IX. PIISPA RAUHANTUOMARINA.
Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeästi johtanut jo yli kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksensä tieltä. Heti kun pakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta joulun jäljestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon, neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla ajanut sen näin epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa, sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat tutkittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, — niin selitti herroille vanha piispa. Ja hänen mielessään oli heti, kun tuhoviestit olivat tulleet, syntynyt rohkea tuuma koettaa henkilökohtaisen arvonsa vaikutuksella, sanan voimalla ja ilman aseväen apua asettaa tuo korkealle kuohahtanut kansanlaine, joka ilmeisesti oli hyökyä siitä suuresta kansanliikkeestä, mikä äsken meren toisella puolen oli tapahtunut.
Maunu-piispa oli sen vuoksi ilmoittanut kostonjanoisille aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia ratsumiehiä hyökätäkseen niskoittelevain alustalaistensa kimppuun, että hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin ryhtymästä, ennenkuin hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra, joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän, oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli Maunu-piispan arvo ja vaikutus kuitenkin aatelistenkin joukossa että he, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, — piispa seurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.
Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestä päin ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi pettää voinut, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset, herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä. Mutta Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa mahdilla hän oli jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta hiihtäjiltä eivätkä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, mutta olipa hän heti eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen kylään odottamaan huomisaamua, joksi piispa oli sen puheilleen kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen olon.
Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutuulia odotteli Vesilahden pappilassa, Hän oli tapansa mukaan ani varhain noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkoitetussa nojatuolissa mietteisiinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin, kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas hallituskeskus… Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla, oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio, jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi käsi… Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta piispanvaltakunnasta oli taittunut, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun jo puolitoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, voisi hänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi kuin nyt…
— Vanitas vanitatum…! — Näin huoahtaen keskeytti piispa ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:
— Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?
— Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.
— Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet yönsä viettäneet mäen takaisessa kylässä, vieläkö siellä on rauha mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.
Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehekseen ja kirjurikseen, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi tämä hänelle:
— Käy ilmoittamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.
Mutta ennenkuin Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä ovelta, ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra, ja hänen perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri, joukkonsa edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt verekseltään piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä ryöstömatkasta ja kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut ajaa koskeen koko kapinajoukon, kehui hän, mutta piispan käskyä totellen oli hän tuonut sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki rangaistuksensa saatava. Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä talonpoikain ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden tarpeellisuutta, säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen kuuntelemaan, kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin, miekkaansa kalistellen kävi piispalle selittämään:
— Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksiaan tässä taas ruvettaisiin kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille neuvottelua kylliksi, ja siihen loppuu väleen kapina!
Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä hajalla reisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipikallokkaissa. Mutta hän olisi silti tahtonut veriin masentaa nuo talonpojat, jotka kapinansa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa veronottoa, ja joiden puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi toisten aatelisherrain vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan. Polttaneet olivat talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan laamannilta Henrikki Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt kiihkomielisenä tämäkin muuten kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja sivistystä saanut mies. Maskun kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen oli täytynyt yösydännä lähteä pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän kantoi siitä nyt koston kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita Hannu Pietarinpojan, Lepaan herran, joka keikarimies tällä sotaisella retkelläkin komeili Flanderin verassa ja hohtavissa hopeasoljissa; samoin Hartikka Garpin, jonka pullealle varrelle miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja monien muiden. Mutta tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran kintereillä nuori 18-vuotias Klaus Kurki, joka oli pukeutunut rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä hänen hennolla vartalollaan väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan Jaakko Kurjen, kanssa oli hänen täytynyt suinpäin Laukon kartanosta paeta kymmeniä peninkulmia kuohumistilassa olevan maakunnan halki Turkuun, jonne isä nyt oli sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus oli palannut muka alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen iltamyöhällä ratsastanut Laukkoon, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona, ja hänen intohimoiset silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän Hannu-herran puheen rohkaisemana intoili:
— Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!
Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen kääntyen:
— Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia polttaa ja ryöstää, muutoin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus esivaltaa kohtaan.
Mutta vanha piispa pysyi tyynenä tämän kannuksiaan kalistavan aatelisjoukon keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä rauhoitellen:
— Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. — Ja Jaakko-herran puoleen kääntyen kysyi piispa: — Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?
— Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria riittänyt, vastasi Ille.
— Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.
Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain säestämänä:
— Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, — niin tehtäköön nytkin!
Mutta piispavanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraa vaan linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja uudisti rauhallisesti:
— Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot sen myöskin tehdä. — Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. —
Tätä piispan viestiä viemästä palasi Heino mäentakaisesta kylästä sinä hämäränä aamuhetkenä, jolloin hän yhtäkkiä aavistamattaan tapasi Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä ja orpanansa, Laurin, jota hän ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja jota hän ei suinkaan ollut odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa Pyhäjärven vesistöjen varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella tantereella nuoret kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti vastakkain, hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan lammasnahkoihin, mutta sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta. Heinolle se asema kumminkin ensiksi rupesi selvenemään, hän virkkoi, orpanansa kysymykseen vastaamatta:
— Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, — sinä kuljet kai ukon matkassa?
— Ukonko, matki Lauri verkalleen, — etkö tiedä, ukko kaatui jo toissa kesänä kalajärvillä?
— Kaatuiko ukkokin, kuulin sinne miehiä jääneen. Entä äiti, vieläkö hän elää, kaipaako minua?
— Harvoin puhuu, enemmän itsekseen kaivannee. — Mutta Lauria vaivasi eniten se asia, josta hän jo äsken oli ensi kysymyksensä tehnyt, joka Heinolta oli vastaamatta jäänyt, — siihen hän taas palasi: — Me kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan linnan huovina, miekkaniekkana.
Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:
— En ole linnan väkeä, kuljen piispan seurueessa, hän minut mukaansa otti. Mutta entä sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?
— Yksin — en. Isäsi on täällä ja veljesi.
— Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?
— Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, — isääsikin löivät voudit hänen omalla pihallaan.
— Vai löivät…
Varsin outo oli todellakin Heinolle se ilmakehä, jossa Laurin ajatukset näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustaen eri leirejä, toisilleen vihamielisiä joukkoja, vaikkei hän vielä voinut tarkemmin tajuta, miten tämä oli tapahtunut. Ja kun Lauri häneltä kärsimätönnä uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle tullut, mihin Hämeen miehet olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä, niin Heino hänelle lyhyesti vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa pyörivät aina vain siinä ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului joukkoon, jota vastaan hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja taas hän virkkoi:
— Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, — missä hän on?
Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:
— Isäsi on tuossa talossa. — Ja hän viittasi kädellään viereistä taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kuljettaneet.
— Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule — mitä hän siellä?
Silloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken Pirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin kytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana seisoo autiolla tiellä…
Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan. Hän muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain kostonhaluisen kiukun ja piispan luvan, että syylliset ja johtajat rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti puolittain itsekseen:
— Isäkin ryöstömatkalla tavattu!
Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokaisi:
— Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!
Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin lähti kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen hämäläisten luo mäentakaiseen kylään, Heino tekemään piispalle tiliä käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan, idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat, ja kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, — pian oli käräjäin aika alkaa.
Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan tottunut elämään omaa huoletonta elämäänsä erillään kotiväestään ja heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei… Nyt viskasivat yhtäkkiä nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä, joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja, joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen verassa — ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa…! Heino pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse, ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oiustietä siihen taloon, jossa vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi vartijana, ja hänelle Heino lausui:
— Minulla on viesti vangeille.
Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:
— Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota surisi tässä pakkasessa…
Heino potkaisi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan, jonka parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti — sinne olivat Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät vasta verkalleen, kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi isänsä ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monesti oli peläten karttanut, ja virkkoi hiljaa:
— Isä!
Miehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, mutta vastausta ei joukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi, kohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta, ja nyt Heino melkein säikähti hänet tarkemmin nähdessään. Verestävissä silmissä oli vihainen tuli, ja lianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino entuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä silmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti. Ja melkein arkana hän nyt kuiskasi:
— Pakene, isä, vielä pääset, ennenkuin sinut herrat hirttävät.
Mutta pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kiukustuneempana katsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt näin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:
— Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene herrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.
Ilkkuva nauru säesti soimesta sydämistyneen talonpojan sanoja, ja nolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräysi Heino pois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan hän poskillaan tunsi ja käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun kurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut — eikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, — että hänen jäljestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa puikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan Tuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli tuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti kuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. — —
Pappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun Heino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin katsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän ympärillään, mutta lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa kertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä seisoivat, mutta vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa ulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät jättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat vihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, — piispan sanaan he luottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta seisovansa, tuli mikä tuli.
Jo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana tuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla ankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren rikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa vastaan, nostaessaan kätensä korkeata ruunua ja sen edustajia kohtaan. Esivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu miekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski talonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mitä he valittavat.
Silloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva. Täysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta esittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen puhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he kuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat kannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy verotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten lapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät voudit…
Piispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain kärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät katkaista nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden huokuvan kiusautuneiden talonpoikain sanoista, ja kun viimeisen pitäjän puhemies oli vaiennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken vaikutuksensa, hankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät vero-olot. Mutta silloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut sappeaan salata:
— Hyvä on, karjaisi hän, — mutta lienee näillä käräjillä toki toinenkin asia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin rosvotut tavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka taloja ovat polttaneet — tutkittakoonpa sekin asia!
Talonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat kuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät kapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada käsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään vapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että varsinkin eräs Vilppu-niminen mies Jämsänjoelta oli Hämeen talonpoikia kapinaan yllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille peloitukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun heidän johtajanaan olleen.
— Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä äänellä. — Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet, se tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihoittajat kuulustellaan nyt heti.
Syntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät levottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä uhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä kapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.
Hetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin kytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:
— Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimmäisenä esiin!
Vangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan toisiaan, mutta kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi, että Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen joukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja talonpoikia ja Hannu herra kysyi jo pisteliäästi piispalta, vieläkö hän nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa. Vihdoin selvisi, että Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies oli vankien luona käynyt.
— Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.
Kalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja puhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.
Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin, kysyen:
— Yksin kävit vankien luona, — mitä varten? Selitä!
Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä. Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa. Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.
— Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.
— Isääsi? matki piispa hämmästyneenä. — Isäsi on siis noiden vangittujen joukossa?
Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:
— Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!
Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:
— Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?
Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta karjaisemalla hänestä sanat lähtivät:
— Minun lienee siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää ole. Kotoaan karkasi, työtä pakoon lähti, hulttio, herrain penikaksi heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee…
Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan puheen nuhtelevalla äänellä:
— Ei ole poikasi pilassa silti, jos hän on oppia saanut, siksi et häntä hylkiä saa.
Mutta kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:
— Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna. Ei riitä herroille se, että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät, — vielä lapsenikin vetivät herraksi laumaansa. Mutta sillä pojalla ei ole enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka pesässäni kasvoi…
Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaiennut oli aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat, että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka noin armotta verisiteetkin katkoi.
— Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä tavataan.
Heino oli sillä välin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista välejään heimonsa kanssa, mutta muut ne katkaisivat… Hyvä, siis katketkoot! — Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa, ja kun hän hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja sydän kivettyneenä hän orpanalleen virkkoi:
— Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!
— Etkö aio siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.
— Isähän sen kielsi, — täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi ruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen herraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin…
Ja hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien taakse.
Pappilan tuvassa jatkuivat sillä välin yhä piispankäräjät. Vielä viimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle esittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti: erämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa talonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa siitä, ettei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään puuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ettei hän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin, Pohjois-Suomen laamanni, ivaten talonpoikia neuvoi:
— Ajakaa tunkeilijat pois jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä itse, — muuta neuvoa en tiedä!
Mutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän kertoi, kuinka monesti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia puolustettu, kuinka paljon miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa, hän huusi ylvästeleville herroille:
— Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja kuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä suojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä, vaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietäneen.
Herrat karahtivat kiukuissaan pystyyn, ja moni talonpoikakin jo ajatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei moittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä pöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:
— Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista. Ja jos te hallinnon edustajat ette siihen pysty, niin otan minä kirkon ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. — Ja talonpoikain puoleen kääntyen hän jatkoi: — Kotiinne palatkaa rauhan miehinä korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut erämaantuntijat ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka sekä tahtoo että kykenee teitä avustamaan, — kääntykää suoraan marski Kaarlo Knuutinpojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on lempeä ja viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha erämaillekin.
Tämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän sovinnontunnon talonpoikain raskaisiin mieliin. Kapinan jatkamista ei ajatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehoituksesta olivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili siunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin kiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan rauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui vanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja linnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas rauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden palveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi veljessodan ja verenvuodatuksen.
Mutta jo ennen kuin piispa rekeensä istui, olivat hämäläisten talonpoikaisjoukot pieninä parvina hajaantuneet Vesilahden kirkolta ja lähteneet leppoisin mielin hiihtämään kukin taholleen niihin Pohjois-Hämeen pitäjiin, — Kangasalle, Lempäälään, Pirkkalaan ja Päijänteen varsille —, joista he viikko sitten viha ja kosto mielessään olivat nousseet sotaisille suksille.
Pitkänä jonona hiihtivät taas Sysikorven miehetkin kaukaista kotiaan kohden, hiihtivät vitkaan mäkisiä maita, taivaan peittyessä sakeisiin pilviin ja tuulen tupruttaessa heidän ympärilleen kuivaa lunta. Tuuli kiihtyi pyryksi, se kiersi järvipaikoilla hiihtäjät yhtenäiseen huumaavaan, sakeaan pyörteeseen, niin että mies tuskin edeltäjäänsä näki, vaikka hänen suksenkärkensä toisen kannoilla kalisivat. Mutta sakeampi oli mielikin näillä hiihtäjillä kuin muilla. Sinne olivat heidän joukostaan jääneet parhaat miehet: suosittu johtaja oli huvennut, ei kukaan tiennyt minne, ja Karmalan nuori Tuomas hiihti siinä miesjoukossa nyt epävarmana ja orpona. Hän oli aina tottunut kulkemaan isänsä latua, eikä hän ymmärtänyt oloaan, kun isä nyt oli poissa, — poissa, kulkemassa toisaalle, ehkä viimeistä retkeään…
Harvaan puhuttiin, pitkään taivalta tehtiin. Vasta kun saavuttiin siihen yksinäiseen uudismajaan Päijänteen läntisellä rannalla, jossa tulomatkallakin oli yö vietetty, ja siinä puolisen päivää levättiin, ennenkuin aamulla painuttiin Päijänteen aukeille, vasta silloin aukeni herkemmäksi tarinavarasto hiihtäjäin joukossa. Uudistalon väki tiesi näet kertoa, että jo edellisenä päivänä oli siitä yksi Vesilahdelta palaavia miehiä hiihtänyt ohi ja laskeutunut suoraan pyryiselle Päijänteelle, ja se mies oli ollut Tuiran Vilppu Jämsänjoelta, — hän tunnettiin.
— Pelastipahan nahkansa vikkelä mies, intoili silloin Suopelto iloissaan, vaikka hän Vesilahdella olikin toista tuumaa ajanut kuin Tuira.
— Ja kyllä sille nyt nahka edelleenkin säilytetään, puheli Lauri taas mieleltään reippaampana. — Kuuluttakoot häntä kirkoissa kuinka paljon tahtovat, saamme me sukkelan miehen huoveilta säilymään Sysikorven laidassa. Jos hakija sinnekin tulee, silloin hiihdetään hirvenajoon erämaille, sieltä ei vouti suksimiestä ota, sen takaan!
— Taikka saatetaan mies taipaleiden taa Karjalan maille, — on siellä maailmaa piillä vainotun miehen.
Se viesti toi taas uuden toivon ja innon alakuloisena palaavaan miesjoukkoon, ja nyt ruvettiin siinä jo vaihtamaan ajatuksia tehdyn retken tapahtumista ja merkityksestä ja elämän uusista toiveista. Siellä kerrottiin nyt lepäiltäessä talonväelle ja toisilleen juomaretkestä Pirkkalaan ja kahakasta kosken partaalla, käräjistä pappilassa, herrojen kiukusta ja piispan veronhuojennuslupauksesta. Siihen lupaukseen kansa luotti, juhlallisesti oli sen vanha kirkon päämies antanut suurelle, kokoontuneelle rahvaalle, — hän oli sanansa pitänyt talonpojille turvan luvatessaan, ehkä pitää hän tässäkin. Onnellisesti oli retki lopultakin päättynyt, niin päätteli Suopellon Sipi, hyviä uutisia on retkeläisillä kotiin vietävänä. Ja miehet rupesivat jo suunnittelemaan, miten he nyt keväämmällä piispan kehoituksen mukaan käyvät vanhoilta eräntuntijoilta keräämään tietoja entisistä rajapyykeistä erämailla ja todistuksia hämäläisten ikiaikuisista takamaaoikeuksista ja sitten valitsevat luotetut miehet lähtemään sen lempeän Kaarlo-marskin luo eräasiataan ajamaan ja rajankäyntiä pyytämään … sitkeät miehet, jotka eivät kesken palaakaan, kun kerran asialle lähtevät.
Rohkealla mielellä ja hyvin toivein miehet niitä vastaisia hankkeitaan suunnittelivat. Laurikin otti innostuneena osaa näihin vanhempain miesten suunnitelmiin, kuvaillen muita vilkkaamminkin, kuinka siitä eläminen taas varmenee, kun saadaan rajat takamaille ja rauha naapuriheimon kanssa. Eivätpä sitä muut arvanneet, ja tuskin tajusi Lauri selvästi itsekään, että hänellä siihen intoonsa oli omat erityisetkin virikkeensä, toivo saada kerran rauhan miehenä käydä savolaisten luo, kysymään sinihelmaista neitosta, jonka kuva niin kotoisissa askareissa kuin pitkillä pyyntiretkillä yhä vain usein hänen mielessään asui… Mutta toiset ihailivat sitä Laurin intoa ja virkkoivat:
— Siinä taitaa olla yksi mies marskin puheille lähtemään … no, hänpä onkin jo nuoresta asti erämies ollut ja on Erä-ukon innon perijä…
Eheäksi iloksi olisi toivehikas mieli sulanut Sysikorven miehiltä, ellei olisi ollut se yksi huoli ja suru, joka vielä kaikkia painoi, mutta jota he mainita välttivät. Siinähän jökötti pirtin nurkassa toisten tarinoidessa murheen murtamana ääneti Karmalan poika-Tuomas, pyyhkäisten aina toisinaan hihallaan verestävää silmäänsä. Tallella olivat siinä muitten talojen isännät, reippaina he kulkivat taas kotisalojaan kohti… Karmalan isäntä se vain toisaalle kulki…
— Liian synkästi se Tuomas Heino-poikansa kirosi, virkkoi illan suussa Suopelto kuitenkin pakinan sekaan. — Käräjillä kerrottiin, että poika olisi laskenut isänsä huovien ometasta pakosalle, mutta Tuomas oli vain kiukkuaan kähissyt eikä lähtenyt.
— Se ei herroja suvussaan suvaitse, vastasi Pilvenperä, — eikä niitä taidettaisi meilläkään kärsiä.
— En heitä rakasta minäkään, myönsi Sipi, — mutta sydäntä tuntui Heinolla vielä olevan, ei ollut hän hylännyt isäänsä, niinkuin isä poikansa.
He eivät osanneet mitään hyvää isä-Tuomaan kohtalosta toivoa, kovin olivat olleet kostonjanoisia herrat, ja piispankin hän oli suututtanut. Ja vaikka miehet koettivat surevaa poikaa vielä lohduttaa, kuvaillen, että eihän se Tuomas toki mitään kuolemansyntiä ollut tehnyt, ehkä se sieltä vielä pelastuu, niin he eivät uskoneet niihin lohdutuksiinsa itsekään, ja tämä oka se yksin jäi karmimaan heidän mieltänsä ja pani heidät masentuneina ajattelemaan kotikyliinsä palaamista.
Mutta kun miehet siinä uudismökissä päivän tuiskusta levättyään ja illallisen syötyään makuulleen hankkiusivat lämpöisen pirtin permannolle, silloin kuului yhtäkkiä rymyä pihalta; vielä yksi mies kuului sauvansa kinokseen iskevän ja kolisten pimeässä eteisessä oven kääkkää hakevan. Mikähän lie matkamies…? Tuli oli liedestä jo sammunut, ainoastaan päre paloi seinänraossa, valuttaen pitkää karstaansa ja valaisten hämärästi nokisen tuvan. Jo työntyi pirttiin lumenpeittoinen mies, seisoi siinä ovella karistellen jääpuikkoja harvasta parrastaan ja turkinkauluksestaan… Makaavat miehet katsoivat tunteakseen tuota kumaraa kulkijaa mutta katveesta, uunin kupeelta, ponnahti kuin ammuttuna makuusijaltaan pikku-Tuomas ja syöksyi tulijaa vastaan:
— Isä, te pääsitte pakoon!
Silloin tunsivat toisetkin Karmalan juron raatajan, joka verkalleen kehitteli villavyötään lumisen turkkinsa ympäriltä ja siristi tuohuksen valoa. He huudahtivat:
— Ilmi elävänä siinä on huovien vanki. Millä ihmeellä pääsit heidän kynsistään, miten Turun hirsinuorilta säästyit?
Mutta Tuomaalla ei ollut kiirettä vastata noihin moniin, pirtin eri seinämiltä sateleviin kysymyksiin. Vasta harvakseen ja melkein vältellen hän puhui:
— Huimasti hiihdin tavatakseni teidät vielä tältä puolen Päijänteen, — tapasinpahan!
— Mutta miten sinä hiihtämään pääsit?
— Eivät näkyneet huovit huolivan minusta. Mukaansa kyllä jo ottivat, mutta ensi syöttöpaikassa he köydet ranteestani hellittivät ja sanoivat: mene!
— Etkä sinä vitkastellut! Mutta sanoivatko huovit, kenen käskystä he sinut irti laskivat?
— Piispan käskystä, sanoivat. — Oli kuin Tuomas-äijä tuon kysymyksen takaa olisi vainunnut muutakin ajatusta, kuin minkä se sisälsi, jotakin epäilystä, jota hän itsekin oli hiihtäessään hautonut. Hän katsoi terävästi kysyjää ja virkkoi: — Miksi niin?
— Ilman vain. Ehkäpä jo ennättivät huomata, että et sinä Tuomas mikään johtomies ollutkaan etkä tuumain keksijä!
Hilpeään nauruun hellitti se pila makaavat matkamiehet, eikä Tuomaskaan näkynyt sitä pistosta pahakseen panevan. Ja Suopellon Sipi virkkoi taas kotvasen kuluttua:
— Eiköhän lie sittenkin Heino-poikasi ansiota tämä vapautesi, vaikka hänet niin kylmästi kirosit. Se poika näkyi olevan hyvissä väleissä piispan kanssa.
Suuttumusta, miltei kauhua näkyi se sana yhtäkkiä ajavan Tuomaan luiseville kasvoille, hänen silmänsä seisahtuivat ikäänkuin tuijottamaan, eikä hän kotvaan aikaan mitään virkkanut. Käheästi hän sitten lausui:
— Niinkö luulet, Sipi…? Olisiko sittenkin se vekara puolestani puhunut…? Oma poikanihan tuo on … synkästi hänet kirosin … kovin kuohahti silloin sappeni, kun hänet huovien joukossa näin…
Eikä Tuomas näyttänyt siitä mietteestään pääsevänkään irti, vaikka toiset jo sen puheen jättivät. Oli kuin jokin jäytävä vaiva olisi hänen mieltään kalvanut, jokin pistävä tunne, jota hän ei kuitenkaan katumiseksi myöntänyt. Ja kauan aikaa päreen karstaa katseltuaan virkkoi hän vielä itsekseen:
— Heimostaan pois herkesi poika … suotta hän sinne Mustanahon maille enää pyrkiköön, siellä on talonpojan työpaikka, ei herran! Kestäköön kironi!
Toiset eivät hänen tuumiinsa enää puuttuneet, he nukkuivat jo mies toisensa perästä turkkipeittojensa alle. Ja niillä puheilla kävi Karmalan Tuomas jäätyneitä eväitään aukomaan. Mutta tuo jäytävä tunne ei palaa pureskellessakaan hänestä poistunut, ja vielä makuulleen laskeuduttuaan uunin kupeelle, onnellisen Tuomas-poikansa viereen, ja katsellessaan, kuinka päretulen sammuttua vielä viimeinen karsta kuin tuskissaan kiemurrellen hiillosti, hän itsekseen huoahtaen hoki:
— Olisiko sittenkin se vekara…? Poikanihan se on, oman perheeni peruja!