VIII. KAUKAISTEN KUOHUJEN LAINE.
Oli kekrin aatto. Jo aamusta päivin oli Enni lämmittänyt saunan Karmalan rannassa, hautonut vastat ja lyönyt löylyn, ja hän sulki nyt sievästi saunan oven ja sipsutti hiljaisin askelin törmälle. Henkiä ei saanut häiritä, kun ne saapuvat kekrisaunaan kotoiselle kylylle, niin oli ukko-vainaja aina opettanut, ja siksi Enni nyt vain varpaisillaan ja vähän arasti törmälle hiipi. Sillä talon vainajille oli se ensimmäinen löyly nyt lyöty, heille oli haudottu uudet vastat ja levitetty lauteille puhtaat oljet, — se oli tapa vanha ja varma vainajain päivänä.
Törmälle pysähtyi nuori nainen tuokioksi, loi kaipaavan katseen sumuiselle selälle, — sinne hän silmäillä muisti sekä selvällä että sumulla. Mutta ei näkynyt venhettä lahdelle soutavan, poissa viipyi aina se kaivattu alus.
Tyhjänä oli juhlaksi puhdistettu talo, kun hän sinne ehti, ja Enni astui suoraan omettaan, jossa hän arvasi äidin elukoille kekrirehuihin vierrettä sekoittavan, että ne talven taudeilta säilyisivät. Sieltä kävelivät he yhdessä Mustanahon kalmistoon, äidillä tuohisessaan kauhallinen kalakeittoa, Ennillä tuopponen olutta, jota oli kesäisestä panoksesta tilkka kekriin säästetty. Ääneti he kulkivat, hiljaa laskivat kantamansa henkien eväät syksyn kosteille sammalille, ja hiljaa he myös rinnettä alaspäin laskeusivat, risuja rasauttelematta, kivikoissa kolajamatta.
Silloin olivat jo miehetkin työstään palanneet, ja Tuomas-isäntä puhui tuvassa työvaatteita riisuessaan:
— Taitaa olla jo eläväinkin aika saunaan mennä, vaikkei olekaan nyt juhla-aterioille kiirettä. Ennen oli kekrinä kystä pöydässä, niin että notkuivat laudat, — nyt on särjen tintti herkkuna ja rasvana kuorerokka.
— Ihme juttu, kun kaikkosivat riistatkin lehdosta, valitteli Lauri, joka erätönnä oli metsältä palannut. — Lienevätkö lentäneet linnutkin ruttoa pakoon, niin arveli ainakin Pilvenperän Aapo, jolta syöjäsurma eilen äidin vei.
— Monta niitä haudataan taas huomenna syöjän surmaamaa, syöjän tai nälän…
Näissä synkissä tarinoissa perhe käveli alas kekrisaunaan, jossa henkien arveltiin jo kyllältään kylpeneen. Siellä löi nyt isäntä itse vihaisen löylyn, ikäänkuin sillä harmejaan ja vaivojaan hautoakseen, — hädintuskin muu perhe sitä juhlahellettä kestikään lauteilla, jotka kuin pilvenä peitti kirmakka höyry.
Mutta juhlavastain vinkuessa lennähti yhtäkkiä saunan ovi auki, ja sieltä kuului sakean huurun keskeltä reipas ääni, joka huudahti.
— Ennätinpähän kekrisaunaan, kun parhaani panin, — onko sijaa lauteilla soutaneen miehen?
Jo äänestä kaikki tulijan tunsivat, ja ilon huuto pääsi nyt taas kerran Enninkin umpinaisiksi painuneilta huulilta. Se tulija oli Vilppu, ja taas oli veitikka verevä ja sula, ja hänestä tarttui pian rohkeampi mieli matalamietteisenä kylpevään talonväkeenkin. Kiirehtiessään löylyn makeaan lämpöön puhui hän nyt laupein ja rohkaisevin sanoin nuorikolleen, joka hänen kengänkautojaan availi:
— Nyt heitetään surut taas hoikemmille, Enni, nyt tästä alkaa taas elämä uusi. Pojan meiltä polttivat katalat, mutta Enni, syntyypä uusi. Ja vähät me metsäpirtistä enää välitämme, toiset pirtit tässä pian saataneen ja niissä sileä elämä, — kehno ikänsä köyhänä raatakoon!
— Joko sinulla ovat uudet tuvat tiedossa? kyseli Lauri, ystävänsä iloa ihmetellen.
— Tuvista ei tietoa ole, mutta elämän me silti ehommille urille nyt työnnämme, ja silloin kyllä tuvatkin löytyvät. Sellaiset ovat nyt viestit läntisistä pitäjistä. Siellä eivät aio talonpojat enää heittäytyä huolissaan huokaamaan eikä nälkään kuolemaan, eivät aio antaa enää voutien iltikseen nylkeä raatajan kettä, siellä ovat tuumat jo lukossa, että tästä viheliäisyydestä tehdään tiukka loppu. Kärsinevätkö tätä nykyistä kurjuutta enää Sysikorvenkaan miehet, kun kuulevat muiden paremmille päiville pyrkivän, — sekin pian kuullaan.
— Minkähän aikovat niiden länsipitäjäin miehet tehdä, kun tulee vouti veronottoon, ihmetteli edelleen Lauri. Mutta Vilppu vain suloisesti vihmoi vastallaan selkäänsä, vihelsi ja virkkoi:
— Tule huomenna kirkolle, siellä sen kuulla saat. Huomennahan on kaikkien kirkkopyhimysten päivä, tokihan sinne silloin rahvasta karttuu, otetaanpa siellä männikössä ne asiat puheeksi.
— Niin mitkä asiat? kysäisi jo isä-Tuomaskin, hiukan hellittäen vihaisesta vastoittamistyöstään.
— Ne, että ajetaanko voudit ja herrat hiiteen, vai annetaanko heidän edelleen kansaa kiskoa ja kiduttaa.
Ja siinä vitsottaessa pitkään suloisessa kekrikylyssä kertoi Tuiran Vilppu nyt Karmalan väelle tarkempaan, mitä hän tällä kuukauden kestäneellä matkallaan oli kokenut ja kuullut. Köyhyys oli ollut sama Jämsänjoella kuin Sysikorvessa. Ei tarjoutunut siellä pakolaiselle sen onnellisempia elämänoloja. Mutta jo siellä vanhoissa naapureissaan liikkuessaan oli Vilppu tuntenut sitä uhkaavaa ja uhmaavaa humua, joka monessa pitäjässä nyt täytti kadon ja verottajain epätoivoisiksi ärsyttämäin talonpoikain mielet. Siellä oli jo hänelle kerrottu eräästä Huovi-Taavetiksi sanotusta Satakunnan miehestä, joka oli liikkunut myöskin pohjoisen Hämeen läntisissä pitäjissä ja kiusautuneilta talonpojilta kysynyt, aikoivatko he kauankin tätä kitumista kestää. Se Taavetti oli monet vuodet seurannut Eerikki Puke nimistä ritaria hänen miehenään Ruotsissa ja ollut hänen kanssaan mukana Ruotsin kansan vapaudentaistelussa sortavia herroja ja vieraita vouteja vastaan. Sieltä olivat talonpojat ajaneet herrat käpälämäkeen ja hankkineet itselleen siedettävät olot. Mutta kotipuoleensa palattuaan oli Taavetti nähnyt kotoisten talonpoikain samalla tavalla huokailevan verokuormain alla ja herrojen kynsissä, ja hän oli naapureilleen ihmetellyt, että kestättekö te sitä, mitä eivät Ruotsin rahvaat kärsi. Uuden toivon oli hän siten sytyttänyt kiusautuneisiin mieliin, ja siitä oli sanoma lentänyt kylästä kylään ja pitäjästä pitäjään…
Sitä humua oli Tuiran Vilppukin kuullut ja kuulustellut; hänen mielensä oli herkkä syttymään, ja hän oli, liikkuva mies, lähtenyt kulkemaan sinne läntisempiin pitäjiin, Lempäälään ja Vesilahdelle asti, ja siellä oli hän Taavetin tavannutkin. Asiat oli puhuttu siellä miesten kesken pitkin ja poikki, ja palavana miehenä oli sieltä nyt Vilppu palannut. Huovi-Taavetin yksinkertainen neuvo oli se, että kansan pitäisi jo vihdoin itsensä nousta kysymään, mitä myöten oli annettava voutien ja aatelisherrain raastaa talonpoikain aittoja, nousta miehissä joka pitäjästä ja hiihtää talvikelillä niin kauas, kunnes vastaus löytyisi. Kansa oli siellä jo valmis nousemaan, sen oli Vilppu nähnyt, ja hän oli itse nyt kuljeskellut Hämeen itäisemmät pitäjät vieden niihin Taavetin viestit…
Hänen näitä kertoessaan Karmalan saunan lauteilla rupesivat vähitellen Tuomas-isännän silmät kiiltelemään, — Vilpun sanat olivat sattuneet kyrmyniskaisen miehen rinnassa vielä verestäviin säikeisiin, ne olivat ikäänkuin palkeina puhaltaneet kytevää hiilosta. Ja kun taas tuli puhe siitä, että täälläkin Sysikorvessa olisi miehet nyt saatava jalkeille tuota yhteistä asiaa ajamaan, niin jopa loikkasi Tuomas kohona alas lauteilta ja huudahti puhtaan valkoisiin pyhävaatteisiin pukeutuessaan:
— Johan sen sanoin, itsensä ukko-ruunun puheille meidän on päästävä ja joukolla sinne onkin lähdettävä, ei tule apua, jos mies tai kaksi valittamassa käy. Kokoon ne saadaan kyllä Sysikorven miehetkin, itse käyn vielä tänä iltana naapureihin sanan viemässä, ja huomenna puhutaan kirkkomäellä vielä muistakin asioista kuin kirkon pyhistä. — Ja kaimapojalleen hän huudahti: — Vedä välemmin kaatiot koipiisi, Tuomas, joudu sanaa viemään kylille sinäkin, tässä on nyt totuus asiana kerrankin!
Lauri kyseli Vilpulta vielä tarkempaan läntisten miesten aikeista. Mutta isä-Tuomas oli jo mielestään tarpeeksi kuullut. Saunasta rientäessään puhui hän vielä itsekseen:
— Ne löivät minua, herjat, omalla pihallani; käydäänpä koettamassa, minkä kestävät heidän hartiansa! Ja jos ei muuten apua tule, niin tapellaan! Isän into tarttui välittömästi hänen poikaansakin, ja kotiväkensä ihmeeksi poika-Tuomaskin nyt kuin kekrihumalassa tantereella teutaroi ja hihkaisi:
— Tässä vielä tapellaan ja isketään kuin kivikkoahoa vuotien selkää!
Ilokseen näki Sysikorven kirkkoherra pyhäinmiestenpäivänä tavattoman runsaasti laskevan venheitä kirkkorantaan ja miehiä mustanaan kasaantuvan kirkkomäelle, missä eri kulmalaisten oli tapana kuulumisia kysellä ja missä kuljeksivat rihkamasaksat pientä, luvatonta kauppaansa pitivät. Mutta kauan ei se väki messussa viihtynyt, kylmäksi se jäi pyhäin miesten muistoille, joita pappi koetti parhaansa mukaan selitellä. Tuo väki ei juuri rakastanut pappiaan eikä koko kirkollista komentoa. Kirkko oli sen mielestä sitä samaa verottajajoukkoa, jota voutikin; raskasta oli maksaa kymmenykset kaikesta mitä saatiin, ja pappi vaati kuitenkin noina köyhinä vuosina kymmenykset siitäkin, mitä ei oltu saatukaan, — sitä paitsi vielä alituiseen "ruokalisänsä" ja muut pikkusaatavansa. Messussa kansa pistäysi, koska niin oli säädetty, mutta toiset mietteet sen mielissä kuohuivat. Sen älysi pian pappikin, kun näki seurakuntansa keräytyvän männikkömäelle, missä nyt pitkään pohdittiin niitä terveisiä, joita Vilppu oli läntisistä pitäjistä tuonut.
Kaikissa taloissa oli köyhyys ja hätä nyt se ainoa asia, joka mielet täytti, ja siksi herätti Vilpun viesti kohta kirkkomäellä vilkasta vastakaikua. Nälän mukana kulki ruttokin, kauhea spitaalitauti; noita onnettomia potilaita, joilta lohkeilivat jäsenet pois ja jotka hajullaan tekivät elämisen yhteisissä tuvissa terveillekin sietämättömäksi, niitä oli taas tänä nälkäsyksynä ilmestynyt useaan taloon. — Epätoivo jo kietoili kansan valtoihinsa. Jotakin on yritettävä elämisen puolesta, siitä oli tuo kokoontunut kirkkorahvas innostuneesti yksimielinen, ja se kuunteli kuin vapautussanaa Taavetin lähettämiä terveisiä.
— Onko tässä hankkeessa mitään kohtuutonta tai väärää? kyseli Vilppu, väen intoihinsa lietsottuaan. Ja kirkkoväki huuteli vastaan:
— Ei ole, täytyyhän olla herroillakin raja ja talonpojallakin elämä!
Oli kuitenkin jokunen sataisessa miesjoukossa, joka tuota etäälle tehtävää retkeä ja siitä tulevaa apua epäilikin, ja näiden puolesta virkahti siellä miettiväisenä Suopellon Sipi:
— Ehkä vähän korjautuisi elämä täälläkin korven laidassa, kun saataisiin verot alenemaan ja voudit ihmisiksi liikkumaan. Mutta meillä on vielä toinen kipu pahempi. Täällä et elä sittenkään ilman takamaiden apua, kalajärviltä olisi saatava talven särvin ja veronahka, muuten pysyy kurjuus rintamailla aina, onhan se jo nähty. Ei olisi hätää nytkään, jos olisi suvella erämaille kyetty. Mutta siellä ovat savolaiset väijymässä meidän vanhoilla pyyntimailla, sieltä ei tule enää elämisen apua. Tuiran Vilppu, sinäpä sen erämaan elämisen vereksimmältä tunnet! Hanki meille takamaamme takaisin, silloin sinua seuraamme, kuinka kauas tahdot!
Tämä puhe iski syvälle sydänkorven miehiin, he tunsivat kaikki, että siinä on sittenkin heidän hätänsä arin paikka. Erämaa jäi mahoksi; ken sinne yritti, se sai henkensä kaupalla siellä tapella ja sittenkin tyhjänä palata. Epäilevinä äsken jo innostuneet miehet taas Tuiran ympärille ryhmittyivät. Hetkeksi painuikin noloksi Vilpun vilkas naama, mutta taas se kirkastui, ja hän viskasi yhtäkkiä epäilijöille kysymyksen:
— Kenen on syy, että meiltä takamaat häviävät? Minulta polttivat tänä syksynä savolaiset salolta pirtin, pojan polttivat, lehmän tappoivat, tavarat kaikki puhtaiksi ryöstivät, niin olen tyhjä nyt tässä edessänne kuin nuo kaksi kämmentäni. Kyllä minä sen eräkurjuuden muistan. Mutta kenen on vika? Kenen olisi valvottava, että saisimme vanhoilla pyyntimaillamme rauhassa liikkua ja perheinemme elää ja eräriistaa kerätä — kenen?
Ällistyipä jo Sipikin sitä tuiman miehen kipakkaa kysymystä.
— Kenen valvottava, vastaili hän harvakseen, — kenenpä se olisi valvottava muun kuin ruunun, esivallan. Mutta eipä se siitä välitä!
Mutta tiukkana miehenä jatkoi nyt Vilppu:
— Niin, juuri ruunun. Mutta jos ruunu ei välitä siitä, saako talonpoika omansa pitää, vai ryöstääkö sen murhamies, niin mitäs sitten? Ja nämä herrat, jotka antavat savolaisten iltikseen meidän takamaita rosvota ja apajamme anastaa, ne ovat samoja herroja, jotka täältä rintamailta kuitenkin verona ovat viimeisen vakkasi vieneet. Mutta niiltä herroilta meidän juuri on kysyttävä, antavatko he meidän pitää omamme, antavatko he meidän elää.
Se sattui, — ruunun herrojen tehtävähän se takamaiden puolustaminenkin olisi, sen kansa selvästi tunsi. Mutta Suopelto vielä kyseli Vilpulta:
— Mitä tarkoitat, — onhan täältä niistä takamaista ruunun miehille jo monesti valitettu.
— On valitettu, mutta vähät ne valittajista välittävät, kun sinne sinä tulet tai minä. Mutta mennäänpä miesjoukolla … vaaditaanpa sataisella voimalla, — eiköhän tule apu!
— Ja jos ei tule hyvällä, niin tulee pahalla!
Karkea ääni miesjoukon perältä näin murahti. Kaikki kääntyivät sitä uhmaajaa katsomaan, — se oli Karmalan kumarahartiainen Tuomas, joka oli tunnettu hiljaiseksi raatajamieheksi, harvoin hän miesjoukossa suunsa avasi. Nyt avasi, ja kaikki tunsivat, että jo on nyt asia vakava, kun noin on suuttunut Karmalan karhukin. Mutta tämä jatkoi vieläkin:
— Hiihtämään lähtevät ainakin Mustanahon miehet, kun kapula saapuu, eikä siihen enää pitempiä puheita tarvita!
— Tulee mukaan muitakin, säesti muuten pitkämielinen Pilvenperä, jonka taloon nälkä ja tauti nyt oli tuonut täyden kurjuuden.
Ja kun iltahämärässä erottiin kirkonmäellä, oli päätös jo tehty, että ensi kelillä odottavat Sysikorven miehet lähtövalmiina lännestä tulevaa kapulakäskyä, hiihtääkseen aseissa sovittuun yhtymäpaikkaan Vesilahdelle. Tuiran Vilpun piti taas heti järven jäädyttyä lähteä läntisiin pitäjiin Taavetin kanssa yhdessä yhteistä retkeä lopullisesti valmistamaan, ja pian hän, nuorikkonsa kanssa pappilassa käytyään, taas tämän Karmalaan suremaan jätti. Mutta niin hän oli nyt korpimiesten suosion voittanut, että hänelle yhteisellä kustannuksella hevonen matkalle hankittiin ja eväät rekeen laitettiin, — Tuira nyt tunnustettiin retken johtajaksi.
Mutta kotoisissa pajoissa kengitettiin tämän syksyä keihäitä ja hiottiin tukevia tuuria ja jalkaviksi sukset painettiin ja paahdettiin. Ja kun voutirengit joulun alla tulivat Sysikorvesta rästejä perimään ja uutistaloja verolle panemaan, niin he kohtasivat kansan puolelta jäätävää, ivallista kylmyyttä ja ynseää ylimielisyyttä. Tyhjin toimin he saivat useimmista taloista palata, kiittäen onneaan, että selkänahkansa säilyttivät Turhaan he akoiltakin utelivat, mitä nyt pajoissa taotaan, mille retkille tuuria hiotaan. Heille vastattiin vain:
— Taitaa lähteä miesjoukko nyt emäkarhun kaadantaan, kontion kuuluisan pesille!
Joulu meni, kapula tuli, ja eräänä harmajana talvi-aamuna hiihti sankka miesjoukko Suuren Päijänteen lumisia aukeita kuin sopuliparvi suoraan päivänlaskua kohden. Kirveet olivat miesten vyöllä ja sauvain nenissä kimaltelivat vastalasketut keihään kärjet. Se oli kuin talvisille erille lähtevä matkue, vaikka se tällä kertaa painui päin rintamaita ja vankkenevaa asutusta. Elämistään etsimään tämäkin eräjoukko hiihti, vaikkei nyt salojen riistaa hakemaan, vaan valloilta kysymään elämisensä oikeutta.
Jonon etumaisena tyrkki rautapäistä sauvaansa harvaan mutta hartaasti Karmalan harteva Tuomas, joka aina vakavana asiaansa antautui, oli työ mitä laatua tahansa. Hänen ladussaan lasketti Suopellon Sipi, katsellen, kuinka pontevasti juron maamyyrän jalka nyt potki sotaista sivakkaa, eikä hän malttanut olla puoleksi leikillä virkahtamatta:
— Et sinä Tuomas ennen usein kotoasi hiihtämään lähtenyt, et hirven ajoon etkä kontiota kiertämään.
— En, mutta voudin ajoon hiihdän, ne löivät minua kerran…
— Ja siitä on yhä myrtynyt mielesi. Entäpä jos löisivät nytkin ja raudalla löisivät…?
— Yksi menneen kaikki! Kysyn vain, saanko talossani elää ja jos en sitä saa, niin sillä mitalla heiltä mittaan, millä he minulta, — meni puuhun tai petäjään!
Samaa katkeruutta ja uhmaa kytivät toistenkin hiihtäjäin mielet. He eivät olleet niin aivan selvillä siitä, mikä kantavuus tällä heidän retkellään oikein oli oleva, harvat heistä käsittivät, että se kansanliike, johon he nyt olivat liittyneet, oli omavaltainen liike esivaltaa vastaan, oli kapina. He luulivat hiihtävänsä juuri esivallalta suojaa saamaan ilkivaltaisia vouteja ja kiskovia lääninherroja vastaan. Mutta sapettuneissa sydämissään he samalla tunsivat, että nyt kerran liikkeelle lähdettyään he vuorostaan eivät sortajiaan säästä eivätkä kärsimyksiään kostamatta jätä. Eikä se joukko siinä mielentilassaan arkaillut taivalten pituutta eikä talviyön pimeää. Nuotion ääressä havuvuoteilla sydänyön nukuttuaan nousi se jo samaan pimeään taas aloittamaan uutta pitkää rupeamaa, oppaanaan otava ja lämmittäjänään sydämien pitkä kärsimys.
Ja kun tuo Päijänteen takainen miesjoukko eräänä aamuna vihdoin pitkältä hiihdoltaan saapui Pyhäjärven rantaan ja nousi sen loivaa rinnettä sille harjulle, jolta Vesilahden pieni, harmaja kivikirkko törötti metsän keskellä, kuin erakko saaressa, silloin se näki, että sama tuli jo oli ajanut talvipakkasessa koolle monen pitäjän miehet. Mustanaan kuhisi siellä lumisilla teillä ja talojen pihoilla keihäsmiehiä, koko seutukunta oli jo talonpoikaisen kapinaväen hallussa ja pois olivat sieltä kauhuissaan karanneet sekä ruunun edustajat että ne aateliset, joilla näissä pitäjissä kartanoita oli. Mutta kuhisijain joukossa näkyi siellä asua ja pukua monenlaista: ylämaalaiset olivat hiihtäneet lappalaisten tapaan neulotuissa umpipeskeissä ja poronnahkakallokkaissa, etelämpää tulleet lyhyissä lammasnahkaturkeissa ja kapeissa kaatioissa; metsäkyläläisten suksien vieressä oli kinoksessa karhunkeihäs, lännen miehillä oli tanakka tappara. Eri joukoissa ne siellä nyt näkyivät vilkkaasti tarinoivan, niin että kuului yhtenäinen porina pitkin talvista kenttää.
Myöhään olivat Sysikorven miehet kapulan saaneet, muita myöhemmin he sen vuoksi nyt olivat perillekin ehtineet. Eivätkä he heti päässeet ymmärtämään, mistä siinä oikein poristiin tuossa sataisessa parvessa, sen vain näkivät, että kiihtyneitä olivat mielet ja riitaisia miehet. Viimeksi tullutta joukkoa ei siinä hälinässä paljon huomattukaan, ja varsin kummissaan nuo pitkän matkan kulkeneet miehet hiihtivät kärtyisästi kuhisevan joukon ohi kylän laitaan ja rupesivat eväskonttejaan taloihin kantamaan.
— Kas, kun mököttävät miehet siinä kuin lautapäät härät, virkkoi
Laurille suksiltaan Suopelto.
— Mitä mukisevat, — malta, tuolla on Vilppu…
Lauri oli nähnyt pyyntitoverinsa siellä muutamassa miesjoukossa käsillään huitovan ja kävi häntä nyt puheilleen viittomaan. Sieltä tulikin verevä mies, mutta mustana hahmoltaan ja muikein verin. Hän näkyi olevan aivan palavissaan, pakkasesta huolimatta hän nyt viskasi turkkinsa auki ja tervehti kotikulmansa miehiä ikenet irvissä:
— Kunhan ette olisi turhaan hiihtäneet pitkää matkaa, Sysikorven miehet!
— Miksi turhaan, uteli Lauri kummissaan, kaikkien kertyessä majatalon edustalle.
Vilppu istahti kynnykselle, kohautti hartioitaan, ikäänkuin halveksien koko juttua ja vastasi:
— Semmoinen virsipä täällä nyt vierii sataisessa miesjoukossa, että istutaan tässä näinikään mitään yrittämättä, jäädään tähän kiinni kuin juuristaan suopetäjät!
Vielä eivät korven miehet ymmärtäneet tuttavansa sapekkaita sanoja.
— Mitäs tässä siis odotettaisiin? kysyivät he.
— Piispaa muka ja hänen pappisjoukkoansa ja linnan huoveja, ne ovat tulossa tänne sovintoa saarnaamaan, — tiedetään se herrojen sovinto!
— Mitä se piispa tähän kuuluu, mehän olemme tulleet voutiherroilta oikeuttamme kysymään, murisi Karmalan Tuomas. Ja siitä taas Vilppukin, jolta mieli jo oli matalaksi painunut, innostui:
— Sinäpä sen sanoit, mitäpä piispan saarnat meidän asiaamme auttavat. Mutta nämä etelän viisaat tahtovat kai odottaa täällä rautaratsuja niskaansa. Tänään juuri oli aiottu lähteä hiihtämään Turkuun päin — ja olisihan meitä nyt kerran tässä joukkoa koolla asiaamme ajamaan! — mutta silloin tuli piispalta viesti, ja jäniksiksi herkesivät heti miehet. Siinä nyt jököttää joutilaana satapää uros!
Näin kertoi kuumaverinen johtomies survoen kiukussaan keihästään hankeen. Kummissaan sitä kuuntelivat korven miehet, suuttuneina heistä nuoremmat heti Vilpun puolelle asettuivat, ja Karmalan Tuomas, joka asiasta ymmärsi sen verran, ettei häntä aiottukaan laskea vihattujen voutien kimppuun, joita peittoamaan hän oli liikkeelle lähtenyt, jo karjaisi niin, että kajahti aukea kirkkomäki:
— Jääkööt tänne akkamiehet odottamaan, mutta nouse suksillesi sinä, vävypoika, tottapa täällä on niitäkin miehiä, jotka uskaltavat hiihtää voutien pakinoille!
Se jyrähtävä ääni kuului etäämpänäkin neuvotteleviin miesjoukkoihin, jotka nyt kääntyivät viimeksi tulleita katsomaan. Ja pystyyn karahtaen huusi niille nyt Tuiran Vilppu voitonvarmana:
— Täällä on miehiä, jotka uskaltavat lähteä asiansa perille asti ajamaan!
Mutta Suopellon Sipi oli sillävälin liikahtanut toisiin miesjoukkoihin, joissa hän nyt tuttavuutta teki, ja Laurikin siirtyi toisten miesten seurassa sinne hänen rinnalleen uutisia kuuntelemaan. Ja ne asiat, joita Sysikorven miehet näin kuulivat Vesilahdella kauemmin viipyneiltä partiojoukoilta, ne olivat toki vähän toisenlaiset kuin Vilpun suuttuneet sutkaukset.
Satakunnan miehet olivat jo pilanneet sen hyvän yrityksen, johon monen pitäjän talonpojat olivat päättäneet yhdessä ryhtyä hiihtääkseen Turkuun asti, — niin kertoivat miehet. Pyhän Nuutin päivänä oli aiottu liikkeelle lähteä, mutta juuri muutamia päiviä ennen olivat sattuneet käräjät Sastmolaan, ja sinne oli paljon rahvasta kertynyt. Eikä se rahvas siellä enää malttanutkaan toisia odottaa. Se oli jo käräjillä jyryämään käynyt, ajanut kiireellä käpälämäkeen sieltä tuomarit ja muut käräjäherrat ja lähtenyt omin päinsä aatelisten kartanoita ryöstämään ja Turkuun päin hiihtämään. Ei ollut Huovi-Taavettikaan malttanut sitä kärsimättömäin kiihkoa hillitä, hän oli hiihtänyt mukaan, ja sillä hän olikin päänsä mestannut, — nyt kuului olevan jo Turun linnassa, nuorissa, johtajamies. Herrat, joiden taloissa talonpojat mellastivat, olivat näet paenneet Turkuun, ja sieltä olivat linnan huovit pian vastaan hyökänneet talonpoikaisparvien kimppuun. Mutta huovien mukana oli tullut Turusta myöskin Suomen piispa — niin kerrottiin edelleen Vesilahden kirkolle kokoontuneiden hämäläisten joukossa, — ja hän kuului sovinnollisilla puheillaan saaneen sen aikaan, ettei tappelua syntynytkään huovien ja talonpoikain välillä. Hän oli kutsunut talonpojat puheilleen ja taivuttanut heidät palaamaan siivolla kotiinsa, luvaten hankkia heille veronhelpotusta. Ja niinkuin akanat tuuleen olivatkin Satakunnan talonpojat heti sen jälkeen hajaantuneet ympäri maakuntansa, ainoastaan heidän johtomiehensä olivat linnan herrat kiinni napanneet ja Turkuun vieneet.
Näin olivat Vesilähteen kokoontuneille hämäläisille kertoneet lännestäpäin poikkimaisin rientäneet hiihtäjät, ja siitä olivat heti hölmistyneet Pohjois-Hämeen miehet. Koko liike oli Satakunnassa siis jo loppunut, hämäläiset olivat omille nojilleen hylätyt, ja Turun linnanherra oli ratsuväkineen parastaikaa valtatietä kulkemassa Hämeeseen, — senkin olivat hiihtäjät kertoneet. Jopa olivat silloin nytkähtäneet Hämeen miehet, muutamat olivat aikoneet suoraa päätä pakosalle lähteä. Mutta sitten oli juuri edellisenä yönä saapunut heidän yhtymäpaikkaansa Vesilahdelle vielä uusi viesti, piispan airut. Tämä oli tuonut vanhalta Maunulta terveiset, että hämäläiset pysyisivät rauhallisina koolla, kunnes piispa heidän puheilleen ehtii, hän oli luvannut Vesilahdella heidän valituksiaan kuunnella ja oli rauhan miehille turvan taannut.
Nämä vakavat kuulumiset ne olivat epävarmuuden ja eripuraisuuden siemenen kylväneet keihäs kädessä ja intomielellä kokoontuneiden miesten parviin ja niistä Sysikorven myöhästynyt matkue sai vasta vähitellen täydet selvät. Niistä siellä yhä miehet neuvottelivat, eri parviin ryhmittyneinä. Mitä oli nyt tehtävä?
Miesjoukoissa kulkiessaan oli Lauri huomannut, että niissä liikkui kolmenkinlaista mieltä. Muutamat murjottivat synkkinä hioen sivakoitaan hankeen ja supattivat keskenään, että taitaa olla parasta lähteä tästä hiihtämään kotiin … pilassahan retki kuitenkin on, hitto jääköön tänne huovien surmaksi! Mutta terävästi ivailivat näitä akkamiehiä toiset, sydäntyneemmät, ja Lauri kuuli heidän katkerin sanoin pistelevän:
— Heitetään vain koko yritys näin miehuuttomasti kesken, kyllä siitä voudit yhä julmemmiksi yltyvät!
— Ja miksi tieltä pyörrettäisiin? Antaa piispan kulkea heitukkoineen valtateitä myöten, hiihdetään me poikkimaisin voutien kartanoihin ja Turkuun asti.
— Turkuun, Turkuun! — niin kuului vaativa huuto monelta taholta, ja kärsimättöminä nuoret miehet keihäitään pyörittelivät.
Mutta vanhemmat ilvesturkkiset isäntämiehet olivat kokoontuneet vielä eri parvena kirkon edustalle seisoskelemaan. Sinne yhä useampi epäilijä yhtyi, ja siinä joukossa se Suopeltokin näkyi parhaiten viihtyvän. Siellä puhuttiin:
— Turvassa voimme odottaa piispan tuloa, se ukko kyllä sanansa pitää. Hänelle saatamme vapaasti huolemme kertoa ja puhua suut puhtaiksi. — Vähäväkisiä olemme yksin linnan huoveja vastaan käymään. Mutta jos ei piispasta tuntuisi apua tulevan, niin onpa meillä vielä aika suksillekin nousta. — Onpa aika sitten, kun olemme täällä huovien satimessa! — niin pisteli Vilppu, sen joukon ohi astellessaan. — Silloin kyllä herrat tietävät, minkä meille tekevät.
— Ei ole meidän pakko mennä saarrokseen, pysytään loitommalla. Mutta katsotaan, — talonpoikain puolta se on piispa ennenkin pitänyt.
Se suuri kunnioitus, joka kansan kesken vallitsi vanhaa Maunu-piispaa kohtaan, ja luja luottamus hänen oikeamielisyyteensä näytti lopultakin tuovan ratkaisun kiisteleväin miesten parviin. Useimmat kallistuivat ilvesturkkisten tuumaa kannattamaan, ja jo saapui Suopelto sysikorpelaistenkin majataloon selittämään, että siinä on järjen tuuma, sitä on nyt toteltava. Mutta Vilppu ja toiset johtajamiehet olivat sillä välin, nähdessään joukkonsa taipuvan tuohon piispan temppuun ja siten aikovan uhrata herrojen vihoille heidät, niinkuin satakuntalaiset Taavettinsa, tämän varalta jo syrjemmässä keränneet hurjaluontoisimmat miehet ympärilleen ja hiihtivät nyt ylpeinä esiin kirkonmäen alle, julistaen ilkkuvina ja raudanrohkeina yhä neuvotteleville parville:
— Tässä lähtee miesjoukko tutkimaan herrain pesiä, niinkuin päätetty oli, tulkoon mukaan, kuka uskaltaa!
Ja miehiä, joiden mielissä ylinnä loiski kiukku ja katkeruus, jotka kerrankin halusivat kiusata kiusaajiaan ja kostaa kärsimyksensä, niitä yhtyi useampiakin lähteväin joukkoon. Laurikin seisoi siinä suksillaan ja katseli tuota hurjistunutta parvea. Häntä toinen käsi kielsi siihen yhtymästä: Suopellon tuuman hän viisaimmaksi tunnusti ja hän ymmärsi sen surun, jonka näki vakavain miesten silmissä. Mutta toinen käsi häntä käski: hän oli nuori mies itsekin, kuumiksi olivat hänenkin verensä kiihtyneet… Hän näki tuossa juurevan setänsäkin seisovan innokkaimpana lähteväin joukossa, näki halveksivan moitteen Vilpun silmässä, — ja hän tyrkkäsi yhtäkkiä voimakkaalla sauvansysäyksellä suksensa soljumaan lähteväin ladulle ja laski jo seuraavassa tuokiossa sen mukana kirkkorinnettä alas Pyhäjärven jäälle.
Vilppu johti joukkonsa metsien poikki suoraan Pirkkalaan päin, jonka voudintalossa hän, miehiään innostaakseen, ensi yön aikoi vierailla. Laukon kartanon, josta Kurki-herra poikineen oli Turkuun paennut ja jonka jo talonpojat olivat ryöstäneet, hän jätti sivulle ja laski Pirunvuoren jyrkiltä rinteiltä alas Sotkan virralle ja siitä poikkimaisin Nokian koskea kohden, jonka niskassa vihatun voudin talo sijaitsi. Ei ajatellut tämä joukko, joka tammikuun pakkasessa pyrynä hiihti halki huurteisten metsäin ja poikki lumisten aavain, enää oikeuksiensa puolustamista eikä esivallan apua. Särkynyt oli yhteinen suunnitelma, pilattu retken alkuperäinen aie; mutta tuo joukko tahtoi kuitenkin tyydyttää pettyneet intohimonsa, kostaa, riehua, ryöstää…
Illalla keihäsniekat Nokialle ehtivät ja kävivät rymyllä taloksi. Vouti oli paennut, naisia oli enimmäkseen vain talossa ja heidät ajoivat hurjistuneet talonpojat kiireellä käskyjään täyttämään. Ruokia piti kantaa pöytään, mitä parasta talossa oli, siihen piti kantaa talon väkevintä olutta, tervastuli piti liedelle sytyttää, ja uhman ilo mielessään kävivät vero-orjat kerrankin verottajan varoja maistelemaan. Kopeina he komentelivat, ja tiheään kierteli haarikka janoisessa joukossa. Ja uhmaavana luisti siellä tarina.
— Liian usein ovatkin voudit meillä isäntinä, nyt ollaan kerran mekin isäntiä voudin talossa. Hei, akat, tuokaa koko tynnyri tupaan, — nyt ei olla enää köyhiä eikä kurjia! — Niin intoili ensimmäinen, jonka päässä kihahti voimakas humala! Ja Vilppu yhä rohkaisi joukkoaan:
— Eikä me köyhiksi enää ruvetakaan. Hiiteen me ajamme voudit ja herrat koko maakunnasta, pois huovit ja heitukat! Mihinkäs me niitä tarvitsemme, vouteja taikka veroja! Syömme itse, minkä saamme metsästä taikka maasta, syökööt herratkin omiaan!
Ja eräs vanha erämies puhui sydänmaan oloihin innostuneena:
— Ei ole meillä erämaissa vouteja eikä pappeja, ei piispoja eikä kuninkaitakaan, ja hyvin tullaan ilmankin toimeen; itse käräjämme käymme ja saaliit jaamme, — miksei tultaisi ilman niitä toimeen rintamaillakin. Mikä hyöty meillä on ruunun ja kirkon herroista, ei muuta kuin aina vain maksamista, veroa!
Jo herkesi Tuira naurusuulle ja virkkoi:
— Ja jos kuninkaan tarvitsemme, niin valitsemme sen itse.
Leikki pystyi hyvin huumautuneisiin miehiin. He jatkoivat:
— Itse valitsemme, ja sille jos veron maksamme, silloinpa tiedämme kelle se tulee. Mutta kenen me tästä nyt kuninkaaksemme panemme?
— Tuiran Vilpun, hän yhä johtajamme olkoon!
Mutta silloin taas Vilppu kävi vakavampana puhumaan:
— Olkoon sijansa pilallakin! Mutta sen sanon vakavissani, että kun me nyt päivää pari kolme olemme retkeä tehneet, silloin yhtyvät kyllä meihin nekin arat, jotka nyt Vesilahdella herrain huoveja odottavat, ja miehet tulevat mukaamme koko laajasta Hämeen maasta. Eikä ne ole Satakunnan miehetkään vielä vihojaan sulattaneet, vaikka jo kotiin hiihtivät, suksilleen pääsevät vielä hekin. Silloin ei ole Turun herroilla muu neuvona, kuin pakene pois takaisin Turunlinnan muurien turviin ja pysy siellä. Mutta talonpojat ovat silloin heistä irti ja irti me pysymmekin, omien keihäittemme varassa. — Akka, anna tappisi tiheämmin vuotaa!
Myöhään yöhön istuivat hämäläiset hiihtäjät voudin väljässä tuvassa, rohkeista tuumistaan tarinoiden. Vilkkaiksi kuumenivat verkkaiset veret, vetreiksi sulivat jäykät mielet. Muutamat vetäysivät vihdoin raheille nukkumaan, levätäkseen uusia retkiä varten. Mutta toiset jatkoivat juominkeja huolehtimatta huomisesta päivästä.
Silloin, puolenyön aikaan, rupesi kosken kohinan sekaan kuulumaan kavioiden kopsetta ulkoa jäätyneeltä tieltä. Siitä eivät ensiksi välittäneet huumautuneet talonpojat. Mutta jo erotti Vilppu naisten supatusta eteisestä, kuuli heidän kuiskivan, että "jo ratsumiehet tulevat". Silloin ponnahti hän kuin ammuttu vasama pystyyn pöydän äärestä ja juoksi kohona ulos, synkästi karjaisten:
— Joko ne herjat huoveille sanan veivät!
Ja kotvasen kuluttua ryntäsi hän takaisin tupaan, huutaen hengästyneenä joukolleen:
— Ylös, miehet, ja suksille! Huovit ajavat taloon…! Ulos, muuten ollaan merrassa!
— Huovit…!
Hölmistyneinä nousivat puolijuopuneet talonpojat olutpöydän äärestä ja toiset kömpivät unisina makuultaan pystyyn hakemaan turkkejaan ja tuuriaan, — he eivät tätä uutta hälinää heti ymmärtäneet ja valittelivat, että tyhjentämättä jäi viimeinen kipollinen. Mutta tuskin olivat he ulos ehtineet hakemaan suksiaan pimeältä kinokselta, kun jo parikymmentä ratsumiestä pihalle karahti ja huutaen talonpojilta tien sulki. Siinä oli ritari Jaakko Illen komentama osasto Hannu Kröpelinin linnanhuoveja, joka pääjoukon kulkiessa valtatietä Vesilähteen oli saanut sanan talonpoikaisjoukon yöpymisestä Nokialle. Ja tuo nuori, roteva ritari se nyt siinä kiroili ja komensi:
— Pysykää alallanne, moukat, muuten teiltä listimme päät. Nyt on asia
Vesilähteen takaisin!
Hetkeksi talonpojat liikkumattomiksi pysähtyivät ja vastakkain seisoivat nyt huovit ja talonpojat ääneti pimeällä pihalla. Pakkanen oli yön kuluessa purevaksi kiihtynyt, se puistatti lämpöisestä tulleita miehiä, joiden päässä vielä oluthuurut kohisivat, eivätkä he tienneet, pitikö siinä totella vai tapella. Mutta Vilppu, joka muutamain miesten kanssa ensiksi oli suksilleen ehtinyt, lähti painumaan kosken rantaa ylöspäin, kehoittaen:
— Tänne päin, miehet, huonot huoveja totelkoot!
Mutta pitkälle ei sitä tietä paettu. Koski siinä mutkan viskaa, taas oli vastassa kuohuva vesi ja takana huovien parvi. Keihäineen kääntyivät silloin rysänpohjaan ajetut talonpojat huoveja vastaan ja siinä iljangolla, kohisevan veden partaalla, syntyi pian mökä ja melu. Kun Lauri, joka toisten jäljestä vasta pirtistä pääsi, ehti törmälle, näki hän siellä vedenrajassa huovihevosten kompastuvan jäätiköllä ja miesten suksiltaan kaatuvan. Mutta lyhyeen sitä tappelua kesti. Nopeasti tarttuivat huovit vielä vastusteleviin talonpoikiin, sitoivat heidät satuloihinsa kiinni ja lähtivät tuomaan pihalle, jonne talonpojista useimmat olivat jääneet, kahakkapaikalle ehtimättäkään.
— Joko nyt lähdette piispan pakinoille, ilkkui Ille-herra, lähtien edellä ratsastamaan Vesilahden tielle.
Siihen oli päättynyt Hämeen miesten lyhyt unelma voitokkaasta hiihtoretkestä herrojen Turkuun. Kuulakka oli pakkasyö, jonka keskessä nuo äsken vielä niin rohkeat miehet nyt huovien saattamina surullista taivalta tekivät. Kylmiä valoja välkkyi selkeiseltä taivaanlaelta, joka ikäänkuin tuntui laskeutuvan lähemmäs lumista maata. Jää vonkui kiristävän pakkasen pihdeissä, kun tuo äänetön saattue laskeusi järvelle, jonka rannat upposivat harmajaan hämärään. Kuin kuolleeksi kangistunut oli luonto, ainoastaan sukset vaikeroivat pakkaslumessa, ja teräviltä kaikuivat jäästä raudoitettujen kavioiden iskut.
Raskasta se taival oli nyt hiihtää Hämeen miesten, jotka päivällä kepeästi kuin lentäen olivat oikaisseet yli lumisten aavain. Eikä ainoastaan pakkaslumi suksissa hangotellut, eikä yksin yökylmä henkeä salvannut, — mieli oli miehillä sitäkin raskaampi, katkenneet olivat kaikki paranevan elämisen toiveet. Kankeana liikkui Laurinkin jalka mäystimessä, hänen hiihtäessään siinä nyt keihäättömäin talonpoikain keskellä. Tuolla asteli edellä kalvosimistaan huovin satulaan kytkettynä hänen hilpeä ystävänsä, Tuira, retken suosittu johtaja, siinä nyki hänen setänsä, Karmalan Tuomas, entistä kumarampana kahlettaan, siinä olivat nyt huovinkytkyessä myöskin Kangasalan ja Lempäälän rohkeimmat hiihtäjät. Muu joukko nuoritta hiihti, mutta huovien huurteiset hevoset teutaroivat heidän ympärillään, edessä ja takana, ja tallasivat heidän suksilleen.
Väsynyt välinpitämättömyys oli vallannut Laurin mielen. Ei hän aprikoinut, mikä oli oleva retkikunnan kohtalo tuon lyhyen hiihdon jälkeen, ei hän harkinnut, mitenkähän oli päättyvä se päivä, jonka ensimmäinen väre idän kaukaisesta hämärästä virisi, tuskin hän huomasikaan, kun tie jäältä taas mantereelle kääntyi ja kävi mutkittelemaan rinnettä myöten ylöspäin Vesilahden kirkolle, — hän muisti nyt selvästi vain setänsä katkeran vastauksen Suopellon Sipille, kun Päijännettä hiihdettiin: Yksi menneen kaikki!
Vasta kun kirkkomäeltä välähtivät esiin nuotiotulet, silloin hän ikäänkuin havahtui: hänestä näytti siellä nyt kaikki niin kokonaan toiselta kuin päivällä. Ei näkynyt nyt talonpoikain suksirivejä eikä keihäskasoja kinoksessa, vaan oudot hevoset siellä purra narskuttivat heinää kummallisten kuomurekien kupeella, ja hevosten luona liikkui outoja miehiä, miekat vyöllä ja kannukset saappaissa… Sitä pysähtyi Lauri ihmeissään katsomaan, sillävälin kuin sekä toiset hiihtäjät että ratsastavat vartijat hänen sivuitseen riensivät, — kaiketi tupiin kiirehtivät pakkasesta —, ja pian huomasi hän yksin seisovansa aamuhämärällä tiellä. Päivällä tänne Vesilahdelle jääneitä miehiä ei näkynyt missään, nuo oudot liikkujat olivat siis kaikki huoveja… Etäämpänä vesakon rinnassa näki hän parin hiihtäjän painuvan aika hujua metsään ja hän oli liikkeistä tuntevinaan heidät tovereikseen Nokian matkalta, — Lauri survaisi jo suksiaan seuratakseen noita pakenevia pois koko näiltä tulilta.
Mutta hän pysähtyi vielä. Hän näki yksinäisen jalkamiehen saapuvan tietä myöten, kulkeakseen hänen ohitseen pappilaan päin. Se oli kyllä vieraan pukimissa sekin, väljä kaulusvaippa hartiollaan, mutta Laurista tuntui, että tuota hinteloa miestä hän kyllä uskaltaa puhutella. Ja hän kysäisi ohikulkijalta:
— Minne ovat täältä Hämeen miehet lähteneet?
Vieras pysähtyi, ei vastannut, vaan katseli siinä aamuhämärässä Lauria pitkään, katseli ikäänkuin tunteakseen. Ja hän virkkoi:
— Etkö sinä ole Karmalan Lauri?
Ja samalla hän ojensi Laurille kätensä tervehdykseksi. Lauri tunsi äänen, katsoi vierasta kasvoihin ja huudahti:
— Miten olet täällä sinä, — Heino!