirjat, kun siellä kävin paavilta hiippani saamassa, niin kertoi eräänä päivänä vanha piispa, astuessaan kirjastoonsa, jossa nuoren suosikkinsa tapasi. — Niiden hintaa et voi arvatakaan, siinä ovat monen kylän maat. Nuo pienemmät niteet ovat Pragista, jossa nuorena opiskelin ja väittelin oppineiden seurassa.

— Sieltäkö kaukaa on tämä kaunis arkkukin? kysyi Heino arasti, katsellen kultavanteista lipasta, joka oli kohokkeella kirjapöydällä.

— Vielä kauempaa, poikaseni, pyhästä maasta asti olen sen tuonut.
Katso nöyrästi sitä arkkua, siinä on sirunen pyhän haudan kivestä.

Nöyrällä kunnioituksella Heino katselikin piispan aarteita, jotka tämä pitkiltä matkoiltaan oli kerännyt, nöyrää kunnioitusta tunsi hän tuota ylhäistä, ystävällistä kirkkoruhtinasta kohtaan, jonka hän tiesi nauttivan hurskaan ja oppineen nimeä kaikissa Pohjoismaissa. Mutta Heino oli jo Kuusistossa saanut nähdä, ettei Maunu-piispa ollut ainoastaan kirkon korkea ruhtinas, vaan että hänen käsiinsä kulkivat myöskin Suomen maallisen hallinnon ohjakset. Usein oli hän nähnyt Turun linnanherran, Hannu Kröpelinin, ajavan jään yli Kuusistoon kyselemään vanhan piispan neuvoja, ja alempia käskynhaltijoita ja vouteja kutsuttiin sinne vielä useammin saamaan piispalta neuvoja tai nuhteita, milloin olivat kansaa liian rajusti kiskoneet. Piispalle tekivät näet talonpojat valituksiaan virkamiesten ja aatelisherrain sorrosta, ja usein hän otti heidät suojelukseensa. Tällaisia valittajia oli tänäänkin käynyt piispan luona, ja niistä hän nyt siirtyi nuorelle teinillekin puhumaan, istahtaen lepäämään kirjastonsa nojatuoliin.

— Tyytymätöntä on kansa siellä kaukaisessa sisämaassa, miehiä on taas Pohjois-Hämeestä täällä veroistaan valittamassa. Oletteko todella niin köyhiä siellä kuin sanotte?

Nuori teini kävi melkein hämilleen siitä luottamuksesta, jota ylhäinen herra hänelle kysymyksellään näin osoitti, mutta arkailematta hän kuitenkin vastasi:

— Elettäisiinhän siellä muuten, mutta tyhjiksi käyvät talot aina, kun vouti on vieraillut. Ja milloin erämaille ei uskalleta lähteä…

— Tiedän, lausui piispa keskeyttäen. Ja hän lisäsi melkein kuin itsekseen: — Ei, en ole tavannut kapinan henkeä koskaan tuon väestön joukossa. Vain taloudellinen köyhyys ja elämänehtojen puute sen kärsimättömäksi tekee. Minä tahdon lähettää heidän valituskirjansa Ruotsiin ja puolustaa heille veronhelpotusta. Jotakin heidän hyväkseen on tehtävä. Mutta jotakin outoa siellä maakunnassa kuitenkin nyt kuohuu, siitä kertovat kaikki voudit. Siitä meidän täytyy ottaa tarkempi selko. Ensi kesänä saat sinäkin, Henrikki Tuomaanpoika, tehdä teinimatkan Satakuntaan, kertoaksesi minulle sitten, mikä siellä kansan oikeastaan niin levottomaksi tekee. Sillä meidän on suojeltava tämä rauhaisa hiippakuntamme niiltä myrskyiltä, jotka meren takana yhä intohimoja lietsovat.

Niin puheli vanha piispa lepäillessään, puoleksi itsekseen, puoleksi suojatilleen. Hän oli hiukan levoton niistä talonpoikain ja virkamiesten välisiä kahakoita koskevista uutisista, joita nykyisin alituiseen maakunnasta saapui. Monta talonpoikaa, jotka malttamattomina olivat lääninherrojaan vastaan niskoitelleet, oli piispa jo armahtanut, koettaen yleensä lieventää aikansa tuomioistuinten ankaruutta, joiden ohjeena vielä oli: silmä silmästä taikka käsivarsi tai selkänahka tai henki pienimmästäkin rikoksesta. Ja hänellä oli valtaa siihen, hän oli "Jumalan armosta Suomen piispa", mutta samalla todellisuudessa sen korkein maallisenkin hallinnon keskus. Mutta hän ei voinut salata huoltaan, että kansan ja virka-aatelin välit yhä näyttivät kiristyvän. —

Näin pääsi nuori teini tänä talvena Kuusistossa vieraillessaan silmäilemään niihin moniin ja monenlaisiin toimiin, jotka Maunun Tavastin vanhoja hartioita rasittivat. Mutta keväämmällä, kun jäät sulivat Itämerestä ja laivaliike alkoi, joutui Heino-teini yhä useammin ja pitempään Kuusistossa vierailemaan ja yhä tarkemmin tutustumaan niihin Suomea ja koko valtakuntaa koskeviin kysymyksiin, joihin Maunu-piispa oli kiintynyt. Silloin palasi näet kesäksi Suomessa käymään Maunu-piispan aviottomana syntynyt poika, Olavi, joka kyllä kulki piispan veljenpojan nimellä, mutta, jonka koko Kuusisto hänen omakseen tiesi ja jota hän ulkomaiden yliopistoissa kustansi. Tämä nuori Olavi-maisteri, pitkästä ajasta taas kerran kotiinsa palattuaan, rakasti nuoruutensa huvituksia, kalastusta ja metsästystä, ja soutumiehekseen saaristoon hän otti usein mukaansa Heinon, kun tämä piispanlinnassa majaili. Ja kun he päivän olivat vesillä retkeilleet ja illalla palasivat Kuusiston lämpimiin suojiin, silloin istahtivat oppinut maisteri ja vanha piispa takan ääreen iltatarinaa pitämään niistä suuren maailman monenkirjavista kuulumisista, joiden vilkkailla luomasijoilla Maunu-piispa itse oli nuorempana viipynyt ja joiden myöhemmistä vaiheista nyt nuori maisteri ihastuneena kertoi. Mutta pian livahti tarina tavallisesti takaisin kotimaan oloihin ja tapahtumiin, sen taloudellisiin ja valtiollisiin vaikeuksiin, jotka olivat vanhan piispan sydämen huolena, ja silloin oppinut maisteri kuunteli ja teräväsilmäinen vanhus kertoi.

Aikansa valtiollisiin tapahtumiin ei Maunu Tavast tosin ottanut osaa samalla tavalla kuin monet muut piisparuhtinaat, jotka usein rautapaitoihin pukeutuivat ja aseväellä kävivät kuninkaitakin asettelemaan ja erottelemaan. Maunu-piispa rajoitti vaikutuksensa sanan ja tiedon voimaan, — kilvan Ruotsin kilpailevat ylimykset hänen apuaan ja suosiotaan tavoittelivat. Se oli kaikille tuttua ja siihen viitaten Olavi-maisteri eräänä iltana, kun he taas istuivat piispan työhuoneessa takan ympärillä, vanhukselle virkkoi:

— Sinäkin olet siis nyt hylännyt kuningas Eerik Pommerilaisen. Minä tuskin sinun iälläsi olisin lähtenyt näille uusille, oudoille vesille.

Heino-teini, joka tapansa mukaan uunin katveessa istuen kuunteli näitä oppineiden herrojen keskusteluja, näki vanhan piispan harmaapintaisten kasvojen vilkastuvan, kun Olavi-maisteri kotimaansa valtiollisia kiistakysymyksiä kosketteli.

— Minun täytyi, poikani, vastasi piispa lämmöllä. — Sinä olet liian kauan ollut isänmaastasi poissa, Olavi, et tiedä, mitä sen kansa on sillä välin saanut kärsiä. Laillista kuningastamme, rakastetun Margareetan poikaa, puolustin viimeisiin asti; vielä senkin jälkeen tuin hänen kruunuaan, kun hänet kaikki muut jo olivat hylänneet. Mutta sitten en häntä enää tukea voinut. Minä näin, että en saattanut luottaa enää hänen hyvään tahtoonsakaan, hän petti kaikki, petti valansakin, ja uusilla kärsimyksillä hän kansaansa uhkasi. Hän oli arvoton kruunua kantamaan, hänen täytyi suistua.

— Ja nyt kannatat nuorta seikkailijaa, virkkoi Olavi-maisteri hiukan pisteliäästi.

— Nuorta kyllä, mutta en seikkailijaa. Valtionhoitajamme on olennoltaan kuninkaallisempi kuin voideltu Eerik. Kaarle Knuutinpoika on ystäväni, senhän tiedät. Hänen luonteensa ja lahjansa tunnen, itse olen hänen kasvatustaan ohjannut. Olisipa hän kuninkaasta syntynyt! — nyt on hänen tehtävänsä moninverroin vaikeampi, kun hänen täytyy nousta vertaistensa joukosta ja kestää heidän kateensa ja juonensa. Mutta juuri siksi häntä kannatankin kaikella voimallani, sillä hänen tehtävänsä isänmaaraukan pelastamiseksi sekasorrosta, muukalaisvallasta ja perikadosta on jalo ja suuri. Jospa sen kaikki Ruotsin ja Suomen herrat, hengelliset ja maalliset, ymmärtäisivät!

— Tehokaspa kannatuksesi mahtaa ollakin, olen jo nähnyt useampia
Kaarlo-marskin airuita tällä lyhyellä ajalla purjehtivan Kuusistoon.

Maunu-piispa huoahti.

— Niin, monessa asiassa hän neuvoja tarvitsee. Hän olisi tahtonut pidättää minut koko talven luonaan Tukholmassa, mutta enhän voinut hiippakuntaani koko vuodeksi jättää, puolen vuotta siellä jo olin. Mutta tukea hän tarvitsee, tuo nuori mies, kaikki ylimykset häntä siellä repivät siksi, että hän heidän vertaisensa on, — vain kansa häntä rakastaa.

Heino huomasi nurkastaan, ettei Olavi-maisteri isänsä kantaa kaikin puolin hyväksynyt, vaikkei hän enää ruvennut vastaankaan väittämään. Tuo Pariisin yliopiston oppineiden piirien edustaja näkyi olevan enemmän tiedemies ja jumaluusoppinut kuin valtioasiain ymmärtäjä, ja hän kääntyikin taas kertomaan noista etäisemmän suuren maailman suurista tieteellisistä ja kirkollisista kiistakysymyksistä, joista taas Maunu-piispa kaukaisessa hiippakunnassaan oli vieraantunut. Hän kertoi hartaasti kuuntelevalle vanhukselle ja nuorelle teinille niistä mullistavista, puhdistavista liikkeistä, joita tähän aikaan kirkon keskuudessa oli syntynyt ja jotka tähtäsivät uudistamaan monia käsitteitä ja tapoja, mitkä väärinkäytöksiksi olivat paavilliseen kirkkoon juottuneet. Hän kertoi Juhana Hussin oppilaista Pragissa ja siitä oikeudenkäynnistä, joka oli tätä mestaria vastaan viritetty, kertoi, kuinka uudet, vapaammat aatevirtaukset kaikista pakkokeinoista huolimatta raivasivat itselleen tilaa aikalaisten mieliin, — kertoi siitä valittaen, huolestuneena, sillä hän oli paavin kirkon uskollinen poika, mutta kertoi samalla tunnustaen, että noissa uusissa virtauksissa on jotakin elävää ja repäisevää voimaa, jota ei auttanut olkansa takaa halveksua. Ja vielä hän kertoi, kuinka jo vanhoissa yhteiskunnissakin nuortumisliikettä tapahtui, kuinka rautapukuisten ritarien raaka aika vähitellen uusien olojen pakosta jätti tilaa elpyville, vilkkaille porvarisaineksille kaupungeissa, ja kuinka nuo rautaritarit itse, tuodessaan ristiretkiltä liikkuvampaa elämää ja kansojen keskeistä yhteyttä vanhoihin elämänmuotoihin olivat loihtineet hereille ne uudet ainekset ja aatteet, jotka nyt elinvoimaisina pinnalle pyrkivät.

— Feodaalisen ylimysvallan liitokset ruskavat! — niin huudahti Olavi-maisteri, itsekin kertomuksistaan melkein tahtomattaan lämmeten, ja nousi kävelemään ikkunan luo, jonka läpi sadepilvien lomitse pilkistävä aurinko laskeutuessaan keväisen metsän taa, nyt heitti kelmeitä säteitään piispan avaraan työhuoneeseen. — Ja mikä on pahempi, hierarkisenkin vallan saranat vinkuvat, kun sen päämiehet, keskenään kiistellen, eivät jouda niitä hoitamaan.

— Niin, aika ei pysähtymään ehdi, sen kehitystä olisi vain oikeaan ohjattava, — vastasi vakavana vanha piispa, joka ehkä selvemmin kuin hänen taistelujen keskessä elänyt poikansa aavisti tulossa olevan murroksen. Mutta hän lisäsi hymähtäen: — Mutta täällä kaukaisessa pohjolassamme emme vielä näistä murtavista voimista mitään tiedä, ja meille se onkin onnellisinta. Meillä on vielä niin äärettömän paljon tehtävää istuttaessamme tähän nukkuvaan kansaan tiedon ensimmäisiä alkeita, alkuperäisimpiä käsitteitä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se tehtävä kysyy monen miehen työn ja iän, — sen hyväksi saat sinäkin, Olavi, vielä kirkon päämiehenä täällä laajan tietovarastosi käyttää, siihen työhön saat uhrata sekä syvän oppisi että nuortean tarmosi.

— Minäkö — eihän minusta kirkon päämieheksi ole! vastasi maisteri hiukan punastuen, viitaten siihen, että aviottomasti syntyneitä ei katolinen kirkko ylempiin papillisiin arvoihin laskenut.

— On kyllä, siitä on meillä jo paavin kirje, — jotakin olemme toki mekin täällä kaukana pohjan kulmilla puuhanneet.

Mutta oppineen maisterin katsetta ei se uusi uutinenkaan kirkastanut.
Hän virkkoi:

— Jos kelpaisinkin, oi, pientä on täällä kaikki, kuihtunutta, maahan matalaan painavaa, sovellunko tänne minä? Täällä te kiistelette siitä, kuka ylimyksistänne kulloinkin olisi korkeimpana kukkona linnan huipussa, — kiskaistaksenne hänet taas sieltä alas heti kun olette hänet sinne huippuun saaneet. Minä pelkään, että menehtyisin näissä ahtaissa, hengettömissä oloissa, minulla ei ole samaa kaivavaa sitkeyttä kuin sinulla.

— Se tulee, kun työhösi kiinnyt, vastasi vanha piispa, ikäänkuin omia kokemuksiaan kertoen. — Työ vetää mukaansa, ja varsinkin työ sellaisen kansan puolesta, jota omanaan rakastaa, — sen saat nähdä. Pientä on sinusta ehkä nyt perustella kirkkoja aution erämaan laitaan taikka puuhata uutta luostaria Pohjanlahden karulle kalliorannalle, mutta kun työhön tartut, niin se on sinusta tärkeää, suurta, elämäntehtäväksi arvokasta, — minä en unelmoi enää suurempaa. Kunpa riittäisi minulla ikää ja voimia saada päähän asti suunnittelemani mielityöt, silloin onnellisna hautaan laskeutuisin ja tyytyväisenä siellä lepäisin.

— Niin, minä tiedän, virkkoi Olavi-maisteri taas innostuneemmin, — sinä perustat tänne juuri uutta naisluostaria. Kuulin siitä jo Vadstenassa, jonka birgittalaissisarilta sinulle terveiset toin. Se on suuri työ, kaunis työ, sinulle arvokas, — niin, paljon olet sinä tehnyt Suomen kirkon hyväksi!

Heino ymmärsi, että kirkon miehet puhuivat siitä suuresta, uudesta luostarista, joka parastaikaa oli tekeillä Karinkylässä Maskun pitäjässä ja jonka asioissa rakennuttajat alituiseen näihin aikoihin juoksivat Kuusiston linnassa, — se oli vanhan piispan mielityö ja suurimman huolenpidon esine hänen elämänsä ehtoopuolella. Sen Heino hyvin tiesi, mutta paljon vaikeuksia se vanhukselle myös näytti tuottavan: rakennusvaroja oli vaikea saada kokoon, kansa kitui muutenkin jo suurten verojen alla. Ja huoahtaenpa vanha piispa nytkin virkkoi:

— Paljon on keskeneräistä, paljon tekemätöntä työtä. Mutta olkaamme uskollisia vähässä, ehkä vähitellen satoa kypsyy.

Ilta kävi jo myöhäksi, vanha piispa nousi, makuuhuoneeseensa kävelläkseen, ja rupesi Olaville hyvää yötä toivottamaan. Mutta samalla hän huomasi nuoren teinin, joka maisterin tarinan aikana oli siihen uuninkatveeseensa unehtunut. Piispa näki nyt, kuinka innostuneina säteilivät nuorukaisen silmät kaiken sen johdosta, mitä hän oli noiden oppineiden miesten keskusteluista kuullut, ja tälle hän nyt virkahti:

— Entä sinä, nuori mies, tekisikö sinunkin mielesi sinne suurille opinsijoille, koskapa noin palavat silmäsi? Niin, moni köyhä poika Suomesta siellä on ennenkin opiskellut, ja apua hän on siihen saanut, jos hän lahjoiltaan ja tarmoltaan sitä on ansainnut. Osoitapas sinäkin, mihin kykenet, — mutta siihen täytyy antautua ehyeltään, koko sielullaan!

Heino ei osannut mitään vastata. Hän tunsi mielessään voimakkaan laineen, samanlaisen kuin silloin kerran, kun piispavanhus oli häntä Savilahden rannalla puhutellut. Mutta se tuntui hänestä nyt vieläkin kaukaisemmalta, hän oli nyt jo kokenut enemmän kuin silloin…

Hiljaisena, uneen vaipuneena kohosi suuri piispanlinna, kun Heino päätalosta iltamyöhällä pihan yli kulki siihen matalampaan sivurakennukseen, jossa hänellä linnanpalvelijain joukossa oli makuusijansa. Hän viivähti vielä tuokion linnanpihalla, katsellen sen korkealta multavallilta selkien yli kevätyön kelmeätä taivaanrantaa. Siitä, mitä hän piispantuvassa oli kuullut, hauteli hän nyt mielessään monta muistoa. Mutta varsinkin oli Olavi-maisterin kuvaus siitä rappiotilasta, johon katolinen kirkko siellä suuressa maailmassa kuului olevan uppoamassa, häneen syvälle painunut. Ja sitä muistellessaan hän ajatteli, että olipa hän itsekin juuri täällä hurskaan piispan pyhitetyssä talossa joskus vaistomaisesti tehnyt hiljaisia havaintoja, jotka hänen maalaismieleensä olivat luoneet samanlaisia, joskin hämäriä mietteitä ja epäilyksiä, kuin ne, joihin oppinut maisteri viittasi. Seurustellessaan siellä nuorten pappien ja piispanapulaisten piireissä kotoisissa arkioloissa oli hän heidän ajatuskehänsä ja harrastuksensa huomannut paljoa vähemmän ihanteelliseksi, hurskaaksi ja pyhäksi, kuin miksi hän tuota kirkonmiesten elämää kaukaa syrjästä oli kuvitellut. He olivat ihmisiä hekin riitoineen ja intohimoineen, juonineen ja juoruineen, ihmisiä, joiden oli juhlahetkinä tarvis peittää heikkoutensa ja haprautensa loistavan pukukuoren ja ulkokullaisuuden alle, jotta heidän olemuksensa oppimattoman kansan silmissä näyttäisi edes vähänkään sopusointuiselta sen opin kanssa, jota he julistivat.

Kesäksi vaihtui kevät. Viileässä koulutuvassa, jonka holvatun katon alla olevista juoksulautaikkunoista tunkeutui sisään ainoastaan säästävästi valoa ja yhtä niukasti suven lämpöistä, kuivaa ilmaa, jatkoivat kalpeaposkiset kouluteinit yhä edelleen kankeita, latinankielisiä harjoituksiaan, ja opettaja takoi siellä patukan avulla heidän päähänsä munkkien silotettuja lauseita ja Donaton mutkikkaita sääntöjä. Mutta vapauden toivo elähdytti toki jo nuorten lukuorjainkin mieliä, ja he jakelivat nyt lukutuntien lomissa taas keskenään niitä pitäjiä, joihin kukin heti kesäloman alettua lähtee kiertelemään talonpoikain luo ja keräämään teiniapuja taas syksyisten lukuaikain varalle. Kukin teini valitsi mieluimmin kotoiset seutunsa kulkupitäjikseen, ja ne vanhemmat teinit, joilla jo ennen oli pitäjiä ollut, saivat ne nyt edelleenkin ominaan pitää. Siten hankkiutuivat ystävysteinit Pietari ja Paavali taas kiertämään kauas Hämeen pohjoisten rintamaiden harvaanasuttuja laitoja, — sieltä oli saalis ollut hyvä. Ja kun vihdoin eräänä päivänä teineille vapauden hetki löi ja he ryntäsivät ummehtuneesta koulutuvasta ulos, rientääkseen miltei suoraa päätä pussit selässä taipaleelle, silloin virkkoi Pietari nuorelle suojatilleen, Heinolle, joka ääneti ja vakaamielisenä kulki toveriensa myllertävässä laumassa:

— No, tuletko taas yhtä matkaa meidän kanssa Päijänteen rantoja kiertämään? Me lähdemme nyt heti ja kuljemme Sysikorpeen asti.

Mutta Heino pudisteli ääneti ja surumielisesti päätään. Ihmeissään toinen kysyi:

— Etkö tule sinne, kotipuoleesi, omaisiasi tapaamaan? Missä on sinulla sitten teinipitäjäsi?

— Toisaalla, — Hämeen ja Satakunnan rajoilla.

— Miksi niin?

Mutta jo oli Paavalikin sitä keskustelua kuulemaan saapunut, ja hän ymmärsi välemmin Heinon asiat ja mietteet.

— Mielesi taitaisi tehdä meidän matkaan, mutta et uskalla, niinkö? — virkkoi hän nuorukaiselle, joka oli katseensa maahan luonut. — Pelkäät luisevan isäsi kyhmyistä karahkaa, kun karkaamalla kotoasi läksit. Mutta johan sen synnin olet pyhältä Henrikiltä anteeksi saanut!

Heino ei vastannut. Hän ei kehdannut ilmaista toisille sitä ikävää, joka nyt hänen mieltänsä jäyti, kun hän näki kaikkien toveriensa riemuiten kotiinsa hankkiutuvan, mutta ei hän voinut tänään myöskään tapansa mukaan vallattomaksi heittäytyä, — sydän ei siihen taipunut. Pietarikin jo näki, että tosiapea oli nyt veitikan mieli, ja kävi häntä rohkaisemaan:

— Oikeassa olet, älä tosiaankaan kumartaen kotiisi palaa, älä almujen anojana, täyttyyhän pussisi muualtakin. Palaa sinne kotikorpeesi vasta kerran, kun olet pappi tai muu virkamies, ja silloin astu kumartelematta kotiorren alle ja lausu: Tässä on nyt se poika, joka karkasi! Kyllä sinut silloin karahkattakin vastaanotetaan.

Heinon silmä välähti, toveri oli sanoiksi tulkinnut juuri ne uhmaavat mietteet, jotka hänen omassa mielessään liikkuivat, ja siitä vahvistui yhä hänen päätöksensä, että juuri niin hän tekee! Mutta kun toverit tuokion kuluttua haarapussit selässä ja sauvat kädessä astuivat kaupungin pahaltahaisevia, kuivuuttaan pölyäviä kujasia myöten Hämeentulliin päin, niin saatteli Heino heitä kappaleen matkaa kaupunginojan toiselle puolelle, siihen tiehaaran asti, mihin Maunu-piispan toimesta spitaalitautisten sairaala oli rakennettu. Siellä he hyvästelivät. Mutta ennenkuin he erosivat, tempasi Heino vielä Pietari-toverinsa syrjään ja virkkoi tälle hätäisesti:

— Kuule, jos Karmalaan asti kuljette, niin vie äidille tuo pieni käärö. — Ja hän antoi toverilleen tuohikäärön, jossa oli pieni vaskiristi, lisäten: — Se on ostettu pyhän Henrikin kappelista, sano niin äidille…

— Sen hänelle annan, ole siitä varma. Ja mitäpä muuta viestiksi virkan?

Hiukan karhenti nyt nuorukaisen kurkkua ja lyhyeen hän lähtevälle vastasi:

— Terveiset vain, — sano, että usein häntä muistan…

Hän pisti jo kättään poistuville jäähyväisiksi. Mutta vielä tuokion hän viivähdytti toverin kämmentä ja lisäsi:

— Mutta muista: isältä salaa … aivan salaa!

Heinon piti itsensä jonkun päivän perästä lähteä muutamassa Ulvilan venheessä, joka oli tuonut maalaistavaroita Turkuun, purjehtimaan pohjoiseen, ja jatkaa sieltä jalan omiin teinipitäjiinsä, ja hän palasi nyt yksin verkalleen helteistä maantietä myöten kaupunkiin takaisin. Sillan yli astuttuaan kankurin ilotonta mökkiä kohti näki hän siinä sillan korvassa, törmällä, ryhmän mustapintaisia, vanuketukkaisia miehiä ja naisia liassa loikovan. Kaupungin joutokansaa oli siihen ryhmittynyt katsomaan noita outoja, vierasrotuisia, kiertäviä ihmisiä, joita nyt ensi kerran Suomessa nähtiin ja joilla oli siinä hyvät markkinat, kun he temppujaan tehden taikauskoisten ihmisten käsiin katsoivat ja heille heidän vastaisia kohtaloitaan ennustelivat. Uteliaana astui Heinokin lähemmäs ja jo livahdutti hänkin äyrisen mustalaisakan massiin ja ojensi kätensä noidan tutkittavaksi.

— Kiemurainen kulku, — niin taikuri hoki — monta mutkaa matkassa. Itse onnesi mestaat — itse sen sepitätkin ja itse suvullesi uran avaat — pitkän radan, jyrkän radan…

Heino käveli edelleen, hymähdellen itsekseen akan ennustuksille. Itse hän kyllä onnensa sepittää, sen hän oli jo alulle pannut, mutta miksipä hän sen itse mestaisi! Ei, loruja laverti akka; piispan suosiossa pysyen aikoi hän sitä onneaan aina vain sepittää ja yhä ylemmäs kiivetä alkamallaan taipaleella. Ei hän aikonutkaan jäädä maalaispapiksi erämaan laitaan, niinkuin piispa kerran oli kuvaillut — ei, edemmäs ja ylemmäs hän aikoi pyrkiä, pyrkiä niitä samoja teitä myöten, joita Olavi-maisteri oli kulkenut ja joista hän niin houkuttelevasti oli kertonut. Sen tien ovat muutkin kulkeneet, miksei hänkin! — Niin hän siinä yksin kävellessään rohkeana suunnitteli, ja innostuen niistä mietteistään hän huiskaisi kädellään ja huudahti:

— Sinne, kauas ja korkealle!